13. tammikuuta 2021

Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 


Durian Sukegawan romaani Tokuen resepti on kertomus japanilaisista leivoksista, paputahnasta, häpeästä, vapaudesta, ihmisten kohtaamisesta.

Sentarō pitää pientä dorayaki-leivospuotia. Hänen elämänsä kiertää kehää: työtä, työtä, saken juomista, huonoja yöunia, työtä. Hän on istunut vankilassa huumerikoksen vuoksi ja katuu menneisyyttään katkerasti. Vankilatuomio vei elämästä kärjen, sisällön, kunnian ja ihmissuhteet, vain työ jäi. Sitäkin hän tekee puolivaloilla, käyttää puolivalmisteita, viis veisaa asiakkaista tai puodin menestyksestä. Se on vain paikka, jonne mennä käyttämään ne tunnit päivästä, kun ei voi juoda sakea kulmakuppilassa.

Eräänä päivänä Sentarōn asiakkaaksi tulee vanha rouva Tokue, joka on kiinnostunut Sentarōn käyttämästä paputahnasta ja ylipäänsä kaikesta hyvin tavallisesta. Tokue on vuosikymmeniä aiemmin sairastanut lepran ja joutunut sen myötä eristyksiin perheestään ja yhteiskunnasta. Epäillen Sentarō ottaa Tokuen osa-aikaiseksi työntekijäksi ja paputahnan teosta tulee lähes meditatiivinen elämys - mausta puhumattakaan. Kun puotiin tulee sitten myös yksinäinen koulutyttö Wakana, alkavat niin dorayakit kuin elämä itsessään saada aivan uudenlaista sielua ja särmää.

Tokuen resepti on vähäeleinen, rauhallinen ja näennäisen tasainen romaani. Leivospuodin ulkopuolella kirsikkapuut elävät hiljaa vuodenkiertoaan, lepraparantolassa aika puolestaan tuntuu pysähtyneen. Sentarōn päivät toistuvat samanlaisina, pitävät kertomuksen rytmin vakaana ja rauhallisena. Kirjan henkilöt ovat kuoressaan, he eivät totisesti paljasta itsestään kaikkea. Romaanin lukeminen rauhoittaa levotonta ja tempoilevaa mieltä, sillä se ei tykitä tarinaansa varoittamatta vaan rauhassa ja hitaasti, vähä vähältä kerroksia esiin kuorien.

Seesteisyys on viehättävää, mutta samalla se on sanalla sanoen tylsää. Tarinassa on koskettavat puolensa: etenkin sen kuvaama yksinäisyys ja yhteiskunnan tekemät rajut rajaukset yksilön vapauksiin jäävät mieleen. Jotenkin ne silti vaipuvat kirsikankukkien alle, eivätkä pääse täyteen teräänsä. Suunnattoman hyvin en japanilaista kirjallisuutta tunne, mutta ne teokset, jotka olen lukenut, tuntuvat kantavan pitkälti samantyyppistä tyyliä: paljon on rivien välissä, häpeää on monessa kerroksessa, pinnan on pysyttävä katseenkestävänä eikä tempoilu kuulu asiaan.

Tokuen resepti tarjoaa rauhallista ja rauhoittavaa luettavaa. Erityisen mieleenpainuva tai vaikuttava kokemus se ei kuitenkaan minulle ollut, sillä jäin kaipaamaan kunnollisia säröjä ja ravistelua.


Durian Sukegwa: Tokuen resepti
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Sammakko 2020
196 s.
あん (2013)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Kirjaluotsi, Hemulin kirjahylly, Oksan hyllyltä

Haasteet: Tämä sopi viime vuoden Helmet-haasteessa kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, johon sen aionkin hienosti laittaa, sillä luin kirjan joulukuussa.

9. tammikuuta 2021

Vuosi 2020, heippa, ja blogini on 15-vuotias, mitä hittoa!

 

Kuva: Pixabay

Sinne se meni. Päiviään pidempi, kalenteria, jaksamista, elämäniloa ja tulevaisuudenuskoa koetellut vuosi 2020. Onhan tämä uusikin vuosi saanut melkoisen lähtölaukauksen Capitol-kukkulalla, ja muutenkin, mutta todettava on, ehkä ensimmäistä kertaa koskaan, että mennyttä vuotta ei jää hetkeäkään ikävä.

Vuosi 2020 oli minulle monella tavalla ylettömän raskas. Niin kuin se oli monelle muullekin. Päällimmäiseksi siitä jää mieleen painostava ahdistus, väsymys, erittäin lähellä käynyt masennus. Tietynlainen epäusko: miten tämä poikkeustila ja poikkeuselämä voi jatkua aina vaan. Eikö tämä koskaan lopu?

Toisaalta viime vuosi oli myös ihmeellinen, koska sain tyttären. Siis minä! Tyttären! Hän on kertakaikkisen mainio tapaus, osaa jo itse kaivaa kirjoja kirjakopastaan (ja repiäkin niitä, neuvolasta saatu satukirja menetti jo alkusivunsa nopeissa käänteissä), rakastaa keinumista, puita ja eduskunnan kyselytunnin katsomista (en tiedä mitä on meneillään, mutta etenkin keskustalaisten miesministerien äänien kuunteleminen on hänestä selvästi rauhoittavaa ja ihanaa, pitääkö olla huolissaan?), vipeltää menemään ja opettelee hienosti nukkumaan itse, ensiaskeleiden uskon tulevan ennen helmikuista yksivuotispäivää.

Mutta siinä missä lapsen saaminen on ollut jännittävää ja hienoa, se on ollut myös raskasta, kehon ja mielen hyvinvoinnin vakavasti vaarantavaa, valtava identiteettikriisi ja ennen kaikkea hyvin kaukana minkään sortin hempeistä vauvakuplista. Kaikenlainen vastasyntyneiden perheille osoitettava lässytys ja pumpulipölinä pitäisi kieltää lailla. Tai vähintään toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät, että hyvääkin tarkoittavat sanat voivat satuttaa todella paljon, kun niitä käytetään varomattomasti. (Ei, en ole kieltämässä ketään puhumasta mitä huvittaa, sen kun puhutaan ja toivotellaan ja lässytetään vaan, mutta ei kannnata myöskään olettaa, että siirappisista "Nauti nyt, kun vauva on niin vähän aikaa pieni!" -hölinöistä välttämättä ilahtuu. Etenkään, kun pandemia estää kaiken normaalin elämän ja mahdollisuudet edes opetella sitä normaalia elämää vauvan kanssa.)

Se siitä ja loput kirjeessä, kuten edesmennyt mummini sanoi.

Kirjoista, niistä minun piti kirjoittaa. Jotakin. Bloggaaminen kärsi vuonna 2020 edellämainituista syistä, sillä myös lukeminen meinasi jossain vaiheessa jäädä tyystin ja minusta tuntui, etten enää ikinä jaksa keskittyä. Tietenkin pelko oli turha, mutta edelleen mielessä on harmitus siitä, kuinka yksi rakkaimmista vapaa-ajanviettotavoistani kärsi niin suuren kolauksen, etten oikein tiedä, kuinka se pääsee palaamaan ennalleen. Ja milloin.

Luin muistiinpanojeni mukaan viime vuonna 57 kirjaa, mikä on huomattavasti vähemmän kuin ehkä, öö, ikinä. Muutama noista listatuista on kesällä lapsen kanssa lukemiani ja jopa bloggaamiani lastenkirjoja, muuten ne olivat ihan vain itseäni varten lukemiani ja kuuntelemiani.

Erityisen suuren vaikutuksen tekivät Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin (vau, siis, vau!), Petina Gappahin Pimeydestä loistaa valo, Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge ja Kaikki on mahdollista (josta en valitettavasti blogannut), Kristina Carlsonin Eunukki (ei bloggausta), Téa Obrehtin Vedetön maa ja Sally Rooneyn Normaaleja ihmisiä (kuuntelin äänikirjana, enkä blogannut). Myös Finlandia-palkinnon napannut Anni Kytömäen Margarita oli mieluisaa luettavaa, vaikkei yllä Kultarinnan tasolle.

Tietokirjallisuuden puolelta huomasin yllätyksekseni viihtyväni elämäkertojen parissa. Tutustuin tarkemmin Tellervo Koivistoon, Claes Anderssoniin ja David Foster Wallaceen. Olisinpa saanut blogattua muistakin kuin Wallacesta, pidin nimittäin todella paljon Koiviston ja Anderssonin elämäkerroista.

Loppuvuoteni suurin kirjallinen urakka liittyi kuitenkin pitkäaikaiseen unelmaani, kun luin David Foster Wallacen lokakuussa lopultakin suomeksi ilmestynyttä Päättymätöntä riemua (kiitos Tero Valkonen ja Siltala!) pitkään, hartaasti ja välillä aivan liian lyhyissä pätkissä. Mutta tiedättekö mitä. NYT OLEN SAANUT SEN LUETTUA. Kaksi ja puoli kuukautta siihen meni, mutta NYT SE ON LUETTU. Siitä bloggaan aivan taatusti, kunhan edes vähän saan ajatuksiani kasaan. UPEA ROMAANI, jolla onkin aika päheetä päästä aloittamaan kirjavuosi 2021.

Haasteet menivät miten menivät, lähinnä penkin alle. Helmet-haasteeseen sain ruksittua 38 kohtaa, mikä on kyllä ihan hyvin tilanteen huomioon ottaen. Tänä vuonna olen ilman muuta taas mukana siinä(kin).

Ja, niin. Huomenna on ymmärtääkseni 10.1. Se tarkoittaa, että tämä bloginrääpäleeni, kaatopaikkani, tekstitunkioni, bittiavaruuteni, hölinäkanavani, jotakuinkin koskaan uudistumaton digidinosaurukseni täyttää 15 vuotta. VIISITOISTA VUOTTA olen tätä pitänyt yllä. Välillä innolla, välillä en. Mutta hemmetti, täällä sitä ollaan edelleen. Ainakin silloin tällöin.

Blogin tuomat parhaat asiat elämässäni: 

1) Olen saanut tämän kautta uusia ihmisiä elämääni, tuttavia ja kamuja ja sellaisiakin ihmisiä, jotka nykypäivänä saan laskea parhaimpiin ystäviini. Se jos mikä on uskomatonta.

2) Olen lukenut ja kirjoittanut paljon enemmän, kuin ilman blogia olisin todennäköisesti ikinä tehnyt.

3) Olen päässyt osallistumaan monenlaisiin kirjallisiin ja kultturelleihin tapahtumiin, tavannut kirja-alan ammattilaisia, kirjailijoita, muiden alojen taiteilijoita, juonut skumppaa ja punaviiniä siellä sun täällä, saanut hengen ja ruumiin ravintoa, kurkistanut kulisseihin, osallistunut teatterikritiikin kurssillekin, kirjamessuille ja niiden oheistapahtumiin, ylipäänsä päässyt kokemaan ja näkemään sellaista, mikä kasvattaa omaa henkistä ja fyysistäkin hyvinvointia. Kiitos siitä monelle eri taholle. Ja tämä kaikki, vaikka en edes bloggaa omalla nimelläni, vaikken ylläpidä sähäköitä blogin sometilejä tai ole muutenkaan varmaan millään muotoa juuri hyödyksi oikeastaan mitenkään.


Toivon siis, että saan herätettyä jossain määrin lamaantuneen teinini jälleen elämänsä iloon ja kuntoon ja että korona joskus saadaan sillä tavalla haltuun, että kaikenmoisia bakkanaaleja voidaan taas järjestää livenä ja että lukeminen ja kirjoittaminen taas maistuisivat ja että täällä ehkä vielä käy joku muukin kuin venäläinen roskabottiarmeija.

Kiitos blogini sinnikkäille lukijoille, jotka ette ole hylänneet ja unohtaneet, tai vaikka vähän olisittekin, niin ehkä palaatte silti silloin tällöin tai ainakin muistatte, kuinka joskus ennen oli jotain mukavaa.


Hyvää ja onnistunutta uutta vuotta 2021 juuri sinulle!

29. marraskuuta 2020

Téa Obreht: Vedetön maa

 


Luin Téa Obrehtin esikoisteoksen Tiikerin vaimo kahdeksan vuotta sitten (huh, aika, minne menet?). Kirja on jäänyt omaan hyllyyn, ehkä odottamaan, että joskus luen sen uudelleen. Nyt kun kaikkien näiden vuosien ja luettujen kirjojen jälkeen vilkaisin tuota tekstiäni talvelta 2012, en kieltämättä muistanut kirjasta mitään. Mutta kirjailija jäi silloin mieleeni, hyvällä ja vähän ristiriitaisella tavalla.

Vedetön maa on kiehtova, tarinaltaan ja miljööltään virkistävän erilainen romaani ja silti siinä on jotain hyvin tuttua ja tuttavallista, lähes jutustelevaa. Ollaan 1800-luvun lopun Yhdysvaltojen lähes autiossa lännessä, tarkemmin arizonalaisessa pikkukaupungissa Amargossa (vaikka kaupunki on kyllä suureellinen termi tässä tapauksessa, onneton kylä se on). Siellä sitkeä ja paljon nähnyt perheenäiti Nora odottaa puolisoaan jo ylimääräisiin päiviin venyneeltä vedenhakumatkalta. Vesi on ollut lopussa jo pitkään, kuivuus koettelee. Eikä luonnon armottomuus riitä: myös oman yhteisön ihmissuhteissa, paikallispolitiikassa ja tulevaisuuden suunnitelmissa on tiukkaa kitkaa ja kahnausta. Nora on joutunut hautaamaan esikoislapsensa, tyttären, aivan pienenä, mutta kasvattanut sen jälkeen kolme poikaa, joista kaksi jo nuoria aikuisia ja nuorin, Toby, on melkoisella mielikuvituksella varustettu ja samalla hieman onneton tunari. Toby on varma, että kodin pihapiirissä liikkuu peto ja perheen kotiapulainen, kuolleiden kanssa keskusteleva Josie, on samoilla linjoilla. Nora itse keskustelee kuolleen esikoisensa kanssa säännöllisesti, vaikka muuten pitää monia muita henkimaailman hommia höpötyksenä.

Lurie on puolestaan turkkilaistaustainen maankiertäjä, lainsuojaton, sijaton ja koditon. Hän kulkee pitkin lännen autiomaita kamelinsa Burken kanssa, taipumattoman toverin ja itsepäisen eläimen. Lurie on ehtinyt kokea paljon, eikä aina pelkkää hyvää. Hän joutuu niin ikään kohtaamaan menneitä ja kuolleita, sillä vaikka toisin voisi luulla, kuolema ei totisesti ole aina vapautus vaan pikemminkin yhä otettaan tiukentava kahle.

Vedetön maa on miljööltään elävä, vaikkakin pölyn ja hiekan ja kuivan maan kovertama. Kurkkua kuivattava jano, paahteiset päivät ja kituuttava elämä tulevat liki. Syrjäseudun hiljaisuus on musertavaa ja samalla sen käänteet ovat suuria. Paljon on piilossa, sillä Obreht on taitava tekemään leikkauksia, poistoja ja tyhjyyttä: asiat, juonenkäänteet ja totuudet paljastuvat pikku hiljaa, salakavalasti, vaikka ovatkin koko ajan esillä ja saatavilla, kuitenkin taidolla naamioituna.

Kieltämättä romaani on sangen runsas. Se etenee hitaasti, aukenee vielä hitaammin, paikoin tuntuu, että se junnaa paikallaan. Mutta ei se sitten kuitenkaan junnaa, vaan vie koko ajan syvemmälle ja pidemmälle, saa näkemään tarkemmin ja kirkkaammin, avaa tarinaansa vähä vähältä.

Vedettömässä maassa on tosiaan jano. Kaikilla on jano, veden, elämän, kuoleman. Kaiken kestävälle kamelillekin tulee jano, sitten lopulta. Kirja on syvän inhimillinen, koskettavakin, kun vähitellen paljastuvat surut ja haavat paljastuvat. Ja kuitenkin se säilyttää veijarimaisuuden, leikillisyyden, seikkailun. 

Téa Obreht ammentaa taidolla vanhasta perinteestä, historiasta, koetusta ja eletystä, mutta tekee sen omalla tavallaan, omaan kerrontaansa ja taitoonsa vahvasti luottaen.


Téa Obreht: Vedetön maa
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2020
447 s.
Inland (2019)

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja. Presidentti Barack Obama on suositellut tätä kirjaa.

30. lokakuuta 2020

Anni Kytömäki: Margarita



Suomi toisessa maailmansodassa. Hohhoijaa, tuhat kertaa käsitelty aihe.

Ihmisen yksinäisyys muiden keskellä. Onhan tästä kuultu.

Jokihelmisimpukat, raakut, metsät, polio, hieronta, luonnonsuojelun varhaiset askeleet. Hetkinen, ei ehkä niinkään...


Anni Kytömäki on hienoilla romaaneillaan Kultarinta ja Kivitasku tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Niinpä kävinkin jo kesällä tiedustelemassa kirjakaupasta hänen uusinta romaaniaan Margarita varmaan kuukautta ennen kuin se ilmestyi, sangen innoissani kun olin. Kun sain sen sitten aikanaan käsiini, lukunautinto oli pitkästä aikaa taas suorastaan valloittava.

Margarita muodostaa hienon, monisyisen ja painavan tarinan. Siinä on kolme tai ehkä oikeastaan neljä päähenkilöä: isänsä jalanjäljissä hierojana työskentelevä Senni, sotilas Mikko, metsäinsinööri Antti ja Hän, joka elää virtaavassa vedessä. Aikajana kulkee toisesta maailmansodasta eteenpäin, itseään korjaavaan ja toipuvaan Suomeen, jossa ihmisille asetetaan hyvin monenlaisia paineita ja velvollisuuksia.

Suurin matka kuljetaan Sennin kanssa. Hän on vanhempiensa ainoa lapsi, omassa rauhassaan viihtyvä pohdiskelija, joka näkee ympäröivän luonnon kauneuden ja väsyy liiasta seurallisuudesta. Isänsä opettamana hierojana hän kuuntelee kesäisin kylpylän asiakkaita, on hyvä työssään ja asiakkaiden kanssa, eikä oikeastaan tiedä, kaipaako muuta. Joitakin uusia kokemuksia ehkä kuitenkin. Niihinkin tulee mahdollisuus, joskin kauaskantoisin seurauksin.

Mikko puolestaan on sotilassairaalassa toipumassa, mutta tietää joutuvansa palaamaan etulinjaan. Sota on käynnissä, suuret taistelut vielä tulossa, eikä Mikko tiedä, miten sotilaan tehtävästään selviää. Antti tutkii sodan jälkeen metsiä ja niiden taloudellista potentiaalia: puuta tarvitaan jälleenrakennukseen ja sotakorvauksiin, teollisuuteen ja kasvuun. Silloin voi olla niin, että harvinaisetkin lajit saavat väistyä ihmisen tarpeen tieltä, jokien virtaukset muutetaan ja metsätiet jyrätään sinne, mistä niiden on logistisesti paras kulkea.

Margarita on kerronnan, kuvailun ja tarinallisuuden juhlaa. Kytömäen ilmaisu on kaunista ja kuultavaa, kuitenkin syvää ja tarkkaa. Luonto herää eloon, ihmiset ovat oikeita, heidän ajatuksensa ja tunteensa, tekonsa ja katumuksensa niin elävää, että sen tuntee omilla harteillaan. Ajankuva tulee liki, mutta se on niin luontevaa, että voisi hyvin uskoa kirjailijan eläneen itse kuvaamaansa aikaa. Tai olleensa itse joskus helmisimpukka.

Romaanin teemat ovat suuria. Mikä on ihmisen, kansalaisen, velvollisuus poikkeustilassa ja sen jälkeen, mihin kaikkeen on taivuttava yhteisen hyvän, yhteiskunnan, yhteisön vuoksi? Mistä taas voi luopua, milloin voi kapinoida - vai voiko? Margaritassa käydään läpi isoja valintoja, kadutaan, hävetään, tyydytään, iloitaankin, vaikkakaan ei turhan usein. On palan kurkkuun nostattavia jaksoja, osuuksia joiden lukeminen saa omatkin sisuskalut kääntymään lähes ympäri, ja toisaalta on hetkiä, jolloin kirjan kuvaama luonto ja ympäristö piirtyy silmien eteen terävänä ja tarkkana, on lähes kosketuksen päässä.

Kytömäen henkilöhahmot ovat monimutkaisia ja monitahoisia, heitä on vaikea kategorisoida, ja miksipä edes pitäisi. Pinnan alla on aina enemmän kuin ulos näkyy, kyllähän me sen tiedämme, eikä ketään pidä pakottaa kuorestaan olemaan jotain, mitä tämä ei halua olla. 

Margarita on kaunis, surullinen, elävä kirja. Sitä lukiessa on täysin tarinan vietävänä, upputuneena sen virtaan ja huminaan. Muutamista tarinan kaaren kannalta keskeisistä kohdista jäin hieman kiristelemään hampaitani, lähinnä niiden kertakaikkisesta sadunomaisuudesta ja sattuman suopuudesta. Mutta annan ne anteeksi kokonaisuudessa, menköön nyt tämän kerran, saahan sitä romaanissa olla jotain sellaista, jota ei oikeasti kyllä...

Kirjan lukeminen jätti lempeän, täyttyneen, seesteisen olon, metsäpurossa raikastuneen ja kuusien varjoon lepäämään houkuttavan. 


Anni Kytömäki: Margarita
Gummerus 2020
582 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen keskellä, Kirjallisuustoimittaja

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Kirjahyllyn aarteet 2.

30. syyskuuta 2020

D. T. Max: David Foster Wallace

 



Miten minäkin päädyin David Foster Wallacen pauloihin? Kirjallisuuden kautta, tietenkin. Luin vuosia sitten Jonathan Franzenia, joka puolestaan tunsi Wallacen ja kirjoitti tästä. Kiinnostuin. Selvisi, että mies oli kuollut oman käden kautta vuonna 2008 elettyään sitä ennen rajun ja repivän elämän - ja kirjoitettuaan teoksia, jotka on nostettu yhdysvaltalaisen kirjallisuuden merkkiteoksiksi. Suomessa ja suomeksi niistä ei oltu juuri kuultu (eli siis: minä en ollut kuullut), kunnes Siltala-kustantamo alkoi julkaista niitä. Tuli Juhani Lindholmin suomentamat essee- ja novellikokoelmat Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja Kummatukkainen tyttö. Wallacen pääteosta Infinite Jestiä Lindholm ei kuitenkaan suostunut suomentamaan (kuulin hänen joskus jossain haastattelussa niin sanovan). Tänä syksynä, ihan näillä näppäimillä, teos on lopultakin tulossa suomeksi nimellä Päättymätön riemu ja kääntäjänä Tero Valkonen. Odotan.

Siltala julkaisi sopivasti tälle vuodelle myös toimittaja D. T. Maxin kirjoittaman elämäkerran David Foster Wallace. Kannen surumielinen katse kiinnittää lukijan itseensä, saa avaamaan kannet ja sukeltamaan elämään, joka ei ollut helppo eikä tasainen ja joka päättyi aivan liian varhain ja turhaan.

Wallace oli Keskilännen poikia, sivistysperheen vesa, jo nuorena kirjoittamisen aloittanut. Niin ikään mielenterveyden vaikeudet alkoivat jo varhain, lukioikäisenä hän koki ensimmäisen masennusjaksonsa, joita tuli sittemmin uusia, voimakkaampia, verottavampia. Wallacella oli taipumusta addiktioihin, ja päihteet ja alkoholi saivat hänestä niskalenkin jo sangen nuorena. Hän kävikin AA-tapaamisissa loppuelämänsä ajan - ja ammensi niistä myös teksteihinsä, toisinaan melko epäeettisestikin.

Elämäkerta vie mukanaan 1980-luvun yliopistomaailmaan, jonne Wallace solahti sujuvasti. Hän oli viiltävän älykäs, taitava ja herkkä, ihmissuhteissa kömpelö mutta ystävänä lojaali ja toisaalta ilmeisen raskas ihminen. Wallacella olisi ollut kaikki mahdollisuudet tulla vaikkapa vuosisadan filosofiksi, mutta lopulta hän jätti yliopistomaailman ja keskittyi kirjoittamiseen, joskin opetti ja työskenteli eri yliopistojen palkkalistoilla kuolemaansa asti. Kiinnostavaa oli, että lopulta hänet palkattiin kalifornialaiseen Pomona Collegeen luovan kirjoittamisen professuuriin, jossa tärkein tehtävä oli kirjoittaa, kokopäiväisesti. Vaikeaa, ei, mahdotonta, kuvitella Suomeen vastaavaa!

D. T. Maxin elämäkertaa varten tekemä taustatyö on valtaisaa. Hän on tutustunut runsaisiin lähdeaineistoihin, lukenut Wallacen tuotantoa syvältä, haastatellut Wallacen tunteneita ihmisiä. Perehtyneisyys näkyy ja välittyy tekstissä: vaikka Max ei itse koskaan tavannut Wallacea, hän on päässyt syvälle tämän ajatteluun.

David Foster Wallacen tragedia on monen tekijän summa. Hän oli huippuälykäs mutta herkkä ja vaikutteille altis. Tuntuu, ettei hän koskaan päässyt itsensä herraksi: aina oli jotain, joka hiersi, vaivasi ja ahdisti. Masennusjaksot koettelivat, lapsuudenperheen kanssa välit jäivät vaikeiksi, oman itsen kanssa oli hankalaa. Kumppanina ja puolisona hän tuntuu olleen sietämättömän vaikea, itsekeskeinen ja takertuva. Vain viimeisin ihmissuhde, avioliitto taiteilija Karen Greenin kanssa tuntuu elämäkerran valossa olleen suhteellisen tasapainoinen ja vakaa. Ystäviä ei ollut kahmaloittain, mutta ne jotka olivat, pysyivät rinnalla ylä- ja alamäissä.

Elämäkerta on aikamatka lähihistoriaan. Tuntuu, että 1990- ja 2000-luvusta on yhtäältä vuosikausia, toisaalta vasta hetki. Maailma, jossa silloin elettiin, oli kuitenkin hyvin toisenlainen kuin meidän nykyisyytemme. Netti ja tietokoneet vasta tekivät tuloaan, oli aika ennen WTC:tä ja aika sen jälkeen, jokahetkisesti käteen liimautuva ja aivot sulattava sosiaalinen media oli vasta dystopia. David Foster Wallace oli tarkkasilmäinen ja valpasaistinen ajattelija ja havainnoija, joka rakensi hurjia, pitkän linjan kertomuksia, valtavan laajoja kokonaisuuksia ja mammuttimaisia rakennelmia, hioi ja vänkäsi, lisäsi ja vasta pakon edessä poisti ja tarkensi. Hänestä tuli palvottu ja ihailtu, ihmetelty ja kummeksuttu, kehuttu ja haukuttu kirjailija, jonka tuotanto ei prosessien valtavasta kestosta johtuen ehtinyt ylettömän laajaksi, mutta sitäkin syvempää se on.

Kirja tasapainottelee kärsivän taiteilijaneron myytin, glorian ja ihailun reunalla, mutta säilyttää kuitenkin otteessaan tarkkailun, analyysin ja kuvailun. Wallacen kurjatkin puolet näkyvät, ja vaikka niistä olisi varmasti voinut kirjoittaa tarkemminkin, on pidettävä arvossa sitä, että ne ylipäätään mainitaan. Joskus edelleen tunnutaan ajattelevan, ettei kuolleista pidä puhua pahaa. Mikä vääryys, mikä tapa venyttää todellisuutta se on.

David Foster Wallace ei ole mikään helpolla nielaistava pikkupala, kaikkea muuta. Jään edelleen pohtimaan, mikä hänen viehätyksensä salaisuus on: mikä hänestä pohjimmiltaan tekee sen kiperän jättiläisen, palvotun ja ihmetellyn hahmon. Ehkä se selviää minulle, kun tartun Päättymättömään riemuun ja ehkä jopa selätän sen.

Kunpa Wallacen oman tarinan ei olisi tarvinnut päättyä niin kuin se päättyi.


D. T. Max: David Foster Wallace
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Siltala 2020
399 s.
Every Love Story Is a Ghost Story. A Life of David Foster Wallace (2012)

Kirjastosta.