30. heinäkuuta 2019

Satunnaisia Kuukauden kieliä: islanti ja hollanti



Viime vuonna ihastuin Kuukauden kieli -haasteeseen siinä määrin, että oli helppoa päättää osallistua siihen myös tänä vuonna, vaikka lukeminen ja etenkin bloggaaminen on ollut koko vuoden hyvin vähäistä. Uudet kielet ja kulttuurit jaksavat kuitenkin kiinnostaa aina vain, ja vaikka itse pidänkin eniten yhdysvaltalaisesta ja kotimaisesta kirjallisuudesta, ei ole lainkaan hullumpaa lukea aika ajoin kirjoja, jotka on kirjoitettu alun perin itselle vähän eksoottisemmilla kielillä.

Maaliskuun kielenä haasteessa oli islanti ja kesäkuussa hollanti. Nappaan molemmat tällä yhteispostauksella, kuinka kätevää.

Jón Kalman Stefánsson on islantilainen pitkän linjan kirjailija, jonka romaani Kaloilla ei ole jalkoja on ensimmäinen hänen suomennettu teoksensa. Suomentaja on Tapio Koivukari. Romaani vie mukanaan pieneen islantilaiseen kalastajakylään Keflavíkiin ja sen elämään usean sukupolven ajaksi. Varsinainen sukusaaga se ei kuitenkaan ole, vaan pääpaino on nykypäivässä ja menneen heijastuksissa siihen.

Romaani pohtii paljon kotipaikan tuottamaa identiteettiä, vierautta ja kasvua. Ihmisten elämät ja suhteet toisiinsa kietoutuvat yhteen joko ajassa tai paikassa tai molemmissa. Kukaan ei ole yksinäinen saari, ei edes syrjään vetäytyessään. Syrjäseudullekin valuu vaikutteita muualta, joko ihmisten tai tiedotusvälineiden kautta.

Stefánssonin kerronta ja Koivukarin suomennos on haahuilevaa, isollakin pensselillä maalaavaa. Paikoin huomasin olleeni tarkkaamaton lukija: aikakerrokset ja ihmisten väliset suhteet sekoittuivat, jotain jäi varmaan huomaamatta. Samalla nautin kuitenkin paljon eksoottisesta, merellisestä ympäristöstä, karusta elämästä maailman laidalla. Ristiriitainen mutta antoisa lukukokemus, sanoisin.


Kesäkuun kielen hollannin päätin napata minulle jo entuudestaan tutun kirjailijan, Renate Dorresteinin tuotannolla. Pari vuotta sitten luin hänen romaaninsa Hyvä äitipuoli ja muistelin hämärästi sen olleen hyvä lukukokemus. Niinpä nappasin kirjastosta luettavakseni Dorresteinin sitä edeltävän romaanin Lainaa vain.

Dorresteinin tyyliin tuntuu kuuluvan käsitellä jonkinlaisia perhesuhteiden tabuja tai vähintään epämiellyttäviä ilmiöitä ja asioita, joista ei mielellään puhuta ääneen. Lainaa vain kertoo lapsena aivovaurion saaneesta parikymppisestä Igorista, joka asuu viisikymppisen mummonsa Nettien kanssa. Igorin äiti on päihdeaddikti, jolta lapsen huoltajuus otettiin pois jo vuosia aiemmin.

Igor ja Nettie pärjäävät hyvin, vaikka työtä ja kärsivällisyyttä se vaatii. Igor ei kanna huolta huomisesta, hän työskentelee kuntouttavassa työtoiminnassa ja elelee niin kuin parhaaksi näkee ja osaa. Nettie miettii ajoittain, olisiko hänellä vielä sittenkin jotain koettavaa ja odotettavaa, voisiko elämässä olla vielä jotain muuta. Mutta hän suhtautuu vakavasti Igorin huoltajuuteen, sillä syyllisyys oman tyttären kohtalosta painaa.

Eräänä päivänä Igor kohtaa villin Lisan, niin ikään elämän kolhiman nuoren naisen. Lisan kanssa he löytävät puistosta yksin jätetyn vauvan, jonka päättävät adoptoida. Nuori perhe muuttaa Nettien luokse – jolla ei puolestaan ole hajuakaan siitä, ettei vauva ole Lisan.

Melkoinen sotku siitä seuraa, mutta Dorrestein käsittelee teemojaan ja henkilöitään hellästi ja mustan huumorin keinoin. Jotakin tempoilevaa romaanissa kuitenkin on, eikä sen ihmisten pään sisään ole helppoa päästä. Toisaalta tarvitseeko aina päästäkään? Eikö myös fiktiivisillä ihmisillä voi olla yksityisyytensä? Ehkä.

Dorresteinin pidän joka tapauksessa edelleen mielessäni. Jotain häiritsevän hauskaa ja osuvaa hänen teoksissaan tuntuu olevan, vaikken varsinaiseksi faniksi voikaan tunnustautua.


Jón Kalman Stefánsson: Kaloilla ei ole jalkoja
Suomentaja: Tapio Koivukari
Aviador 2019
300 s.  
Fiskarnir hafa enga fætur (2013)

Haasteet: Kuukauden kieli (maaliskuu, islanti), Helmet-haasteen kohta 45. Kirjan nimessä on kieltosana.


Renate Dorrestein: Lainaa vain
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
WSOY 2011
240 s.  
is er hoop (2009)

Haasteet: Kuukauden kieli (kesäkuu, hollanti)

23. heinäkuuta 2019

Kesä Saara Turusen kanssa



Olen viettänyt kesää Saara Turusen kanssa.

Tai itse asiassa se oli yksi viikko ja sen perässä ollut viikonloppu, jolloin ahmin menemään Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviön (Tammi 2015) ja samaisen romaanin ilmestymistä seuraavasta vuodesta kertovan Sivuhenkilön (Tammi 2018).

On ollut ihanaa. Kiitos Saara.

Rakkaudenhirviö tiivistää jotain olennaista Suomesta ja suomalaisuudesta. Vaikka se on sivumäärältään (viidettäsataa sivua) ja käänteiltään runsas, se on samalla timanttisen terävä. Ytimessä on kasvu naiseksi ja taiteilijaksi perheessä ja ympäristössä, jossa kaikkein tärkeintä on olla tavallinen. Ihan vain semmoinen, johon kukaan ei kiinnitä huomiota eikä ainakaan herätä mitään mielipiteitä tai puheita. Ei kannata tavoitella liikoja: kuitekin pettyy ja pahimmillaan saa hävetä sitten.

Jotenkin romaanin päähenkilö kuitenkin räpistelee itsensä irti itäsuomalaisesta kankeudesta ja lähtee taidelukioon Helsinkiin ja sen jälkeen taidekouluun dramaturgiaa opiskelemaan. Taide, ihmissuhteet, pääkaupungin humu – ne vievät ja tuovat. Toisaalta naiselle riittää hyvin vähäinen, patja asunnon nurkassa ja muutama ystävä, silloin tällöin lasillinen ja nuudelit ravinnoksi. Kunhan saisi kirjoittaa. Kunhan voisi kirjoittaa.

Oman itsen kanssa on välillä vaikeampaa. Se ja jokin muu levottomuus vie maailmalle, pois kotimaan ankeudesta Lontooseen, Espanjaan, Meksikoon, Berliiniin. Voihan saman tien elää ankeutta jossain muualla, etenkin jos se ei ihan joka päivä ole ankeutta. Jos välillä onkin rakkautta, kiintymystä, onnistumista, aurinkoa.

Rakkaudenhirviö rutistaa sydäntä kasaan ja tykyttää takaraivossa. Sen kuvaama ihmisten välinen dynamiikka on sellaista, josta jokaisella lienee jonkinlainen kokemus. Mikä taito Turusella on rakentaa henkilöitä, joista jokainen on epätäydellinen ja rasittava, mutta jotka tuntuvat tutuilta ja aidoilta, naapureilta ja omilta perheenjäseniltä. Heihin tiivistyy paljon sitä, mille ei aina itse löydä sanoja tai argumentteja. Mutta he ovat, juuri niin kuin heidät kerrotaan.

Sivuhenkilö ilmestyi kolme vuotta Rakkaudenhirviön jälkeen ja se kuvaa yhtä vuotta taiteilijan elämässä, kun on juuri julkaissut esikoisteoksensa ja koettaa räpiköidä uransa, itsensä ja taiteensa välissä ja hallita niitä kaikkia. Jos Rakkaudenhirviö on runsas, Sivuhenkilössä ilmaisu on yhä tiiviimpää ja riisutumpaa. Se on jossain määrin dokumentaarisempi, ja vahvistaa käsitystäni Turusen laajasta tyylivalikoimasta.

Sivuhenkilössä arki, toiveet, pelot, suunnitelmat ja unetkin sekoittuvat. Mitä kirjoittaa ja sanoa, kun tuntuu sanoneensa kaiken esikoisteoksessaan, jota riepotellaan, luetaan, kritisoidaan, kehutaan, palkitaan? Kuinka selvitä yli raaoista kritiikeista, "väärin luennasta", toisaalta hiljaisuudesta? Vaikka kehutaan, ymmärretään, ihastutaan – miten antaa teoksensa elää omaa elämäänsä vapaana?

Romaanin viehättävämpiä piirteitä on arjen kuvauksen ja sisäisen maailman ja ajattelun sekoittuminen saumattomaksi kokonaisuudeksi. Yhdessä hetkessä poljetaan pyörällä pitkin Helsingin katuja ja keitetään nuudeleita (voi niitä nuudeleita!) ja vieraillaan siskojen perheiden luona, seuraavassa pohditaan taiteen ja kirjallisuuden olemusta, naiseutta ja yhteiskunnan rakenteita. Turusen tekstin kautta maailma on jotenkin huumaavan ymmärrettävä, kirkkaan selkeä ja terävä.

Turusen romaanit eivät kumartele tai pyytele anteeksi. Ne raivaavat itselleen tilan, ottavat sen kyselemättä eivätkä anna tuumaakaan periksi. Ne kertovat juuri siitä, mistä haluavat, eivätkä suostu perääntymään.

Tästä minä nautin.


Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Tammi 2015
441 s.

Omasta hyllystä.

Saara Turunen: Sivuhenkilö
Tammi 2018
236 s.

Omasta hyllystä.

Haasteet: Rakkaudenhirviöllä kuittaan Helmet-haasteen kohdan 12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan ja Sivuhenkilöllä kohdan 29. Kirjassa nähdään unia. Kumpikin kirjoista sopii Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen.

27. kesäkuuta 2019

Claudie Gallay: Odottamaton kauneus



Nelikymppinen Jeanne elää hyvin tavanomaista arkea ranskalaisessa pikkukaupungissa puolisonsa Rémyn kanssa. Jeanne käy töissä postitoimistossa, tapaa maalla asuvia vanhempiaan, ikävöi opiskelemaan lähteneitä kaksostyttöjään. Arki rullaa, päivät kuluvat, mielessä siintää keittiöremontti.

Jeannen tasainen elämä lähtee niksahtamaan paikoiltaan, kun seinältä putoaa valokuva, jossa on performanssitaiteilija Marina Abramović. Jeanne ihailee Abramovićia ja alkaa kirjoittaa tälle kirjeitä, joissa yhtäältä kertoo ihailustaan, toisaalta kuvailee omaa elämäänsä tavanomaisuuksineen ja pienine hetkineen.

Yksi pieni hetki tapahtuu, kun Jeanne törmää nuoruudenihastukseensa Martiniin, joka on lähistöllä tekemässä isoa restaurointityötä. Voiko pidättyväinen Jeanne heittäytyä? Voiko arjesta tehdä seikkailun – tai taidetta? Vai olisiko vain keskityttävä keittöremonttiin ja maalien värikarttaan?

Claudie Gallayn teokset eivät ole minulle entuudestaan tuttuja, mutta tartuin kiinnostuneena Odottamattomaan kauneuteen, joka on ranskalaiskirjailijan tuorein suomennos. Ilahduin, kuinka kauniisti ja eleettömästi Gallay kirjoittaa ja Titia Schuurman kieltä suomentaa. Sivut kääntyvät kuin itsestään, tunnelma on vahva.

Lukiessa tuntuu, että uppoaa osaksi Jeannen arkea ja elämää, jossa ei päällisin puolin ole oikeastaan mitään sellaista, johon olisin kiinnostunut tarttumaan. Siitä kuitenkin paljastuu vähä vähältä sävyjä, jotka ilahduttavat, koskettavat ja saavat vinon hymyn kasvoille. Jeanne on ristiriitainen, monitahoinen henkilöhahmo: yhtältä rasittavan urautunut, kuitenkin halukas löytämään yllätyksiä ja kokeilemaan sattumanvaraisuutta.

Odottamaton kauneus pitää kepeydessäänkin sisällään myös synkkyyttä. Jeannen vanhemmat ja sisarukset muodostavat kuvion, jossa on paljon ääneensanomatonta katkeruutta, toteutumattomia haaveita ja pettymyksiä. Millä lannistavuudella vanhemmat voivatkaan lapsiinsa suhtautua, millaisen synkän pilven heidän päälleen langettaa. Miten sinnikkäästi lapsi – aikuinenkin – vielä pyrkii saavuttamaan vanhempiensa kiintymyksen ja kunnioituksen.

Ihastelen teosta, joka tavoittaa pienillä eleillä ihmiselämän syvyyttä ja joka saa katsomaan arvostaen elämää, jollaista ei itse elä. Empatia herää väistämättä, vaikka Gallay ei pyri sitä lukijasta väkisin kiskomaan. Se vain syntyy kuin huomaamatta: halu ymmärtää ja kunnioittaa niitäkin valintoja, joita ei itse tekisi.


Claudie Gallay: Odottamaton kauneus
Suomentaja: Titia Schuurman
WSOY 2019
384 s.
La beauté des jours (2017)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kirja vieköön!, Lumiomena, Kirjaluotsi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

13. kesäkuuta 2019

Vielä täällä, silti

Oppilaiden kiitoskukkaset selviytyivät muuttomatkasta.      

Tervehdys pitkästä aikaa!

Blogissani on ollut hiljaista jo jonkin aikaa, kuten on ehkä huomattu, mutta täällä vielä ollaan, uskokaa tai älkää.

Sitten viime näkemän (toukokuun alkupuolella, huomaan) olen paiskinut töitä kevään viimeiset viikot kuin eläin ja itkenyt töissä puolenkymmentä kertaa – ilosta ja liikutuksesta, ikävästä ja luopumisesta, saatellut maailmalle nelisenkymmentä ysiluokkalaista rutistuksin, tsempein ja kiitoksin (ja hyvästellyt seiskat ja kasit), jäänyt työttömäksi luonnollisesti heti Suvivirren jälkeen ja jäänyt siten ilman minulle kuuluvaa kesäajan palkkaa (kuten valitettavan moni muukin kollega ympäri Suomen ja yleensä vielä täysin kestämättömin perustein), muuttanut Savosta takaisin Helsinkiin, saanut puolison takaisin maailmalta, siivoillut ja järjestellyt kotia, suunnitellut heinäkuista automatkaa Eurooppaan, järjestänyt ja juhlinut yhdet polttarit kaason ominaisuudessa, käynyt parissa työhaastattelussa (vielä ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta syksyn kuvioista), ihastellut kesäistä Helsinkiä, avannut Uimastadionin uintikauden ja aloittanut teologian perusopinnot.

Että semmoista.

Mitä teille kuuluu?

Olen myös lukenut pari kirjaa, mutta todellakin vain pari. Lukeminen ei ole maistunut oikein miltään enää kuukausiin, ja nyt teen hartiavoimin töitä, että löytäisin lukemisen ilon uudelleen, bloggaamisen ilosta puhumattakaan. Sinänsä huvittavaa, että tätä viimeisintä opehommaa edeltäneessä hanketyössä olin kovastikin neuvomassa muita lukemisen ilon suhteen. Kohtalon ivaa, ehkä.

Nyt on siis aika rauhallisen kesän ja omien ajatusten järjestelyn. Toivottavasti myös lukemisen ja bloggaamisen. Ennen kaikkea toivon kuitenkin saavani omat kuvioni jonkinlaiseen ojennukseen ja tietysti nauttivani runsaasta vapaasta ajasta niillä niukoilla taloudellisilla resursseilla, jotka käytössäni työttömänä ovat. Onneksi on monia muunlaisia resursseja senkin edestä, ei vähiten juuri päättynyt lukuvuosi, joka oli ehdottomasti hienoin, kokemusrikkain, kasvattavin ja koskettavin opettajatyövuoteni ikinä.

Nautitaan kesästä, kirjoilla tai muuten!

5. toukokuuta 2019

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita



Vilja-Tuulia Huotarisen kirjoittama ja Riikka Sormusen kuvittama Heistä tuli taiteilijoita kertoo kahdestatoista suomalaisesta taiteilijasta pienin tuokiokuvin. Mukana on muusikoita, kuvataiteilijoita, esiintyjiä, kirjailijoita – naisia, jotka tekivät omasta intohimostaan ja vahvuudestaan itselleen ammatin, ja yleensä vielä aikana, jolloin se ei ollut naiselle yhtään niin sallittua kuin miehelle.

Tekstit ovat lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Ne alkavat pienellä koonnilla kohteestaan, mutta sitten Huotarinen ottaa vapaudet omiin käsiinsä. Taiteilijoita kuvataan erilaisia kerronnan keinoja käyttäen: on dialogia, lyriikkaa, kirjemuotoa, perinteisempää proosaa. Kullekin esitellylle taiteilijalle annetaan oma hetkensä, heidät nostetaan valoon ja keskiöön. Ehkä on kyse juuri siitä hetkestä, kun jotain ratkaisevaa tapahtui tai oli tapahtumaisillaan. Tai siitä ihmisestä, jonka ansiosta polku lähti ratkaisevasti hieman uuteen suuntaan. Tai ihan vain unesta, haaveesta, unelmasta, toiveesta.

Liikoja selityksiä teoksessa ei ole. Tekstit ovat pieniä hetkiä, ohikiitäviä ja nopeasti sujahtavia. Ne herättävät kiinnostuksen, kutkuttavat mielikuvitusta – mutta loppuvat jo ennen kuin mikään tuntuu valmiilta. Kirja tai teksti itsessään ei ole keskeneräistä, vaan lukijan kiinnostus ja mielikuvitus jäävät kuin hylättyinä kesken kaiken yksin: voi, näistä naisista olisin lukenut vaikka kuinka paljon lisää! Nyt heti!

Lyhyellä muodolla lienee tekemistä sen kanssa, että Heistä tuli taiteilijoita on suunnattu ensisijaisesti nuorille lukijoille. Ainakaan näin tiiviin muodon suhteen ei voida syyttää jaarittelusta: tällaisiin teksteihin pitäisi kiireisellä kirjaesitelmän tekijälläkin olla aikaa paneutua. Samalla teos tarjoaa kurkitusikkunan kiehtoviin suomalaisiin naisiin ja heidän historiaansa: lisätietoa on kaikista kyllä saatavilla kiinnostuneille. Parhaimmillaanhan Huotarisen ja Sormusen teos voi herättää lukijassaan innon ottaa lisää selville, tutkia ja tutustua. Ehkä innostua itsekin omista mahdollisuuksistaan.

Vilja-Tuulia Huotarisen tekstiä lukee aina ilolla. Se on persoonallista, vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Tässä teoksessa tekstin vahvuutta lisää Riikka Sormusen kerrassaan upea kuvitus. Naiset heräävät eloon villeissä ja värikkäissä kuvissa, jotka käyvät onnistunutta keskustelua tekstin kanssa.

Kerrassaan hieno teos, jonka soisi päätyvään moneen koulukirjastoon ja innoituksen lähteeksi oman elämänsä sankareille iästä piittaamatta.


Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita
Kuvitus: Riikka Sormunen
WSOY 2019
93 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Elämä, kerta kaikkiaan, Helmet-haasteen kohta 28. Kirjan kannessa on kuu.