13. tammikuuta 2019

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää



Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää on taas esimerkki erinomaisesti äänikirjaksi soveltuvasta romaanista. Sillä saattaisi olla pidemmän päälle jopa kansanterveydellisiä vaikutuksia: minut se nimittäin sai lähtemään kävelylenkille napit korvissa sellaisenakin päivänä, kun en millään olisi halunnut ja kun ympärillä sananmukaisesti myrskysi.

Eleanor Oliphant on yksinäinen kolmekymppinen nainen. Hän arkensa Glasgowssa kietoutuu yllätyksettömän toimistotyön ympärille, viikoloppuisin seurana on votkapullo ja Tescon pizza. Seurana Eleanorilla on vain ruma sammakkotyyny, huonekasvi Polly, kerran viikossa tuleva puhelu dominoivalta äidiltä jostain kaukaa ja kaksi kertaa vuodessa vieraileva sosiaalityöntekijä. Eleanor tuntee yksinäisyyden jäytävän, mutta ei pysty tekemään asialle mitään. Toisaalta hän ei myöskään kaipaa ihan kenen tahansa seuraa: huomattava osa ihmisistä on hänen mielestään sivistymättömiä, töykeitä ja vaikeasti tulkittavia.

Eleanorin elämä saa hämmentäviä uusia käänteitä, kun hän ensinnäkin ihastuu muusikko Johnnieen ja toisekseen tutustuu töissä it-tuen Raymondiin. Totaalinen yksinäisyys kääntyy vähitellen kasvavaksi sosiaaliseksi elämäksi, ja Eleanor tulee tutuksi pubien, juhlien ja erilaisten verkostojen kanssa, jotka kaikki ovat hänelle uusia asioita. Ihastus Johnnyyn saa Eleanorin marssimaan niin sokerointiin kuin meikkitaiteilijan tuoliinkin – hän on ymmärtänyt, että niin kuuluu tehdä, kun lähtee tekemään tuttavuutta kiinnostavien ihmisten kanssa. Lopputulos on tosin se, että Eleanoria entisestään ihmetyttää ihmissuhteisiin kuuluva pelaaminen, etenkin jos se tarkoittaa häpykarvoituksen poistattamista tai kipeää tekeviä, liian kalliita nilkkureita.

Kaiken chicklitmäisen höösäämisen alla on kuitenkin jotain huomattavasti synkempää, eikä Eleanorin tiukasti varjelema suojakuori kestä lopulta ratkaisevaa kolhua. Sen enempää juonta paljastamatta todettakoon, että paljon on käsiteltävää – ja onneksi Eleanor lopulta pääsee käymään asioitaan läpi muuallakin kuin votkapullonsa äärellä.

Eleanorille kuuluu ihan hyvää herätti minussa monenlaisia ajatuksia. Se oli vetävää kuunneltavaa ja Honeyman tavoittaa Eleanorin kautta terävästi ja selkeästi ihmismielen moninaisuuden. Samalla monien sosiaalisten tilanteiden, odotusten ja normien omanlaisensa tyhjyys ja feikkiys paljastuvat, kun niitä tarkastelee ihminen, joka ei kerta kaikkiaan ymmärrä niiden olemassaolon perusteita ja myös kertoo sen. Näennäisen kevyeen muotoon on sidottu teemoja, joita ei ole haitaksi pohtia: mistä yksinäisyys voi johtua, miten sen voi kokea, miten kokemamme ja näkemämme vaikuttaa, miten apua voi tarjota toiselle aivan pienilläkin teoilla.

Pidän ehdottoman hyvänä, että kevyemmässäkin kirjallisuudessa käsitellään aiheita, jotka oikeasti koskettavat monia, joko pinnan alla tai näkyvästi, ja joiden ymmärtäminen oikeassa elämässä ei välttämättä ole laisinkaan itsestäänselvää. Eleanorin kohtaamisen kautta voi hyvinkin käsittää hieman enemmän maailmasta oman navan ulkopuolelta. Ei huono saavutus niin sanotulle viihdekirjalle.


Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Suomentaja: Sari Karhulahti
Lukija: Krista Putkonen-Örn
WSOY 2018, äänikirja
12 h 41 min
Eleanor Oliphant Is Completely Fine (2017)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Oksan hyllyltäKirsin Book Club, Kirjaluotsi, Hannan kirjokansi, Kirjasähkökäyrä, Mitä luimme kerran  

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä (a protagonist with a mental health disorder), Helmet-haasteen kohta 36. Kirjassa ollaan yksin

11. tammikuuta 2019

Epätodennäköinen luettava ja hypekirja, jonka hienoutta en ymmärrä




Luinpa taas muutaman kirjan. Kummastakin jäi vähän tympeä maku, mutta eri syistä. Luettavana olivat Harri Nykäsen Raid ja Rachel Cuskin Ääriviivat.

Kadun synkkä ritari Raid lienee jo lunastanut paikkansa kotimaisen dekkariskenen perustuksissa. Sarja on edennyt usean osan verran, mutta minulle luettavaksi päätyi ihan ensimmäinen osa, jonka valitsimme Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirimme viime vuoden lopun yhteiseksi luettavaksi. Raid on siis lain pimeällä puolella kulkeva entinen linnakundi, jonka maine on kiirinyt kauas. Se on kiirinyt myös pornobisnestä pyörittävän Sundmanin korviin. Sundmania joku uhkailee, mutta kuka? Sen Raid lupaa selvittää, kunhan pääsee sairaalasta, jonne on joutunut pahoinpitelyn seurauksena.

Helsingin tummemmat sävyt saavat eloa, kun Raid lähtee penkomaan tapausta. Samalla moni muukin hampaankolossa oleva asia alkaa valjeta. Kuviossa on ehkä sittenkin enemmän kuin ensin luulisi. Etenkin siinä vaiheessa, kun käsiin jää myös ruumis.

Raid on nopeaa luettavaa, ja sen tarjoama ajankuva 1990-luvun alusta alkaa olla jo silkkaa historiaa. On puhelinkoppeja, puhelinvastaajia, aidosti etukäteen sovittavia tapaamisia, kivijalkaliikkeitä. Ja aikaan ja paikkaan sitomattomasti kostoa, vihanpitoa, katkeruutta, selvittämättömiä välejä. Poliisityöstä ei Raidin perusteella kovin mairittelevaa kuvaa saa, ja Nykäsen luomus, jossa tasapainotellaan rikollisuuden ja oikeudentunnon kapealla rajalla, on mainio. Sukupuoliroolit ja sivuhenkilöiden kuvaaminen on kuitenkin hivenen nihkeää ja vie terää tarinalta. Raid itse jää sitä vastoin kiehtomaan – joskaan en silti usko sarjan pariin palaavani.

Rachel Cuskin Ääriviivat on ollut jonkinmoinen ilmiö ainakin kirjablogeissa. Minulla oli se pitkään lainassa kirjastosta, ja vuoden lopuksi sen sitten vihdoinkin lukaisin. Ja nimenomaan lukaisin: en uponnut sen maailmaan, en kokenut juuri mitään, ainoastaan silmäilin sivut läpi. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, mikä kirjasta tekee niin mestarillisen, älykkään ja erityisen kuin kerrotaan.

Ääriviivojen kehystarinassa brittiläinen kirjailija matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoituskurssille. Kirjailijalla on oma elämänsä ja perheensä, mutta sitä keskeisemmäksi nousevat hänen kohtaamiensa ihmisten tarinat. On vieruskaveria lentokoneesta, kurssin osallistujia, vanhoja tuttuja ja uusiakin. Heidän kertomiensa kuulumisten kautta aukeaa näköala ihmissuhteiden mereen etenkin parisuhteen ja vanhemmuuden kautta.

Koin Ääriviivat hyvin tavallisena kertomussäikeiden kokoelmana. En lainkaan mullistavana tai briljanttina. Jäntevää kerrontaa se toki on, ja suomennos on hyvä. Mutta mitä sellaista siinä on, joka uudistaa romaanitaidetta? En yksinkertaisesti käsitä!

Varmaan palaan kolooni lueskelemaan jotain matalaotsaista ja tavallista, jonka ei ole tarkoituskaan olla mitään muuta kuin on. Sylettää.



Harri Nykänen: Raid
WSOY 1992
195 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä, Jatkumo


Rachel Cusk: Ääriviivat
Suomentaja: Kaisa Kattelus
S&S 2018
207 s.
Outline (2014)

Kirjastosta.

8. tammikuuta 2019

Vuoden lopun äänikirjoja

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Vuosikoosteet ja uudenvuodenlupaukset leijuvat jossain mieleni perukoilla. Ehkä saan sellaisia aikaiseksi, ehkä en. Blogi on totisesti rappiolla, intokin alamaissa. Mutta täällä sinnitellään, toivottavasti sielläkin!

Koska en anna periksi – perhana – kasailen vielä vuoden 2018 lukukokemuksia jonkinmoisiksi teksteiksi. Tällä kertaa luvassa on nipussa kolme loppuvuodesta kuuntelemaani äänikirjaa.

Kuten olen kertonut, loppusyksyn aikana annoin lopultakin äänikirjoille mahdollisuuden ja menoahan se sitten oli. Tuntuu, että äänikirjan kanssa on helpompi keskittyä, kun voi samalla puuhailla muuta. Olo on ollut levoton jo pitkään, joten "tavallisen" kirjan lukemiselle ei aina tunnu löytyvän sopivaa väliä tai olotilaa. Silloin äänikirja pelastaa.

Francesca Hornakin Viikko on pitkä aika on mukavan kepeä ja vähäsen kipeä perhedraama Isosta-Britanniasta. Se seuraa perhettä, joka on viettämässä jouluviikkoa karanteenissa perheen äidin Emman sukukartanossa.

Emma on aina keskittynyt vain perheeseen, mutta nyt lääkäri on tehnyt löydön, joka pakottaa miettimään asiaa uudelleen. Emman mies Andrew on arvostettu ruokakriitikko ja entinen sotakirjeenvaihtaja, jonka nuoruudenhairahdus tulee konkreettisesti ovelle koputtamaan. Esikoistytär Olivia on lääkäri ja työskennellyt pitkään Liberiassa Haag-tartunnan saaneiden parissa – siksi karanteenikin on järjestettävä. Hänen on vaikeaa sopeutua länsimaiden kulutuskeskeiseen ja pinnalliseen elämään, mutta on hänellä muutakin nieleskeltävää. Kuopus Phoebella on uutuuttaan kiiltävä kihlasormus sormessaan ja mieli täynnä hattaraa ja hemmottelua.

Luvassa on siis viikko perheen kesken rapistuvassa kartanossa, jonka sisäilma on täynnä ääneen sanomattomia asioita ja selvittämättömiä ihmissuhteita. Perhe on ulkoisesti hyvinvoiva, mutta keskenään heillä on monenlaista skismaa ja haastetta. Tähän kun saadaan päälle vielä perheen liepeillä olevia ihmisiä, kokonaisuus on kirpeä.

Viikko on pitkä aika toimii etenkin äänikirjana mukavasti. Vaihtuvat näkökulmat (kukin perheenjäsen vuorollaan) tuovat useampia tulkintoja tapahtumista ja tekemisistä. Perhe on kovin tutun kuuloinen, monella tapaa keskiverto ja tavallinen, ja silti sillä on omanlaisensa kiemurat. Tarina tuskin jää vahvasti mieleen (jouduin googlettamaan kirjan henkilöhahmojen nimet, sillä olin ne jo unohtanut), mutta oivallista viihdykettä se tarjosi lukuhetkellä.


Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika
Suomentaja: Karoliina Timonen
Lukija: Maija Lang
Tammi 2018
12 h 5 min
Seven Days of Us (2017)

Omasta hyllystä.


Eva Frantz jatkaa vakuuttavasti dekkarisarjaansa rikostutkija Anna Gladista. Kahdeksas neito on sarjan toinen osa ja syventää mukavasti kuvaa Annasta, joka on sanalla sanoen ihastuttava henkilö. No, ehkä hieman saamaton ja turhan mukavuudenhaluinen – ja dekkarista kun on kyse, myös ihmeen innokas hankkiutumaan yksinään nihkeisiin tilanteisiin – mutta sympaattinen ja samastuttava yhtä kaikki.

Ruumis on tällä kertaa avannossa ja kuollut paljastuu paikkakunnan kansanopiston valokuvauksenopettajaksi. Anna on uuden työparinsa Märtan kanssa pitkään jumissa tutkimuksissaan, mutta kun kansanopiston historiasta alkaa vähitellen paljastua vähemmän mairittelevia asioita, tapahtumasarja saa lihaa luidensa ympärille.

Pikkupaikkakunnan pimeään menneisyyteen ja sitä myötä myös nykyisyyteen liittyy sangen likaisia asioita, joilla on ikävän paljon tekemistä kansanopistossa aiemmin ylläpidettyn nuorten kuntoutuskeskuksen kanssa. Heikossa asemassa olevien nuorten hyväksikäytön monimuotoisuus ja valta-asemien hyödyntäminen tulee Frantzin dekkarissa hyvin lähelle.

Kirjan tyyli ja tempo ovat rauhallisia. Tapahtumat etenevät, aukeavat ja syvenevät vähitellen, mutta lukijalla ei silti ehdi olla tylsää. Mielikuvitusta ruokitaan juuri sopivilla murusilla, ja vaikka ruumislöytö avaa kirjan aika karulla tavalla, mitenkään pelottavaksi tarina ei äidy. Henkilögallerian laajuus ilahduttaa, vaikka osa henkilöistä onkin melkoisen yksioikoisia. Ehkäpä dekkareissa ei kaikkien tarvitse olla kuolemattomia hahmoja.

Odotan innolla Annan seikkailujen jatkoa!


Eva Frantz: Kahdeksas neito
Suomentaja: Ulla Lempinen
Lukija: Anna Saksman
S & S 2018
9 h 48 min
Den åttonde tärnan (2018)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Jatkumo


Ina Westmanin Henkien saari vie mukanaan erääseen hitaaseen kesään saaressa, kaukana kaikesta pahasta. Tai se on ehkä yritys, toive, fantasia.

Emmalla on vaikeuksia muistaa lähiaikojen tapahtumia. Arpi päässä kertoo jostain, mutta mistä. Samoin aika ajoin Emman havaintoihin ilmestyvät henget, jo poissa olevat ihmiset, osa ihan vieraitakin.

Todellisuudessa Emmaa pitävät kiinni hänen puolisonsa Joel ja tyttärensä Fanni. Koko porukalla on koettuna paljon, ja paljon toivoisi vielä tulevan. Emmalla ja Joelilla on kuitenkin omat epäilyksensä, joista heidän on vaikeaa puhua toisilleen. Fanni elää lapsen kesää, nauttii ja leikkii, pohdiskelee, mutta kaipaa myös kotiin.

Henkien saari kertoo monista aiheista. Se on perheen tarina, mutta myös vahvojen yksilöiden identiteetin tarina. Emma ja Joel pääsevät kumpikin vuorotellen ääneen, heistä saa vähitellen muodostaa kuvaa oman äänen mutta myös toisen ihmisen näkemän kautta. Westman on kirjoittanut henkilöihinsä paljon nykyajan maailmantuskaa ja surua. On globaalia epäoikeudenmukaisuutta, kriisialueilla työskentelyä, ekologisen elämäntavan kipuilua, ennakkoluuloja. Samalla on paljon todella henkilökohtaista: lapsen saaminen, vanhemmuus, parisuhde, muistot, ura.

Tiedostin kuunnellessani tarinan vahvuudet, mutta minua jäi vaivaamaan sen merkitys. Koinko jotain uutta, sellaista mitä en ennen olisi jo lukenut? Oliko tarinassa jotain, josta saada uusia ajatuksia ja näkökulmia? Luulen, että en ja ei. Jokin tässä romaanissa jätti minut etäälle. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan itse, jos mainitsemistani teemoista jokin tuntuu itselle kolahtavan. Tämä saattaa hyvinkin olla sinun kirjasi, vaikka minun se ei ollutkaan.


Ina Westman: Henkien saari
Lukija: Meri Nenonen
Kosmos 2018
5 h 4 min

Omasta hyllystä.

30. joulukuuta 2018

Haasteiden paketointia: Helmet-haaste 2018, Tundran lumoissa, Kuukauden kieli, Perkeet

Vuodenvaihdetta kohti mennään ja lukuhaasteita on aika taas panna pakettiin. Runo18-haasteesta kirjoitinkin jo.

Perkeet

Ensimmäisenä tunnustus. Mainio Tyhjän arkin retkikunnan Perkeet-haaste jäi minulla lopulta kokonaan väliin, vaikka innolla siihen vuosi sitten lähdin. Vähän, hmm, noloa. Mielessä se kuitenkin oli monesti, kun katselin erilaisia kirjoja sillä silmällä. Mutta tosiaan katselin vain: luettua en saanut. Yhtään. 

*****

Helmet-haaste 2018




Helmet-haaste sen sijaan sujui mainiosti. Vain pari kohtaa jäi roikkumaan tänne joulukuun loppuun, mutta lopulta sain nekin täytettyä.

Viimeiseksi jäi kohta 10. Ystävän tai perheenjäsenen valitsema kirja. Ystäväni suositteli ja lainasi minulle jo aikoja sitten Anneli Kannon romaanin Lahtarit, jonka oli tarkoitus osua tähän kohtaan. Mutta niin vain Suomen sisällissota tursusi korvistani jo varhaisessa vaiheessa tätä kulunutta muistovuotta, joten sen lukeminen jäi.

Nyt viime metreillä Linnea tuli hätiin ja käski lukemaan Timo Parvelan lastenkirjan Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen.

Mielelläni sen teikin, etenkin kun kirja löytyi äänikirjana BookBeatista. Symppis tarina kertoo Maukasta ja Väykästä, kaveruksista, joiden elämään ja kimppakämppään on muuttanut myös päästäinen nimeltään Karhu Murhinen. Päästäisillä on kuitenkin sellainen ominaisuus, että niiden sydän lyö 800 kertaa minuutissa. Niinpä niiden elämäkin kuluu paljon nopeammin kuin isommilla nisäkkäillä.

Parissa vuodessa on siis päästäisen elämä koettu ja eletty. Karhu Murhisen elämänvaiheet sujuvat hitaampaan tottuneen näkökulmasta pikakelauksella, mutta hän itse ei koe jäävänsä mistään paitsi. Hän saa kokea lapsuuden ja nuoruuden innon ja energian, hankkii itselleen ammatin ja työn, rakastuu ja kokee sydänsuruja, oppii paljon elämästä ja lopulta myös vanhenee ja tulee elämänsä päätepisteeseen.

Parvelan teksti on soljuvaa ja kerronnallisesti mahtavaa. Se ei väheksy lukijaansa tai kuulijaansa, ei alleviivaa eikä väännä rautalangasta, vaan pikemminkin antaa tilaa ja aikaa hahmottaa itse, mistä kirja lopulta kertoo. Uskoisin, että tämän kirjan äärellä on mukavaa keskustella lapsen kanssa vanhenemisesta ja kuolemastakin, sen verran humaanisti ja lempeästi se kirjan sivuilla nousee esiin. Ja elämän jatkuvuus – se ilahduttaa tässäkin tarinassa.


Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen
Lukija: Paavo Kerosuo
Tammi 2018, äänikirja
2 h 25 min
Omasta hyllystä.


Helmet-haaste noin muuten oli jälleen kerran mieluisa. Vuoden 2019 haaste on julkistettu, ja osallistun siihen tottakai. Mutta sen kimppuun käyn vasta vuodenvaihteen jälkeen. Sitä ennen tässä lista lukemistani kirjoista bloggauslinkkeineen.


Luettuna 50/50

1. Kirjassa muutetaan
Elin WillowsSisämaa (4.3.2018)
 
2. Kotimainen runokirja
Marianna KurttoEksyneitten valtakunta (20.6.2018)
 
3. Kirja aloittaa sarjan
Jo Salmson & Åsa EkströmTam kerjäläispoika. Lohikäärmeratsastaja 1 (5.1.2018)

4. Kirjan nimessä on jokin paikka
Marguerite Abouet & Clément OubrerieAya – Elämää Yop Cityssä (10.5.2018)

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit
Pirkko SaisioBetoniyö (10.6.2018)
 
6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus (4.1.2018)
 
7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan
Piia Leino: Taivas (17.4.2018)

8. Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja
Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja (2.2.2018)

9. Kirjan kansi on yksivärinen
Carson McCullersHeijastuksia kultaisessa silmässä (4.1.2018)

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
Timo Parvela: Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen (23.12.2018)

11. Kirjassa käy hyvin
Sanna HeinonenNoland (24.6.2018)

12. Sarjakuvaromaani
Alison BechdelÄideistä parhain. Koominen draama (6.8.2018)

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa
Khaled HosseiniMeren rukous (12.10.2018)

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan
Jani SaxellTuomiopäivän karavaani (11.5.2018)

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja
José SaramagoKertomus sokeudesta – Suomentaja: Erkki Kirjalainen (30.4.2018)

16. Kirjassa luetaan kirjaa
Alison BechdelHautuukoti. Tragikoominen perheeni (13.1.2018)

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa 
Angie ThomasViha jonka kylvät (2.1.2018)

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä
Jesse AndrewsMaailmakaikkeuden huonoin elokuva (22.12.2018)

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta
Samanta SchweblinHoureuni (18.2.2018)

20. Taiteilijaelämäkerta
Leena KirstinäKirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (8.1.2018)
 
21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi
André BrinkKatson pimeään (21.7.2018)
 
22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin
Lorina MapaDuran Duran, Imelda Marcos, and Me (6.1.2018)
 
23. Kirjassa on mukana meri
Katja TörmänenKarhun morsian (2.6.2018)

24. Surullinen kirja
Heidi KöngäsSandra (27.1.2018)

25. Novellikokoelma
Olavi KoistinenMies joka laski miljardiin (21.1.2018)
 
26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt
J. Pekka MäkeläHunan (24.3.2018) – Kiina
 
27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta
Sini HelminenKaarnan kätkössä (12.5.2018)
 
28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä
Kimmo OhtonenIkimaa – Soturin tie (2.4.2018)
 
29. Kirjassa on lohikäärme
George R. R. MartinJäälohikäärme (5.1.2018)

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan
Tardi & Jean-Pierre VerneyKirottu sota! 1914–1919 (13.5.2018)

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa
Paolo GiordanoIhmisruumis (19.6.2018)

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan
John GreenKilpikonnan kuorella (13.5.2018)

33. Selviytymistarina
Lars WilderängTähtikirkas (4.2.2018)

34. Kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta
Markus HotakainenNeroja vai mielipuolia (16.1.2018)

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
Christoph HeinVieras, ystävä (27.9.2018)
 
36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa
Anni KytömäkiKivitasku (22.3.2018)
 
37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi
Tomi KontioSaattaa, olla (18.2.2018)
 
38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo
Anssi KelaKesä Kalevi Sorsan kanssa (12.5.2018)
 
39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama
Enni VanhatapioAbsentia (3.6.2018)
 
40. Kirjassa on lemmikkieläin
Siri PettersenKupla (23.3.2018)
 
41. Valitse kirja sattumanvaraisesti
Synnøve SøeIsä! (24.6.2018)
 
42. Kirjan nimessä on adjektiivi
Erin HunterSoturikissat – Villiin luontoon (27.5.2018)
 
43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle
Pajtim StatovciKissani Jugoslavia (24.7.2018)
 
44. Kirja liittyy johonkin peliin
Anders Vacklin & Aki ParhamaaBeta. Sensored Reality 1 (15.5.2018)
 
45. Palkittu tietokirja
Bea UusmaNaparetki. Minun rakkaustarinani (25.11.2018)
 
46. Kirjan nimessä on vain yksi sana
Nonna WasiljeffLoukkupoika (2.2.2018)
 
47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta
Gaël FayePienen pieni maa (16.2.2018)
 
48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö
Mary Ann Shaffer & Annie BarrowsKirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (14.7.2018)
 
49. Vuonna 2018 julkaistu kirja
Anna-Liisa AhokumpuViktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (17.2.2018)
 
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
Pajtim StatovciTiranan sydän (8.12.2018)


******

Tundran lumoissa



Tässä Sheferijm-blogin haasteessa luettiin kirjoja tundraan ja taigaan liittyen. Saavutin kuudella luetulla kirjalla kohtalaisen pakkasensietokyvyn. Paljon kiinnostavaa tähän teemaan liittyvää luettavaa on vielä vuoroaan odottamassa.

Luettuna: 

Ante Aikio: Stallun pata (Goranus & Reuna 2018)
Dalia Grinkevičiūtė: Dalian kirja. Siperiaan karkotetun liettualaistytön tarina (Absurdia 2016)
Siri Pettersen: Kupla (Jalava 2018)
Morten A. StrøksnesMerikirja. Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana (Gummerus 2018)
Bea UusmaNaparetki. Minun rakkaustarinani (Like 2015)
Velma WallisKaksi vanhaa naista (Like 2002)



Kuukauden kieli



Aukeamia-blogin Kuukauden kieli -haasteen idea oli lukea joka kuussa yksi kirja tietyllä alkuperäiskielellä. Luin vuoden kuluessa kahdeksan haasteen kirjaa, neljä kieltä jäi siis syystä tai toisesta uupumaan. Tämä oli kiinnostava haaste, sillä harvinaisemmat alkuperäiskielet saivat aikaan tiedonhakua ja uuden oppimista. Oivaa!

Tammikuu: ranska
Guy DelisleMerkintöjä Burmasta (WSOY 2008) – Chroniques Birmanes (2007)

Helmikuu: japani
Ihara SaikakuPäässälaskua (Otava 1982) – Seken munezanyō (1692)

Maaliskuu: puola
Wisława SzymborskaHetki (Like 2004)

Huhtikuu: portugali
José SaramagoKertomus sokeudesta (Tammi 1997) – Ensaio sobre a Cegueira (1995)

Toukokuu: turkki

Kesäkuu: italia
Paolo GiordanoIhmisruumis (WSOY 2014) – Il corpo umano (2012)

Heinäkuu: afrikaans
André BrinkKatson pimeään (WSOY 1976) – Kennis van die aand (1973)

Elokuu: vietnam

Syyskuu: saksa
Christoph HeinVieras, ystävä (Otava 1985) – Der fremde Freund (1982)

Lokakuu: espanja

Marraskuu: arabia
Nawal El SaadawiNainen nollapisteessä (Kääntöpiiri 1988) – Imra'a 'ind Nuqtat al-Sifr (1975)

Joulukuu: venäjä


Kiitos kaikista hyvistä lukuhaasteista tänä vuonna – toivottavasti niitä keksitään ensi vuodellekin!

29. joulukuuta 2018

Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta – ja Runo18-haasteen koonti



"Tyttö syö pihalla lunta että tulisi kevät."


Tämä kirja on ollut minulle ihastus – ja murheenkryyni. Ostin sen Tulenkantajien kirjakaupasta Tampereelta joskus yli vuosi sitten. Se on kuulunut Mirkka Rekolalle, ollut hänen kirjahyllyssään, etulehdellä on Marianna Kurton omistuskirjoitus Rekolalle ja puhelinnumerokin.

En ole soittanut siihen.

Ihastuin Kurttoon syvästi luettuani viime vuonna hänen esikoisromaaninsa Tristanian. Sen myötä halusin tutustua myös Kurton lyriikkaan, siksi hankin sitä omaankin hyllyyn. Runokokoelmat omassa hyllyssä eivät voi olla kuin hyvä idea.


"Pilvet liikkuvat tulevaisuuteen, siellä on kirkasta, olen nähnyt esitteen."


Luin Kurton esikoisrunokokoelman Eksyneitten valtakunnan jo kesällä. Sen haikeankaunis ja vinkeänveikeä tunnelma osui kohdilleen kesän lämmössä, kun kuljin pitkin Helsinkiä nauttimassa rakkaasta kotikaupungista ennen muuttoa tänne Savoon. Hykertelin sen kanssa: ihastelin kaupunkikuvaa, kuvitteellista kaupunkia ja yksinäisyyttä siellä. Ihmisen elämää, kulkua, teitä ja hetkiä.


"-- Ja niin paljon pelkoa

että taivas peittyy uniin joita ei uskallettu katsoa."


Paikoin Kurtto on tekstissään hengästyttävän monitulkintainen. Uusi ryppy saattoi muodostua otsaani, kun pohdiskelin, miten osan runoista tulkitsisin. Tiesin lukevani tarinaa, jonka saan itse rakentaa sellaiseksi kuin haluan, mutta silti paikoin ponnistelin.


"Kysyn häneltä, millaista on
kun onnistuu aina
            (sillä sen hän tekee)

ja hän vastaa
se on kuolemista
           (sillä elämä on lauseissa
            joita emme saa päätökseen)

Mutta tämä on unta, ja minä

olen hereillä jo. - -"


Luin kokoelman uudelleen nyt, kun siitä kirjoittaminen on vain jäänyt ja jäänyt ja jäänyt. Tiedän, ettei kukaan muu kuin minä itse odota, että kirjoitan mitään mistään, mutta Eksyneitten valtakunta ei jättänyt minua rauhaan kuukausienkaan jälkeen. Sen absurdit kaupunkikuvat kuiskivat perääni, meren ja veden elementit kastelivat jalat ja hiukset.


"Kun tänne sataa ensimmäinen lumi, katson sitä ikkunasta ja kosken.
Se on pehmeää.
Sinä laitat kätesi hiekkaan.
Se palaa."


Eksyneitten valtakunta yhdistää vuodenkiertoa, kaupunkiluontoa, ihmissuhteen kehityskaaren, yksinäisyyden ja yhteisyyden. Siinä on jotain syvän inhimillistä ja kaunista, mutta samalla säröä, karheutta ja omalakisuutta. Se tarjoaa uutta, kun jaksaa katsoa. Siinä on tuttuakin, jotain mihin tarttua. Ihmisen tekstiä.


"Huoltoaseman takapiha

sade lepää muovisilla tuoleilla.

Miten onnellinen

ja miten vähän aikaa."



Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2006
97 s.

Omasta hyllystä.


Haasteet: Runohaaste 2018Helmet-haasteen kohta 2. Kotimainen runokirja, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 59. Kirjasammon päivän täkyistä valittu kirja.




Tämän tekstin myötä on aika saattaa päätökseen Reader, why did I marry him? -blogin Runo18-haaste. Luin tämän vuoden aikana viisi runoteosta. Se on vähemmän kuin aioin, mutta enemmän kuin monina vuosina aiemmin. Lukemani kokoelmat ovat seuraavat:

Kirsi-Maria HiltunenTuu sie niin mieki tuun! (BoD 2017)
Tomi KontioSaattaa, olla (Teos 2017)
Marianna Kurtto: Eksyneitten valtakunta (WSOY 2006)
Wisława SzymborskaHetki (Like 2004)
Marie UnderAvaran taivaan alla (Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen 1983)

Kuljin siis Viron ja Puolan kautta Karjalaan, kaupunkikuviin ja kuolemaan. Kirjat ovat keskenään hyvin erilaisia ja niiden runoissa on kaikissa omanlaistaan voimaa ja kerrontaa. Eniten vaikutuin Tomi Kontion surumielisestä kokoelmasta Saattaa, olla, jota suosittelen luettavaksi kelle tahansa elämän rajallisuutta pohtivalle. Ja muillekin.

Haasteen henkeen kuului koostaa oma runo lukemiensa teosten nimistä. Koetetaas.


Tämä hetki
avaran taivaan alla

On kuin eksyneitten valtakunta tulisi
"Tuu sie niin mieki tuun!"
se sanoo
ja nauraa.

En vastusta, menen
voin vain
saattaa, olla.