Neuvostoliiton vankileirit, loikkarit, petturit, toiveet paremmasta, ymmärrys tehdyistä virheistä, väkivalta, vahvemman alle musertuva paikallisyhteisö, identiteetti, kansanusko, rakkaus, seksuaalisuus, elämän vimma. Katja Ketun Yöperhosella on monta puolta, monta valtavaa teemaa. Hentoisilla siivillään se onnistuu kantamaan tarinan mukanaan, viemään sen alusta loppuun.
Eivätkä ne siivet oikeasti ole hentoiset, vaan jäntevät ja vahvat. Kettu on tehnyt valtavasti taustatutkimusta kirjaansa varten, ja se näkyy perustelluissa mutta saarnaamisen välttävissä tarinankäänteissä. Nykyajan Marinmaalla Lavran kylässä Verna etsii vastausta isänsä kuolemaan ja oman perheensä menneisyyteen. 1930-luvun lopulla nuori Irga-tyttö on raskaana ja hiihtää rajan yli Neuvostoliittoon, kohti parempaa, vain päätyäkseen raakoihin oloihin Vorkutan vankileirille. Sukulinjat, muistot, kokemukset ja ihmiset linkittyvät vähitellen toisiinsa tarinan edetessä.
Yöperhonen on romaani, jossa vahvat henkilöt kokevat kammottavia asioita. Se ottaa kantaa vankeusoloihin, vallankäyttöön ja väkivaltaan. Naisiin kohdistuvat raa'at väkivallanteot tulevat kirjan sivuilta kuvottavan elävinä eteen, vankileirin hierarkia ja vallanjaon mielivaltaisuus tekevät Irgan vankeusajasta tuskallista luettavaa. Mutta toivoa hän ei heitä, niin syvässä on sisukkuus ja selviytymisen halu.
Ketun kieli on elävää, poukkoilevaa. Se tavoittelee koko ajan kauemmas, tekee kaarteita ja mutkia. Kerrontaan sekoittuu murresanoja, venäjää, marin kieltä. Tätä kirjaa lukiessa tuntee, kuinka kirjoittaja on antanut tarinan viedä, antanut sen elää ja löytää oman polkunsa, jota kulkea ja tempoilla.
Niin taitava ja monipuolinen kuin Yöperhonen onkin, minun oli vaikeaa päästä lähelle sen ydintä. Pääsin tarinan kyytiin kunnolla vasta noin viimeisen kolmanneksen aikana, sitä ennen tunsin jo tuskastuvani, olin melkein luovuttaa. Tämä romaani ei anna armoa, siinä ei ole suvantoja, vaan kaikki on tärkeää. Lukiessa tuntui suojattomalta, en ollut aina tarinan arvoinen.
Kirja kirjalta Katja Kettu osoittaa, että hän ei kumartele ketään. Hän tekee omaa taidettaan, kirjoittaa kuin vimmattu, kertoo tarinoita aiheista, joista jopa pyydetään vaikenemaan – sitä hän ei tee, onneksi. Tässä maailmanajassa vallan ja väkivallan suhde on vereslihan tuore, sitä ei pääse pakoon, sen uhka on koko ajan olemassa. Siksi siitä ei pidä lakata pitämästä meteliä.
Katja Kettu: Yöperhonen
Kannen kuva / ulkoasu: Eemil Karila / Martti Ruokonen
WSOY 2015
326 s.
Arvostelukappale.
Kiinnostavaa! Minä en ole vielä ehtinyt tätä aloittaa, mutta houkuttelee kyllä, pitkästä aikaa. Kätilö ei ollut minulle niin kova juttu, mutta arvostan Kettua vimmaisena kirjailijana. Saa nähdä kuinka tämän kanssa käy!
VastaaPoistaTämä on mielestäni aika haastava kirja, joka ei helpolla päästä lähelleen. Itse pidin enemmän Kätilöstä. Mutta kokeile, kunhan sen aika on!
PoistaKätilö oli niin karu kirja ja karkeaa kieltä, että Yöperhosen lukemista en vielä kovin vakavasti harkitse.
VastaaPoistaKätilö oli minulle vaikuttava lukukokemus, joskin raskas. Tämä Yöperhonen on myös tempoilevuudessaan raskas, ja kieli on tosiaan armotonta.
PoistaMinulle Yöperhonen oli parempi lukukokemus kuin Kätilö, jossa kieli ja rujous tukahduttivat liikaa. Yöperhosessa on huikean hieno juoni, ja vaikka kielessä on edelleen jotain, mikä ei kolahda, niin pidin kielestä kuitenkin tässä teoksessa enemmän. Huh huh, olen lukenut nyt niin monta tänä vuonna ilmestynyttä huikeaa kotimaista teosta, että niiden järjestämisestä paremmuusjärjestykseen tulee vaikeaa.
VastaaPoistaMinulla tämä kirja tempoili vastaan. Olisi pitänyt kyetä keskittymään ja antaa kirjan viedä.
PoistaMinustakin tuntuu, että tämä on ollut upea, vahva kirjavuosi. Olkoon seuraavakin tällainen! Paitsi että sitten harmittaa, kun ei ehdi kaikkea kuitenkaan lukea.
Komea arvio! Itse en ole lukenut Ketulta muuta kuin Surujenkerääjän. Kätilöä olen aloitellut kahteen otteeseen, mutta kesken jäi. Katja Kettu edustaa minulle lähinnä pohjoista eksotiikkaa. Se näkyy myös kirjailijan kielessä ja sanastossa.
VastaaPoistaSitä eksotiikkaa Ketun tekstissä kyllä on. Minulla on puolet sukujuurista Lapissa, joten Ketun kieli ja sanasto on omalla tavallaan tuttua – tai ei ainakaan täysin vierasta ja outoa. Minulla ovat nuo varhaisemmat teokset lukematta, jossain vaiheessa tartun niihin.
PoistaTämä oli minun avaus Ketun tuotantoon. En oikein tunne kiinnostusta pariin edelliseen, mutta voisin kokeilla varhaisempia kirjoja. Kielen pohjoiset ulottuvuudet viehättivät minua, tunnen tuota sanastoa jonkin verran. Olen tyytyväinen, että luin Yöperhosen. Arastelin kieltä ja sen rajuutta turhaan.
VastaaPoistaMinullakin on vanhempaa tuotantoa lukematta, Kätilön tosin olen lukenut. Se oli raju lukukokemus, mutta sen arvoinen. Minullekin pohjoinen poljento on tuttua, sillä äitini suku on lappilaista, mutta kyllä Ketun rouheus vain vaikuttaa kerta kerralta.
Poista