20. heinäkuuta 2018

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään esittelee todellisuuden, jossa vanheneminen ja ajan kulku saavat aivan uudenlaisen merkityksen. Päähenkilö on Tom Hazard, 41-vuotias lontoolaismies, lähiökoulun historianopetteja, yksinäinen susi.

Tomin salaisuus on todellinen, sellainen, jota ei kannata tai saa ääneen sanoa: hän on syntynyt vuonna 1581 Ranskassa ja oikealta iältään siis pitkälle yli 400-vuotias. Hän on kokenut uuden ajan alun noitavainot, Shakespearen menestyskauden, valistuksen, löytöretket, vallankumoukset, sodat, teknologian ja lääketieteen kehityksen. Hänen "vaivalleen" on nimikin: anageria. Hänen kehonsa vanhenee ällistyttävän hitaasti ja on lisäksi terve kuin pukki, sillä esimerkiksi tavanomaiset virussairaudet eivät häneen iske.

Tom on menettänyt perheensä ja rakkaansa jo vuosisatoja sitten. Hänen äitinsä kohtaloksi koitui pojan outo olemus – äiti hukutettiin noitana. Tomin elämän suuri rakkaus Rose kuoli puolestaan ruttoon jo viisikymppisenä ennen 1600-luvun puoliväliä. Rosella ja Tomilla on kuitenkin tytär, Marion, joka peri isänsä harvinaisen ominaisuuden. Häntä Tom etsii, vuodesta toiseen, ympäri maailmaa.

Anageriaa potevat ihmiset, pitkäikäisten albatrossien mukaan itsensä nimenneet Albat, ovat liittyneet yhteen löyhän mutta lopulta sitäkin kontrolloivamman järjestön kautta. Elämä tavallisten ihmisten, Päivänkorentojen, seassa on haastavaa, sillä jossain vaiheessa ikääntymättömyys pistää aina silmään. Niinpä Albat elävät yleensä maksimissaan kahdeksan vuotta samassa paikassa, ennen kuin vaihtavat asuinpaikkaa ja identiteettiä. Ja, niin – rakastua ei saa.

Kuinka aika pysäytetään on viihdyttävä lukukokemus, joka tempaisee mukaansa. Tom on päähenkilönä sympaattinen ja surumielinen, hänen yksinäisyytensä ja kaipauksensa on käsinkosketeltavaa. Historianopettajana hänellä on melkoinen lyömäase: historia muuttuu eläväksi, kun siitä kertoo henkilö, joka on itse elänyt ja kokenut kaiken. Kunhan ei vain möläytä jotain, mikä herättää epäilykset. On raastavaa, kuinka sijattomaksi ja juurettomaksi ihminen muuttuu, kun kiintyminen on kiellettyä.

Vaikka viihdyin Haigin romaanin kanssa hyvin, jokin siinä hiersi. Ehkä kirja yritti jollain tapaa olla syvällisempi kuin osasikaan, alleviivasi sanomaansa ja etenkin tarinan loppupuolella teki helpon tuntuisia ratkaisuja. En voinut myöskään olla kohottelematta kulmiani hyvin ilmeisille valinnoille, mitä Tomin kohtaamiin historiallisiin henkilöihin tulee. Kirjan teema sellaisenaan olisi jo riittänyt pitkälle, ei ajan kulkua olisi ollut mitenkään välttämätöntä korostaa nimenomaan kaikenmoisten julkimoiden kohtaamisella – heitä tuli välillä ovista ja ikkunoista.

Kuinka aika pysäytetään sopii vetävän tarinan ystäville, aikaa, kiintymystä ja yksinäisyyttä pohtiville, historiasta kiinnostuneille ja elämän ihmeellisyyttä janoaville.


Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Suomentaja: Sarianna Silvonen
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Aula & Co 2018
363 s.
How to Stop Time (2017)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Vinttikamarissa, Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirjan vuoksi, Kirjaluotsi, Kirjojen keskellä

18. heinäkuuta 2018

Pedot metsässä ja omassa mielessä




Vuokko Sajaniemen esikoisteos Pedot kertoo tarinan lukioikäisestä Mariasta, joka elää ortodoksipappi-isänsä Lassen kanssa jossain Suomen itärajalla, pikkupaikkakunnalla metsien huomassa. Äiti on kuollut Marian ollessa aivan pieni, ja isä ja tytär ovat eläneet vuosikaudet kahdestaan. Marian alkaessa aikuistua toden teolla on vastassa monia kipukohtia, jotka ovat vielä selvittämättä. Suurimmat niistä ovat Marian omassa mielessä ja muistoissa, vartalossa ja ihmissuhteissa. Lassella puolestaan on pohdittavanaan, miten suhtautua seurakunnan uuteen viehättävän kanttoriin, jonka kanssa yhteinen sävel tuntuu olevan mutkaton.

Samaan aikaan paikkakuntaa kohta susien pelko. On varmoja havaintoja, ainakin jälkiä. Ne tulevat liian lähelle, pedot, odottavat vain hetkeä, jolloin hyökätä. Jahtiväki terhistyy, kantaaottavimmat aktivoituvat. Saadaan kaatolupa, käydään kiinni tilaisuuteen. Sudet hiertävät ja rikkovat välejä, läheisiltäkin ihmisiltä. Uhka on todellinen, on sen aiheuttanut sitten peto tai joku muu.

Pedot on runsas, kauniskielinen romaani, jonka miljöö elää tarinan mukana vahvana. Sajaniemi kuljettaa kertomustaan eteenpäin uskonnollisten viitteiden ja mielen myllerryksen kautta, susijahtia kuvataan erilaisten yleisönosastokirjoitusten ja kommenttien keinoin. Maria on päähenkilönä kuin nuoren naisen arkkityyppi: herkkä, haavoittuva, itseään etsivä, satuttavakin. Vaikka kerronta on suurimman osan aikaa Marian käsissä, hänestä on lopulta vaikeaa saada kiinni, niin eteerikseksi hän paikoin lipuu.

Kirjan aikajänne kattaa kirkkovuoden vuodenkierron ja ylikin sen. Marian elämä tuntuu vain kulkevan ohi, vaikka lukiovuosien pitäisi monella tapaa olla tärkeää ja keskeistä aikaa. Aikaa kasvaa, muodostaa oma ymmärrys itsestään ja tulevaisuudestaan, etsiä paikkaansa ja mielipiteitään. Sitä kaikkea Maria tekee, mutta paljon hän myös velloo ajatuksissaan, joihin sekoittuu surua, pelkoa, ikävää, itseinhoakin.

Pedot on lukukokemuksena itseensä upottava, mutta samalla olo tuntuu välillä siltä, kuin kaikkien tasojen ja teemojen sekaan hukkuisi. Ei ole varma, mistä juonen langasta tai tematiikan sivustasta nappaisi kiinni, mitä lähtisi itse eniten seuraamaan. Viehätyin suuresti ortodoksisen uskon elävästä kuvauksesta, sillä se on minulle sangen vieras aihepiiri. Silti sanoisin, että jokin taso olisi romaanista voitu jättää pois, niin sen ydin olisi pysynyt kirkkaampana ja selkeämpänä.

Vaikka pedot vaanivat ympärillä, suurimmat niistä ovat aina omassa mielessä.


Vuokko Sajaniemi: Pedot
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2015
308 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kannesta kanteen, Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 40. Kirja, jonka aihe on tuttu uutisista.

16. heinäkuuta 2018

Jumaltarustoa ja cozy crimea – Kesäkuun Kuukauden lyhyet

Kesäkuun lukemiset alkavat jo haipua mielestä samalla, kun uudet tuulet puhaltelevat muussa elämässä vahvasti. Muuttostressin keskellä yritän saada kaikenlaisia pöytiä puhtaaksi, niin myös luettuja kirjoja blogatuksi. Muutama aivan oivallinen kesäkuun kirja tulee nyt siis vielä esitellyksi Kuukauden lyhyet -sarjassa.


Lif elää rauhallista ja sisäänpäinkääntynyttä elämää Saarnikaupungissa, jonka keskellä kohoaa salaperäinen Vuori. Jatkuvasti sumun ja pilvien peitossa oleva Vuori on alkanut paljastua yhä enemmän, mikä aiheuttaa suurta levottomuutta Saarnikaupungin väessä. Lif itse työskentelee kaupungin alla olevissa katakombeissa, ja hänen pomonsa Heli antaa Lifille erikoislaatuiset ohjeet: työ katakombeissa päättyy, ja Lifin on syytä pakata kimpsunsa ja lähteä oravaa seuraten kiipeämään Vuorelle. Ymmärrettävästi Lif on epäileväinen.

Kaupungissa tapahtuu kuitenkin koko ajan enemmän erikoisia asioita, ja viimeistään kun katakombeissa pääsee valloilleen tappava virus ja Saarnikaupunkia aletaan evakuoida, Lif saa vauhtia tekemisiinsä. Naapurin muusikkomies Arri liittoutuu Lifin kanssa ja yhdessä parivaljakko lähtee haastavalle ja pelottavalle matkalle Vuoren rinteitä ja sisuksia pitkin. Välietappeja on useita, ja myös muita mitä erikoisempia ohjeita saaneita seikkailijoita kohdataan.

Helena Wariksen Vuori on kiinnostava skandinavisen jumaltaruston uudelleenkerronta, jossa maailmanloppu tulee niskaan hönkien, jumalat kieroilevat omia pelejään ja leikittelevät ihmisparoilla, maagiset ja mytologiset elementit solahtavat sujuvasti osaksi tarinaa ja henkilöt sekä ärsyttävät että ihastuttavat. Tarina etenee vauhdikkaasti, ja se tarjoaa huomattavan määrän viitteitä muihin tarinoihin ja kertomuksiin. Itse en tosin ole missään määrin skandinavisen jumaltaruston asiantuntija, mutta sen pääpiirteetkin tuntemalla Vuoresta saa mukavan lukuelämyksen irti.

Kirjan luokittelu nuorten tai nuorten aikuisten kirjoihin tosin hieman mietityttää, sillä siinä on lukijalle haastetta ja etenkin tarinan alku on hivenen sekava, kun tilannetta pohjustetaan ja maailmaa kuvataan. En myöskään löydä tarinasta mitään sellaista, joka ei sopisi aivan hyvin "tavallisen fantasian" ystäville iästä riippumatta. Toki nuorten aikuisten osasto ei ole kiellettyä aluetta aikuisilta lukijoilta, mutta usein mietin, löydetäänkö sinne aivan yhtä hanakasti kuin olisi syytä. (Tuskin.)

Suosittelen jumaltarustojen, maailmanloppufantasian ja seikkailupelien ystäville.


Helena Waris: Vuori
Ulkoasu: Ea Söderberg
Otava 2014
317 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Vinttikamarissa

Haasteet: Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)


Eva Frantzin Sininen huvila on "cozy crime" -genreen luokiteltu dekkari, joka avaa poliisi Anna Gladista kertovan sarjan. Toinen osa Kahdeksas neito ilmestyy tänä syksynä.

Sininen huvila pureutuu lifestyleblogien ja sosiaalisen median maailmaan. Suosittu bloggari Becca löydetään tajuttomaksi iskettynä kotoaan, ja Anna Glad alkaa selvittää tapausta parinsa, jo eläkeikää lähestyvän Rolf Månssonin kanssa. Beccan blogi Sininen huvila on toki suosittu, mutta tutkimusten edetessä alkaa paljastua, että sen taustalla on myös paljon ikäviä puolia: ilkeitä ja uhkaavia kommentoijia, pieleen menneitä yhteistyökuvioita paikallisten pienyritysten kanssa ja Beccan omat, salassa pidetyt taustat. Blogin esittelemä unelmaelämä on myös enemmän ja vähemmän kulissia, sillä Beccan puoliso Peter on muuttanut pois heidän yhteisestä kodistaan ja pariskunnan 5-vuotias poika Bruno käy läpi omia uhkiaan.

Anna ratkoo tapausta kesäviikkoina, jolloin maailma tuntuu pysähtyneen, eikä juttukaan meinaa millään lähteä aukeamaan. Beccan tajuttomuus jatkuu, ja vihjeet on saatava selville muualta. Annalla on myös omat huolensa takaraivossa kopistelemassa, sillä hänen miehensä on jäänyt työttömäksi, eikä tee muuta kuin pelaa kotona päivät pitkät. Vähitellen Sinisen huvilan arvoitus alkaa kuitenkin aueta pala palalta, ja kuten odottaa saattaa, se on monimutkaisempi kuin aluksi olisi uskottu.

Sininen huvila osui omassa kesässäni täydelliseen rakoon, luin sitä juhannuksena, jolloin kaipasin jotain kunnolla mukaansa imaisevaa muttei liian raskasta luettavaa. Frantzin dekkari toimi tehtävässään erinomaisesti, ahmaisin sen lähes yhdeltä istumalta. Ihastuin ajankohtaiseen teemaan ja raikkaisiin henkilöihin, etenkin Anna Glad oli mieluisa kirjallinen tuttavuus. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka kyllä kirjassa ruumiskin saadaan aikaiseksi. Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on uskottava dekkari (mikä ei sinänsä ole dekkarigenressä välttämätön ominaisuus, mutta toimi minulle nyt erittäin hyvin), joka tarjoaa purtavaa ja ratkottavaa. Jatkoa todellakin innolla odotellen!


Eva Frantz: Sininen huvila
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Emma Strömberg
S&S 2017
249 s.
Blå villan (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus

Haasteet: Jatkumo, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

14. heinäkuuta 2018

Sanna Heinonen: Noland



Nuoruus, mikä ihana syy mille vain. Mikä karmea ajanjakso sille päälle sattuessaan.

Sanna Heinosen Noland palkittiin WSOY:n järjestämässä Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta -kilpailussa viime vuonna. Kilpailun voitti Jukka Behmin Pehmolelutyttö. Noland julkaistiin alunperin vain e-kirjana, mutta lienevät tulleen kustantamossa järkiinsä, kun teoksesta nyt ilmestyi myös ihan perinteinen painettu kirja. (Nuoriso ei vielä lue e-kirjoja sillä lailla aktiivisesti. Monelle kyseinen konsepti on ihan vieras. Painettua kirjaa ei kukaan voi sen sijaan olla tuntematta.) (Ja siis itsehän olen e-kirjojen ystävä kaikilla mittareilla, mutta aikaa se vielä vie, ennen kuin ne ovat tasaisesti kaikkien käytössä.)

Noland keroo jalkapallosta, ystävyydestä ja rasismista. Noin alkuunsa. Valtteri on ihan tavallinen suomalainen nuori mies, joka pelaa futista ja käy koulua. Kotona tunnelma on kiristynyt isän jäätyä työttömäksi ja innostuttua syyttämään siitä(kin) maahanmuuttajia. Kaupungissa pyörii yhä enemmän mustiin takkeihin pukeutunutta vihamielistä porukkaa, ja Valtterin isäkin tuntuu olevan toiminnasta kiinnostunut. Samassa futisjoukkueessa Valtterin kanssa pelaa afganistanilaistaustainen Babur, jolla on puolestaan omat perhesurunsa käsiteltävänään. Valtteri ja Babur ystävystyvät, ja kun heidän on erään pallotteluillan jälkeen paettava mustatakkisten aggressiivista porukkaa, Babur näyttää Valtterille jotain ihmeellistä: hän opettaa Valtterille, kuinka päästä Nolandiin – eräänlaiseen meditatiiviseen "taivaaseen", paikkaan, jossa voi olla rauhassa ja kohdata muita samanmielisiä.

Mustatakkisten aiheuttama epäjärjestys kaupungissa ja poikien elämässä kasvaa, ja samalla Baburin taustalla olevat huolet pulpahtelevat selvemmin esiin. Mitä Valtteri voi tehdä, kun oma isä öyhöttää rasismiaan ja uusi ystävä tarvitsee puolestaan omanlaistaan tukea? Ja niin, sitä futistakin pitäisi pelata...

Noland on romaani, jonka tarinan voi hyvin kuvitella tapahtuneeksi ja tapahtuvaksi tämän päivän Suomessa. Kiristyvät asenteet, kahtiajako ja epävakaus näkyvät kaikkialla, luonnollisesti myös nuorten maailmassa. Heinonen kirjoittaa ajankohtaista, uskottavaa tarinaa, ja vaikka siihen sisältyy olennaisesti selittämätön Noland, jälkitunnelma on realistinen. Näin voisi olla, ja onkin.

Valtteri on päähenkilönä mainio. Hän on tasainen, rauhallinen kaveri, ei mikään räiskyvä persoona mutta sitäkin miellyttävämpi. Kotihuolet painavat ymmärrettävästi, mutta silti Valtteri itse ei ala sekoilla tai riehua, mikä ratkaisu tällaisissa tarinoissakin usein tehdään (ja jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta tämä tuntui mukavan raikkaalta). Babur jää etäisemmäksi, mutta ehkä tämä onkin juuri Valtterin tarina. Kerrankin hän saa olla pääosassa, ei aina se tukijoukko ja harmaata massaa.

Heinosen kirjaa on helppoa suositella luettavaksi yläkoulussa, jos urheilu ja ajankohtaiset aiheet (tai jompi kumpi) kiinnostaa. Kirjan mitta on kohtuullinen, kieli ja kerronta selkeitä, teemat sellaisia, joista jokaisella on jotain sanottavaa. Ja, kuten aina, en voi olla toteamatta, että nuortenkirjoja saavat aikuisetkin lukea. Tämänkin, vieläpä ihan mielellään.


Sanna Heinonen: Noland
Ulkoasu: ?
WSOY 2017
167 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka

Haasteet: YA-lukuhaaste (Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä), Helmet-haasteen kohta 11. Kirjassa käy hyvin.

11. heinäkuuta 2018

Kierot ihmissuhteet vapauttavat tai tukahduttavat

Noin lähtökohtaisesti ihmissuhteet ovat kirjallisuudessa suurta mannaa minulle. Mitä kierompia ja kompleksisempia, sen parempi. Niistä syntyvä jännite ilahduttaa, viihdyttää ja kavahduttaa.

Joskus käy kuitenkin niin, että vahvoista lähtökohdista huolimatta ihmissuhdesoppa ei sytytä, ei tiivisty eikä pidä otteessaan. Jokin sysii vastaan, pitää etäällä, ärsyttääkin.

Luin kesäkuussa kaksi ihmissuhteiden ympärille rakentuvaa tiivistä romaania, jotka eivät lopulta antaneet niin paljon kuin toivoin. Niillä oli hetkensä, ehdottomasti, mutta kokonaisuus jäi kaipaamaan jotakin olennaista.


Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon tiivistää alle kahteensataan sivuun erään avioliiton tarinan. Kyse on suhteesta, jossa on paljon enemmän virtauksia ja voimakenttiä kuin päällepäin uskoisi.

Lilian ja Klaus ovat menneet vasta naimisiin ja muuttavat upeaan taloon meren rannalle. Lilian on kääntäjä, Klaus puolestaan arkkitehti. Lapsia heillä ei vielä ole, eikä ehkä tulekaan. Molemmat ovat mukavuudenhaluisia, omalla tavallaan kunnianhimoisia.

Naapurin boheemi pariskunta Emma ja Jimi tarjoavat peilauspintaa huomattavasti keskiluokkaisemmille Lilianille ja Klausille. Salaisuuksia on kaikilla, sen voi arvata. Mutta entä jos oma rooli onkin vain peiteltyä totuutta? Jos oikeasti haluaisi olla joku muu jossain muualla, ehkä onkin?

Joel Haahtela on mestari ilmaisemaan tiiviisti isoja asioita, suuria tunteita, hetkiä ja oivalluksia. Jokin minua silti hiertää, liekö se tietynlainen asetelmallisuus, loppuun asti hiottu tyyli. Naiset katsovat vastavaloon etenee rivi riviltä hienovaraisena, tyylikkäänä tarinana, joka nojaa pitkälti dialogiin.

Ajankuvana on 1970-luvun alku, tarinan alussa vielä tarkemmin vuosi 1972 ja Münchenin olympialaiset. Joko huomiokyvyssäni on vikaa tai sitten ajankuva ei aivan aukea ennen ilmiselviä vihjeitä, sillä pitkään meni, ennen kuin sijoitin tarinaa tarkemmin ajallisesti mihinkään muualle kuin omaan kirjoitusaikaansa aivan 2000-luvun alkuun. Ehkä pidin henkilöitä ja heidän suhteitaan mielessäni liian moderneina, jotta ne olisivat voineet olla yli neljänkymmenen vuoden takaa, mutta siinä saatoin itse kompuroida omaan nokkeluuteeni.

Naiset katsovat vastavaloon on tiivis mutta kaikkea muuta kuin raskas romaani. Se vihjaa paljon, mutta jättää vielä enemmän lukijan tulkittavaksi. Henkilöihin ei kiinny, heidän sisäinen maailmansa on pikemminkin yhdentekevä. Jokin olennainen tekijä, joka nitoisi tarinan kiinni todellisuuteen, jää puuttumaan.


Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Otava 2001
199 s.

Omasta hyllystä.

__________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Ullan luetut kirjat, Luettua elämää, Oksan hyllyltä    

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 53. Kirja, jossa juhlitaan.





Synnøve Søe (1962–2018) oli tanskalainen journalisti ja kirjailija, jonka omaelämäkerrallinen esikoisteos Isä! kohahdutti ilmestymisensä aikoihin 1980-luvun lopussa. Romaani on karu lapsuuskuvaus, jossa vanhempien idealismi ja hedonismi vie pohjan lasten turvalliselta ja vakaalta kasvulta.

Søen vanhemmat erosivat, kun hän oli vielä pieni. Isä perusti pian uuden perheen, äiti puolestaan innostui yhä syvemmin erilaisissa tiiviissä yhteisöissä ja kommuuneissa elämisestä. Tarinan päähenkilö on sen kertomisen aikaan jo nuori nainen omissa ihmissuhteissaan, joissa voisi olla huomattavasti parantamisen varaa. Hän alkaa muistaa yhä selvemmin, millainen lapsuus oli ja minne kaikkialle hän joutui vanhempiensa toiveiden, tavoitteiden ja tekojen vuoksi.

Päähenkilö ja hänen pikkusiskonsa asuvat vuorotellen molempien vanhempien luona hyvin erilaisissa olosuhteissa. Isän uuden perheen luona he ovat tunkeilijoita, ulkopuolisia, joita edes oma isä ei kaipaa. Hän keskittyy uraansa merkittävänä journalistina. Äiti on puolestaan itse lähes holhouksen tarpeessa, niin utopistisia hänen ajatuksensa ja asenteensa ovat.

Kummassakaan kodissa lapset eivät saa osakseen huolenpitoa, kiintymystä tai rakkautta. On kuin he olisivat pakollinen paha, se ylimääräinen kerros, jota ei saa pyyhittyä pois vaikka haluaisi.

Isä! on surullista ja ahdistavaa luettavaa. Se on malliesimerkki pieleen menevästä lapsuudesta ja sen vaikutuksesta ihmisen aikuisuuteen ja tunne-elämään. Søe ryöpyttää vanhempiensa tekemiä valintoja armotta, ja on helppoa ymmärtää, miksi kirja on aikanaan aiheuttanut kohinaa. Vimmainen tyyli korostaa teeman karuutta, mutta samalla potkii vastaan. Kirjan loppupuolella, kun päähenkilö kuvaa aikaa sisäoppilaitoksessa, tarinan jännite hajoaa, kun tapahtumat lähtevät niin villeille kierroksille, ettei mukana enää tahdo pysyä. Liika on liikaa, etenkin vain puolitoistasataa sivua pitkässä kirjassa.


Synnøve Søe: Isä!
Suomentaja: Annika Idström
WSOY 1991
148 s.
Fars (1989)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti (ostin kirjan Kirjamessuilta antikvariaattiosaston alelaarista siitä mitään tietämättä).