18. marraskuuta 2018

Jarkko Tontti: Vedeeran taru ja Vedeera vaarallisilla vesillä



Vedeera on Einean haltijavaltakunnan rauhallisessa Vaahterametsän ympäristössä kasvanut ja elänyt haltijatyttö. Hän tapaa sattumalta ihmispoika Korilin ja huomaa lähes vahingossa ystävystyneensä tämän kanssa. Selviää kuitenkin, etteivät kaikki katso hyvällä haltijan ja ihmisen ystävyyttä, ja Vedeera joutuu vaikeuksiin koulussa ja kotona. Jännittäväksi tilanne menee, kun Vedeerasta tulee haltijoiden edustaja tiukkaan kisaan, jonka on tarkoitus selvittää, kenellä on oikeudet rikkauksia tarjoavaan Helmisimpukkasaareen. Kissansa Jatoxin kanssa neuvokas Vedeera on pian ratkomassa niin haltijoiden, ihmisten ja eteläisen Quirenin valtakunnan asukkaiden välisiä diplomaattisia kriisejä, haltijoiden johtoportaan kansaltaan pimittämiä salaisuuksia ja luonnollisesti omia, paikoin hyvin hämmentyneitä ajatuksiaan. Näin saa Vedeeran taru muotonsa.

Vedeera vaarallisilla vesillä kulkee ajassa hieman eteenpäin. Vedeera on kouluttautumassa haltijoiden huippujoukon, yönsilmien, jäseneksi ja on itsenäistynyt kovalla vauhdilla rakkaiden vanhempiensa kodista. Onneksi hänellä on Jatox edelleen seuranaan. Etelässä olevalla merellä on meneillään mitään ja ketään kunnioittamattomien piraattien valtataistelu meritilasta ja sen hallinnasta. Tähän haltijat, ihmiset ja quirenilaiset haluavat puuttua – minkä nyt toistensa syyttelyltä ehtivät. Rauha on siis jälleen huojuva ja kaikki kolme valtakuntaa suuremmassa vaarassa kuin ymmärtävätkään.

Vedeera päätyy erikoisen lähetystön jäseneksi. Mukana on hänelle tuttuja quirenilaisia ja ihmisiä – myös vanha ystävä Koril. Etenkin toiset haltijat tuntuvat olevan pistoksissaan ja kaikilla on jotain salattavaa. Suurin uhka eivät ehkä sittenkään ole piraatit.

Jarkko Tontin verkkaisesti (kahden ensimmäisen osan julkaisun välillä ehti kulua kuusi vuotta) edennyt Vedeera-sarja lunastaa paikkansa kotimaisten nuorten fantasiakirjojen joukossa. Sen esittelemä maailma on monella tapaa hyvin tuttu ja perinteinen fantasiaympäristö haltijoineen, liskoratsuineen, peikkoineen ja jatkuvassa valmiudessa olevine sotajoukkoineen, mutta ehkä juuri siksi se toimii hyvin. Vedeeran taru on selvästi varhaisnuorille suunnattu, kun taas jatko-osassa on jo huomattavasti synkempiä ja rajumpia elementtejä, välähdyksinä raakaakin väkivaltaa taistelukohtauksissa.

Asetelma on tyypillinen: erilaiset kansat ovat ikiaikaisia vihollisia, rauhantila on hiuksenhieno ja kansojen omanarvontunnossa on monenlaista häilyvää, joka paljastuessaan olisi tuhoisaa vallassa oleville tahoille. Tontti on onnistunut luomaan tarinaan oivallista jännitettä kieroilun, salailun, petturuuden ja yllättävistä suunnista ilmaantuvan solidaarisuuden kautta. Kirjat (etenkin jälkimmäinen) avaavat lukijalle näköalan politiikan ja valtataistelun nurjemmalle puolelle ilman, että se tuntuisi asetelmalliselta. Uteliaisuus on kahden kirjan jälkeen vahvasti herätetty: millaisia ratkaisuja lopulta saadaan, kuka on kenenkin puolella ja miksi tilanteeseen on päädytty?

Jonkin verran annan pyyhkeitä paikoin turhan laajalta tuntuvasta henkilömäärästä tai vähintään olisin kaivannut henkilöluetteloa kirjan alkuun tai loppuun. Varsinkin osa sivuhenkilöistä tulee ja menee, eikä heidän rooliaan ole aina ihan helppoa muistaa.

Kokonaisuutena Vedeera on kuitenkin ollut kiinnostava uusi tuttavuus. Toimeliaan ja vauhdikkaan päähenkilön mukana kelpaa kulkea, ja luulen, että tarina voi avata tottumattomammallekin lukijalle tien fantasiakirjojen pariin. Monet salaisuudet odottavat vielä paljastumistaan, joten toivottavasti seuraava osa ilmestyy nopeammin kuin kuuden vuoden kuluttua.


Jarkko Tontti: Vedeeran taru
Ulkoasu: Heli Hieta
Otava 2012
240 s.

Kirjastosta.


Jarkko Tontti: Vedeera vaarallisilla vesillä
Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Aviador 2018
254 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Jatkumo

10. marraskuuta 2018

Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa



Professori Kirsi Vainio-Korhonen on lukemieni teosten perusteella erinomaisen hyvä historiantutkimuksen yleistajuistaja. Lemmen ilot ja sydämen salat – Suomalaisen rakkauden historiaa (WSOY 2015) on ihastuttavan ilahduttava kirja, kuten myös Ujostelemattomat – Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (WSOY 2012). Nyt Vainio-Korhonen on tutustunut turkulaisten tarkastusnaisten elämään ja maailmaan 1800-luvun alun Turussa.

Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa (SKS 2018) kertoo naisista, jotka elättivät itsensä ja mahdolliset lapsensa osin tai kokonaan seksityötä tekemällä. 1800-luvun alkupuolella avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet olivat sekä syntiä että rikollista toimintaa (etenkin jos seurauksena oli raskaaksi tuleminen), parittaminen ja bordellien pitäminen oli laitonta, mutta seksin myyminen sinänsä ei ollut erikseen kriminalisoitua ennen kuin vasta vuonna 1889.

Turun poliisikamarilla pidettiin vuosina 1838–1848 veneeristen tautien tarkastuskirjaa "kaupungin kevytmielisistä ja irstaista naisista". Sukupuolitaudit, etenkin kuppa, levisivät kaupunkilaisten ja venäläisen sotaväen joukossa, ja tähän uhkaan pyrittiin puuttumaan tekemällä säännöllisiä lääkärintarkastuksia niille naisille, joiden tiedettiin kuuluvan "moraalittomaksi tunnettuun naisväkeen".

Tähän "naisväkeen" päästään kirjan sivuilla tutustumaan tarkemmin sikäli kuin heitä on historiantutkimuksen keinoin voinut jäljittää. Vainio-Korhonen selvittää, millaisia ihmisiä he olivat, mitä tekivät ja miten elivät. Kyse on pitkälti tavallisista rahvaannaisista, omien yhteisöjensä jäsenistä, äideistä, kumppaneista, tyttäristä, kummeista, ystävistä. Harvalle heistä seksityö oli pääelinkeino, vaan pikemminkin kyse oli sivutoimesta. Toimeentulo oli hankittava sieltä mistä sen sai, ja monelle köyhälistön naiselle se tarkoitti useita erilaisia tulonlähteitä ja oman aikansa pätkätöitä. Yhteiskunta ei hyväksynyt toimetonta irtolaisuutta, vaan jokaisella oli oltava palveluspaikka ellei halunnut päätyä lähetetyksi kehruuhuoneeseen eli käytännössä vankilaan. Kirjan sivuilta paljastuukin melkoisia tarinoita naisista, jotka ovat onnistuneet hankkimaan itselleen kehruuhuonetuomion pelossa jos jonkinlaisia työpaikkoja ja isäntiä, ylipäänsä peitetarinoita ja keinoja selviytyä.

Osa tarkastusnaisista oli selvästi oman aikansa syrjäytyneitä tai syrjäytettyjä ihmisiä. Heillä ei ollut hankittuna edes välttämättömiä kansalaiskelpoisuuden mittareita eli ripillä käyntiä ja ehtoollista eli sitä kautta täysivaltaisuutta omaan elämäänsä. Muistakin kirkollisista toimituksista saatettiin luistaa: osa lapsen synnyttäneistä tarkastusnaisista ei esimerkiksi suostunut ottamaan vastaan papin tekemää kirkotusta, joka kuului ehdottomana osana synnyttäneiden naisten elämään 1800-luvun lopulle asti. Tätä Vainio-Korhonen pitää osoituksena äärimmäisestä syrjäytymisestä tai omasta halusta elää järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella.

Samalla suuri osa Turun tarkastusnaisista oli ihan tavallisia oman aikansa naisia. Köyhiä toki, mutta niin oli suurin osa suomalaisista yhtä kaikki. Osalla oli sisua niin paljon, että he eivät alistuneet tarkastuksiin ja kontrollointiin noin vain. Niin ikään moni päätyi seksityötä tehtyään naimisiin, äideiksi ja muihin töihin – tarkastusnaisen "leima" ei siis ollut ikuinen tai ainakaan se ei mitenkään yksioikoisesti tuhonnut kenenkään elämää, sikäli kuin muuten pysyi terveenä ja työkykyisenä. Muutenkn maksulliseen seksiin ja sukupuolimoraaliin alettiin suhtautua penseämmin ja tiukemmin vasta 1800-luvun loppupuolella, jolloin prostituutio-sanakin vasta tuli Suomeen.

Vainio-Korhosen aiemmista kirjoista tuttuun tapaan Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa on kerronnaltaan selkeä, läpikotaisin inhimillinen teos. Kuvitus ja viitteet ovat kohdillaan ja kirja on esineenä kaunis ja ylväs. Näkökulma Suomen historiaan on utelias ja uutta avaava: syrjään jääneet nousevat esiin omana itsenään, omista lähtökohdistaan ja omilla ehdoillaan. Kirja on erinomaista luettavaa kelle tahansa Suomen ja Turun historiasta kiinnostuneelle ja kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää yhteiskunnan nurjempiakin ilmiöitä ja niiden monitahoisuutta.


Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa
Ulkoasu: Maria Mitrunen
SKS 2018
283 s.

Arvostelukappale.  

5. marraskuuta 2018

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin



14-vuotias Pearl ei ole koskaan nukkunut sängyssä. Hänen makuuhuoneensa on nimittäin ruostuneen automaattivaihteisen Mercury Topazin takapenkillä floridalaisen talovaunualueen laidalla. Sinne hänen äitinsä Margot hänet toi paettuaan teiniäitinä lapsuudenkodistaan, eikä parivaljakko ole koskaan osannut kaivata muualle.

Pearlin ja Margotin elämä on vaatimatonta, hiljaista ja vailla mahdollisuutta nousuun. Margot käy töissä veteraanisairaalassa, Pearl käy koulua (joskin tekaistuin henkilötiedoin), sunnuntaisin käydään kirkossa. Siellä ylhäisen taustansa etäisesti muistava Margot voi muistella, kuinka pianoa soitetaan.

Yhteisöllisyys vaunualueella on voimakasta ja jokaisella on omat taistelunsa käytävänään. Aseet kuuluvat elämään, aina ja kaikkialla. Niitä kerätään kirkkoon, niitä on tyynyjen alla ja renkaiden takana, niillä ammutaan alligaattoreita. Lasten aarteet löytyvät kaatopaikalta ja tienvarresta, yksi naapureista rakentaa barbienukeista puutarhan.

Kaikki muuttuu, kun Eli astelee paikalle. Margot on myyty. Lopullisesti.

Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin on karuakin karumpi ja kauneudessaan kipunoiva romaani nyky-Yhdysvalloista. Se näyttää, mitä elämä on esikaupunkiunelmien ja nousukkuuden takana, siellä, minne kaikki eivät halua edes katsoa. Sen maailma on samaan aikaan hyytävän hirveä ja eloisuudessaan rakastettava. Clement saa kerronnallaan lukijan uskomaan, että tämä tarina on kuultava, tämän äärelle on tultava.

Aseiden musertava läsnäolo ihmisen elämän kaikilla tasoilla on ilmiö, jota on vaikea Suomen näkökulmasta ymmärtää. "Yhdysvalloissa ihmiset uskovat, että aseet tuovat vapauden", Clement kertoi Kirjamessuilla. Kun saatavuus on helppo, kun kaikilla muillakin on, kun ei halua jäädä jalkoihin, kun pelko on suurin motivaattori, silloin vaihtoehdot on helppoa ohittaa – ehkei niitä edes ole.

Clementin teksti ja Terhi Kuusiston suomennos muodostavat tarinan, jota lukee kuin hypnotisoituna. Rajun ympäristön ja karujen tapahtumien vastapainona toimii pakotie, joka muodostuu musiikin, arkihavaintojen ja Pearlin lempeän lapsenuskon kautta. Rakkaudesta aseisiin on romaani, joka potkaisee ja osuu, koskettaa ja avartaa. Hieno kirja, jonka lukeminen antaa paljon.


Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Like 2018
279 s.
Gun Love (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuulevin lukublogi, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste