Helsinki Noir Amos Andersonin taidemuseossa

Kalpea syksyinen sunnuntai houkutteli kurkistamaan 1930-luvun Helsinkiin ja fiktiiviseen rikosarvoitukseen siellä. Amos Andersonin taidemuseossa on syyskuussa avattu näyttely Helsinki Noir  – Rikostarina ratkaistavaksi, joka on esillä vuoden 2016 loppuun asti. Sinne siis, totesimme ystäväni Jennin kanssa, joka on kirjoittanut tätä tekstiä kanssani ja antanut luvan ottamiensa kuvien käyttöön blogissani. Helsinki Noir -näyttelyssä kuvaaminen ei ole sallittua, joten kuvitus on muualta museosta.

Näyttely levittäytyy museon kolmeen eri kerrokseen ja sitä on helppo seurata lattiamerkkien ja huonenumeroiden mukana. Näyttelyoppaaksi museokävijä saa näppäränkokoisen pienoisromaanin, jonka lukuja luetaan eteenpäin kussakin huoneessa. Tarinassa marraskuisesta Kaivopuistosta löytyy nuoren naisen ruumis. Miten hän on kuollut ja kuka on kuoleman takana? Tarina kuroutuu vähitellen auki, kun todistajia ilmaantuu kertomaan omia näkökulmiaan.

Päähenkilö on nuori Kaarina, junantuoma pankkineiti, jonka ystävättären todistus avaa tämän rakkauselämää. Melkoinen soppa taustalla onkin, ja tarina pitää dekkarimaisesti otteessaan.

Näyttelyyn on koottu kotimaista, pääosin 1930-luvun kuvataidetta (sisältäen joitakin hyppäyksiä ympäröiville vuoskymmenille) sekä veistoksia ja pari nykytaideteosta. Mukana on myös erinäisistä esineistä koottuja interiöörejä, ääntä, valokuvia ja liikkuvaa kuvaa. Mahdollisuus sekavuuteen olisi olemassa, mutta kaikki soi silti yhteen todella hyvin, sekavuus oli vältetty aika täydelleen. Erityistä kiitosta saa äänimaailma, joka on yhtä aikaa minimalistinen ja rikas – huolella mietitty ja toteutettu.

Omaa silmääni viehättivät eniten Marcus Collinin ja Santeri Salokiven työt, mutta näyttely on kokonaisuudessaan miellyttävä. Toisaalta maalaukset sellaisenaan olisivat saattaneet jäädä aika hengettömiksi ilman näyttelyn dekkarikonekstia, joka puhalsi niihin elämää. Maalauksissa esiintyy kasvava ja teollistuva Helsinki katuineen, nurkkineen ja kattoineen, ja erilaiset asetelmat, muotokuva ja sisätilakuvat täydentävät sen tunnelmaa. 

Värimaailma on ihastuttavan seesteinen: se nojaa pitkälti harmaan ja sinisen eri sävyihin. Kauniit kaupunkikuvat sykäyttävät helsinkiläisen sielua, ja ne tekevät näyttelytarinan Kaarinasta elävämmän. Näissä maisemissa hän saattoi kulkea!

Kuva: Jenni

Näyttelyn konsepti on aivan mahtava, lisää tätä! Fakta ja fiktio olivat ihanasti tasapainossa. On ymmärrettävää, että tällainen rohkea "maalailu" voi näyttelyntoteutuksessa arveluttaa (ja meidän molempien mielestä niissä historiallisluonteiseissa faktoissa pitäytyminen onkin hyve), mutta toisaalta tällainen elämyksellisyys ja mielikuvituksen kutkuttelu on omiaan avaamaan aisteja myös sille faktalle. 

30-luvun pääkaupunki tuntui näyttelyssä tulevan todella lähelle nimenomaan Kaarinan elämän (ja kuoleman) kautta. Aiemmin samaa on tainnut kokea vain hyvään kirjaan uppoutumalla, eli oman pään sisällä. Oli aika siistiä saada samankaltainen kokemus olemalla samanaikaisesti, kirjaimellisesti jonkun toisen rinnalla. Kokemus oli siis samanaikaisesti yksityinen ja jaettu.

 

Kuva: Jenni

Dekkarin päähenkilön Kaarinan kohtalo on oikeasti kiinnostava. Tarinan edetessä hänen sulhaseensa liittyvät kiemurat tuntuivat aidosti raivostuttavilta. Älä mene sinne Kaarina! Ei, et mene kihloihin! Rääh! No niin, menit kuitenkin... Samaahan kokee aika ajoin romaania lukiessaan, ainakin jos tarina ja sen päähenkilö ovat missään määrin uskottavia ja koukuttavia. Näyttely onnistuu tässäkin.

Helsinki Noir lienee sopiva hieman aikuisempaan makuun, sillä ihan lapsiasiakkaille suunnattua toiminnallisuutta tai elämyksellisyyttä siinä ei ole. Sen sijaan museon yläkerroksissa on pajatiloja, joissa pääsee vaikkapa piirtämään omaa kuvaansa peiliin, eli perheen pienemmillekin on tarjolla tekemistä.

Kai se on myönnettävä, että itselleni tämä vierailu oli ensimmäinen koskaan Amos Andersonin taidemuseossa. Paikka vakuutti sen verran vahvasti, että viimeiseksi se ei jää, ja odottelenkin jo innolla, mitä näin kekseliäässä ympäristössä vielä kehitellään.

Museotiimimme suosittelee Helsinki Noiria lämmöllä ja vahvasti – menkää ja kokekaa, tällaista museoelämystä ette varmasti ole aiemmin saaneet!

Amos Andersonin taidemuseo

Yrjönkatu 27, Helsinki

Avoinna:

ma, to, pe klo 10–18

ti suljettu

ke klo 10–20

la, su klo 11–17

Pääsyliput:
Aikuiset 12 €
Eläkeläiset 8 €
Opiskelijat ja työttömät 2 €
0–18 -vuotiaat 0 €