Evangeline Green on pian kolmekymmentä ja odottaa esikoistaan. Raskausaika ja äitiyteen kasvaminen saavat hänet pohtimaan omaa lapsuuttaan, suhdettaan äitiinsä ja identiteettiään isättömänä tyttönä. Even äiti on kuollut tytön ollessa seitsemänvuotias, ja isästä hän tietää vain yhden kirjaimen, K. (Ja punaisen tukan ja vihreät silmät.)
Eve kasvaa isovanhempiensa luona Walesin maaseudun pikkukylässä. Ympäristö on hyvin toisenlainen kuin Birmingham, mutta Eve on sopeutuvaa tyyppiä. Siitäkin huolimatta, että hänen villi punainen hiuspehkonsa herättää joissakin kyläläisissä jopa vihaa, eikä koulukaan suju aivan kupruitta. Lapsuusmuistoja varjostaa myös ikätoveri Rosien salaperäinen katoaminen, joka ei koskaan selviä.
Irlantilainen tyttö kulkee kahdessa aikatasossa, se kertoo sekä aikuisesta että lapsesta. Eve on vuosien kuluessa tottunut orpouteensa, mutta se ei vähennä halua ymmärtää omia juuria, vanhempien menneisyyttä ja paikoin viiltävän teräväreunaisia palasia, joista oma minuus väistämättä muodostuu.
Fletcherin tyyli on tiivis ja Jonna Joskittin suomennos sulava. Tarina aukeaa vähitellen, ihmiset kasvavat kokonaisiin mittoihinsa ja lukijan mielen valtaa melankolia ja haikeus. Fletcher on kirjoittanut tarinaan mukaan niin menetystä ja surua kuin lapsuuden onnenhetkiä, kasvua ja ihmissuhteiden syntyä ja kehitystä. Lässytys ja lääpintä vältetään, tarina on pikemminkin tyylikäs, huoliteltu.
Pikkukylän hierarkia ja sosiaalinen ympäristö selviää lapselle vähitellen. Aikuisena Eve jo ymmärtää, mitä kaikkea joutui ilman omaa syytään kokemaan, mutta lapsen näkökulma on ymmärrettävästi keskeneräinen ja hämmentynyt. Miksi kylän kauppias vihaa Eveä? Miksi hänen isästään ei puhuta?
Pidän Susan Fletcheriä kahden luetun kirjan jälkeen vakuuttavana, taitavana kirjailijana, jonka kirjat eivät kuitenkaan aivan kohtaa makuani. On vaikeaa sanallistaa, mistä kolhu johtuu. Jossain määrin ehkä turhaudun hänen tarinoidensa äärellä: kaipaisin jotain suurempaa, kontekstistaan laajennettua. Yhden väärinymmärretyn tytön elämä ei välttämättä sellaiseksi riitä.
Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2010
267 s.
Eve Green (2004)
Omasta hyllystä.
_________
Toisaalla: La petite lectrice, Lukuisa, Luettua, Lumiomena, Tarinoiden taikaa, Narseskan kirjanurkkaus, Järjellä ja tunteella, Ajatuksia kirjamaasta, Lukutuulia, Nenä kirjassa, Kingiä, kahvia ja empatiaa, Leena Lumi
Tämä on ainoa Fletcher, jonka olen lukenut, ja kirja oli minulle tosi plääh. En ole sen jälkeen Fletcherin perään haikaillut. Mietinkin, kuten tuossa sanoit että "jonkin suuremman kaipaaminen" voi olla myös minun kohdallani yksi kolhutekijä. =D
VastaaPoistaMinä olen lukenut aiemmin Meriharakat, jossa oli kyllä vetovoimaa, mutta siltikään se ei aivan uponnut. En tiedä, mikä panee lopullisesti vastaan. No, kaikesta ei vain voi innostua, vaikka haluaisikin. ;)
PoistaOlen lukenut Fletcheriltä ainakin Noidan rippi-teoksen, joka oli hyvä. Tykkään just noidista ja vanhoista ajoista, historiasta. Tämä kirja kuulostaa hyvältä :)
VastaaPoistaSe voisikin olla aika erilainen näihin nyt lukemiini verrattuna. Saatanpa jossain vaiheessa kokeilla.
PoistaTätä kirjaa en ole lukenut. Koin saman kolhun lukiessani Meriharakoita, mutta Noidan rippi on yksi vaikuttavimmista lukukokemuksistani. Se jotenkin kolahti täydellisesti juuri siinä hetkessä. Aivan erilainen romaani kuin Meriharakat.
VastaaPoistaJo toinen suositus Noidan ripille, täytyypä vakavasti harkita!
PoistaMinä pidin tästä ja etenkin Meriharakoista, mutta sitten muut Fletcherin kirjat ovat lähinnä ärsyttäneet. Hän taitaa jakaa lukijansa. :)
VastaaPoistaMitä ilmeisimmin. Ehkä vielä kokeilen kuitenkin, mutta katsotaan, koska sen aika tulisi.
PoistaMinä taas taidan juuri siksi pidää Fletcherin kirjoista, että hän onnistuu kirjoittamaan kokonaisen ja kiinnostavan kirjan vähistä aineksista. :D
VastaaPoistaMinulla on muuten Katjan kanssa ihan eri tilanne. Meriharakat ei yltänyt lemppareihin, mutta Tummanhopeinen meri on niin upea!
Sinä olit mielessäni, kun kirjoitin tätä tekstiä, sillä muistan kyllä, että pidät Fletcheristä tosi paljon. En oikein tiedä, mikä minussa hiertää, kun luen hänen kirjojaan. Jokin ei vaan päästä pinnan alle, veikkaan.
Poista