26. maaliskuuta 2017

Helmi Kekkonen: Vieraat




Helmi Kekkosen Vieraat on hieno episodiromaani ihmisten kohtaamisista, perhesuhteista ja äitiydestä. Lähtöasetelmana on eräs loppukesän päivä, jolloin Senja on päättänyt järjestää päivälliset muutamille ystäville, perheenjäsenille ja onpa hän kutsunut mukaan naapurissa asuvan yksinhuoltajaäidin Annan pienen Toivo-poikansa kanssa, vaikkei tätä oikein tunnekaan. Senjan puoliso Lauri on lähtenyt viime hetkellä ostamaan vielä lisää kukkia, mutta viipyy aina vain.

Romaanin ensimmäinen luku kutkuttaa mielikuvitusta. Miksi Senja on juuri pyyhkinyt kyyneleet silmistään ennen ensimmäisen vieraan saapumista? Missä Senjan ystävän Alvan mies Daniel on? Mikä vaivaa Senjan ja hänen näyttelijä-äitinsä Ullan välistä suhdetta? Miksi tunnelma on niin kireä, keitä Laurin kutsumat oudot naiset ovat?

Hämmennyin Vieraiden äärellä, sillä koin harvinaisen voimakkaasti tarinan imun ensimmäisiltä riveiltä alkaen. Yleensä olen hieman hitaammin lämpeävä, vaadin vähän pidemmän ajan. Nyt sitä ei tarvittu – Vieraat vei ja annoin sen viedä.

Romaanin rakenne on raikas, hallittu ja tyylikäs. Tarinassa on ilmaa ja vapautta, lukijalle jää paljon mietittävää ja arveltavaa. Paikoin palasin hieman takaisin, halusin varmistaa, miten tarina on kirjoitettu, jotta saatoin päätellä jatkoa sille, mihin kerronta päättyi.

Upean, hempeän kannen on suunnitellut Elina Warsta. Se voisi antaa olettaa höyhenenkevyttä sisältöä, mutta Vieraat on kaikkea muuta. Illalliskutsuihin liittyvien ihmisten elämässä on paljon rumaa ja raakaa, jopa hyytävää, mutta mikään aihepiireistä ei nouse mässäiltäväksi. Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, hiotusti ja huolella. Teksti leijuu silmissä, sisällöstä saa kiinni ja se alkaa elää omaa elämäänsä.

Vanhemmuus, sen viat ja kolhut, haasteet ja onnenhetket, käsikirjoitukseen kuulumattomat asiat ja suora väkivalta rakentavat Vieraiden tematiikan. Tarinan langat ja taimet versovat omiin suuntiinsa kadottamatta yhteyttään siihen, mistä romaanin ydin muodostuu: ihmisistä, heidän suhteista toisiinsa, elämän virheistä ja kohtalon oikuista.


Helmi Kekkonen: Vieraat
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2016
195 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjakaapin kummitus, Karvakasan alta löytyi kirja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Sinisen linnan kirjasto  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 49. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

23. maaliskuuta 2017

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä



Jukka Laajarinteen uudessa romaanissa Pinnan alla pimeä paneudutaan ihmismielen syövereihin. Se on jännitysromaani, psykologinen trilleri, eräänlainen tieto-opuskin. Kirja pohtii ihmisten psykologista yhteyttä toisiinsa, tieteen ja tutkimuksen etiikkaa, tietoisuuden moninaisuutta.

Tapahtumien vyöry lähtee liikkeelle hukkumisunesta, jonka psykoterapeutti Kaarlo Nuortevan potilas on nähnyt. Pian sen jälkeen Korkeasaaressa tapahtuu onnettomuus, joka myötäilee potilaan unta. Nuorteva aistii vaaran: MPI (mass psychogenic illness) on nurkan takana ja voi levitä laajalle.

Yhteistyö Epidemologian laitoksen kanssa on välttämätöntä. Laitoksen johdossa on Doris Lumme, jonka kanssa Kaarlo on opiskeluaikanaan seurustellut. Yhdessä he pyrkivät vakuuttamaan poliittiset päättäjät nopeiden ja radikaalien toimenpiteiden välttämättömyydestä. Ihmiset on saatava turvaan ja MPI:n leviäminen estettävä.

Varsinaisen tarinan etenemisen ohella romaanissa on pätkiä Kaarlon bestselleriksi nousseesta tietokirjasta Haamuraaja ja muita tapauskertomuksia, jonka luvuissa hän kertoo yksityiskohdat häivyttäen kohtaamistaan potilaista ja näiden psykologisista pulmista. Mitä pidemmälle edetään, sen selvempää on, että tieteen etiikka on joustavarajainen käsite, jos niin haluaa tai sallii itsensä ajatella.

Pinnan alla pimeä tuntuu monella tapaa kahden ja puolensadan sivunsa mittaa laajemmalta romaanilta. Aineksia on paljon, ja Laajarinne kiepauttelee niistä seoksen, joka tarjoaa erilaisille lukijoille omanlaisiaan koukkuja. Itse viehätyin ja hämmennyin huomattavan paljon kuvitellessani psykologisen epidemian, massahurmoksen tai -kaaoksen, joka leviää ihmisestä toiseen pelkän katseen ja yhdessä jaetun todellisuudensiivun kautta. Emmekö elä sellaisten keskellä jo nyt? Netissä on helppo velloa omanlaisessaan kuplassa ja viiteryhmässä, helppoa ruokkia itselle mieluisaa maailmakuvaa ja ajattelua, helppoa väärinymmärtää, hämääntyä, kadota, hajota. Tietoisuus on vaarallinen, sekä yksityisenä että jaettuna.

Laajarinteen kerrontatyyli on pääosin toteava, mutta paikoin olo on kuin luennon jäljiltä. Aihepiiri on toki haastava, ja on syytä laittaa päähenkilöt kertomaan lukijalle, mistä on kyse, mutta lukukokemusta tunne opetustuokiosta ajoittain hieman latistaa. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin hyvin herkullinen, moneen suuntaan kurottava ja paljon avointa jälkeensä jättävä. Pureskelun saa kukin lopulta tehdä omin voimin tykönään, kuten hyvien romaanien kanssa aina.

Oletko valmis venyttämään tietoisuuden ja todellisuuden rajoja – tai käsitystäsi niistä? Sukella rohkeasti suoraan pinnan alle!


Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2017
263 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Usva

Haasteet: 47. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

19. maaliskuuta 2017

Naisen paikka ja Feministinen lukuhaaste

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Tänään on vedetty lippu salkoon mahtavan suomalaisnaisen kunniaksi – ja kaiken sen tärkeän, mitä hän eläessään ajoi. Niinpä on syytä tuoda tänne blogiinkin naisasiaa. Teen sen jo aikaa sitten lukemani novellikokoelman sekä Sivutiellä-blogissa tänään päättyvän Feministisen lukuhaasteen koosteen myötä.

Kaarina Helakisa on minulle tuttu nimi lastenkirjailijana, mutta kun sattumalta huomasin kirjaston novellihyllyssä hänen novellikokoelmansa Naisen paikka (Otava 1993), päätin vilkaista, miltä se vaikuttaa.

Heti ensimmäinen novelli Bloody Mary on tunnelmaltaan tiheä. Nuori nainen kävelee ympyrää asunnossaan: pitäisi pakata, pitäisi lähteä, miesystävä tai sen tapainen painaa mieltä, hengitys tihenee koko ajan. Novelli nostaa lukijan sykettä pahaenteisyydellään.

Tandaradeissa ystävysten huoleton kesäreissu Eurooppaan saa yllättäviä käänteitä, vai ovatko ne sittenkään niin yllättäviä. Eikö yksi asia yleensä johda toiseen, halu kokea ja nähdä ja olla vieraassa paikassa joku muu kuin kotona vie asioita väistämättömään suuntaan? Novelli jättää avoimia kysymyksiä, lukija saa miettiä, miksi.

Kunnian kruunu on yksi suosikeistani: se on rytmiltään villiintyvä ja kieleltään kokeilevakin novelli naisen roolista: mitä tapahtuu, kun kiltti tyttö ottaa ohjat omiin käsiinsä, päättää mihin suuntaan elämänsä vie, vaikka ohjeet olisivat toiset.

Kokoelman toisen osan kolme novellia Kiinansilkkinen hame, Koti-ilta ja Kuin kaksi marjaa kietoutuvat parisuhdeväkivallan ja alistavien ihmissuhteiden tematiikkaan. Helakisan kirjoitustapa on samaan aikaan tyyni ja jännitteinen, hän herättää lukijan mielenkiinnon, muttei tarvitse kikkailua tai temppuja.

Viisi viimeistä novellia eivät kolahtaneet niin hyvin kuin alkuosan tarinat. Toisaalta lukemisestakin on jo aikaa, mutta niistä ei silti herää erityisiä muistikuvia edes nopealla selailulla. Yhteinen tekijä novelleissa taisi olla aikuisen naisen elämän hiertymät, sellaiset kohdat, joissa on tehtävä päätöksiä, hyväksyttävä muutoksia ja ymmärrettävä oma rajallisuutensa.

Vaikka Naisen paikka on 1990-luvun alusta, sen novelleissa on tietynlaista ajattomuutta, joskin toki ne ovat varsin vahvasti omaan aikaansa sidottuja miljöön ja yksityiskohtiensa puolesta. Helakisa nostaa keskiöön naisen elämän ja sen, kuinka nainen itse sen määrittelee. Samalla paljastetaan rakenteita ja aitoja, joilla naiseutta ja naisen tapaa olla pyritään rajaamaan. Näkökulmia vaihdellaan sujuvasti, kertojat vaihtuvat, mutta naisen paikka on ja pysyy – kenties kuitenkin hieman enemmän siellä, minne hän sen itse asettaa.

Tällä kirjalla saan kolmannen ja viimeisen suorituksen Sirrin lukuhaasteeseen. Kaksi muuta erityisesti tätä haastetta varten lukemaani kirjaa ovat Joyce Carol Oatesin novellikokoelma Tavallinen rakkaus ja Sofi Oksasen laululyriikkakokoelma Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä. En tiedä, tulinko ottaneeksi haasteen siinä mielessä turhan kirjaimellisesti, että valitsin muutaman teoksen nimenomaisesti sitä silmällä pitäen, vaikka olisin hyvin voinut koko haasteen ajan keskittyä esimerkiksi lukemaan mitä tahansa kirjallisuutta feministisestä näkökulmasta.

Yhtä kaikki olen näihin kolmeen lukukokemukseen hyvin tyytyväinen. Ei feministisessä ajattelussa ole minulle mitään uutta ja mullistavaa, mutta oli hyvä ottaa nämä kirjat luentaan juuri haaste mielessäni. Minulle feminismi ja tasa-arvo ovat niin luonteva osa elämää ja ajattelua, etten mitään muita vaihtoehtoja edes näe. Pyrin itse toiminnallani ja teoillani oikeudenmukaiseen ja tasa-arvoiseen käytökseen ja vahvistamaan ajattelua, jossa valtarakennelmia kyseenalaistetaan ja vaiennettavia ja tavalla tai toisella syrjittäviä ihmisiä ja ihmisryhmiä tuodaan esiin omilla ehdoillaan.

Kiitos Sirrille haasteesta.


Kaarina Helakisa: Naisen paikka
Ulkoasu: Anita Rausti
Otava 1993
184 s.

Kirjastosta.

________

38. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.  11 novellia lisää Novellihaasteeseen.

18. maaliskuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikit: Neiti Etsivä


Muistan edelleen elävästi, missä hyllyssä Neiti Etsivät majailivat Järvenpään kaupunginkirjastossa 1990-luvulla. Muistan sen innon, kun sain ensimmäisen Neiti Etsivän omaan hyllyyn. Sen etulehdelle saatoin ruksia lukemani osat ja seurata, kuinka lista luetuista vain piteni kirjastokäynti kirjastokäynniltä.

Sitä en valitettavasti muista, kuka tai mikä minut Neiti Etsivien pariin vei. Ehkä äiti? Ehkä sattuma? Oli mikä oli, tokaluokkalaisesta alkaen Neiti Etsivät kuuluivat vahvasti lukuarkeeni. (Luulen, että 2. luokka on lähimpänä totuutta, sillä minut palkittiin tokaluokkalaisena kirjaston järjestämässä kirjoituskilpailussa, ja valitsin kirjapalkinnoksi Neiti Etsivä ja Kultahevosen arvoitus -kirjan.) (Älkää kysykö, miksi muistan sen, kun nykyään en muista usein toiseen huoneeseen käveltyäni, mitä lähdin hakemaan tai tekemään.)

Neiti Etsivä on 1930-luvulla syntynyt kirjasarja, jota on kirjoittanut suuri joukko ihmisiä salanimen Carolyn Keene taustalla. Suomennettuja kirjoja on julkaistu yli 100. Luonnollisesti sarjaa on modernisoitu pikkuhiljaa, ja ero ensimmäisten ja viimeisten osien välillä on suuri.

Pääosassa sarjassa on punatukkainen 18-vuotias neitokainen Paula Drew, joka on nokkela ja aikaansaava harrastelijasalapoliisi. Paulaa ei arki paina, sillä hän ei esimerkiksi opiskele tai käy töissä. Ehtiihän siinä ratkoa arvoituksen jos toisenkin! Apuna hänellä on useimmiten ystävättärensä, serkukset Bess Marvin ja George Fayne. Välillä mukana ovat myös tyttöjen collegessa opiskelevat poikaystävät Ned, Dave ja Burt. Paulan äiti on kuollut tytön ollessa vain 3-vuotias, joten vastuu kasvatuksesta on jäänyt asianajajaisä Carsonille ja perheen taloudenhoitajalle Hannalle.

Tämä kuvio on taustana, ja joka osassa Paula kohtaa jonkin uuden arvoituksen, johon liittyy joko kadonneita ihmisiä tai tavaroita, uhkailua, vakoilua tai ylipäänsä jotakin kummallista ja tavallisesta poikkeavaa. Välillä matkustellaan maailmalla, välillä ollaan kotona River Heightsissä. Pikku-Suketus rakasti vaihtuvia maisemia ja jännittäviä paikkoja, joissa Paula seikkailee. Suosikkejani olivat muutenkin ne kirjat, joissa sekä tyttökolmikko että poikaystävät olivat kaikki yhdessä. Paulan yksinään hoitamat jutut eivät innostaneet ollenkaan niin paljon. Ehkä siksi, että minusta Paula ei koskaan ollut erityisen kiinnostava henkilö, vaan ärsyttävän täydellinen.

Olen nyt alkuvuodesta lukenut pitkästä aikaa kaksi Neiti Etsivää: Venetsian kummituksen ja Kadonneen kaupungin salaisuuden Lapsuuteni kirjasuosikit -haastetta varten. Neiti Etsivä ja Venetsian kummitus vie Paulan Italiaan selvittämään, mitä lasitehtaan kadonneelle lasimestarille on tapahtunut. Matkalla hän tapaa samanikäisen Taran, joka on menossa Venetsiaan selvittämään, mitä hänen isälleen on tapahtunut. Siitäpä lisää pureskeltavaa Neiti Etsivälle. Venetsian maisemia kuvaillaan innokkaasti, ja Paula joutuu pohdiskelemaan käsillä olevan arvoituksen lisäksi sitä, miten suhtautua aitoon italialaiseen gigoloon ja toisaalta hyvinkin lämpimiä tunteita herättävään jenkkinuorukaiseen, joka työskentelee lasitehtaassa. Lisäksi koetaan rappeutuvan palatsin loistoa, naamiaiset ja vähän kummitteluakin.

Luin lukumaratonilla myös Viisikkoa pitkästä aikaa.

Helmikuussa lukumaratonilla luin Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin salaisuus -seikkailun. Siinä koko kuusikko lähtee Nevadan autiomaahan apujoukoksi arkeologisille kaivauksille. Lisäksi ratkottavana on kadonneiden kivitaulujen tapaus.

Lukukokemuksena tämä kirja oli Venetsian kummitusta parempi: ensinnäkin se oli ensimmäinen Neiti Etsivä moneen vuoteen ja toisekseen siinä oli koko jengi koossa. Arkeologian perusperiaatteet saivat tosin kyytiä niin että heilui, mutta eipä Neiti Etsivissä muutenkaan harrasteta ylenpalttista realismia tai anneta arjen häiritä hyvää seikkailua.

Neiti Etsivät olivat lapsena turvallista luettavaa. Kaava tarinassa on tuttu, yksityiskohdat vaihtelevat ja lapsen aivot saavat pohdittavaa, jos yrittää ratkaista kunkin tapauksen ennen Paulaa. Jännittääkin sai, sillä kirjoissa on loppupuolella aina jokin vakavampi kiipeli, josta selviytyminen on useimmiten hiuskarvan varassa.

Toisaalta kirjat ovat maailmankuvaltaan hieman tympeitä, etenkin aikuisen näkökulmasta. Päähenkilö(t) ovat valkoisia hyväosaisia nuoria, joita ei juuri minkäänlainen taloudellinen tai muukaan rajoite estä lähtemästä minne mieli tekee ja milloin vain sattuu huvittamaan. Vähemmistöryhmät ovat lähinnä eksoottisia kuriositeetteja, enkä suoralta kädeltä muista, onko kirjoissa ikinä mukana esimerkiksi tummaihoisia henkilöitä.

Myös Neiti Etsivien ulkonäkökeskeisyys häiritsi aikuislukijaa, joskin muistan kummastelleeni sitä lapsenakin. Bessin "pyöreyttä", "tanakkuutta", "pulleutta" ja "pientä ylipainoa" muistetaan korostaa joka käänteessä, ja Paula ja George kuittailevat tälle aiheesta usein. Venetsian kummituksessa Bess ei edes ole mukana, mutta Paula ajattelee häntä lämmöllä syödessään jotain italialaista jälkiruokaa, josta "hänen ylipainoinen ystävänsä varmasti pitäisi" (ei suora sitaatti).

Nostalgiannälkä tämän kirjasarjan osalta lienee nyt vähitellen täytetty. Ehkä jossain vaiheessa vielä palaan Neiti Etsivien pariin (ainakin niitä lapsena parhaimmaksi nostamiani osia voisi vilkaista joskus), mutta noin pääsääntöisesti luulen tämän olleen nyt tässä. Ikiklassikoiksi Neiti Etsivistä tuskin on, mutta missään nimessä en vähättele niiden merkitystä ja roolia oman lukuharrastukseni ja elämäntapani vahvistajana. Toisaalta onneksi pääsin niistä myös varsin varhain eteenpäin, monella tapaa laadukkaampien lasten- ja nuortenkirjojen äärelle.


Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja kadonneen kaupungin salaisuus
Suomentaja: Päivi Rekiaro
Tammi 1986
142 s.
The Secret of the Forgotten City (1975)
Kirjastosta


Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja Venetsian kummitus
Suomentaja: Kerttu Lappalainen
Tammi 2008 (3. painos)
114 s.
The Phantom of Venice (1985)

Kirjastosta

____________

Haasteet: Lapsuuteni kirjasuosikit, 36. ja 48. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

15. maaliskuuta 2017

Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä



Sofi Oksasen kirjoittamat 25 runoa kokoelmassa Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä käsittelevät laajaa naisen elämän aihepiiriä eroamisesta väkivaltaan, läheisriippuvuudesta kaunoihin, tunteista tunteettomuuteen. Maija Kaunismaa on tehnyt tekstien pohjalta lauluja, jotka on julkaistu levynä ja esitetty kiertueella vuonna 2011.

Runojen rytmi ja kulku sopivat musiikiksi. Vaikken ole Kaunismaan sovituksia kuunnellut, runot heräsivät mielessäni eloon, soivat ja kertoivat tarinaansa sulavasti mutta kaunistelematta. Kieli on selkeää, sujuvaa ja sillä on sanottavaa. Korulauseisiin tai ylenpalttiseen leikittelyyn ei lähdetä, vaan tyyli on toteava.


Jätän nyt kodin, jota en haluaisi jättää.
Jätän viimeiset askeleet pihatielle,
jätän roskat tien viereen

Enkä enää jää

(Jätän nyt talon)


Koska kokoelma on kirjoitettu laulunsanoiksi, runot ovat suhteellisen pitkiä, ja niihin on aikaa upota. Useimmissa on toistoa, jota hyödynnetään kertosäkeinä. Lukeminen on runountuvikolle siinä mielessä helppoa, että kiire ei ole. Tekstiä on aikaa maistella ja se on vahvaa.


Sinä yönä mulla oli väärät kengät ja väärä hame,
sinä yönä mulla oli väärä ilme ja väärä hame.
Siksi se tapahtui, siksi se tapahtui ja siksi se tapahtuu
mulle

(Väärät kengät)


Sisältönsä puolesta runot ovat raskaita. Ne käsittelevät väkivaltaa, seksuaalista häirintää, alistamista, alkoholia, naisen ristiriitaista ja mahdotonta paikkaa maailmassa, perheessä ja suhteessa. Kokoelman lopussa on Oksasen asiateksti naisiin kohdistuvasta väkivallasta, jossa hän myös avaa runojen syntyprosessia.

Liian lyhyt hame sopii erinomaisesti osaksi Sivutiellä-blogin Feminististä lukuhaastetta. Se tuo lyyriikan keinoin esiin sellaisia puolia elämästä, jotka heijastavat vahvasti epäoikeudenmukaisuutta ja vallan väärinkäyttöä. Runojen puhujat tuntuvat eläviltä: Oksanen kirjoittaa heidät auki, kuiskaamaan tai huutamaan, kertomaan väärästä kohtelusta, paljastamaan epäkohtia.

Runous on siitä hieno kirjallisuudenlaji, että se antaa lyhyessä mitassa paljon, lähes huomaamatta. Oksasen lyriikka on varsin suoraviivaista ja -sanaista, eikä tähän kokoelmaan tarttumista kannata arastella, mikäli aihepiiri kiinnnostaa. Runot eivät ole vaikeita, ne aukeavat kyllä, ja nähdäkseni varsin pienellä vaivalla. En pidä sitä missään määrin heikkoutena, vaan pikemminkin nostan Liian lyhyen hameen vielä suurempaan arvoon siksi, ettei se kiusoittele lukijaa, vaan jysäyttää teemansa lukijan eteen anteeksipyytelemättä ja kiertelemättä.


hääkengät kaapin päällä
kaunis koti
kauniit lapset
niin hieno työ niin hieno mies
kaikki kaunista ja hyvää

mun paidassa on aina pitkät hihat

(Hääkengät)


Sofi Oksanen: Liian lyhyt hame – Kertomuksia keittiöstä
Ulkoasu: Mika Perkiökangas
Bonnier Kirjat 2011
78 s.

Kirjastosta.

___________

Haasteet: 46. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -lukuhaasteessa, avaukseni Runo100-haasteeseen, Feministinen lukuhaaste