Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015

Tommi Uschanovin kirja Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 on mainiota luettavaa monestakin syystä. Sen aihepiiri on ensinnäkin todella kiehtova ja ajankohtaisen tuntuinen: Miksi emme enää ole optimisteja? Miksi emme usko omiin kykyihimme parantaa yhteiskuntaa ja maailmaa? Miksi 1960-luvulla uskottiin vielä vahvasti kehitykseen ja eteenpäin menemiseen, mutta enää ei? Mitä länsimaiselle omakuvalle viimeisen 50 vuoden aikana on tapahtunut?

Toisekseen kirja on äärimmäisen hyvin kirjoitettu, ja etenkin loppukappaleesta tekee mieli alleviivata noin joka toinen virke niiden älykkyyden ja tarkkanäköisyyden vuoksi.

Toisen maailmansodan jälkeen uskottiin edistykseen. Sodan vaikutukset olivat massiiviset, ja kun rauha vihdoin tuli, asioiden muuttuminen kaikin tavoin normaaliksi tuntui laajalti jollain tapaa uudelta ja ihmeelliseltä. Sodan päättyminen sinänsä, fyysisen uhkan, turvattomuuden ja pelon poistuminen teki ihmiset onnellisiksi ja optimistisiksi. Poliittinen osallistuminen aktivoitui, ja naisten äänioikeus levisi Euroopan maissa laajemmalle (viimeisimpänä Sveitsiin vuonna 1971). Syntyi kulutusyhteiskunta, jossa kehittyvä elektroniikka ja muuttuvat elinkeinot mullistivat elämää. Muutos koettiin kaikin tavoin mahdolliseksi – ja tervetulleeksi.

1970-luvulla ilmapiiri ja yhteiskunta alkoi muuttua jälleen. Talouskasvu katkesi, työttömyys ja inflaatio kasvoivat. Vietnamin sota, ympäristöongelmat ja luonnovarojen rajallisuus heittivät oman varjonsa optimismin ylle. Yhteiskunnallinen keskustelu sai eri maissa yhä synkempiä sävyjä, ja esimerkiksi Isossa-Britanniassa pelättiin äärivasemmistolaista diktatuuria ja puolen vaihtoa kylmässä sodassa. Tämän toteutumisen nähtiin olevan koko ajan lähempänä, vaikka maa oli Naton aktiivisimpia jäseniä ja siellä sijaitsi huomattava määrä kansallista ja kansainvälistä omaisuutta ja yritystoimintaa.

Kirja nostaa esiin kiinnostavaa ajattelua 1970-luvulta. Sosiologi Fred Hirsch (1931–78) esitti, että

Talous tuottaa kahdenlaisia hyödykkeitä: materiaalisia ja positionaalisia. Materiaaliset hyödykkeet ovat sellaisia, joita voidaan tuottaa periaatteessa rajattomasti. Se, että joku tietty ihminen kuluttaa niitä, ei itsessään rajoita kenenkään muun mahdollisuuksia nauttia niistä. Positionaalisten hyödykkeiden tapauksessa asia on toisin. Ne ovat haluttuja juuri siksi, että niitä on rajallinen määrä ja tulee aina olemaankin. (s. 60)

Positionaalisia hyödykkeitä ovat siis Uschanovin esimerkein suomalaiset järvenrantatontit tai elinsiirtoihin sopivat elimet – niitä on minkään teknologian mahdotonta tuottaa rajattomasti, vaan niiden jaosta päätetään väistämättä jonkinlaisella poliittisella mekanismilla. Toisaalta myös materiaaliset hyödykkeet voivat yleistyessään ja yhteiskuntaa hyödyttäessäänkin menettää viehätyksensä, jos niitä tuotetaan liikaa. Uschanov nostaa tästä esimerkiksi koulutustason yleisen nousun Suomessa.

Yksi kirjan luvuista käsittelee Yhdysvaltojen poliittista ja yhteiskunnallista muutosta viidenkymmenen viime vuoden aikana. Luku pohjautuu Uschanovin Long Play -artikkeliin Tämä on Amerikka (Long Play -single nro 11, 12/2013), jota sivuan tässä tekstissä. Se on silmiäavaava ja ennakkoluuloja murtava: Yhdysvallat ei totisesti ole aivan sitä, miltä näyttää. (Suosittelen tähän väliin sekä mainittua artikkelia että edelleen puheilla olevaa kirjaa.)

Uschanov pohtii loppuluvussa kirjan teemaa monipuolisesti ja kiehtovasti. Eikö kulttuurin saavutuksiin kohdistuva pessimismi, joka väittää jossain menneisyydessä olleen kultakauden, johon nykyaikaa voi vaivoin edes rinnastaa, ole jollain tapaa hieman huvittavaa? Ainakin nostalgisointi on osattu jo vuosisatoja: ainahan ennen oli paremmin. Samaan aikaan unohdetaan, kuinka tietyt asiat ovat huomattavan paljon paremmin kuin ennen. Lapsikuolleisuus, eliniänodote ja henkirikosten määrä ovat vain osa ilmiöistä, joissa muutos parempaan on ollut merkittävä. Elämämme on monella tavalla äärimmäisen hyvää, sitä ei pitäisi unohtaa.

Luin teoksen loppuun jo pari viikkoa sitten, juuri Pariisin terrori-iskujen aikaan. En kiistä, etteikö elämässämme ajassa olisi piirteitä, joista on syytä olla vakavasti huolissaan. Lintukotoa ei ole (mutta eipä ollut ennenkään!), mutta on omalla vastuullamme tehdä jotakin, uskoa johonkin, saada aikaan muutos. Uschanovin kirja tuo levollisella, fiksulla ja perustellulla tavalla uskoa maailmaan: se on kiihkoton, painava ja avarakatseinen kirja, jota suositan mitä lämpimimmin luettavaksi niin lääkkeeksi maailmantuskaan kuin innoittajaksi kohti optimismia.


Sekä pessimismi että optimismi voivat sekä aktivoida että passivoida. Pessimismi passivoi, jos uskotaan, ettei huonoon suuntaan menemiselle ole tehtävissä mitään. Jos taas uskotaan, että sille on tehtävissä edes jotain, se aktivoi. Sama koskee peilikuvamaisesti optimismia. Jos asioiden uskotaan paranevan omalla painollaan, se passivoi. Mutta jos uskotaan, että niitä on mahdollista aktiivisesti parantaa, se aktivoi.

Eräs 1960-luvun optimismin muoto, joka on sittemmin kadonnut käytännössä jäljettömiin, on ajatuskuvio, jonka mukaan paitsi voimme ratkaista kaikki ongelmat, meillä on juuri siksi suunnattoman suuri vastuu siitä, että myös ratkaisemme ne. (s. 155)



Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2015
192 s.

Arvostelukappale.