16. lokakuuta 2017

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra



Ysiluokkalainen Iris harrastaa balettia, tekee tehtävänsä huolella ja koettaa kestää perhettään: poissaolevaa isoveljeä Kimiä, fitnesshullua bloggariäitiä Irjaa ja ylettömästi töitä painavaa isäänsä Erikiä. Rahasta ei perheellä ole pulaa, mutta rakkaus on tiukasti säänneltyä. Iris ei aina jaksakaan olla täydellinen, vaikka kaikkensa sen eteen tekee, on se sitten meikkaaminen, laittautuminen, treenaaminen tai syömättä oleminen. Silloin eheän pinnan saa rikottua jollakin terävällä, joka yleensä osuu maaliinsa parhaiten reidessä.

Koulussa huolestutaan Iriksen lisääntyneistä poissaoloista ja putoavasta painosta, ja hän saa lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Terapiaa ei kuitenkin arjessa riittävän toimintakykyiselle nuorelle heru, mutta vertaistukea ehdotetaan. Iris löytääkin nimimerkistä Runotyttö itselleen kirjekaverin, jolle on alkukankeuden jälkeen yllättävän helppoa kirjoittaa itsestään ja ajatuksistaan.

Peruskoulun viimeinen vuosi taittuu talveksi, ja Iriksen on mietittävä, mitä haluaa tulevaisuudessa tehdä. Isän vanha filmikamera avaa uudenlaisen näköalan maailmaan, mutta riittääkö se viemään pahan olon pois, kun viiltohaava tuntuu niin paljon paremmalta?

Nadja Sumasen uusi nuortenkirja Terveisin Seepra on surumielinen ja koskettava muttei toivoton tarina. Päähenkilö Iris on tyttö, jolla asiat eivät mene putkeen, mutta joka ei mielen heittelyistä ja itsensä satuttamisesta huolimatta antaudu täysin mustuudelle. Tasapainottelu ulkoisesti eheän roolin ja sisällä myllertävän pahan olon välillä kuvataan jäntevästi ja vetistelemättä.

Sydäntäni kipristi Iriksen perhetilanne, joka täyttää klassisen päältä kaunis, silkkoa sisältä -määritelmän. Irja-äidin pakkomielteinen kehonkuva ja terveyshysteria eivät ainakaan helpota omaa identiteettiään etsivää tytärtä kasvamaan tasapainoa kohti. Vanhempien selvästi onneton avioliitto ei niin ikään toimi turvan tuojana silloin, kun sitä kaipaisi. Isoveljen ongelmat näkyvät perheen elämässä ja tasapainossa edelleen, vaikka niitä on pitkään hoidettu.

Sumanen kirjoittaa selkeää, mukanaan pitävää tekstiä. Iriksen tarinaan jää kiinni, sen käänteet haluaa selvittää. Lukijan iloksi tarinan kaari uskoo ihmisen kehitykseen ja kasvamiseen, sillä viimeiseen pisteeseen päästessä paljon on muuttunut, uusi vaihe elämässä alkanut ja uudenlaisia horisontteja avautunut.


Nadja Sumanen: Terveisin Seepra
Otava 2017
264 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Seikkailut kirjallisuuden ihmemaassa, Lastenkirjahylly

Haasteet: Suomi(ko) 100 (mielenterveyden vaikeudet)

15. lokakuuta 2017

Katriina Ranne: Miten valo putoaa



Katriina Ranteen Miten valo putoaa on arrogantti, kiehtova, kaunis ja hieman vastenmielinen romaani yksinäisyydestä, fysiikasta ja siirtolaisuudesta. Sen lukeminen oli seikkailu: kurkistus itselle vieraaseen maailmaan, sellaisten verhojen taakse, jonne ei useinkaan tule katsottua.

Tarinan juoni on yksinkertainen. Pienillä tuloilla elantoaan kartuttava, Lontoossa asuva bulgarialaisnainen Lala vastaa marketin ilmoitustaululla olevaan ilmoitukseen, joka mahdollistaa hänelle pienet lisätulot sangen pienellä vaivalla. Kirjeen- ja muun tavaranvaihdon toinen osapuoli on eläköitynyt fysiikko Aaro, joka on niin ikään maahanmuuttaja Isossa-Britanniassa. Hän ei ole toipunut sen enempää vaimonsa menetyksestä kuin kesken jääneistä tutkimuskysymyksistäkään.

Lalan ja Aaron suhde muodostuu kirjeiden ympärille, he eivät tapaa toisiaan. Kaksi hyvin erilaista maailmaa kohtaa ja historian ja menneisyyden kierteet aukeavat. Lalan lapsuus ja nuoruus Bulgariassa eivät ole rakentaneet elämälle vahvinta mahdollista pohjaa, mutta valokuvauksen taidon hän on sieltä saanut ja sitä voinut myös myöhemmin hyödyntää. Valokuviin vaaditaan valoa, ne tallentavat hetken, joka on ohi nopeammin kuin silmä ehtii reagoida. Lala näkee niissä ja muussakin maailmassa kauneuden, jota muut eivät huomaa. Hän on tyytyväinen vähään, eikä vaadi paljoa – kunhan on kauneutta.

Aaro on päätynyt fysiikan maailmaan, ja löytänyt nuorena yliopiston penkiltä vaimonsa, ihmeellisen ihanan vaimonsa, jonka menettäminen sattuu ja raapii. Vaimo on aina ollut heistä se selkeästi lahjakkaampi, se jonka mukaan on kuljettu ja jonka ura on luonut selkärangan avioliitolle ja elämälle.


Vaimo oli Aaron tukipylväs, kumppani jonka kanssa kaikki tuntui mahdolliselta ja jota ilma hän liikkui kodin ulkopuolella hiukan varoen, kuin vaarassa paljastua yhtäkkiä alastomaksi. Jos vaimo ei ollut mukana, todellisuus noudatti usein unien mielivaltaista logiikkaa, ja mitä tahansa saattoi tapahtua. Me näemme avaruudesta vain sen osan, josta on ehtinyt tulla meille valoa. Rakkaus vaimoon oli valo jonka varassa Aaro näki maailman. (s. 118)


Ei Aaron ja vaimon suhde ongelmaton ollut, kaikkea muuta. Mutta merkitykseltään se on mittaamaton, jotain jota Aaron on vaikea, ehkä mahdotonta, ylittää ja ohittaa.

Miten valo putoaa on kiehtovaa luettavaa, mutta aivan helpoin romaani se ei ole lähestyä. Fysiikan lainalaisuudet vaihtelevat ihmiselämän huomioiden kanssa, kuvailu keinuttaa lukijan mukaansa lähes ajattomaan tilaan. Ranne kirjoittaa maailman, joka on kiireetön vaan ei tunteeton. Hieman etäällä se kuitenkin pysyy, selvästi kirjan sivuilla, eikä nouse sieltä omaksi todellisuudekseen, lukijan ulkopuolelle.


Katriina Ranne: Miten valo putoaa
Gummerus 2017
176 s.

Kirjastosta.

___________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena, Kirjaluotsi, Kirjakirppu, Kirja vieköön!  

Haasteet: Maailmanvalloitus (Bulgaria), Muuttoliikkeessä (siirtolaisuus)

12. lokakuuta 2017

Kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Syyskuu tuli ja meni ja sen mukana iso määrä lukemisia. Lukeminen on tosiaan tuntunut maittavan viime aikoina, mikä on yksinomaan hyvä asia, toisenlaisiakin aikoja on eletty. Osa syksyn lukemisistani liittyy nykyiseen työhöni, johon puolestaan kuuluu kirjavinkkausta ja kirjojen esittelyä yläkoululaisille ja hieman lukiolaisillekin. Toki ilona on myös se, että voin käyttää jonkin verran työaikaani lukemiseen.

Syyskuussa luin muutaman sellaisen kirjan, joista koostan tuttuun tapaan Kuukauden lyhyet -tekstin. Tällä kertaa mukana on kotimaisia klassikoita ja shokkipaljastus: valitettavan pettymyksen tuottanut Alice Munro (se on siis mahdollista, järkyttävää!).


Minna Canth on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoa haluaisin tuntea huomattavasti paremmin kuin tunnenkaan. Ei siis auta muu kuin tarttua härkää sarvista ja kirjaa sivuista. Luin syyskuussa Canthin Köyhää kansaa (1886), joka oli kyllä juuri niin surkean elämän kuvaus kuin oletinkin.

Köyhän kansan ytimenä on yhden köyhän perheen elämä ja onnettomuus. Lapset näkevät nälkää, isälle riittää vain hanttihommia, äiti kantaa perheen murheita harteillaan ja koettaa hoitaa sairaana olevaa kuopusta, vielä sylivauvaa. Vuokraisäntä hönkii niskaan, ruokakaappi on tyhjä, eikä toivoa paremmasta juuri ole.

Tarina on ankea, ja yhä ankeammaksi se menee. Toiveikkuutta, iloa tai valoa ei Köyhästä kansasta kannata turhaan etsiä, sillä sitä ei tarjoilla. Turhauttavaa lukemisessa oli ymmärtää, kuinka tietyt asiat eivät muutu, eivät edes 130 vuodessa. Edelleenkin on köyhyysloukussa eläviä perheitä (ja pelottavan paljon nimenomaan lapsiperheitä), edelleen on kurjuutta, johon ei ole tukikeinoja, edelleen köyhä saa hävetä tilannetta ja itseään, edelleen mielenterveyden hoito kärsii resurssien ja ymmärryksenkin puutteesta.

Vaikuttava, lähes inhorealistinen pienoisromaani, jonka lukeminen ei tee iloiseksi, mutta hyvää se tekee: yhteiskunnan realiteetteja ei pidä unohtaa, se on itselleen valehtelemista.


Minna Canth: Köyhää kansaa
Sanasato 2006 (1. painos 1886)
113 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: P. S. Rakastan kirjoja, Kirjan pauloissa, Nannan kirjakimara, Orfeuksen kääntöpiiri, Lukemisen ilo, Yöpöydän kirjat   

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Suomalainen klassikkokirja



Toinen syyskuun klassikkoselätykseni on Veijo Meren Manillaköysi (1957). Keppilän Joose lähtee jatkosodan rintamalta lomille ja kotona käymään, mutta ennen sitä hän löytää pätkän hyvää köyttä. Sen hän haluaa viedä mukanaan: jotain surkeasta tilanteesta ja sodasta on ihmisen saatava itselleenkin. Niinpä Joose kietoo köyden ympärilleen ja lähtee kotimatkalle.

Kotimatkan varrella hän kohtaa junassa monenlaisia henkilöitä, joilla on paljon tarinoita kerrottavanaan pääosin rintamalta mutta muutenkin. Junamatkalle osuu myös monenlaista viivästystä, esimerkiksi saksalaiset sotilaat eivät olekaan niin tehokkaita kuin voisi luulla. Sodan absurdius ja pienen ihmisen kokema kauheus sen keskellä tulevat voimakkaasti esiin, huumorin varjolla.

Manillaköysi yllätti, sillä se oli varsin erikoinen tuttavuus. Jonkinlainen löyhärajainen novellikokoelma kehyskertomuksen keskellä, kenties. Joose ei ollut lainkaan niin keskeisessä roolissa kuin aluksi ajattelin, vaan pikemminkin hän on se elementti, joka jollain tapaa sitoo kirjan romaaniksi.

En voi väittää lukukokemuksen olleen erityisen miellyttävä, sillä Meren tyylissä on makuuni liikaa tempoilevuutta ja sekavuutta. Sota on aiheena samanaikaisesti pelottava, kiinnostava ja kuluttava. Tulipa kuitenkin tutustuttua tähänkin klassikkoon, lopulta.


Veijo Meri: Manillaköysi
Otava 2007 (1. painos 1957)
172 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Sallan lukupäiväkirja, Sivu sivulta, Kaiken voi lukea! 



Mutta Alice Munro, voi minkä teit! Alkuvuodesta ilmestyi uusin suomennettu kokoelma Jupiterin kuut (alkuperäisteos Moons of Jupiter, 1982), ja sen toki ryntäsin heti ostamaan. Siihen tarttuminen kuitenkin takkuili, ja kun lopulta aloitin, pidin kahden ensimmäisen novellin jälkeen pitkän tauon.

Kokoelmassa on 11 novellia, jotka Munron tapaan käsittelevät pitkälti naisten elämää, perhe- ja ihmissuhteita. Novelleissa on paljon muutoksen tematiikkaa: joko on muuttunut kumppani, elämäntilanne tai oma asenne. Jokin näissä tämän kokoelman novelleissa kuitenkin hiersi, ja minun oli vaikeaa päästä niihin sisään.

Munron kielestä ja Kristiina Rikmanin suomennoksesta se ei johtunut. Ehkä minua hankasi novellien keski-ikäisyys, sillä jotenkin en nyt kaipaa laisinkaan luettavakseni mitään, missä kadutaan tehtyä tai tekemätöntä, tarkastellaan omia valintoja ja surraan sitä, mitä ei enää saada.

Kehuttava on kuitenkin novellia Kesän loppu, jossa keskenään skismainen perhe lähtee ystävien luokse illalliselle, ja monia arkoja asioita revitään auki ja asetetaan framille, joko hienovaraisemmin tai selkeämmin. Novellin tunnelma on kärkäs ja jännite hyvä, aivan viimeiseen käänteeseen saakka, joka saa kaikki henkilöt näkemään asiat ja elämän uudessa valossa. Toinen novelli, josta sytyin, on Onnettomuus. Se kertoo salasuhteesta erään pikkukaupungin lukion opettajien välillä. Pidin päähenkilö Francesista, jossa on kipakkuutta ja särmää: vaikka hänellä on jo vanhanpiian maine yllään, hän heittäytyy suhteeseen naimisissa olevan kollegansa kanssa ja nauttii etenkin sen fyysisestä puolesta ehdoitta. Novellissa kyseenalaistetaan perinteisin syyllisyydentunne, vaikka moraalisilta pohdinnoilta ei vältytä.


Alice Munro: Jupiterin kuut
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2017
317 s.
The Moons of Jupiter (1982)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Pieni kirjasto, Kirja vieköön!, Cats, books & me, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskelläKirjaluotsi, Elämä on ihanaa, Sanoissa ja sivuilla, Annelin lukuvinkit, Mummo matkalla

Haasteet: Novellihaaste 2

10. lokakuuta 2017

Holly Bourne: Oonko ihan normaali?



Evie on saanut entisessä koulussaan kyseenalaisen kunnian olla se tyttö, joka sekosi. Hän on sairastunut pakko-oireiseen häiriöön ja pahimmillaan linnoittautunut päiväkausiksi omaan huoneeseensa elämään steriiliä elämää kädet verille pestyinä. Nyt kaikki tuntuu kuitenkin jo paremmalta: terapia toimii, lääkitystä vähennetään, pahojen ajatusten käsittelyyn on keinoja. Ja uusi koulu, uudet kuviot, uudet ihmiset. Ehkä uusi elämä alkaa nyt?

Evie haaveilee normaalista 16-vuotiaan elämästä. Kavereista, ihastumisesta, bileistä. Hänen paras ystävänsä Jane on liimautunut poikaystäväänsä Joeliin, ja vaikka Jane on ollut isona apuna Evien sairauden aikana, Eviestä tuntuu silti yksinäiseltä. Päädyttyään melko lailla pieleen meneville treffeille hurmaavan Ethanin kanssa hän kohtaa onnekseen kaksi räväkkää tyttöä Amberin ja Lottien. Lähes huomaamatta tytöistä tulee läheisiä ja elämä saa jälleen uusia merkityksiä.

Kunhan kukaan ei vaan saa tietää Evien sairaudesta ja pahoista ajatuksista. Ei kukaan. Ikinä.

Aloitin Holly Bournen Normaali-sarjan lukemisen sen toisesta osasta Mikä kaikki voi mennä pieleen?. Nyt pääsin aloitusosan äärelle, ja se oli juuri niin hyvä kuin ajattelinkin. Jatkoa pian, please! (Ja onneksi sitä onkin.) Bournen tyylissä on jotain sellaista kumartelematonta villiyttä, raikkautta ja rentoutta, jota en ole pitkään aikaan missään muualla kohdannut. Hän tarttuu rohkeasti aiheisiin, jotka saattavat monelle olla tutumpia kuin uskoisikaan, tai ainakin niistä ei ole haitaksi tietää lisää.

Evie herättää minäkertojana lukijan sympatian, vaikka onkin vaikea tyyppi sairautensa ja sen prosessoinnin kanssa. Hän on kuitenkin huumorintajuinen ja skarppi ja haluaa selvitä, aivoparat vain asettavat haasteita elämälle omien ehtojen mukaisesti. Mietin lukiessani paljon normaaliuden käsitettä, joka on Evielle keskeinen asia. Mitä on olla normaali? Kuka sen määrittelee? Mikä vie pois normaaliudesta ja kenen ehdoilla? Miten taas normaaliutta kohti päästään?

Oonko ihan normaali? onnistuu käsittelemään ystävyyttä, ihastumista, seksuaalisuutta, itsetuntoa, yhteiskuntaa ja terveyttä kaikkea samaan aikaan ja ilman, että mikään osa-alue saa liian suuren painolastin. Evien, Lottien ja Amberin perustama feministinen keskustelukerho ihastuttaa, ja sen käsittelemät aiheet kolahtavat. Läpi käydään monta tyttönä olemisen olennaista osa-aluetta kuukautisista rooliodotuksiin ja -vaatimuksiin. Silti tilaa jää keskustelun lisäksi toiminnalle: on bileitä, bileitä ja bileitä, koulun juhlia, koulupäiviä, välitunteja, kahvitteluja ja lounaita, elokuvia ja treffejä. Jutellaan, tavataan, viestitellään, pohditaan.

Holly Bournella on taito rakentaa tarinaa, joka viihdyttää ja koskettaa – epäilemättä sekä kirjan varsinaista kohderyhmää että aikuislukijoitakin. Minuun kirja kolahti niin hyvin, että vinkkasin sen saman tien lukiolaisryhmälle, ja joka ikinen kirjaston kappale lähti kerralla lainaan. Toivottavasti niistä irtoaa yhtä hyviä lukuhetkiä kuin itse sain.


Holly Bourne: Oonko ihan normaali?
Suomentaja: Kristiina Vaara
Gummerus 2017
412 s.
Am I Normal Yet? (2015)

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Sivutiellä, Opus eka, Sivujen välissä, Kirjapöllön huhuiluja, Kun olen valmis, Hogwarts Library, Bookishteaparty, Neverendingly     

6. lokakuuta 2017

Neljä nuortenkirjaa nipussa

On tullut työasioihin liittyen luettua huomattavasti tavallista enemmän nuortenkirjoja viime aikoina, kuten täällä blogin puolella on (ehkä) (vähän) näkynytkin. En meinaa pysyä perässä bloggauksieni kanssa, ja vaikka siitä ärsyyntyminen on jossain irrationaalisuuden tuolla puolen, se ärsyttää silti. Niputanpa siis näppärästi neljä kotimaista nuortenkirjaa samaan syssyyn, koska miksipä ei. Kirjat ovat Laura Lähteenmäen North End - Niskaan putoava taivas, Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan, Hanna Kökön Kätkö ja L. K. Valmun Poika - Murha seitsemännellä luokalla.


Päähenkilöt
Lukemieni kirjojen päähenkilöistä kaksi on tyttöjä ja kaksi poikia. North Endin päähenkilö on vastentahtoisesti uudelle paikkakunnalle muuttamaan joutunut Tekla, jossa on hieman teinipissiksen vikaa, mutta lopulta tosipaikan tullen myös toimintavalmiutta. Meidän jengin Zlatanin pääosassa on Arsa, keskinkertainen futari, jonka paras kaveri Karri on selvästi tuleva Zlatan - paitsi että Karri ilmoittaakin yhtäkkiä lopettavansa futiksen kokonaan. Kätkön päähenkilö on yläasteelle siirtymässä oleva Manu, joka on aika yksinäinen, mutta löytää onneksi uuden kaverin Helmin lempiharrastuksensa geokätköilyn ansiosta. Pojassa taas pääosassa on uuteen kouluun seiskalle menevä Hege, joka alkaa selvittää koulun opettajien kesäreissulla tapahtunutta oppilaan kuolemaa, jota on vahvat syyt epäillä murhaksi.

Kirjojen päähenkilöitä yhdistää eräänlainen yksinäisyys ja sivusta seuraaminen, ehkä futaaja Arsaa lukuunottamatta. Toisaalta Meidän jengin Zlatanissa päähenkilön huoli kohdistuu kaverin hyvinvointiin, jolloin omasta ei niin tarvitse huolehtia. Nyrjähdys tutusta uuteen (uusi kotipaikka, uusi koulu, uusi futisjengi) muuttaa aina olennaisia rakenteita elämässä, ja siksi en lainkaan ihmettele, että sitä hyödynnetään nuortenkirjallisuudessakin keskeisenä elementtinä - niin näissäkin kirjoissa.


Perhe-elämä ei myöskään ole yksioikoista. Arsa elää ydinperheessä, mutta muut päähenkilöt tavalla tai toisella erilaisissa perheissä. Manun isä on vankilassa, Teklan vanhemmat ovat eronneet ja asuvat vuoroviikoin kotona lasten kanssa, Hege taas ei edes tiedä, kuka hänen isänsä on. Neljän kirjan otannalla todettakoon siis, ettei mitään ruusunpunaista ydinperheonnelaa todellakaan tarjoilla automaationa kotimaisissa nuortenkirjoissa.


Tapahtumapaikat
Meidän jengin Zlatan keskittyy ymmärrettävästi paljon futiksen ympärille, joten paljon ollaan futiskentällä ja sen laidalla, mutta myös Arsan kotona, poikien treenikämpällä ja koulussa. Poika sijoittuu puolestaan olennaisesti koulun käytäville ja luokkahuoneisiin, ovathan kaikki murhasta epäillyt kyseisen koulun opettajia ja uhri koulun oppilas. Hieman käväistään tosin myös poliisilaitoksella ja henkilöiden kodeissa. Kätkössä Manu ja Helmi seikkailevat paljon metsässä ja kaupungilla geokätköjen perässä - freesi kaupunkiluonto onkin kirjan parasta antia. North End on ympäristöltään kaikkein ahtain: sen tapahtumat sijoittuvat pohjoiseen pikkukylään, osin maan alle rakennettuun taloyhtiöön, jonka käytävillä, kodeissa ja kellareissa tarina etenee.


North End on ainoa, joka sijoittuu muualle kuin nykyhetkeen ja maailmaan tällaisena kuin sen koemme. Se on dystooppinen tarina: ilmastonmuutos on puskenut painavana päälle ja sääolot ovat muuttuneet. Energiankulutusta ja elintarvikkeiden käyttöä säännöstellään ja valvotaan tarkasti. Ihmisten väliset erot ja oikeudenmukaisuuden suhteellisuus nousevat keskeiseen rooliin. Tunnelma on pahaenteinen ja piinaava, ja vaikka tarina kokonaisuudessaan ei anna koettavaksi niin suurta jännitystä kuin toivoin, sen puitteet ovat kohdillaan. Jatkoa on kahden kirjan verran, ehkä niissä tapahtuu enemmän?


Teemat
Kätkö ja Poika ovat seikkailun ja jännityksen puolelle kurkottavia teoksia, vaikka myönnettävä on, ettei kummankaan jännite pelitä aivan loppuun saakka. Kätkö on selvästi lasten- tai varhaisnuorten kirja, joten siinä mielessä ymmärrän, että aika leppoisalla tasolla pysytään, vaikka käänteet saavatkin lopussa sysäyksen vauhtia. Manua huolena kaihertaneet perhekuviotkin ratkeavat parhain päin. Poika keskittyy liian pitkään rakentelemaan dekkarijuonta "kuka sen teki?"-hengessä, ja sivuhenkilöitä (ja epäiltyjä) on liikaa. Pienellä hionnalla se olisi terävöitynyt, eikä suvantokohtia olisi jäänyt. Kiinnostaisi kyllä tietää, miten kohderyhmä kirjan kokee - ehkä juoni on verisiin mättödekkareihin tottuneen, kyynistyneen aikuislukijan silmin liian hidastempoinen, mutta raikkaasti lukemiseensa suhtautuvan nuoren mielestä oikein oiva.

Meidän jengin Zlatan on hyvin puhtaasti urheilukirja yksityiskohtaisine otteluselostuksineen, ja on varmasti mainiota luettavaa futiksesta ja urheilusta ylipäänsä kiinnostuneille lukijoille. Vaikka itse seuraan jalkapalloa lähinnä neljän vuoden välein MM-kisoissa, sain minäkin tästä kirjasta aivan mukavan lukuelämyksen ja vilkaisun maailmaan, josta en paljoa tiedä (=urheilevat teinipojat).


North End on muutostarina. Muutoksessa on koti, perhe, ilmasto, maailma, ystävyyssuhteet ja oma elämä. Ei sen kummempaa, heh. Tähän tarinaan olisin kaivannut lisää jyskettä ja jytinää, sillä nyt päällimmäiseksi tunnelmaksi jäi jonkinlainen vaisuus ja jatkuva odotuksen tila, kun mietin, milloin jotain alkaa lopultakin tapahtua.

Hyvähän näihin nuortenkirjoihin on tutustua, myös tällaisena tiiviimpänä pakettina, vaikka kieltämättä olisin kaivannut jotain kunnolla ravistelevaa ja sykäyttävää, josta saisi rehtiä vinkattavaa eteenpäin. Jatkan tutkimuksiani kirjaston nuorten ja nuorten aikuisten osastolla uteliain mielin.




Laura Lähteenmäki: North End - Niskaan putoava taivas
WSOY 2012
258 s.

Mika Wickström: Meidän jengin Zlatan
WSOY 2016
200 s.

Hanna Kökkö: Kätkö
Mäkelä 2015
181 s.

L. K. Valmu: Poika - Murha seitsemännellä luokalla
Karisto 2017
293 s.

Kaikki kirjat kirjastosta.