22. huhtikuuta 2017

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu



Maailma voi loppua niin monella tapaa, ja niin moneksi voi loput ymmärtää. Philip Teirin uusi romaani Tällä tavalla maailma loppuu porautuu Pohjanmaan rannikolla vietetyn kesän pinnan alle kipeästi ja ilkikurisesti. Julian ja Erikin perhe suuntaa kesäksi Helsingistä Maitolahteen, Julian lapsuudenkesien maisemiin. Julian pitäisi kirjoittaa toista romaania, Erikillä on paljon lomaa jemmassa. Itse asiassa sitä on hamaan tulevaisuuteen asti, sillä juuri ennen lähtöä päättyneet YT-neuvottelut ovat tuoneet hänelle kenkää. Perheelle sitä on vaikeaa sanoa, aina voi odottaa huomiseen.

Lapset, teini-ikään tullut Alice ja pari vuotta nuorempi Anton joutuvat keksimään monenlaista puuhaa viihdyttääkseen itseään vieraassa maastossa. Naapuritilalla majaansa pitää maailmanloppua odottava ympäristöliike, jonka johdossa on Julian lapsuudenystävä Marika miehensä Chrisin kanssa. Myös Erikin maailmanmatkaajaveli Anders palaa epäonnistuneelta Vietnaminmatkaltaan Suomeen ja liittyy seuraan.

Tällä tavalla maailma loppuu on takakannen mukaan hauskanhaikea, johon määritelmään on helppo yhtyä. Kirja on kepeä muttei heppoinen, helpostiluettava ja kuitenkin huolella kirjoitettu. Viehätyin erityisen paljon Teirin tavasta kuvata hahmonsa. He ovat monipuolisia, aiheuttavat kitkaa toisilleen ja jäävät sopivalla tavalla arvoituksiksi. Näkökulman vaihtaminen, uusien tapahtumien ja puolien paljastaminen ja hillitty salaaminen onnistuvat kautta linjan.

Tapahtumat kesän kuluessa eivät ole ylen dramaattisia, ja silti niihin tuntuu kiteytyvän paljon olennaista. Avioliiton saranat narisevat monella tapaa, lapsuus muuttuu nuoruudeksi, nuoruus aikuisuudeksi. Omista muistoista on rimpuiltava irti, annettava niiden maailman päättyä omaa rataansa. Myös unelmilla on joskus tapana kohdata loppunsa, niin nytkin. Samalla luonto ja ympäristö Maitolahden ympärillä elää ja muuttuu, kuten tekee myös talo, jossa Julian ja Erikin perhe kesää viettää.

Toisaalta lopussa voi olla uuden alku, kun vanhat jäänteet ja painolastit kipataan pois. Ehkä maailma ei vielä lopukaan, ehkä jotain uutta tulee tilalle.


Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Sanna Mander
Otava 2017
287 s.
Så här upphör världen (2017)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirja hyllyssä, Hurja Hassu Lukija

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa, 56. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

11. huhtikuuta 2017

Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan

Runot, nuo pirulaiset. Olen lähtenyt mukaan Ompun käynnistämään Runohaasteeseen ja olen myös mukana järjestämässä kirjabloggaajien Runokävelyä Helsingissä 6.7. tulevana kesänä (lisää tietoa seuraa!). Silti runot hieman tempoilevat vastaan, pelottavat jotenkin. Rasittavaa.

Omasta hyllystäni löysin Riikka Palanderin esikoiskokoelman Maa muistaa matkustajan (Sanasato 2010), johon päätin nyt lopultakin tarttua. Kirjan ostin jo silloin pian sen ilmestyttyä, sillä tunnen Riikan nuoruusvuosilta (ah, nuoruus!) ja halusin tietää, millaiset runot olivat päätyneet kansien väliin.

Noloa, että lukemiseen meni lopulta näin kauan, monta vuotta. Palanderin runot eivät nimittäin ole lainkaan raskasta luettavaa, päin vastoin.

Kokoelma on jaoteltu löyhien väliotsikoiden alle: Perillä putoat kartan läpi, Puu ja sen varjo, Korvan yksinäisyys, Taivaanompelija, Ken tulen läpi tahtoo, Kahlaaja, Ainoa porras. Otsikot ovat kuin runoja itsekin, kutkuttavia.

Maa muistaa matkustajan on eräänlainen matka. Palander hyödyntää teemoja monipuolisesti, runoissa on toisteisuutta, joka tukee sisältöä. Kulkeminen, kartat, puut, vesi, käärme, kieli. Lukiessa näkee ja kokee muutoksen: päätepisteessä on aina toisaalla kuin mistä matka alkoi. Edellisessä runossa sanan merkitys on yksi, seuraavassa toinen – vastuu ja päättely on lukijalla.


Askel putoaa maan alle,
nostaa maan alta uuden askeleen,
astun tien tieksi.

Vain tuttuun eksyy kartan verkko on ansa.

Suljen, kädelläni suljen jokaisen jäljen,
askeleeni sulkevat tien.


Palanderin runoja makustelee mielessään ja kielellään. Niiden rytmi on rauhallinen, muoto hiottu. Osa tuntuu tarinoilta itsessään, herättää uusia kysymyksiä, vahvoja mielikuvia ja näkyjä. Osa on siipaleita pienestä, ohimenevästä hetkestä, jonka olennainen sisin on jo esillä.


Sanat haurastuvat, tulevat reikiä täyteen.
Sanan lupaus on löytää sisältään toinen.
Olen oppinut painovoiman, voinko oppia sen pois,
sana on puhuttu suuhuni,
voinko puhaltaa sen suustani kuin linnun?


Tulkitsen runoissa olevan paljon kasvua, muutosta. Useamman runon puhuja muodostaa uutta identiteettiä tai etsii ylipäänsä omaansa, sitä minkä luulee tuntevansa, muttei ehkä tunnekaan. Toisaalta runoissa kaikuvat kolhut, pettymykset, väärät valinnat. Aina valittu tie ei tosiaan ole se oikea, joskus suunta on aivan väärä, eikä sana tarkoita sitä, mitä luuli.

Ihastelen Riikka Palanderin vaivatonta ilmaisua, runoihin valittuja teemoja, rikasta sanastoa. Maa muistaa matkustajan on kokoelma, jota jää selailemaan uudelleen, palaa takaisin, löytää uutta.


Kartta on muisti, muistiin matkaaja unohtuu,
unohtuu askeliinsa, askelten väliin jäävään etäisyyteen,
laulu unohtuu matkaajan huulille, laulu laulaa,
askel astuu, ja hiekkaan jää jalanjälki:
maa muistaa matkustajan,
hiekansirut tuntevat hänen jalkapohjiensa uurteet.



Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan
Ulkoasu: Johnson Mluge
Sanasato 2010
58 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Keskisuomalainen

Haasteet: 51. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen, Runohaaste, Helmet-haasteen kohta 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

8. huhtikuuta 2017

Maria Turtschaninoff: Naondel



Rakastuneena voi tehdä virheen jos toisenkin. Useimmiten virheet ovat kuitenkin varsin viattomia ja helposti korjattavissa. Kun nuori Kabira rakastuu Karenokoin ruhtinaan visiirin poikaan Iskaniin ja paljastaa tälle sukunsa vuosisadat vaaliman, elämää ja kuolemaa hallitsevan Anji-lähteen salaisuuden, hän ei voi arvata, millainen vaikutus tällä ratkaisevalla virheellä on koko hänen ja Karenokoin elämään.

Iskanista tulee voimakas valtiomies, joka säälimättä kukistaa vihollisensa, alistaa heikompansa ja kasvattaa oman mahtinsa vahvuutta. Kabiran hän on ottanut vastentahtoisesti vaimokseen, mutta lisää yksi kerrallaan naisia haaremiinsa valtakuntansa eri kolkista ja uusilta valloitetuilta alueilta. Palatsin vangeiksi päätyvät niin vaeltajakansan luonnonvoimia hallitseva Garai, unia kutova ja niitä lukeva Orseola kuin kansansa veriuhriksi koko ikänsä kasvatettu Iona.

Iskan ei kuitenkaan suuruudenhulluudessaan ymmärrä, että kaikki voima on lopulta kuitenkin rajallista, eikä kukaan voi yksin hallita sitä kokonaisuudessaan.

Maria Turtschaninoff jatkaa Naondelilla Maresista alkanutta Punaisen luostarin kronikoiden sarjaansa. Maresi kertoi Menoksen saarella sijaitsevan naisten asuttaman luostarin, sivistyskeskuksen ja turvapaikan tarinan, Naondel puolestaan kuvaa, mitä tapahtui sitä ennen ja kuinka luostari sai alkunsa. Kirjat ovat osa yhtenäistä tarinaa, mutta ne voi lukea myös itsenäisinä romaaneina.

Naondelin kuvaama Karenokoi on sangen tyypillinen fantasiamaailma. Elinympäristö on keskiaikaistyyppinen ja välimerellinen, eri heimot, klaanit ja valtiot eroavat toisistaan selkeästi fyysisiltä ja psyykkisiltä ominaisuuksiltaan, valtarakennelma on patriarkaalinen ja ympärillä on maagisia elementtejä ja voimanlähteitä. Turtschaninoff kirjoittaa miljöönsä eläväksi ja kiehtovaksi, ratkaisut ovat perusteltuja ja uskottavia.

Kirja etenee vuorotellen eri näkökulmista kerrottuna. Iskanin haaremin naiset kertovat omaa tarinaansa, alkuun pidempinä lukuina, loppua kohti vauhtia kiihdyttäen. Ilmassa on pahaenteisyyttä, katumusta ja pelkoa, mutta toivon kipinä kuultaa läpi, sillä tarina kerrotaan pitkälti kuin muistiin merkittynä kronikkana: lukijalla on usko siihen, että kertojat ovat selvinneet ainakin niin pitkälle, että ovat voineet merkitä kokemuksensa muistiin.

Naondel on väkivaltansa osalta raakaa luettavaa. Verellä ei mässäillä, mutta seksuaalinen väkivalta on julmaa. Yksityiskohtiin ei mennä, onneksi, mutta toisaalta se jättää varaa mielikuvitukselle. Iskan ei todellakaan tunne armoa, hänen pahuutensa vain kasvaa, mitä enemmän Anjin voimaa hän käyttää. Maailman tasapainoa ymmärtävät naiset voivat vain kauhissaan katsoa vierestä, kun voimasuhteet muuttuvat yhä kaoottisemmiksi. Toisaalta myös nainen voi olla toiselle hirviö. Sisaruus syntyy vasta, kun on jotain niin voimakasta yhteistä jaettavaa, että sitä haluaa suojella itseään suuremmin voimin.

Naondel on tuhti kirja rankoista teemoista. Se on jännittävä, ahdistavakin, mutta houkuttelee lukemaan ja kututtaa mielikuvitusta. Kokonaisuus on tasapainoinen ja hiottu. Tämä maailma ja tarina ovat todellakin jotain, jonka on ollut syytä syntyä kerrottavaksi.


Maria Turtschaninoff: Naondel. Punaisen luostarin kronikoita
Suomentaja: Marja Kyrö
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2016
397 s.
Naondel. Krönikor från det Rödä Klostret (2016)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Ullan luetut kirjat, Saran kirjat, Luetaanko tämä?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Cats, books & me, Sekaisin kirjoista

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 31. Fantasiakirja. 53. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

1. huhtikuuta 2017

Anne Ventelä & Kaisu Jouppi: Ammatinvalintakysymys



Anne Ventelän kirjoittama ja Kaisu Joupin kuvaama Ammatinvalintakysymys on erinomainen sparrausopas ammatinvalintaa, koulutuspolkua ja elämän vaihtoehtoja ylipäänsä pallottelevalle lukijalle tai sellaisen kanssa tekemisissä olevalle. Kirja on jaettu alun ja lopun faktapitoisiin osuuksiin sekä 14 haastatteluun. Välipaloina on aukeamia, joille on poimittu eri teemoihin sopivia lyhyitä sitaatteja haastatelluilta.

Haastateltavat ovat nuoria aikuisia, joilla kullakin on omanlaisensa koulutus- ja työelämäpolku meneillään. Teksti on helposti lähestyttävää ja samastuttavaa, ja haastateltavien oma ääni kuuluu sen läpi niin, että sanottavaan pystyy tarttumaan. Urat, joita Ammatinvalintakysymys esittelee, ovat sekä erikoisia että melko tavanomaisia – mitä ikinä näillä termeillä haluaakaan tarkoittaa. Kukaan ei kuitenkaan ole edennyt kuin juna, vaan jokaisen polulle on osunut erinäisiä sivuhaaroja, hidasteita ja mietinnän ja valinnan paikkoja.

Haastattelut ovat oivallisen tuntuista materiaalia eteenpäin levitettäväksi. Voisin hyvin kuvitella tarjoavani Ammatinvalintakysymyksessä esiintyvien henkilöiden elämäntarinoita nuorten luettavaksi oppilaanohjauksen yhteydessä. Kannustamaan, ravistelemaan, näyttämään uusia tapoja ajatella ja tehdä. Haastatellut ovat avoimia ja siksi hyvin uskottavia. Elämä ei ole aina helppoa, eikä valintojen tekeminen varsinkaan ole sitä. Juuri siksi pitääkin mennä ja tehdä, uskaltaa kokeilla ja erehtyä.

Ammatinvalintakysymyksen ydin kietoutuu 2010-luvun työelämän olemuksen ympärille. Mistään ei voi enää olla varma, juuri kukaan ei työskentele yhdessä ja samassa työpaikassa koko työuraansa – tuskin edes samassa ammatissa. Koulutus voi olla pitkä ja olla silti johtamatta saman alan työhön. Tai koulutusta ei edes ole, koska työ, jota tekee, ei ole olemassa ennen kuin sen itse aloittaa. Huikeita stooreja!

Ventelän teksti on lennokasta mutta jäsenneltyä. Kirjan tunnelma on kannustava, rohkea ja ravisteleva. Yhtä ainoaa tapaa rakentaa elämänsä ei ole, päätöksistä on itse vastuussa ja mahdollisuuksia on laidasta laitaan, jos uskaltaa katsoa ja kokeilla. Joupin kuvat ovat monipuolisia, avaria ja tyylikkäitä.

Ammatinvalintakysymys on mainiota luettavaa ja se saa pohtimaan kriittisellä silmällä omaa koulutus- ja työhistoriaa. Mitä on tullut tehtyä ja miksi? Mikä on jäänyt toistaiseksi kokematta? Miksei sen aika olisi nyt?


Anne Ventelä: Ammatinvalintakysymys
Kuvat: Kaisu Jouppi
Ulkoasu: Antti Grundstén
Kirja tuotettu joukkorahoituskampanjalla
2017, 234 s.


Omasta hyllystä


Haasteet: 50. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Puolivälissä mennään jo siis!

30. maaliskuuta 2017

Jarkko Volanen: Hiekankantajat



Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat kuljettaa lukijan mukanaan saaristoon, kokeilemaan elämää, jota Aura ja Henri eivät vielä osaa, mutta haluavat oppia hallitsemaan. Kaupunkilaisista tulee saaristolaisia, kun oman talon nurkissa vetävä tuuli nipistää varpaita, vene keinuu laiturinnokassa ja ketut vilistävät koloihinsa meren äärellä. Vanha pappila muuttuu vähitellen kodiksi ja unelma todeksi.

Aura valmistelee väitöskirjaa ja äitiyttä. Henri käy paljon mantereella yritystä pyörittämässä. Saaristoseurakunnan kirkkoherrasta Camillasta tulee Auran tuki ja turva, muista saaristolaisista tuttavia tai jopa vihamiehiä – siltä tuntuu. Siinä missä Auran raskaus etenee, saaristo alkaa näyttää yhä syvempiä sävyjä ominaisuuksistaan. Kodin seinät eivät olekaan suojelemassa pelkkää onnea, eikä humiseva merituuli kohtele aina ystävyydellä.

Hiekankantajissa on erinomaisen romaanin elementtejä. Sen henkilögalleria on monipuolinen, päähenkilö Aura aito, kieli kaunista. Saariston luonto tulee liki, näkyy, kuuluu ja tuntuu sivuilla. Jokin tarinassa kuitenkin hiertää ja etäännyttää. Vaihtuvat aikatasot ja sirpaleisuus sekoittavat, eivätkä kaikki juonenkäänteet tunnu saavan sidostetta riittävästi. Volanen jättää huomattavan paljon lukijan vastuulle, mutta paikoin on yksinäinen olo kuin luodolla ulkosaaristossa: missään ympärillä ei näy ketään ja tuuli on puskemassa yhä kauemmas ulapalle.

Viehätyin kirjan melankolisesta tunnelmasta. Auran mieli mustenee, mitä pidemmälle saariston talvi etenee. Volanen kuvaa hienosti, miltä tohinalla toteutetun unelman rapiseminen tuntuu ja näyttää. Miten kohdata todellisuus, joka on aivan muuta kuin haaveet antoivat olettaa? Toisaalta loppu jättää toiveikkaaksi. Joskus hiekkaa kannattaakin kantaa paikasta toiseen, uuden rakentamista varten.


Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Ulkoasu: Elina Warsta
Teos 2017
247 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Lukuisa, KosminenK

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 5. Kirjassa liikutaan luonnossa, 52. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

_______________



Musertava suru-uutinen iski kirjablogimaailmaan, kun saimme kuulla Lukutoukka-Kristan menehtyneen äkillisesti maanantaina. Otan osaa Kristan omaisten suruun, ja muistelen lämmöllä aurinkoista bloggaritoveria, joka kulki rohkeasti aivan omanlaistaan kirjapolkua pitkin positiivisen ja avoimen asenteen ja ehtymättömän kirjarakkauden airuena.