Laura Lindstedt: Oneiron

En ole uskaltanut lukea ainuttakaan Laura Lindstedtin Oneironista kirjoitettua kritiikkiä tai blogiarviota. Pelottaa. Yleensä näin ei käy, joten ehkä siksi kokemus on sitäkin vahvempi.

En halua, että kukaan vie palastakaan omasta kokemuksestani. En halua, että kukaan pääsee sanomaan mitään puolestani. Oikeastaan en edes haluaisi kirjoittaa.

Haluaisin pitää Oneironin itselläni, piilottaa sen muilta, pitää siitä huolta, katsella, lueskella, kosketella. Olen silittänyt kirjan kantta monta kertaa sinä aikana, kun se on ollut pöydällä odottamassa. Siinä sinä olet. Älä mene pois.

Pois eivät olisi halunneet Oneironin naisetkaan, mutta joutuivat silti. Seitsemän päähenkilöä tulevat kaikkialta maailmasta, eri kulttuureista ja elämäntilanteista. Yhteistä heille ovat hetket juuri kuoleman jälkeen, valkoisuudessa, jossa ei ole muuta kuin se, mikä on ollut taskussa ja päällä. Niistä he rakentavat tietoisuuttaan niin kauan kuin sitä riittää.

Maimuna haaveili mallin urasta ja paremmasta elämästä, jonka pieni palvelus tuttavalle – ihan pieni ja helppo vain – voisi toteuttaa. Ninasta piti lopulta tulla äiti, kaksosille. Hän olisi ollut siinä hyvä. Wlbgis sairasti pitkään, mutta pojantyttären kasvusta ei olisi halunnut jättää väliin mitään. Rosa Imaculada sai uuden mahdollisuuden ja uuden sydämen, mutta se tempoili liian kovaa hänen rinnassaan. Ulriken piti vain tienata ylimääräistä tarjoilijan työssä tulevaa varten: päästä kiinni omaan elämään, aloittaa jossain muualla. Polina toki joi liikaa, mutta kirjojaan hän rakasti – ja kissaansa. Shlomith teki koko elämästään performanssitaidetta, mitään pelkäämättä tai anteeksi pyytämättä.

Laura Lindstedt, löit minulle luun kurkkuun. Millaisen kirjan olet kirjoittanut, millaisen maailman ja henkilöt luonut! Oneiron on leikkiä lukijan kanssa, se härnää ja kiusoittelee, ottaa ja antaa. Tyylilajit rikkovat toistensa rajoja, repivät mukaansa, palkitsevat ruhtinaallisesti, kun on sen aika.

Oneiron kietoo itseensä elämää ja kuolemaa, valtavan suuria kysymyksiä, jopa banaaleja, muttei hetkeksikään sorru helppoihin ratkaisuihin tai anna jännitteensä löystyä. Naiset, heidän elämänsä ja kuolemansa muodostavat palapelin, joka on romaanitaidetta kauneimmillaan. Tätä on Kirjallisuus, juuri tätä!

Kirja on vahva, se on ehjä, siinä ei ole ainoatakaan halkeamaa, yksikään sauma ei jousta tai vuoda. Olisin halunnut jäädä Oneironin iäisyyteen, liueta osaksi ajatonta valkoisuutta, päätyä sinne, minne naisetkin menivät.

Vaan onneksi maallista aikaa on vielä kulutettavaksi, tällaisia kirja-aarteita luettavaksi, koettavaksi ja jaettavaksi. Sillä en minä oikeasti halua tätä vain itselläni pitää. Haluan, että koko maailma lukee tämän kirjan ja näkee, mikä taiturimainen, uskomaton kirjailija Laura Lindstedt on ja miten upean romaanin hän on kirjoittanut.


Laura Lindstedt: Oneiron
Kansi/ulkoasu: Aki-Pekka Sinikoski / Jussi Karjalainen
Teos 2015
440 s.

Oma ostos.

_____

Niitä muiden ajatuksia: Lumiomena, Luettua elämää, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ilselä, Ullan Luetut kirjat, Lukutoukan kulttuuriblogi