30. syyskuuta 2020

D. T. Max: David Foster Wallace

 



Miten minäkin päädyin David Foster Wallacen pauloihin? Kirjallisuuden kautta, tietenkin. Luin vuosia sitten Jonathan Franzenia, joka puolestaan tunsi Wallacen ja kirjoitti tästä. Kiinnostuin. Selvisi, että mies oli kuollut oman käden kautta vuonna 2008 elettyään sitä ennen rajun ja repivän elämän - ja kirjoitettuaan teoksia, jotka on nostettu yhdysvaltalaisen kirjallisuuden merkkiteoksiksi. Suomessa ja suomeksi niistä ei oltu juuri kuultu (eli siis: minä en ollut kuullut), kunnes Siltala-kustantamo alkoi julkaista niitä. Tuli Juhani Lindholmin suomentamat essee- ja novellikokoelmat Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja Kummatukkainen tyttö. Wallacen pääteosta Infinite Jestiä Lindholm ei kuitenkaan suostunut suomentamaan (kuulin hänen joskus jossain haastattelussa niin sanovan). Tänä syksynä, ihan näillä näppäimillä, teos on lopultakin tulossa suomeksi nimellä Päättymätön riemu ja kääntäjänä Tero Valkonen. Odotan.

Siltala julkaisi sopivasti tälle vuodelle myös toimittaja D. T. Maxin kirjoittaman elämäkerran David Foster Wallace. Kannen surumielinen katse kiinnittää lukijan itseensä, saa avaamaan kannet ja sukeltamaan elämään, joka ei ollut helppo eikä tasainen ja joka päättyi aivan liian varhain ja turhaan.

Wallace oli Keskilännen poikia, sivistysperheen vesa, jo nuorena kirjoittamisen aloittanut. Niin ikään mielenterveyden vaikeudet alkoivat jo varhain, lukioikäisenä hän koki ensimmäisen masennusjaksonsa, joita tuli sittemmin uusia, voimakkaampia, verottavampia. Wallacella oli taipumusta addiktioihin, ja päihteet ja alkoholi saivat hänestä niskalenkin jo sangen nuorena. Hän kävikin AA-tapaamisissa loppuelämänsä ajan - ja ammensi niistä myös teksteihinsä, toisinaan melko epäeettisestikin.

Elämäkerta vie mukanaan 1980-luvun yliopistomaailmaan, jonne Wallace solahti sujuvasti. Hän oli viiltävän älykäs, taitava ja herkkä, ihmissuhteissa kömpelö mutta ystävänä lojaali ja toisaalta ilmeisen raskas ihminen. Wallacella olisi ollut kaikki mahdollisuudet tulla vaikkapa vuosisadan filosofiksi, mutta lopulta hän jätti yliopistomaailman ja keskittyi kirjoittamiseen, joskin opetti ja työskenteli eri yliopistojen palkkalistoilla kuolemaansa asti. Kiinnostavaa oli, että lopulta hänet palkattiin kalifornialaiseen Pomona Collegeen luovan kirjoittamisen professuuriin, jossa tärkein tehtävä oli kirjoittaa, kokopäiväisesti. Vaikeaa, ei, mahdotonta, kuvitella Suomeen vastaavaa!

D. T. Maxin elämäkertaa varten tekemä taustatyö on valtaisaa. Hän on tutustunut runsaisiin lähdeaineistoihin, lukenut Wallacen tuotantoa syvältä, haastatellut Wallacen tunteneita ihmisiä. Perehtyneisyys näkyy ja välittyy tekstissä: vaikka Max ei itse koskaan tavannut Wallacea, hän on päässyt syvälle tämän ajatteluun.

David Foster Wallacen tragedia on monen tekijän summa. Hän oli huippuälykäs mutta herkkä ja vaikutteille altis. Tuntuu, ettei hän koskaan päässyt itsensä herraksi: aina oli jotain, joka hiersi, vaivasi ja ahdisti. Masennusjaksot koettelivat, lapsuudenperheen kanssa välit jäivät vaikeiksi, oman itsen kanssa oli hankalaa. Kumppanina ja puolisona hän tuntuu olleen sietämättömän vaikea, itsekeskeinen ja takertuva. Vain viimeisin ihmissuhde, avioliitto taiteilija Karen Greenin kanssa tuntuu elämäkerran valossa olleen suhteellisen tasapainoinen ja vakaa. Ystäviä ei ollut kahmaloittain, mutta ne jotka olivat, pysyivät rinnalla ylä- ja alamäissä.

Elämäkerta on aikamatka lähihistoriaan. Tuntuu, että 1990- ja 2000-luvusta on yhtäältä vuosikausia, toisaalta vasta hetki. Maailma, jossa silloin elettiin, oli kuitenkin hyvin toisenlainen kuin meidän nykyisyytemme. Netti ja tietokoneet vasta tekivät tuloaan, oli aika ennen WTC:tä ja aika sen jälkeen, jokahetkisesti käteen liimautuva ja aivot sulattava sosiaalinen media oli vasta dystopia. David Foster Wallace oli tarkkasilmäinen ja valpasaistinen ajattelija ja havainnoija, joka rakensi hurjia, pitkän linjan kertomuksia, valtavan laajoja kokonaisuuksia ja mammuttimaisia rakennelmia, hioi ja vänkäsi, lisäsi ja vasta pakon edessä poisti ja tarkensi. Hänestä tuli palvottu ja ihailtu, ihmetelty ja kummeksuttu, kehuttu ja haukuttu kirjailija, jonka tuotanto ei prosessien valtavasta kestosta johtuen ehtinyt ylettömän laajaksi, mutta sitäkin syvempää se on.

Kirja tasapainottelee kärsivän taiteilijaneron myytin, glorian ja ihailun reunalla, mutta säilyttää kuitenkin otteessaan tarkkailun, analyysin ja kuvailun. Wallacen kurjatkin puolet näkyvät, ja vaikka niistä olisi varmasti voinut kirjoittaa tarkemminkin, on pidettävä arvossa sitä, että ne ylipäätään mainitaan. Joskus edelleen tunnutaan ajattelevan, ettei kuolleista pidä puhua pahaa. Mikä vääryys, mikä tapa venyttää todellisuutta se on.

David Foster Wallace ei ole mikään helpolla nielaistava pikkupala, kaikkea muuta. Jään edelleen pohtimaan, mikä hänen viehätyksensä salaisuus on: mikä hänestä pohjimmiltaan tekee sen kiperän jättiläisen, palvotun ja ihmetellyn hahmon. Ehkä se selviää minulle, kun tartun Päättymättömään riemuun ja ehkä jopa selätän sen.

Kunpa Wallacen oman tarinan ei olisi tarvinnut päättyä niin kuin se päättyi.


D. T. Max: David Foster Wallace
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Siltala 2020
399 s.
Every Love Story Is a Ghost Story. A Life of David Foster Wallace (2012)

Kirjastosta.

13. syyskuuta 2020

Minja Koskela & Elina Tuomi: Toisin tehty - Keskusteluja koulusta



Minulla on kova ikävä töihin. Opehommiin, peruskouluun, kohtaamaan, opettamaan ja kasvattamaan teinejä, suunnittelemaan, toteuttamaan, välillä pettymään ja välillä onnistumaan. Opettajan työ on minulle iso osa identiteettiä, se ei missään nimessä ole vain työ. (Vaikka sekin on täysin ok, ajatella niin.) Valmistumisestani on kahdeksan vuotta ja koko sen ajan olen tehnyt määräaikaisuuksia. Kaksi kertaa niin, että kesältä on maksettu palkkaa, kaikki muut kerrat olen ollut kesät työttömänä. Vakituisen viran puute on minulle surun ja häpeänkin aihe. Nyt kun olen vanhempainpäivärahalla ja viimeisin määräaikaisuuteni on päättynyt, minulla ei ole mitään käryä, milloin ja minne päädyn seuraavan kerran töihin. Olisi toki fantsua voida suunnitella elämää hieman tarkemmin, mutta eihän tälle nyt mitään voi.

Siitä kyllä olen varma, ettei työni yläkoulussa ole ohi. Hommaa nimittäin riittää, sillä peruskoulu on mielestäni suomalaisen yhteiskunnan suurin menestystarina. Mutta se ei ole mikään staattinen turvasatama tai valmis prosessi, kaikkea muuta. Vaikka monenlainen kehityspöhinä tulee ajoittain korvista ulos, eikä hyvin toimivaa pitäisi ikinä mennä syyttä suotta sorkkimaan, peruskoulu vaatii kuitenkin jatkuvaa hienosäätöä ja opettaja itse kehittymistä. (Siinä vaiheessa kun sanon, etten halua enää kehittyä opettajana, minut saa hienovaraisesti saatella toisiin töihin.)

Aiheeseen porautuvat uudessa kirjassaan Toisin tehty - Keskusteluja koulusta Minja Koskela ja Elina Tuomi, kumpikin opettajataustaisia ihmisiä, joilla on näkemystä niin peruskoulusta kuin lukiostakin, aineen- ja erityisopetuksesta, määräaikaisuudesta ja vakituisesta. Kirjan luin ahmien, kuin hengenhädässä: niin paljon se puhui minun ammattikieltäni ja ammatilliselle minälleni, jota ikävöin paljon.

Koskela ja Tuomi ovat koulun ja koulutuksen tasa-arvon ja demokratiakasvatuksen asialla. Suomalainen koulujärjestelmä on vientiartikkeli, menestystekijä ja brändi, mutta silti suomalaiset koululaiset kokevat kouluviihtyvyyden ongelmia, koulujen kesken ja sisällä on isoja eroja oppimisessa ja hyvinvoinnissa, ja säästöt kurittavat kaikkea koulujen toimintaa. Mikä on yksittäisen opettajan rooli tässä kaikessa, mitä voidaan tehdä, mihin kiinnittää huomio?

Toisin tehty on jaettu kolmeen pääosioon, joissa käsitellään opettajia, oppilaita ja koulun kulttuuria. Esille nousevat opettajien jaksaminen, feministinen pedagogiikka, opettajan arvot, väkivaltakulttuuri ja kiusaaminen, alueellinen eriarvoistuminen, kodin ja koulun yhteistyö, digiloikka, rasismi, koulujen juhlakulttuuri ja yrittäjyyskasvatus. Myös koronakevään etäopetusjakson reflektointia on ehditty tehdä, Tuomella on siitä omaa kokemusta.

Nämä kaikki ovat aiheita, jotka koen tärkeiksi ja pitkälti myös oman opettajuuteni kivijaloiksi. Oikeudenmukaisuus ja oppilaiden hyvinvoinnin tukeminen ovat minulle kaikkein tärkeimpiä asioita opettajana. Haluan kohdella oppilaitani hyvin ja oikein, haluan, että he voivat hyvin ja pystyvät kasvamaan turvallisessa ympäristössä. Historian ja yhteiskuntaopin sisältöjen opettaminen ja opetussuunnitelman tavoitteita kohden eteneminen luovat ne puitteet, joissa noita kaikkein tärkeimpiä asioita pystyn (toivottavasti) toteuttamaan. Aina se ei onnistu, joskus onneksi. Opettajan työ on siinä(kin) mielessä kiehtovaa, että ikinä mikään ei ole lopullisesti valmista, aina on varauduttava muutoksiin, suunnitelmia voi ja pitää tehdä, mutta mitään takeita niiden toteutumiselle ei ole.

Minulle on itsestäänselvää, että koulussa on oltava sensitiivinen, herkkäkorvainen ja oikeudenmukainen. Epäkohtiin on puututtava ja koulun on oltava turvallinen ympäristö kaikille sen käyttäjille. Aina sen takaaminen ei ole helppoa, kaikkea muuta. Mutta suuri vastuu on koulun henkilökunnalla ja sen asenteet vaikuttavat: jos vähätellään vaikkapa seksuaalista häirintää, rasismia, kiusaamista tai mitä tahansa muuta ilmiötä, ollaan todella vaarallisella tiellä. Ja kaikkea tätä tapahtuu kyllä, kun opettajat eivät sitoudu pelisääntöihin tai heittävät opetussuunnitelman perusteilla (tai perusopetuslailla!) vesilintua. Olen minä sitäkin nähnyt ja kuullut, sitä ihmeellistä mutinaa, ähinää, valitusta ja urputusta siitä ja tästä, täydellistä piittaamattomuutta opettajan työtä sitovista asiakirjoista. Se jaksaa ihmetyttää minua. Miten joillain on pokkaa. (Ja sanalla sanoen uskon, että Toisin tehty saisi juuri nämä kollegat puhisemaan ja murisemaan entistä enemmän. "Onhan näitä kuultu, onhan näitä nähty, onhan näitä yritetty." Se kyynisyys, se on ihan uskomatonta!)

Kirja on napakkaa tekstiä, ja vaikka se on suorasukaisuudessaan pamflettimainen, kirjoituksilla on taustamateriaalinsa ja lähteensä (joskaan ei suoria alaviitteitä). Kirjoittajat tietävät, mistä puhuvat. Toisin tehty on samaan aikaan yleinen ja yksityinen, se puhuttelee opettajaa ja kasvattajaa, toivottavasti myös päättäjää ja rahakirstun vartijaa. Koulusta puhuttaessa tuntuu usein, että kaikki jotka ovat koskaan edes käyneet koulurakennuksen pihalla ovat koulun, opettamisen ja oppimisen asiantuntijoita. Kehittämisryhmissä, hankkeissa ja kansallisissa komiteoissa harvemmin nähdään opettajia jäseninä, tuskin edes kuullaan "kentän ääntä". Opettajan professio on ristiriitainen ja haastava, se herättää tunteita, mielikuvia ja mielipiteitä. Toisin tehty tarjoaa ei-opettajalle näköalan työhön ja maailmaan, jota harva lopulta oikeasti tuntee.

Olen ollut töissä pienissä ja suurissa kouluissa, maalla ja kaupungissa. Olen tehnyt sellaisia opettajan töitä, joihin en ole muodollisesti pätevä ja sellaisia, joihin olen. Kaikissa tehtävissä olen ollut joskus väsynyt ja kaikissa olen joskus kokenut valtavaa onnistumisen iloa. On ollut hetkiä, jolloin olen ollut valmis lyömään hanskat tiskiin saman tien, on ollut kausia, jolloin päivän kuudes tai seitsemäs kahvikuppi ei tunnu enää missään. Mutta ne hetket, kun jokin kohtaaminen onnistuu, kun saa jonkun naurahtamaan ensimmäistä kertaa ikinä, kun oivallus näkyy silmien kirkastumisena, kun saa kiitoksen siitä, että kuunteli, auttoi, sanoi pari sanaa - ne onneksi voittavat muun. Toivottavasti vielä pitkään.


Minja Koskela & Elina Tuomi: Toisin tehty - Keskusteluja koulusta
S & S 2020
206 s.

Arvostelukappale.

30. elokuuta 2020

Kjell Westö: Tritonus

 



Kjell Westö, suursuosikkini. Kirjailija, joka ei sen kummempia esittelyjä kaipaa, eikä varmaan kirjabloggaajan hehkutuksiakaan sen puoleen. Kerrattakoon nyt kuitenkin, että Westö on suursuosikkikirjailijoitani, jonka tuotantoa olen lukenut ilolla viitisentoista vuotta. Isän nimeen taitaa olla ainoa hänen romaaninsa, jota en ole vielä lukenut (vaikka sekin kyllä löytyy omasta hyllystä). Missä kuljimme kerran on niitä Elämäni Kirjoja, joihin en kyllästy koskaan.

No niin, pakolliset alkukuviot hoideltu.

Tritonus (suomentanut Laura Beck, Otava 2020) on Westön uusin, vahvasti ajan hermolla oleva romaani. Sen päähenkilöinä on kaksi keski-ikäistä miestä, joilla kummallakin on ollut ja on edelleen paljon menetettävää. Saatavista ei ole niinkään varmuutta.

Kapellimestari Thomas Brander on tehnyt mittavan, vakuuttavan uran Suomessa ja maailmalla, mutta nyt virheisointuja on alkanut karata, ovia sulkeutua ja ihmissuhteita kariutua. Brander on vakavarainen, menestynyt ja hyvin, hyvin yksinäinen. Entiset vaimot ja naisystävät ovat haipuneet hänen elämästään kuka minnekin ja millaisin jäljin, ainoaa aikuista poikaansa hän tapaa ehkä kerran tai kaksi vuodessa lounaan merkeissä. Muutama luotettava ystävä on, mutta heidän edelleen nousukiitoinen uransa herättää Branderissa ristiriitaisia tuntemuksia oman ollessa jossain määrin säästöliekillä.

Brander rakennuttaa saaristoon valtavaa huvilaa, Casa Tritonusta. Betoninen möhkäle on ehkä arkkitehtooninen taidonnäyte, ehkä Branderin egonjatke. Kallis se ainakin on, ja työllistää paikallisia tehokkaasti. Tritonuksen naapuritontilla asuu psykologi Reidar Lindell (joka jostain syystä työskentelee koulukuraattorina eikä koulupsykologina), jonka Villa Maja on huomattavasti vaatimattomampi asumus. Lindell on muutamaa vuotta aiemmin menettänyt vaimonsa ja ainoa tytär työskentelee lääkärinä maailman kriisipesäkkeissä. Lindell on harrastajakitaristi, jonka vapaa-aikaa täyttää tehokkaasti Rainbow-nimisen bändin pyörittäminen. Yksinäinen hänkin on.

Brander ja Lindell tutustuvat väistämättä, ystävystyvätkin. Kumpikin pitää vahvaa suojakuorta yllään, ja siinä missä Lindell tuntee saariston ihmissuhdekuviot kuin omat taskunsa, Brander joutuu tekemään niihin tuttavuutta pääosin pyytämättä ja yllättäen.

Tritonus on pitkälti nykyhetken aikatasossa kulkeva suoralinjainen romaani. Se tuntuu sangen miehiseltä niin henkilöhahmojensa kuin näiden käymien prosessien puolesta. Naiset ovat niitä, joita kaivataan, vihataan, kavahdetaan tai ihmetellään. Keskiössä on kuitenkin miehen elämä ongelmineen, haasteineen, sävyineen ja traumoineen. Paikoin se kävi rasittavaksi: kyllä on taas keski-ikäisellä keskiluokkaisella miehellä rankkaa. Sitten nolotti oma ajattelutapani: jokaisella on oikeus kriiseihinsä, ihan kaikilla. 

Ajankohtaisuus käy ilmi kerronnassa ajoittain vilahtavan vakavan pandemian, #metoon, Branderin aiemmin kokeman terrori-iskun ja saaristossakin nousussa olevan äärioikeistolaisuuden kautta. Ne ovat vahvaa ajankuvaa 2010- ja 2020-lukujen vaihteesta, sitä ei käy kiistäminen, mutta syvemmällekin niiden käsittelyssä olisi ollut mahdollista mennä. Nyt ne toimivat ehkä juuri kuin historiallisissa romaaneissa vilahtavat yksityiskohdat: sitomassa tarinaa tiettyyn aikaan ja kontekstiin, vakuuttamassa sen todellisuudesta ja uskottavuudesta. Mitään uutta näkökulmaa tai kokemusta ei niiden välityksellä kuitenkaan synny. (Ehkä olen liian julma nykyhetkelle, koska elän sitä itse.)

Oma tasonsa tarinaan tulee musiikista, niin klassisesta kuin populaarista. Yksityiskohtaisuus, tietynlainen ylevyys ja monipuolisuus elävöittävät molempien musiikkimiesten hahmoja. Minulta menee moni musiikkiin liittyvä asia ohi korkealta ja kovaa, joten yksityiskohtien tarkkuudesta en osaa sanoa mitään. Paikoin kuitenkin tuntui, että korvissa humisi klassisen musiikin pauhu, toisinaan kapakkarokin räime.

Tritonus tuntuu lukemisen jälkeen jossain määrin erilaiselta Westöltä. Yksi syy on sen miljöö: saaristo tarjoaa toisenlaisen kirjallisen ympäristön kuin taiturimainen Helsinki, vaikka ei Tritonuksessa pelkästään saaristossa olla. Hahmoissa on tuttua surumielisyyttä, vaikka etenkin Lindellin teki ajoittain mieli käskeä pitämään pää kiinni ja näpit erossa toisten asioista. Meni aikansa, ennen kuin pääsin mukaan kerronnan rytmiin ja tapaan, tässä romaanissa tuntui olevan jotain hieman turhan alleviivaavaa ja aukiselitettyä, lukija ei saanut tilaa omille ajatuksille ja tulkinnoille.

Tuntuu karulta moittia omaa suosikkia, enkä haluakaan tehdä vain niin. Soraäänistä huolimatta ahmin Tritonuksen muutamassa päivässä, mikä on minulle nykyisin harvinaisen vauhdikas lukutahti. Kun lopulta upposin romaanin maailmaan, jäin sinne loppuun asti ja tunsin oloni hyväksi, jotenkin tutuksi. Terävimpään kärkeen Westön tuotantoa en Tritonusta päästä, mutta lukemisen iloa se minulle silti soi. Ja se tuntuu aina yhtä hyvältä.


Kjell Westö: Tritonus
Suomentaja: Laura Beck
Otava 2020
447 s.
Tritonus (2020)

Omasta hyllystä.



Haasteet: Kirjahyllyn aarteet 2, Helmet-haasteen kohta 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja

27. heinäkuuta 2020

Paula Hotti: Mustia syntejä - Kahvilaesseitä



Kahvi. Rakas ystävä. Nautintoaine, aktiviteetti, puheenaihe. Keitetäänkö kahvit?

Opin juomaan kahvia parikymppisenä. Opiskelin yliopistossa historiaa ja kaikenlaista muuta mukavaa ja ajattelin, että opiskelijaelämään kuuluu kahvinjuonti. (Mielestäni siihen, etenkin humanistiopiskelijan elämään, kuului myös punaviini, jota niin ikään opettelin silloin juomaan.) Muutama harjoittelukupponen Tampereen yliopiston Alakuppilassa, jokunen Minervassa, mustana tietenkin, kun nyt kerran tosissaan aloitettiin. Siitä se lähti, hankin kotiin kunnollisen kahvinkeittimen, kahvikuppeja kyllä riitti jo.

Päiväni lähtevät käyntiin kahvilla. Kahvin loppuminen kesken kaiken on kauheaa. Intensiivisimpinä työjaksoina olen kiskonut kahvia sellaisia määriä, että silmissä vilisee ja vatsaa vääntää. Viime syksynä ollessani raskaana jouduin hetkellisesti lopettamaan kahvinjuonnin, sillä se aiheutti kummallisia sydämentykytyksiä. Oli hirveä ikävä kahvia ne muutamat kuukaudet! Mikä nautinto olikaan sitten palata kahvin pariin synnytyksen jälkeen. (Paitsi sairaalan kahvi oli kauheaa.)

Tietenkin minut oli peloteltu etukäteen siitä, etten vauvan kanssa ehdi sitten enää koskaan juoda kahviani kuumana. Paskat. Ehkä kolmesti kahvi on kylmennyt kuppiin jonkin akuutin hässäkän vuoksi, mutta muuten juon sen tietysti edelleen juuri sellaisena kuin haluan: tuoreena, kauramaidolla, pari kuppia kerrallaan. (Noin yleisesti nämä raskaus-, synnytys- ja vauvaelämäpelottelut huumorimielessä ovat kaiken kaikkiaan suunnilleen typerintä tuubaa, mitä tulevalle vanhemmalle voi suustaan suoltaa. Älä hölise niitä. Ne eivät edes ole hauskoja, vaikka sinä jostain syystä luulet niin. Mutta se on toisen tekstin aihe se.)

Nyt istun maanantaiaamuna kotosalla. Vauva nukkuu. Käden ulottuvilla on kuppi kahvia (tummapaahtoista). Yhden join jo. Koetan kasailla ajatuksiani muutamia viikkoja sitten lukemastani kirjasta, joka liittyy, no, kahviin.

Paula Hotti on kahvin ystävä. Hän on myös ja ennen kaikkea kahviloiden ystävä. Mustia syntejä - Kahvilaesseitä (Avain 2020) on Hottin miniesseekokoelma, jonka tekstit vievät mukanaan kahvin ja kahviloiden historiaan, kahvilakulttuuriin ja erilaisiin eurooppalaisiin kahviloihin Oxfordista Wieniin ja Dubliniin sekä Pariisin kautta Helsinkiin, Kuopioon ja Berliiniin.

Hotti on tutustunut kahviloihin tarkkaan ja huolella. Vuosien aikana tehty autenttinen tutkimustyö on vaatinut kahvikupillisen toisensa perään, tuoreen kahvin tuoksua päivästä toiseen (mikä kohtalo!), kahvilatyöntekijöiden tippausta ja ohikulkijoiden tarkkailua pitkään. Kahvi ja kahvilat ovat vahvasti eurooppalaista kulttuurihistoriaa, vaikka kahvi itsessään on tietenkin tullut kauemmilta mailta.

Kahviloitakin on niin erilaisia: levottomia ohikulkupaikkoja, äänekkäitä kantakuppiloita, fiinejä salonkeja, hämäriä loukkoja. Suomessa kaikille tutut torikahvilat ovat ilahduttavaa kulttuuria nekin (vaikka rehellisesti sanoen itse en yleensä kyllä pidä niiden tarjoamasta kahvista, joka on usein vaaleaa ja kitkerää). Kahviloihin pesiytyvät ihmiset edustavat montaa eri lajia, eivätkä kaikki viihdy kahviloissa ollenkaan - ei tarvitsekaan.

Mustia syntejä on helpostilähestyttävä pieni kirja, jonka lukeminen ilahduttaa kahvin ystävää. Tekstit ovat kompakteja, ne yhdistelevät yleistä ja yksityistä, sisältävät runsaan määrän knoppitietoa ja sitaatteja kahvista ja kahviloista. On historiaa, kuuluisuuksia, henkilökohtaisia kokemuksia, matkantekoa, tuttua ja vierasta, filosofiaa, nähtyä ja koettua. Vaikka Hotti käsittelee aiheita laajalla spektrillä, tuntuma jää paikoin hivenen pintaraapaisuksi. Ehkä vaikkapa populaarikulttuurista olisi voinut ammentaa vielä enemmän tai yhdistää tekstejä laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Osa teksteistä tuntuu vain pieniltä pistäytymisiltä nimettömissä kulmakuppiloissa (mitä ne ehkä tarkoituksella ovatkin), jotka ovat ohi jo ennen alkamistaan. Aihepiiristä - kahvista ja kahviloista - olisin nimittäin erittäin mielelläni lukenut vieläkin laajempia tekstejä.

Toisaalta Mustia syntejä on muodossaan myös herkullinen. Se tarjoaa rentoa ja houkuttelevaa luettavaa pieniinkin tuokioihin, sellaisiin hetkiin, kun ei voi pitkäksi aikaa paneutua mihinkään ja jäädä lorvimaan kolmannen tai neljännen santsikupillisen äärelle. Kirja vie mukanaan matkoille, joita ei juuri nyt voi tai kannata itse tehdä, mutta jotka tarjoavat kuitenkin paljon, myös toisen silmien kautta tarkasteltuna. Jos ei muuta, niin ainakin hyvän kupin kahvia.


Paula Hotti: Mustia syntejä - Kahvilaesseitä
Avain 2020
139 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 25. Kirjassa ollaan saarella.

5. heinäkuuta 2020

Vauvan kanssa lukemisen vaikeus ja ihanuus



Kaikesta omasta lukutoukkuudestani huolimatta olen huomannut, ettei vauvalle lukeminen ole sittenkään tullut ihan luonnostaan. Ennen kuin Pikkutyyppi syntyi, ajattelin, että tottakai luen hänelle heti ensimmäisestä päivästä alkaen: vihin jälkeläiseni kirjallisuuden saloihin lähestulkoon ennen kuin hän saa edes silmiään auki. Sairaalakassista jätin sentään lastenkirjat pois, vaikka varmaan siellä olisi hyvin voinut joku ollakin. (Jhumpa Lahirin Tulvaniitty siellä oli. Se oli minulla kesken helmikuussa, ja on edelleen. Sairaalassa en lukenut yhtään riviä, mutta minulle oli ehdottoman tärkeää, että jokin hyvä kirja on kuitenkin mukana. Onneksi oli, olipahan edes jokin linkki todellisuuteen ja omaan itseeni, kun moni muu asia meni aikalailla pieleen.) (Sudokuja kyllä tein vielä synnytyssalissa epiduraalipöllyissäni.)

Ensimmäiset viikot ja kuukaudet vauvan kanssa osoittautuivat lähes puhtaaksi selviytymiseksi. Lukeminen edes itselleni ei ollut kovin korkealla listallani, kun yritin vain päästä eteenpäin jokaisesta tunnista ja päivästä. Jotakin sain räpellettyä, muutakin kuin iänikuisia koronauutisia. Jossain vaiheessa huhtikuuta taisin lopulta avata pitkän tauon jälkeen myös BookBeatin ja aloittaa äänikirjan kuuntelun. Siitä se taas lähti, vähitellen.

Nyt kesällä otin lopultakin itseäni niskasta kiinni ja kaivelin omia kirjahyllyjä. Sieltä löytyi joskus Bloggariklubilta saatu runokirja Tippukivitapaus, jonka on kirjoittanut Laura Ruohonen ja kuvittanut Erika Kallasmaa. Oman kappaleeni on siitäkin mainio, että siinä on Ruohosen ja näyttelijä Seela Sellan omistuskirjoitukset.


Lapseni hyrisi tyytyväisenä etenkin Diktaattori Diktaatta -runolle.
Tuleva yksinvaltias?

Alkuun tuntui vähän hupsulta lukea vauvalle, joka ei vielä varsinaisesti ymmärrä puheeni sisältöä. Mietin, onko siinä mitään järkeä. Ja miksi lukisin juuri lastenrunoja, kai se on ihan sama, mitä pikkuvauvalle lukee?

Tippukivitapaus osoittautui kuitenkin teokseksi, jonka ääneen lukeminen on itsessään hauskaa: runot ja lorut ovat oivallisen sointuvia, niissä on nokkelia äänteitä ja tehokeinoja ja niiden rytmi soljuu suussa erinomaisesti. Muutaman runon luin useampaan kertaan, kun vauva tuntui ihastuvan soriseviin ärriin tai muihin mukavankuuloisiin äänteisiin.

Erityisen moneen kertaan luin runon Takatalven taikaa:

Taka taka taka takarivissä
taka taka taka takapenkillä
taka taka taka takan lämmössä
vietän takatalven päiviä.

Sen takaan!

Vauva tuntui nauttivan. Tai sitten vain ajattelen niin, koska nautin itse, ja haluan sille jotain perusteita.

Tippukivitapauksen runoissa käsitellään kaikenlaista villiä ja omapäistä. Runojen hahmot ovat hupaisia, erikoisia, kaikkea muuta kuin simppeleitä. On hyviä, pahoja, jotain siltä väliltä, ei mitään söpöstelyä vaan seikkailuja ja äkkivääriä liikkeitä. Kerrassaan mainio kirja, johon varmaankin palaamme vielä. Värikäs ja veikeä kuvitus kruunaa kokonaisuuden.


Laura Ruohonen: Tippukivitapaus
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Otava 2017
42 s.

Saatu kustantajalta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.




Ensio ja päätön tarina on puolestaan vähän meikäläisen nelikuista vanhemmille lukijoille suunnattu, tarjoaisin alakoululaiselle. Kirjan on kirjoittanut Leena Parkkinen, jonka aikuisten romaaneista olen pitänyt paljon. Kuvitus on Jussi Karjalaisen käsialaa.

Ensio on melko tavanomainen poika. Hänellä on vähän ärsyttävä kaksossisko Aino, sosiaalisesta mediasta innostunut äiti ja isä, joka pitää erityisen paljon luennoinnista ja työmatkapyöräilystä. Ension hammas heiluu lupaavasti, ehkä Hammaskeiju pääsee pian töihin? Huomio siirtyy kuitenkin hampaasta isään, jonka pää katoaa eräänä päivänä. Kukaan muu ei tunnu kiinnittävän asiaan oikein huomiota, mutta Ensiota kaikki alkaa epäilyttää. Viimeistään, kun luotetun teddykarhun turkin alta paljastuu joku ihan muu, Ensio huomaa olevansa hyvin erikoisessa seikkailussa keskellä hampaita, suklaata, vanhoja sopimuksia, epäluotettavia marsuja ja - kyllä - myös kadonneita päitä.




Ensio ja päätön tarina on hauskalla tavalla ihan vino kirja. Tarina on vähän pöljä, ja sen sivujuonteet ovat melkoisen villejä. Lukiessa se hieman ärsytti, sillä paikoin tuntui, että putosin lastenkirjassa kärryiltä. Haha. Näemmä sekin on mahdollista, etenkin kun kirjaa lukee pätkissä, pää sumussa, välillä ääneen vauvalle ja välillä vain itsekseen.




Jussi Karjalaisen kuvitus on räiskyvä ja värikäs, jotenkin villi sekin. Kirja on kaiken kaikkiaan aika moneen makuun sopiva, sillä lapsilukija löytänee siitä jännittävän tarinan, aikuinen vähän laajempia asiayhteyksiä ja viittauksia.

Tarinassa keskeiseen asemaan nousee viestinnän ja kommunikoinnin vaikeus. Ension perhe on hyväntahtoinen, mutta toistensa kuuntelua senkin jäsenet voisivat vielä harjoitella. Hammaskeijun maassa puolestaan keskustelu ja toisen ymmärtäminen on välillä suorastaan mahdotonta, kun kaikelle ei vain ole sanoja tai merkityksiä. Jotenkin aika ajankohtaista tematiikkaa aikana, jolloin tahallinen väärinymmärtäminen ja toisaalta käytettyjen sanojen merkitykset ovat vahvasti pinnalla.


Leena Parkkinen: Ensio ja päätön tarina
Kuvitus: Jussi Karjalainen
Teos 2020
88 s.

Arvostelukappale.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.





Korona esti keväällä monen monta asiaa vauvan kanssa kulkemisesta, yhtenä niistä kirjastovierailut, joita olin jo raskausaikana fiilistellyt valmiiksi. Juuri ennen poikkeustilaa ehdimme sentään käydä omassa lähikirjastossamme, mutta sen jälkeen oli pitkään silläkin rintamalla hiljaista. Nyt kesällä olemmekin sitten vähitellen ottaneet vahinkoa takaisin ja nyt listalla on jo neljä eri kirjastoa. Viimeisin käyntimme kohdistui Töölön kirjastoon, josta myös ensimmäistä kertaa lainasin lukemista nimenomaan Pikkutyypille.

Yksi lainatuista kirjoista oli herkullisen värinen Multakutri ja suon salaisuus, jonka on kirjoittanut Jukka Laajarinne ja kuvittanut Elina Warsta, molemmat suosikkejani. Tästä kirjasta tuli siinä mielessä historiallinen, että se oli ensimmäinen yhtenäinen tarina, jonka luin Pikkutyypille ääneen alusta loppuun. (Tällaiset merkkipaalut ovat tärkeitä!)

Multakutri on nuori tyttö, jonka perheellä on toimeentulovaikeuksia. Kanalasta katoaa kanoja, eikä vahtikoiraan ole varaa. Multakutri tarttuu härkää sarvista ja osallistuu perheen yhteiseen hyvään: hän lähtee sienikirjan ja haulikon (!) kanssa metsään. Tutut maastot on kuitenkin myllätty, ja Multakutri törmää johonkin hyvin kummalliseen...

Multakutri ja suon salaisuus on värikylläinen, kiehtova ja vähän jännittäväkin tarina. Sen päähenkilö on toimelias tyttö, joka ei jää tuleen makaamaan vaan menee ja tekee. Kuvitus on ihana, värikäs ja mielenkiinnon herättävä. Saatan toki olla uuden yhteisen tekemisemme hurmaama, mutta mielestäni nelikuinenkin lukija kiinnitti jo melkoisen hyvin huomiota näin räiskyvään kirjaan!

Yhtä kaikki totean, että lukuharrastus vauvan kanssa on nikottelevasta alusta huolimatta päässyt nyt hyvään alkuun. Omalla nukutusvuorollani olen jo kolmena iltana lukenut hänelle luontorunoja ennen iltasyöttöä ja unen odottelua, ja mielestäni tapa on jo tullut sen verran tutuksi, että se rauhoittaa iltahulinaa omalta osaltaan. Ainakin minun hulinoitani. Ja päivällä lueskellaan muuten vaan. Tästä se lukutoukkaelämä lähtee!


Jukka Laajarinne: Multakutri ja suon salaisuus
Kuvitus: Elina Warsta
WSOY 2017
32 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa.