13. tammikuuta 2017

Asko Sahlberg: Pilatus



Asko Sahlbergin kanssa uhkaa käydä kuten Alice Munron kanssa on jo käynyt: hänen taitavista, vaikuttavista ja jysäyttävistä kirjoistaan on vaikeaa keksiä enää uutta sanottavaa. Etenkin kun niitä on lukenut useamman lähes putkeen. Herodes oli ensimmäinen Sahlbergin romaani, jonka luin, ja se oli sitten menoa. Olen haalinut hänen vanhempia teoksiaan omaan hyllyyn jonkin verran, ja sain tuoreimman Pilatuksen joululahjaksi.

Mikä tapa viettää joulunaikaa tai mitä tahansa muuta aikaa, sen vain sanon! Sahlberg sukeltaa Pontius Pilatuksen nahkoihin ja tekee sen vimmalla ja voimalla. Hispaniasta ponnistava pienvirkamiehen poika lähtee kohti Roomaa, sitten legioonalaiseksi pohjoiseen ja jälleen Roomaan virkauralle, jonka hän aloittaa vankien kuulustelijana edeten vähitellen yhä korkeammalle. Oikeat suhteet on osattava solmia oikeisiin henkilöihin ja siinä Pilatusta auttaa muun muassa sotilastoveri Seianus, joka tuntee Rooman kujeet häntä paremmin.

Pilatus puurtaa työssään ja ihmissuhteissaan, menee naimisiin älykkään Claudian kanssa, josta tulee hänen tärkein kumppaninsa ja neuvontantajansa, saa pojan Pilon. Mutta jokin hiertää, Rooman valtataistelut ja juonittelut eivät luonnu Pilatukselta helposti. Niin hän onnistuu saamaan keisari Tiberiukselta valtuudet lähteä Juudean prokuraattoriksi.

Rauhaa ei Juudeakaan Pilatuksen mielelle tuo, sillä juutalaisten keskuudessa on paljon kapinallisuutta ja levottomuutta. He eivät suostu hyväksymään roomalaisten uskontoa tai pitämään keisaria jumalana. Pilatus pyrkii tasapainottelemaan tehtävässään, mutta huomaa kerta toisensa jälkeen tekevänsä merkittäviä virheitä. Erään nasaretilaisen puusepän Jeshuan kohtaaminen vaikuttaa Pilatukseen suuresti, vaikkei hän sitä heti myönnäkään – tai ymmärrä.

Vaan aika on katoavaista niin kuin on valtakin. Keisari Tiberius kuolee ja Pilatuksen on selvitettävä oma asemansa uudessa tilanteessa. Vanha sotaveli Seianus on noussut merkittävään asemaan Roomassa, mutta juonia ei vielä ole juonittu loppuun asti.

Antiikin historia ei koskaan ole ollut kiinnostusteni kärkipäässä, enkä yliopistossakaan opiskellut siihen liittyen yhtä pakollista peruskurssia enempää. Kuin huomaamatta Asko Sahlberg saa romaaninsa kautta lukijan innostumaan ihmissuhdeverkostoista, vallanjaosta ja sukulaisuussuhteista, jotka aiemmin ovat tuntuneet pakolliselta pahalta, jos siltäkään. Toki kyse on fiktiosta, mutta kuten hyvien historiallisten romaanien kohdalla aina, tämäkin tarina pohjautuu tutkimustietoon, vaikka vapauksia ottaakin.

Mikä Sahlbergissa ja etenkin hänen historiallisissa romaaneissaan sitten kiehtoo? Koin lukiessa vahvaa kirjan imua, ensimmäisistä lauseista alkaen. Se on useimmiten erinomaisen hyvä merkki siitä, että on tullut eksyttyä oikean kirjan äärelle. Sahlberg kuljettaa tarinaansa huolella mutta junnaamatta, ennakoiden mutta jännitteen säilyttäen. Pilatus on päähenkilönsä jälkiviisautta: se on tarina, jonka Pontius Pilatus kertoo vanhana miehenä, jo kaiken kokeneena, säilöäkseen oman näkemyksensä ruukkuun jälkipolvia varten.

Kirjassa yhdistyvät eteenpäin rullaava juoni moninaisine tapahtumineen sekä pohdiskelevat osuudet, joiden teemaksi muotoutuu aika ja valta eri puolineen. Sahlberg kirjoittaa hiottua proosaa, josta ei löydy napistavaa. Sen sijaan aukeama toisensa perään paljastaa huolella mietittyjä ajatuksia ja paneutunutta pohdintaa. Aika ajoin lauseita jää maistelemaan ja miettimään pidemmäksi aikaa.

Pilatuksen ansiot ovat suuret, ja historiallisena romaanina se yhtäältä antaa mahdollisuuden kuvitella kuinka historialliset asiat ehkä saattoivat mennä ja miksi, ja toisaalta se paljastaa jotain olennaista ihmisyyden ajattomuudesta.

"Aika on suuri kujeilija. On öitä, jotka eivät tunnu koskaan löytävän tietään aamuun. On kuukausia, jotka hukkuvat syöksyvien vuosien vyöryyn. Aika pysähtyy, aika matkaa, aika havahtuu, aika laukkaa ja ihminen, johon aika väkevillä kourillaan tarttuu, on vähäisempi kuin tähkästä irronnut siemen, jota tuulet kuljettavat. Niin ihminen huomaa joutuneensa huomisiin, vaikka eilisten jälkeiset eivät ole vielä varisseet hänen yltään. Ajassa ihminen on aina hukassa, sillä kaikkiin suuntiin leviävässä autiomaassa ei kirkkaimpienkaan tähtien tähyäjä voi välttyä eksymiseltä."

Asko Sahlberg: Pilatus
Kannen kuva: Antonio Ciseri (Ecce Homo)
Like 2016
440 s.

Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. KulttuuripohdintojaHabaneran havaintoja

19. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta kohta 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

10. tammikuuta 2017

11 vuotta bloggausta – 11 parasta kirjaa

Budapestilaisia ilmapalloja kesällä 2015.

Huh, niin vain on vuosi taas vierähtänyt ja Eniten minua kiinnostaa tie täyttää jo 11 vuotta. Varhaisteini, ah. Mikä elämänvaihe! Hieman epämääräinen, väistämättä hämmentävä, kaikenlaisia muutoksia alkaa tapahtua, päässä hyrrää ja toisinaan haluaa vielä olla ihan pieni.

Edelleenkään en ole saanut tehtyä minkäänlaisia muutoksia blogini ulkoasuun. Facebook-sivua ei ole. (Twitter on, hahaa!) Kuvat ovat mitä ovat, kamera alkaa vedellä viimeisiään ja kännykällä kuvaaminen ei aina nappaa. Tekstiä pukkaa milloin nopeammin, milloin hitaammin. Pääsääntöisesti se käsittelee luettuja kirjoja. Takana oleva syksy oli niin tyrmäävä, ettei mistään henkilökohtaisemmasta kirjoittaminen tuntunut yhtään luontevalta. Ehkä nyt keväällä taas.

Teitä lukijoita riittää, se on mahtavaa! Kiitos kaikille klikkailijoille ja kommentoijille! Joskus silloin aikoinaan blogin ensimmäisinä vuosina kommentit ja lukijat olivat vähissä, enkä kumpaakaan ehkä osannut edes kaivata. Kirjoittelin mitä sattuu ja mistä sattuu, se oli ihan toisenlaista blogiaikaa kuin tämä nykyinen. Ei tarvittu kuvia, ei omaa nimeä, ei selkeitä teemoja. Julkiset päiväkirjat olivat yleisin blogimuoto.

Pitkä tie on internetissäkin kuljettu vuodesta 2006 alkaen. Olen tainnut silti jäädä vähän jumiin siihen alkuperäiseen tyyliin – ainakin nimimerkin taakse, jos ei muuta. Reliikki, hah.

Viime vuonna blogini täyttäessä pyöreitä kysyin aiheideoita teiltä. Yksi oli lempikirjojeni esittely. Olen liikkeissäni toisinaan sangen verkkainen, niinpä ideoihin ei ole tullut vielä oikein tartuttua.

Joten blogisynttäreideni kunniaksi: tässä tulee suosikkikirjojeni TOP11!


pexels.com CC0

Koskettavin
Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Klassisesti kolahtavin
Väinö LinnaTäällä Pohjantähden alla


pexels.com CC0


Kieleltään ja tunnelmaltaan mykistävin
Asko Sahlberg: Pimeys

Tarinallisin
Jeffrey EugenidesMiddlesex


pexels.com CC0


Taiturimaisin
David Mitchell: Pilvikartasto

Pyörteisin
Eleanor Catton: Valontuojat

Jykevin
Jonathan Franzen: Vapaus



Wikimedia Commons (Public Domain)

Ylevin ja kasvattavin
Louisa M. Alcott: Pikku naisia

Lohduttavin
Anu Jaantila: Sanna & Sam -sarja


Wikimedia Commons (Public Domain)


Historian rakastamiseen pyytelemättä tyrkkäävä
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran


By Rob Bogaerts (ANEFO)
(GaHetNa (Nationaal Archief NL))
CC BY-SA 3.0

Ja se yksinkertaisesti vain kaikkein paras
John Irving: Oman elämänsä sankari



______________________


Salaisuudet on siis paljastettu, uusien timanttien etsiminen jatkuu. Kiitos matkaseurastasi tähän asti, lukijani. Tie kiinnostaa, aina vain, vieköön se meidät uusiin seikkailuihin edelleen.

8. tammikuuta 2017

Perhettä ja sukua

Suku- ja perhesaagat kiehtovat minua kirjallisuudessa lähes poskettoman paljon. Muuten kepoinen kirja saattaa hyvinkin saada heppoisuutensa anteeksi, jos siinä on sukupolvien ketjua, salaisuuksia ja kähmintää. Perheeseen ja sukuun yhdistyy niin paljon painavia merkityksiä, ettei ole ihmekään, kuinka yleinen aihepiiri se kaunokirjallisuudessa on.

Tammikuun alkupuolen lukemistoon osui peräkkäin kaksi kotimaista perheromaania. Katja Ketun Surujenkerääjä tuli joskus hankittua e-kirja-alesta ja Riitta Jalosen Kuka sinut omistaa valikoitui entisen työpaikkani lukupiirin alkuvuoden kirjaksi (saatoinpa jopa itse sitä ehdottaa vaikututtuani Kirkkaudesta niin paljon, heh). Vaikka kirjat ovat keskenään hyvin erilaiset, niissä on kantavana teemana perhe ja eräänlainen ulkopuolisuus.




Kuka sinut omistaa sukeltaa määrittelemättömään aikaan 1900-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan. Heidi on nuori tyttö, perheensä ainokainen, ei vielä aikuinen muttei enää ihan lapsikaan. Kun perheeseen tulee sijoituslapseksi parivuotias Jean, kaikki muuttuu. Poika pysyy perheessä pitkään, hänestä tulee sen osa, rakas ja joskus raivostuttavakin. Mutta vaikka Heidin perhe tekee kaikkensa pitääkseen pojan luonaan, ei byrokratialle voi lopulta mitään.

Kirja on kirjoitettu kuulaasti, se jättää lukijalle mietittävää. Pituuttakin on alle 160 sivua, liikaa Jalonen ei totisesti jauha. Vaikka tarinassa on monenlaiset tragedian ainekset kasassa, ja vaikka kieli on kaunista, en päässyt sen kanssa yhteyteen. Luin eteenpäin, luin loppuun. Siinä se. Jäin pohtimaan, oleko kovinkin tunnekylmä ihminen vai mikä minussa on vikana, kun en saanut kirjasta juuri mitään irti. Jalonen kuvaa lapsuuden loppua rankastikin, mutta siltikään en ollut siitä moksiskaan. Kirja ja lukija eivät kohdanneet.




Katja Ketun tyyli on sekä ihastuttanut että vaivannut minua. Surujenkerääjä on hänen esikoisteoksensa, ja siinä on jotain sellaista, mikä ilahduttaa villeydellään että myös hiertää kokeilunhalullaan. Surujenkerääjä on lappilaista sukua oleva nuori nainen, joka kerää muiden suruja kivinä reppuunsa ja haluaa palauttaa kovia kokeneen sukunsa maineen. Sukuun kuuluu vahvoja naisia kolmessa polvessa, tarinoita ja kerrottavaa.

Surujenkerääjä kulkee mutkaisen tien ensin Rovaniemelle ja sitten Turkuun. Matkalle osuu miehiä ja menetyksiä, viinaa ja väsymystä. Oman perheen menneisyyden tonkiminen tuo kuitenkin tulosta, ja sukulinjasta paljastuu yhtä sun toista.

Kirja on verevä ja vetävä, mutta sen rikkonainen rakenne jättää juovan. Aikatasoja on mennyt ja nykyinen, juonenpätkiä Surunkerääjän seikkailuista sukulaisiin ja pitkäksi aikaa tuntemattomana pysyttelevään päiväkirjankirjoittajaan. Suvussa toki on kerrottavaa siinä missä vaiettuakin, mutta paikoin kirjan rakenne tuntui ahneelta – kuin kaikki vähänkin kiehtova olisi haluttu ynnätä mukaan ja kietoa osaksi tarinaa.

Vaikka sukutarinat noin pääsääntöisesti siis ovat mieleeni, nämä kaksi kirjaa eivät olleet siinä lajissa mitenkään ylittämättömiä. Kummassakin on reilusti hyvän kirjan ja tarinan elementtejä, mutta siinä ohessa jotakin, joka ei tee lukemisesta niin nautinnollista kuin se parhaimmillaan tämän aihepiirin parissa on.


Riitta Jalonen: Kuka sinut omistaa
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2013
159 s.

Kirjastosta.


Katja Kettu: Surujenkerääjä
Ulkoasu:
WSOY 2005
268 s., e-kirja

Omasta hyllystä.

________

Ketun kirjasta toisaalla: Bibliofiilin päiväunia, Kirjakuiskaaja

Jalosen kirjasta toisaalla: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä

Surujenkerääjä on 21. ja Kuka sinut omistaa 23. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta ruksaan kohdat 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan (Jalonen) ja kohdan 42. Esikoisteos (Kettu).

6. tammikuuta 2017

Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus



Joyce Carol Oatesilta lukemani romaanit Sisareni, rakkaani, Blondi ja Haudankaivajan tytär ovat olleet vahvoja ja vaikuttavia kirjoja. Kosto: rakkaustarina on myös tullut luettua, mutta siitä en ole kirjoittanut. Näiden kirjojen perusteella olen tehnyt sen päätelmän, että Oates on todellakin minun kirjailijani, hänen kynästään lähtee jotain sellaista, joka minun kuuluu lukea.

Oatesin (s. 1938) tuotanto on todella laaja, eikä sitä ole lähimainkaan kokonaan suomennettu. Joskus divariretkellä satuin bongaamaan hyllystä tutun kirjailijan mutta vieraan kirjannimen: Tavallinen rakkaus. Kapoinen olomuoto kiinnosti myös, olen tottunut Oatesin järkälemäiseen tyyliin. Kyse olikin novellikokoelmasta.

Tavallinen rakkaus on 12 novellin kokoelma. Novellit on valittu ja suomennettu neljästä vuosina 1966–1974 ilmestyneestä kokoelmasta. Aloittelin lukemista jo joulukuisella Novellimaratonillani, jolloin luin kolme ensimmäistä. Nyt paahdoin kokoelman loppuun.

Tai paahdoin ja paahdoin, pikemminkin nautiskelin, ahdistuin ja säännöstelin. On nimittäin selvää, että Oates on myös novellien kirjoittajana yhtä piikikäs ja viiltävä kuin romaaneissaan. Aivan yhtä suureen vimmaan kuin vaikkapa lähes 1000-sivuinen Blondi novellimitta ei häntä päästä, mutta tarinan kaaret on rakennettu huolella, jännite on käsinkosketeltava ja henkilöissä voimaa.

Eniten nautin – jos ja kun valita pitää – novelleista Minne menet, missä olet ollut? sekä Joen varrella. Molemmat kuvaavat nuoren naisen elämää ja valintoja, joita tekee silloin, kun ei vielä muusta tiedä. Valinnat johtavat seurauksiin, joita ei osaa kuvitellakaan ja jos aikaa voisi kääntää takaisin, sen varmasti tekisi. Minne menet, missä olet ollut? rakentaa jännitteensä hienovaraisesti ja huomaamatta, eikä novellin lopussa voi uskoa, minne ollaan alusta tultu. Nuori Connie on tottunut olemaan se kaunis tyttö, joka voi olla hieman ylimielinenkin, vaikka kaipaakin huomiota ja hellyyttä. Huomiota hän ainakin saa, enemmän kuin haluaisi. Joen varrella on samantyyppinen. Helen on karannut aviomiehen ja pienen lapsensa luota ihastuksen perässä, mutta palaakin kotiin. Isä hakee hänet bussiasemalta, mutta miehen, joka on tehnyt kaikkensa antaakseen perheelleen enemmän kuin on itse saanut, on vaikeaa ymmärtää tyttären valintoja.

Oates kirjoittaa pääosin naisista, naisen elämästä ja naisnäkökulmasta. Oatesin naiset eivät ole mitään yksioikoisia sankareita, vaan osin typeryyksiä tekeviä, vietävissä olevia, mustasukkaisia tai kateellisia. Novelleissa paljastuu luonteenpiirteiden laajuus ja ihmisten monimutkaisuus: tekojen ja sanojen tuomitseminen ei ole aivan yksinkertaista, ei välttämättä edes silloin, kun mukaan astuu väkivalta.

Monessa Tavallisen rakkauden novellissa koetaan jopa kuolemaan johtavaa väkivaltaa tai vahvasti sen uhkaa. Oates ei kuitenkaan kirjoita väkivallasta mässäillen, vaan pikemminkin todeten. Hän näyttää, kuinka voi käydä joko onnettomien sattumusten, mielenhäiriön tai vakaan harkinnan jälkeen.

Koen Joyce Carol Oatesin vahvana, kantaaottavana kirjailijana. Hän ei paasaa, vaan asettaa lukijan pohtimaan omaa suhtautumistaan ja mielipiteitään. Onko typeriä valintoja tehneellä ihmisellä mahdollisuus palata takaisin? Kerjääkö joku joskus verta nenästään? Miksi pysyä avioliitossa, jossa ei ole onnellinen eikä voi sellaiseksi tullakaan? Onko lapsi kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen?

Ottaen huomioon novellien kirjoitusajankohdan 1960–70-luvuilla niissä on vahvan feministinen ote. Oates kirjoittaa anteeksipyytelemättä kotirouvien ja pikkuvaimojen arjesta, osoittaa tyhjyyden, johon voi päätyä, kun ei itse osaa (tai halua!) vaatia enempää tai ympäröivät asenteet ja rakenteet eivät anna siihen mahdollisuutta. Kuten todettua, novellien henkilöt eivät kuitenkaan ole mitään kiiltokuvia tai jalustalle nostettuja, vaan kokonaisia ihmisiä heikkouksineen. Siksi Oatesia lukeekin mielellään, vaikkeivät tarinat ole läheskään sitä, mitä kutsuisin miellyttäväksi kirjallisuudeksi.


Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus
Suomentaja: Jussi Nousiainen
Ulkoasu: Seppo Polameri
Otava 1982
250 s.
Novellit valittu kokoelmista Upon the Sweeping Flood (1966), The Wheel of Love (1970), Marriages and Infidelities (1972) ja The Goddess and Other Women (1974)

Omasta hyllystä.

______

Avaan tällä kirjalla omalta osaltani Sivutiellä-blogin Feministisen lukuhaasteen.
#novellihaasteeseen kirjaan 12 novellia lisää. Nyt luettuna on 131 novellia.
22. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta nappaan kohdan 30. Kirjan nimessä on tunne.

5. tammikuuta 2017

Bjørn Berge: Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat




Ihmiset kiinnostuvat kyllä erikoisista asioista! Kuten nyt vaikka autoista tai elektroniikasta tai kirjallisuudesta. Tai postimerkeistä. Etenkin postimerkeistä, jotka ovat sellaisista maista, joita ei enää ole olemassa. Niistä kiinnostui norjalainen Bjørn Berge (kaikenlaisen muun ohella, kuten kirjan esipuhe paljastaa).

Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat on sotien ja siirtomaiden historiikki, anekdoottikokoelma ja ulkoisesti erittäin kaunis kirja. Se käy siis läpi maita ja hallintoalueita, joilla on painettu oma postimerkki ja jotka ovat olleet toiminnassa ja elossa vuoden 1840 jälkeen. Luvut ovat lyhyitä, parin aukeaman mittaisia. Mukana on tietolaatikko alueen olemassaoloajasta, asukasluku ja pinta-ala. Kuvituksena on kyseisen alueen postimerkin kuva Bergen kokoelmasta.


Neuvostoliitto ei kuulu unohdettuihin maihin, mutta on silti tunnetusti mennyttä.

Berge on koonnut alueista kiinnostavaa tietoa ja saanut sen mahtumaan yllättävän pieneen pakettiin. Osasta alueista on kirjoitettu lähinnä niiden yleensä jossain määrin erikoisen historian faktatiedot, joistakin taas on lisäksi esimerkiksi aikalaiskuvausta tai tunnelmia fiktiivisistä lähteistä kuten elokuvista tai kirjallisuudesta. Lisäksi Berge kuvaa kokoelmansa postimerkkiä paikoin turhankin yksityiskohtaisesti ottaen huomioon, kuinka vähän käsittelytilaa kullekin alueelle on lopulta varattu.

Monet esitellyistä alueista ovat olleet sanalla sanoen persoonallisten hallitsijoiden käsissä, kuten nykyisen Intian alueella vuosina 1818–1949 sijainnut islamilainen Bhopal, jonka neljä peräkkäistä hallitsijaa olivat naisia tai Ranskan Indokiinan alueella vuosina 1888–1890 ollut Sedang, joka oli ranskalaisen rehvastelijan Charles-Marie David de Mayrénan henkilökohtainen suuruudenhullu kuningaskuntatavoite.


Riukiusaaret löytyvät karttapalloltani.

Sodilla ja valtioiden välisellä valtataistelulla on ollut olennainen merkityksensä myös kartalta jo kadonneiden alueiden historiassa, kuten odottaa sopii. Siirtomaajärjestelmän purkautuminen on muuttanut maailmankarttaa olennaisesti, myös pienten ja häilyväisempien alueiden osalta. Riukiusaaret Japanin eteläpuolella ovat yksi esimerkki alueesta, johon sota – tässä tapauksessa toinen maailmansota – on olennaisesti vaikuttanut. Saaret olivat vuosisatojen ajan itsenäinen kuningaskunta ennen kuin siirtyivät Japanin vallan alle 1879, mistä alkoi paikallisen kulttuurin alistaminen ja tuohoaminen. Toisessa maailmansodassa Yhdysvallat puolestaan valloitti alueen väkivaltaa kaihtamatta. Suurimmalla saarella Okinawassa on edelleen 30 000 Yhdysvaltojen armeijan sotilasta.

Kartalta kadonneet on kiehtova ja näyttävä kirja, joka sopii eräänlaiseksi hakuteokseksi ja uusien kiinnostuksenkohteiden etsimiseen. Kovin syvällisesti se ei aihettaan käy läpi, vaan luvut ovat pintaraapaisuja. Berge on kyllä koostanut uteliaita varten lisätiedonlähteitä ja kirjallisuuslistan.

Kirjan ongelma on sen sirpaleisuus: vaikka luvut ovat lyhyitä ja teksti nopealukuista, yleistajuista ja sujuvaa, lukeminen itsessään on hidastempoista, sillä kirjaa ei jaksa lukea kovin pitkiä pätkiä yhteen menoon. Toisteinen rakenne palvelee kirjan aihetta, mutta hidastaa lukemista, sillä siihen kyllästyy helposti. Itse luin kirjaa varsin pitkän aikaa, muutaman luvun päivässä.

Bergen teos on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Sen aihepiiri on mielenkiintoinen ja käsittelytapa helpostilähestyttävä. Ohimennen oppii paljon uutta, jos ei muuta niin ainakin sen, etteivät maailman ja historian ihmeellisyydet koskaan lakkaa hämmästyttämästä.


Bjørn Berge: Kartalta kadonneet – 1800– ja 1900–luvun unohdetut maat
Suomentaja: Taija Votkin
Ulkoasu: Ville Laihonen / Sisko Honkala
Art House 2016
236 s.
Landene som forsvant. 1840–1970 (2016)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kirjasta kirjaan

16. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen (ja viimeinen bloggaamatta ollut vuonna 2016 lukemani kirja, nyt uutta vuotta kohti!).