Hilary Mantel: Syytettyjen sali

Hilary Mantel: Syytettyjen sali
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Teos 2012
509 s.
(Bring Up the Bodies, 2012)

Vuonna 1535 Thomas Cromwell on asemassa, jota ei nuorena olisi koskaan voinut kuvitella saavuttavansa. Hän on kuningas Henrik VIII:n pääsihteeri, käytännössä kuninkaan oikea käsi ja tärkein neuvonantaja. Ilmaiseksi ei mikään ole tullut: taustaltaan Cromwell on juopon sepän kaltoinkohdeltu poika, palkkasotilas, kauppias ja suuren osan perheestään menettänyt leskimies. Hän on vuosien varrella kerännyt oivan kokoelman sekä hännystelijöitä, ystäviä että vihollisia.

Kuninkaan lähimpänä miehenä Cromwell joutuu mukaan kuvioon, jossa Henrik VIII toteaa avioliittonsa Anne Boleynin kanssa tulleen parhaiden päiviensä ohitse. Ensimmäinen vaimo, Katariina Aragonialainen, on paavin bullasta piittaamatta tuomittu avioeroon kuninkaasta ja elää sairaana kotiarestissa syrjäisessä linnassa. Niin ikään kuninkaan vanhin elossa oleva lapsi, prinsessa (tai lady!) Mary pidetään eristyksissä. Anne Boleyn on synnyttänyt kuninkaalle tyttären, Elizabethin, mutta muut raskaudet eivät ole kantaneet pitkälle. Miespuolisen kruununperijän tarve alkaa olla suuri, kuin myös toive kaikin puolin tuoreemmasta naishenkilöstä pedin vakituisena lämmittäjänä. Siveä ja sävyisä, ylhäinen hovinainen Jane Seymour alkaa kiinnostaa kuningasta kumman paljon... ja jos kuningas jotain haluaa, hän sen myös saa.

Syytettyjen sali jatkaa Susipalatsissa alkanutta tarinaa monin tavoin erityislaatuisesta Thomas Cromwellista ja hänen vaiheistaan kuninkaan hovissa. Vaikka kyse on pitkälti ihmissuhdejuonittelusta, teos käsittelee voimakkaasti myös vallankäyttöä ja Englannin yhteiskunnallisia oloja 1500-luvun alkupuolella. Hovin ylellisyyden kautta vilkuillaan paikoin myös rahvaaseen päin, mutta lopulta kulta kimaltaa voimakkaimmin. Keskeinen teema on ihmisenä oleminen monelta kantilta katsoen: miten olla kuningas, nousukas, hylätty aviovaimo, valtansa menettävä aatelinen ja kuninkaallinen, syytetty, tuomittu, armahdettu, paikkaansa etsivä tai sen menettävä, kuinka pärjätä kuvioissa, jotka vaativat vähintään korkeampaa matematiikkaa?

Hilary Mantel ei päästä lukijaa helpolla, ja mitään sunnuntailukemista tämä kirja ei ole. Teksti on täyteläistä, ajatuksenvirtamaista, vangitsevaa ja tarkkaavaisuutta vaativaa. Henkilökaarti on laaja, ja siitäkin huolimatta, että kirjailija on jättänyt joitakin historiallisia henkilöitä tarinasta pois, paikoin oli pakko palata alkulehtien henkilöluetteloon, jotta Thomasit, Francisit ja Williamit asettuivat oikeisiin kohtiinsa. Mutta siksihän luettelo on, että siitä voi luntata.

Syytettyjen sali on intensiivinen teos kaikessa 500 sivun mitassaankin. Se kertoo varsin lyhyestä ajasta, vajaasta vuodesta, ja etenkin loppupuolella tunnelma tiivistyy ja tahti kiihtyy huomattavasti. Towerin painostava tunnelma, jopa sekavaksi käyvä kuningas ja vähitellen todellista karvaansa paljastava Thomas Cromwell nostattavat lukijan sykettä huomaamatta. Ja silti paljon jää lopulta itse pääteltäväksi ja pohdittavaksi, eikä mitään anneta helpolla.

Anne Boleyn ja tämän taistelu ympärillä hajoavasta vallastaan kuvataan kiinnostavasti. Ristiriitaa ja tulkintoja on paljon, mutta yhtä yksinkertaista ajatusta ei tuputeta. Henrik VIII lipuu paikoin keskiöön ja sitten taas katoaa sivummalle. Outo mies, yhtä kaikki. Hän, Cromwell, on entistäkin kiehtovampi. Mitä kaikkea tuosta miehestä vielä paljastuukaan Mantelin tulkinnan kautta? Pahaenteisyyttä on ilmassa, kiistämättä. Kaikilla tavoin.

En löydä tästä tai edeltäjästään minkäänlaista nokan koputtamista. Kirjoina ne ovat suoraan minulle kirjoitettuja, niissä on kaikki se, mitä hyvältä kirjallisuudelta toivon. Ne kiusoittelevat, vaativat, hämäävät, vaikuttavat ja houkuttelevat ahmimaan, jatkamaan vielä vähän. Mitään en jää kaipaamaan, vaan kaikki on tässä.

Paitsi yksi vika niissä on. En millään jaksaisi odottaa sarjan päätösosaa, joka on kirjailijalla vasta työn alla.

___

Norkku pyöri lukiessaan kuin hurjan tanssin tahdissa, Liina hypisteli jokaista lausetta, Booksy vaikuttui etenkin ihmiskuvauksesta.

Hei hei koulu, tervehdys työkkäri

Yllättävän helppoahan se oli sitten kuitenkin.

Siivota rakkaaksi tullut työhuone kaiken maailman ryönästä,
pakata omat tavarat reppuun ja pariin kangaskassiin,
muistaa myös joogamatto, jota aina maanantaisin tuli käytettyä työpaikkajoogassa,
ohjata viimeisetkin vesselit kohti heinäkuun täydennys- ja erillishakuja,
miettiä, mihin ne muutamat katosivat, joihin ei enää saanut yhteyttä
(toivoa, että Etsivä Nuorisotyö toimii)
iloita hyvistä tuloksista, oppia huonoista,
jättää avain kouluisännälle (pillin pidin itselläni, vaikka sitten muistona),
hyvästellä muut "kesätyöläiset",
kiittää pomoa ja saada itse kiitosta,
kävellä pois, tehokkaana ja tomerana.

Ehken sitten ihan vielä ole havahtunut siihen, että nyt ne työt sitten päättyivät. Kaiketi viimeinen palkkakuitti viimeistään herättää. Ja se heinäkuun alkuun ajattelemani työkkärikäynti.

Tänään olo on kuitenkin paljon parempi kuin vaikka perjantaina. Kävin silloin työhaastattelussa, johon lähdin itsevarmuutta uhkuen – lähes varmana siitä, että poistun sieltä käytännössä työsopimus tehtynä. Hitot. Nopeasti napsahti ylpeys omaan nilkkaan. Haastattelu itsessään oli kyllä ihan hyvä, mutta silloin, kun joku toinen on parempi, joku toinen vain on parempi. Itsesäälissä kieriskely ei kuitenkaan tehnyt hyvää (huh, olisittepa nähneet, mikä sääliö täällä tuherteli itkua), mutta toisaalta tästä on vain nousu eteenpäin. Uskoisin.

Mutta niin, ei ole itsestäänselvää se työn hakeminen saati saaminen, ei. Innokasta tulijaa riittää lähes kaikkiin paikkoihin, ja kaikilta osin kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Itse en esimerkiksi ole valmis lähtemään sen enempää luokan- kuin erityisluokanopettajaksi. Minulla ei niihin hommiin riitä ammattitaito eikä järki. Tai hermot. Erkkaluokanopeksi kyllä pääsisi tuosta vaan, sillä käytännössä riittäisi, että soittaisi mihin tahansa kouluun, johon sellaista haetaan ja ilmoittaisi voivansa tulla. Mutta ei. Sähköposti tukkeutuu "kiitos, mutta valintamme ei nyt kohdistunut sinuun" -viesteistä. Kaikkia haettuja paikkoja ei suoraan sanoen edes muista, sen verran tehokkaasti tässä on tullut omaa hakemusta levitettyä. Kyllähän se surettaa; moni paikka on etukäteen jo päätetty ja vain muodon vuoksi avoinna ja haettavana.

Joten tässä sitä sitten odotellaan ja pohdiskellaan. Yritän luottaa itseeni ja uskoa, että jokin paikka vielä aukeaa. Johonkin minut halutaan ja otetaan. (Tänään päättyneeseen työhöni minut olisi haluttu – ja siihen olisin itse halunnut – mutta koska ollaan julkisella sektorilla, pelkkä työnantajan intressi ei sitä määrää.)

Jaa, ei se itsetunto ihan kohdillaan vielä taidakaan olla, kun kerran pitää tästä tänne nurista. Mutta ehkä jo huomenna. Tai viimeistään ylihuomenna. Ehkä.

Elina Hirvonen: Afrikasta

Elina Hirvonen: Afrikasta – Muistiinpanoja vuosilta 2007–2009
Kansi: Jarkko Virtanen
Avain 2010
207 s.

Afrikka on kummallinen paikka. Mikä muu maanosa herättää yhtä hihhuloivaa ihastusta, yhtä silmitöntä inhoa? Samalla Afrikkaan kilahtaneita ja Afrikkaa vihaavia länsimaalaisia yhdistää yksi asia: Molempien Afrikka on myytti, josta ei tarvitse nähdä kuin se, mikä sopii omiin ennakkoluuloihin. Ja molempien Afrikka on, hyvässä ja pahassa, jotain perustavalla tavalla erilaista kuin oma elinympäristö. (s. 137)

Kirjailija ja dokumentaristi Elina Hirvonen muutti miehensä kanssa Sambiaan vuonna 2007. Hän kirjoitti afrikkalaisesta elämästään Vihreä Lanka -lehteen ja sen nettisivuille kolumneja, jotka on koottu yksiin kansiin tähän teokseen. Kirja etenee parin sivun mittaisten tekstinpätkien mukana vuoteen 2009 ja Hirvosen ja hänen miehensä kotimatkaan – joka tehtiin autolla halki Afrikan.

Kolumneissa tarkastellaan sambialaista elämää länsimaisen naisen ja taiteilijan silmin. Myös muita maita kierrellään parin vuoden kuluessa, ja kolumneja lukemalla saakin mielenkiintoisen katsauksen tuon suuren ja monin tavoin vieraan maanosan elämään ja arkitodellisuuteen. Paikoin otetaan rivakasti kantaa maailmanpoliittisiin kysymyksiin, paikoin kuvataan lähipiirin elämäntapahtumia ja henkilökohtaisia kokemuksia. Mukana on myös jonkin verran mustavalkoisia valokuvia.

Afrikasta on mukavaa luettavaa. Koska tekstit ovat kolumneja, ne ovat tiiviitä ja huolellisesti ilmaistuja. Samoihin aiheisiin ei jäädä junnaamaan, vaan viikko toisensa jälkeen aihepiirit sekä laajenevat että syvenevät. Kirjan ajanjaksolle osuu isoja asioita, muun muassa Barack Obaman nousu presidentiksi, ja siinäkin mielessä se on kiehtovaa ja autenttisen tuntuista ajankuvaa.

Hirvonen kritisoi painavasti ja kiittää, kun on sen aika. Hän osoittaa kehitysavun ongelmakohtia, paljastaa voimattomuutensa syvälle pesiytyneen korruption ja epäluotettavuuden edessä, kuvaa koruttomasti kadunkulmissa liimaa imppaavia katulapsia ja byrokratian hampaissa jauhautuvia hyvää tarkoittavia projekteja, kuten HIV:iä kantavien lasten orpokoteja, jotka eivät meinaa selviytyä maassa, jossa asiat eivät vain yksinkertaisesti tapahdu.

Samalla Hirvonen antaa lukijan kurkistaa sambialaiseen elämäänsä. Ihmisiin ja ystäviin, arkeen, elokuvantekoon, länsimaisen ihmisen väistämättömään vierauteen Afrikan edessä.

Minä en ole koskaan käynyt Afrikassa. Se ei ole erityisen aktiivisena matkakohteena mielessä tulevaisuudessakaan. Afrikka, koko tuo suuri manner, on minulle vieras. Minulla on ystäviä, jotka ovat tehneet tuttavuutta Afrikan kanssa, vaikuttuneet ja kauhistuneet, ihastuneet ja kritisoineet. Heidän tarinansa ovat mielettömiä kuunnella. Itse olen ehkä liian arka lähtemään. Minusta Afrikka on ihan oikeasti pelottava. Vieras.

Siksikin Afrikan tähti -lukuhaaste on tehnyt hyvää. Koska olen nössöhkö ihminen, jo kirjat vaikuttavat minuun syvästi. Muiden kokemukset tuntuvat aidoilta, ja jollain tasolla koen voivani samaistua niihin, vaikken itse kaikkea ahnehtisi kokemaan. Elina Hirvosen mukana Afrikassa oli ihanaa olla. Hän kirjoittaa aidosti ja kiinnostavasti, terävästi ja selkein sanoin. Koska kyse on kolumnikokoelmasta, kirja ei suoranaisesti herättänyt ahmimishimoa, mutta pikku palasina luettuna se toimi erinomaisesti.

En tyrmää ajatusta siitä, että joskus lähtisin Afrikkaan. Minne siellä, sitä en tiedä. Kilimanjarolle? Beniniin? Kenties. Ehkä Sambiaankin, joka tuntuu tämän kirjan lukemisen jälkeen vähän vähemmän vieraalta kuin ennen sitä.

Siksi kirjallisuus onkin niin ihanaa. Ja varmasti se Afrikkakin on.

___

Osallistun kirjalla haasteisiin Kansankynttiläin kokoontumisajot (VII Matkat) sekä Afrikan tähti (Itä-Afrikka/Sambia). Lisäksi valloitan maailmanvalloituksessani Sambian.

Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Kansi: Jussi S. Karjalainen
Atena 2010
375 s.

Kustantaja Olli Suomisella on pienimuotoinen ongelma. Päällisin puolin hän elää varsin moitteetonta elämää Jyväskylässä luokanopettajavaimonsa Ainon ja poikansa Laurin kansssa. Työ kustantamo Kirjatornissa tuo mukavasti paineita ja haasteita, elokuvakerhon jäsenyys auttaa eskapismissa, keski-ikä alkaa kolkutella, mutta aivan tyytyväinen hän ei elämäänsä ole.

Kun Ollin nuoruudenmuistot muuttuvat yllättäen nostalgiasta totiseksi todeksi, alkaa tapahtua kummia. Enää katoilevat sateenvarjot eivät ole Ollin suurin huolenaihe, vaan teini-iän rakkaus ihanaan päärynämekkoiseen tyttöön tulee huimaavan konkreettiseksi, joskin erittäin elokuvalliseksi osaksi Ollin oikeaa elämää. Jyväskylä on harvinaisen täynnä merkityksellisyyshiukkasia, jotka Olli on jo ehtinyt (tai halunnut) unohtaa. Aina valinta ei kuitenkaan ole päähenkilön oma.

Harjukaupungin salakäytävät on kirja, josta en olisi luultavasti koskaan kuullutkaan ilman kirjablogeja. Tämä maagista realismia viljelevä teos päätyi jonkin kirjakaupan alelaarista hyllyni koristukseksi ja sittemmin TBR-listalleni. Nyt se on luettu, vihdoinkin.

Pääsääntöisesti kirja on herättänyt ihastusta. Niin paljon kuin haluaisinkin kokea yhteenkuuluvuutta muiden lukijoiden kanssa, tällä kertaa en siinä onnistu.

Harjukaupungin salakäytävät on kyllä aivan mainio kirja, en minä sillä. Tarina on mielikuvituksellinen ja sopivasti vinksahtanut, yllätyksiä tarjoillaan ja lukija pääsee todellakin kurkistamaan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Jollakin tapaa en vain ollut aivan myyty.

Ensinnäkin kirjan alkupuoli on aivan liian jaaritteleva makuuni. Suoraan sanoen en paikoin voinut vähempää välittää elämänsä tylsyydessä piehtaroivan Ollin aatoksista. Hän vain tuntuu laahustavan pitkin kotikaupunkiaan ja arkeaan, voivottelee ja säälii itseään. Vaimokin on tylsä ja poika jotenkin etäinen. Nyyh. Odotin todella kauan, milloin ihmeessä kirjan jännyys oikein alkaa. Ollin päiväunet eivät sitä minulle tarjoilleet.

No, jahka tarina pääsee kunnolla vauhtiin ja lukija pääsee mukaan niihin salakäytäviin, meno alkaa reipastua. Mitään ihastuksesta huokailua se ei kuitenkaan minussa missään vaiheessa aiheuttanut. Taidokas ja kokonainen tarina, kyllä, mutta ei se mitään kattoa räjäytä. Kirjan kertoja suhtautuu Olliin ja koko tarinaan jotenkin lempeän ivallisesti, mikä hieman häiritsi lukemistani. Tarinassa kun on lopulta hyvin traagisia sävyjä, jotka eivät ihan niin voimakkaasti pääse vaikuttamaan.

Pisteitä irtoaa ilman muuta huikeasta mielikuvituksesta. Tosin on todettava, että Kertun elämänvaiheissa on aika paljon sellaista, mikä tuntui päälleliimatulta, vaikka (tai koska?) hurjaa onkin. Kaikkea en ostanut sitten millään, ja sekin häiritsi.

Ja ne Kertun kirjoista peräisin olevat sitaatit olivat paikoin suoraan sanoen aivan tolkuttoman tylsiä, vaikka ymmärrän niiden käytön. Toisaalta se voi johtua siitä, etten itse ole todella pätkän vertaa cinemaattinen ihminen.

Vaikka näemmä ryöpytän kirjaa aika paljon, pidin siitä kuitenkin. Etenkin alkukankeuden jälkeen tarina on vetävä ja vauhdikas, ja sen monikerroksisuus on huikea. Ei mitään ajanhukkaa, vaan kokonaisuudessaan mainio lukukokemus, jonka perusteella aion lukea muutakin Jääskeläisen kirjoittamaa.

Ja täytyy varmaan jossain vaiheessa lukea se vaihtoehtoinen loppu, joka kirjalle on olemassa. Oma painokseni on Rouge.

___

Kirja on ollut varsinainen blogihitti, joten muiden kirjoituksia löytyy hyvin helposti hakukoneiden avustuksella. Tuorein kollegan näkemys on eiliseltä, jolloin Kaisa kirjoitti kirjasta.

Osallistun Harjukaupungin salakäytävillä Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen sekä TBR-listani lyhentämiseen.

Prahassa

Uuh, lomamatka on takanapäin ja olo sen mukainen. Onnellinen ja väsynyt siis, tietenkin. Kotiuduin Prahasta päivällä ja oli jotenkin aivan ihastuttavaa palata matkalta mukavasti aamupäivälennolla – ei siis tavanomaiseen tapaani aikaisin aamulla tai myöhään illalla menevällä, mahdollisimman halvalla yhteydellä, vaan erittäin miellyttävästi tavallisten ihmisten aikaan matkustamalla. Luvassa on siis epäilemättä kaikkien ylettömän kiihkeästi odottama matkaraportti Tsekin pääkaupungista, tulvivan Vltava-joen rannalla sijaitsevasta Prahasta.

Lensin siis Finnairin kyydillä, ja liput hankin Stockan Hulluilta Päiviltä noin 175 euron hintaan. En tehnyt tälle matkalle erityisempää hintavertailua: keskeisempää oli, että keltainen kummitus kauppasi ylipäänsä halvahkoja lentolippuja, ja Praha valikoitui kohteeksi lopullisesti vasta ostotapahtumassa. Toinen kova kilpailija oli Budapest, jonka vuoro toki tulee vielä joskus. Halvemmallakin voi ilmeisesti liput Prahaan saada, jos tekee tiukkaa vertailua, eikä ole lentopäivistä niin tarkka.

Lentokentältä kaupunkiin pääsee näppärästi bussilla. Itse hyppäsin numeroon 179, joka kulki sopivasti hostellille vievän ratikkalinjan ohitse, ja paikallisliikenteen lipulle tuli hintaa 42 korunaa (vähän alle 2 euroa). Myös 119 kuljettaa lentokentältä lähemmäs kaupunkia, vihreän metrolinjan pysäkille. Paluumatkan tein Airport Express -bussilla, joka lähtee päärautatieasemalta ja kulkee matkan alle puoleen tuntiin. Se maksoi 60 korunaa (kolmisen euroa). Oikein toimivat yhteydet, kehuisin.

Hostellimme katto näkyy kyllä, kun pinnistää. Taustalla ihastuttava
neukkuhenkinen moottoritiesilta.

Majoittauduimme Prague's Heaven -nimiseen hostelliin, jota pyörittää aivan ihastuttava, arviolta 80-vuotias Anna. Anna piti meistä hyvää huolta ja tarjoili aamiaista ja tulikuumaa kahvia, eikä meinannut päästää meitä kaupungille ilman huolellista tankkausta. Hostelli sijaitsee hieman keskustan ulkopuolella, joskin erinomaisten ratikkayhteyksien varrella. Pääsimme nauttimaan kattohuoneen tunnelmasta, ja hintaa neljän yön majoitukselle kahden hengen huoneessa omalla kylppärillä tuli noin 200 euroa. Voin suositella, joskin yli 190-senttisten kannattaa ehkä pyytää jotain muuta huonetta. Seuralaiseni joutui nimittäin vähän kumartelemaan...

Se kuuluisa kello juuri ennen yhdentoista lyöntejä.

Reissumme tarkoituksena oli rentoutua ja nauttia olemisesta, joten nähtävyyksien kiertely jäi suosiolla vähemmälle. Toki tallustelimme jonkin verran pitkin Vanhaa kaupunkia ja kävimme vilkuilemassa esimerkiksi juutalaisen hautausmaan aidan raoista, mutta jotenkin ei vain tehnyt mieli sen tarkemmin tutustua juuri mihinkään perinteisimmistä kohteista. Toisaalta osa oli kiinni epävakaan tulvatilanteen vuoksi, joten silläkin siitä selvittiin: saatoimme hyvällä omallatunnolla jättää kohteita väliin ja keskittyä hengailuun, jossa olemme yhtään turhia kehumatta aivan tolkuttoman hyviä.

Vltava-joen kuohut.

Kaarlensilta pysyi suljettuna koko matkamme ajan.

Niin, ne tulvat! Odotin oikeasti jotain survival-meininkiä, mutta käytännössä kaupunki oli jo päässyt pahimman yli, kun saavuimme sinne keskiviikkona. Julkisessa liikenteessä oli jonkin verran peruutuksia ja poikkeusreittejä, mutta hyvin pääsimme siitä huolimatta liikkumaan. Vedenpinta oli jo laskenut huimasti tulvahuipusta, ja suojamuureja purettiin jo varsin vauhdikkaasti loppuviikosta. Osa rantabulevardeista pysyi suljettuna autoilta, ja Kaarlensilta oli kokonaan kiinni vielä lauantaina. Käytännössä vaikutus matkailijaan oli erittäin pieni, lähes olematon. Hyvä tietysti, että tilanne rauhoittui, joskin ilmeisesti vesi aiheuttaa nyt ongelmia muissa osissa Keski-Eurooppaa senkin edestä.

Näkymä Prahan linnalta 1.

Näkymä Prahan linnalta 2.

Pyhän Vituksen katedraali.

Sen verran linnabongarin täytyi toki itseään haastaa, että kapusin torstai-iltana korkokengissä Prahan linnaan. Sitä ennen oli tietenkin vedetty asiaankuuluva satsi friteerattua juustoa (kuulemma tsekkiläinen perinneruoka, huh!), joten varsinaisesta – ainakaan erityisen tervehenkisestä – patikoinnista ei ehkä voida puhua. Linna on pikemminkin monien rakennuksien yhteenliittymä, jonka keskellä on kaunis Pyhän Vituksen katedraali. Emme vierailleet missään maksullisissa osissa linnaa, ja katedraalissakin oli meneillään jokin konsertti, joten tyydyimme heittämään roposet toivomuskaivoon ja ihastelemaan kauniita maisemia. 

Pienipuoli.

Minusta Prahan paras puoli olivat pienet kujat ja vilkkaiden kaupunginosien syrjäisemmät kolkat. Joka kulman takaa löytyi jotakin kiinnostavaa, olivat ne sitten kulmakuppiloita tai graffitteja. Ehdottomasti yksi keskeisiä oman matkamme onnistumiseen vaikuttaneita seikkoja oli se, että majoittauduimme ruuhkaisimman keskustan ulkopuolelle. Sitä kautta pääsi tallailemaan niitä katuja, joita ihan tavalliset prahalaisetkin tallailevat ja syömään ja juomaan paikkoihin, joissa ei ollut turistilisää. Toki jokainen matkaa tyylillään ja kieltämättä mekin nappasimme parit tuopit törkeillä turistihinnoilla (50 korunaa eli 2 euroa tuopistahan on aivan järkyttävää kiskontaa!), mutta suosittelen ilman muuta ottamaan selvää myös paikoista, jotka ovat keskustan ulkopuolella.

Ei ollut sponsoreita tahi kustantajia maksamassa bloggarin tuopposia,
aivan itse piti kuvettaan kaivaa!

Ihastuttavat välimerelliset ruokamarkkinat, joihin eksyimme sattumalta
kulman takaa.

Viimeisen illan herkkuateria, kasvispaella, vei kielen.

Ruokaa ja juomaa tuli nautittua runsain määrin. Tsekkiläinen ruoka ei suoranaisesti hurmannut, se on raskasta, rasvaista ja lihaisaa, mutta aina löytyi jotakin puputettavaa myös tällaiselle semi-vegelle. Erityismaininnan saa Hybernia-niminen ravintola, jonka ruokalista hiveli silmää. Voittajaksi selviytyy kuitenkin ehdottomalla ylivoimalla kasvisravintola Maitrea, jonne osa sielustani ja makuaististani taisi lopullisesti jäädä... Nautiskelimme siellä lauantai-iltana kolmen ruokalajin illallisen viinipullolla höystettynä, jolle tuli kokonaisuudessaan hintaa noin 40 euroa. Kyllä kelpaa.

Olutta voisin ylistää erillisen postauksen verran, mutta mainittakoon nyt kuitenkin, että hyväähän se on. Kaikkialla. Ei voi kuin huokailla. Ja nauttia.

Katutaidetta Vysehradin linnoituksessa.

Lohikäärmeitä on kaikkialla. Kaikkialla!

Kuten todettua, perinteisimmistä vierailukohteista en osaa paljoakaan sanoa, kun emme niissä juuri aikaamme viettäneet. Vysehradin linnoitus on tosin paikka, jossa kannattaa Prahassa käydä. Kaipa sitä voi tituleerata "Prahan Suomenlinnaksi" (kuten Mondon matkaopas tekee), eli kyse on suositusta ulkoilu- ja piknikalueesta vanhan linnoituksen alueella korkealla kukkulalla. Yllättäen myös siellä on oma katedraalinsa, jossa sattui itse asiassa olevan parhaillaan häät, kun kävelimme ohi. Muutenkin morsiuspareja näkyi paljon ihan arkenakin – en tiedä, kuinka paljon kyse oli vihkiäisistä itsestään ja kuinka paljon vain kuvattiin hääkuvia.

Kyllä, se on dj-koppi.

Erikoisimpia kohtaamiani klubeja.

Yöelämään lähdimme oikeastaan vain perjantaina, jolloin Prahassa sattui olemaan myös eräs ystävämme omalla sukulomallaan. Päädyimme kunnon baarikierrokselle, sillä ystävämme serkku oli ollut Prahassa vaihdossa, ja hän tunsi kaupungista sen puolen varsin mallikkaasti. Tuskinpa olisimme löytäneet meille esiteltyjä keskustan baareja omin nokkinemme, ja missään nimessä emme olisi päätyneet Cross Clubille, joka on kyllä hämäräin klubi, jossa olen koskaan käynyt. Tunnelma oli suoraan Matrixista. Aivan huikea paikka, suosittelen ehdottomasti! Jopa tällainen opetantta pisti jalalla koreasti sydämessä tykyttävän konemusiikin tahtiin. 

Praha on valloittava ja kiinnostava kaupunki, jossa hintataso on kohdillaan ja näkemistä ja kokemista riittää. Aivan täydellisen onnistunut loma, jonka jälkeen paluu arkeen on tietenkin aina himppasen tylsää. Mutta niinhän se on aina. Ei siis muuta kuin aloittamaan seuraavan matkan haaveilu...

Ahoj!