19. kesäkuuta 2017

Viisi syytä rasittaa hauistaan lukemalla Tuulen viemää



Lukemattomat lukemattomat klassikot -listani pieneni 900 sivun verran, kun sain muutaman viikon aherruksen jälkeen selätettyä Margaret Mitchellin vuonna 1936 ilmestyneen, Pulitzer-palkitun Tuulen viemää. Kiitän lukupiiriä ja (pääosin kuviteltua) joukkopainetta siitä, että lopultakin pääsin tutustumaan Scarlett O'Haraan ja hänen Georgiaansa. Muistelen lukeneeni joskus lapsena jostakin Aku Ankan taskukirjasta Tuulen viemää -versioinnin, mutta siihen kokemukseni tästä tarinasta jäävätkin. Ennen tätä.

Keskityn nyt viiteen seikkaan, jotka saivat minut ponnistelemaan kirjan läpi.

Scarlett ja Rhett

"Niin ilmeistä!", huudahtaa suuri osa kirjan lukeneista. Ehkä niin, ja miksipä ei. Hemmotellun nousukasperheen tyttären ja salaperäisen raikulipoikamiehen rakkaustarina on myrskyisä, polveileva ja osin ennakoimaton – ei mikään tähtiin kirjoitettu todellakaan.

Scarlett noin lähtökohtaisesti on raivostuttava tapaus – ja juuri siksi niin herkullinen. Vaikka Tuulen viemää on kiistämättä kasvutarina, Scarlett ei muutu perimmäiseltä luonteeltaan sen aikana. Sen sijaan maailma hänen ympärillään muuttuu ja vaatii Scarlettilta kykyä sopeutua ja selvitä, tarkistaa ajatuksiaan ja asenteitaan. Ja voi mikä selviytyjä hän onkaan! Kekseliäs, peräänantamaton, anteeksipyytelemätön! (Ja kauhea. En kestäisi hänenkaltaistaan ihmistä missään olosuhteissa.)

Rhett puolestaan on jo ensimmäisen kerran parrasvaloihin astuessaan mieleenpainuva hahmo. Hän eroaa epäsovinnaisuudellaan kaikesta ympärillään, nauraa sekä itselleen että muille ja tavoittelee päättäväisesti sitä, mitä haluaa saada. Paha poika? Ilman muuta. Konna? En sanoisi.

Sotakuvaus

Yhdysvaltojen sisällissota 1861–1865 ei ole minulle millään muotoa tutuin sotahistorian tapahtuma. Tuulen viemää kertoo sodasta ennen kaikkea etelävaltioiden eli konfederaation puolelta, pohjoisvaltiot eli unioni (eli jenkit) kuvataan etelävaltiolaisten silmin ja näkökulman kautta – eikä se ole erityisen mairitteleva. Rintaman ja suorien taisteluiden sijaan ollaan kotirintamalla: Atlantan kaaoksessa, sotasairaalassa, autioituneella ja köyhtyneellä maaseudulla, pelokkaissa kodeissa. Sisällissota näkyy ihmisten mielissä ja perhesuhteissa, kun kaikki kokevat menetyksiä ja tiedonkulku on hidasta ja epävarmaa. Huomisesta ei voi koskaan tietää.

Tuulen viemää on sodan kuvaajana myös armoton: häviäjän roolia ei ole helppoa kantaa. Sota, johon lähdetään intoa ja kunniantuntoa puhkuen, ei menekään niin kuin sankarikuvitelmissa ajateltiin, vaan edessä on monen vuoden kärsimys ja hidas näivettyminen, lopulta raskas ja häviö.

Sota on paljon muutakin kuin aseiden jylyä. Se on uutisten odottamista, hiljaisuutta, yllättäviä uusia ihmissuhteita, turvallisen maailman perustuksiaan myöten tuntemaa vavahtelua. Samalla elämä jatkaa matkaansa, avioliittoja solmitaan ja lapsia syntyy. Ja aina on joku, joka hyötyy siitä kaikesta.

Naisen asema

Scarlett on omalle ajalleen epätyypillinen nainen, ja saa sen totisesti tuta. Romaanin alussa hän on huikentelevainen, itsekäs ja kapeakatseinen nuori neitokainen, joka ei välitä muusta kuin omasta suosiostaan, uumansa kapeudesta ja ulkoisesta menestyksestä. Pieleen menevät rakkausasiat ikuisen ihailun kohteen Ashleyn kanssa sekä syttyvä sota saavat Scarlettin tekemään ratkaisuja, joiden seuraukset kulkevat mukana loppuiän.

Sota sysää Scarlettin elämään, jollaiseen hän ei ollut valmistautunut, mutta jonka hän kantaa vahvana harteillaan. Heikkouden on väistyttävä, kun huolenpito itsestä ja muista kasautuu Scarlettin tehtäväksi. Hän pelastaa kotitilansa Taran tuhosta, selviytyy päivästä ja viikosta toiseen ja vannottuaan, ettei enää koskaan aio nähdä nälkää, sen myös toteuttaa. Scarlettista tulee sodan jälkeen menestyvä yrittäjä ja keinottelija, mitä ei totisesti katsota hyvällä aikana, jolloin naisen tehtävänä on pysyä kodin piirissä, huolehtia puolisostaan ja kasvattaa lapsiaan ja palveluskuntaansa. Äitinä Scarlett on surkea: hän ei koskaan edes halunnut lapsia, mutta saa niitä lopulta kolme. Ja sen kanssa on elettävä, tavalla tai toisella. Yleensä ottaen sillä toisella.

Tuulen viemään naiset tietävät millin tarkkuudella, kuinka heidän tulee toimia, puhua ja elää. Vielä tarkemmin he tietävät, kuinka muiden täytyy käyttäytyä. Ei ole sellaista tilannetta, johon ei olisi kirjoittamattomia käytössääntöjä etenkin naisille. Syntymä, kuolema, avioliitto, seuraelämä, ulkona liikkuminen – kaikelle on tapansa ja paikkansa, eivätkä ne milloinkaan ole vapaasti tulkittavia. Siitä pitää ympärillä kihisevä yhteisö tiukasti huolen.

Mustat ja valkoiset ja kaikkien sävyt

Tuulen viemää on myös romaani orjuudesta ja mustien asemasta. Etelävaltioiden puuvillaplantaasien orjatyövoiman kaikotessa sodan jälkeen ollaan uuden äärellä. Kuinka sopeutua vuosisatoja vallinneen tilanteen olennaiseen muutokseen? Kuinka ylipäänsä kohdata mustat ihmiset, kun he ovat vapaita?

Tarassa on tarinan alkaessa kymmeniä orjia, osa pellolla, osa pihalla, osa kartanossa sisätyössä. Scarlett – eikä juuri kukaan muukaan etelävaltiolainen – voi ymmärtää pohjoisen halua vapauttaa mustat: he katsovat, ettei näillä ole valmiuksia selviytyä elämästä ilman valkoihoista isäntää tai emäntää. Toisaalta pohjoisen jenkitkään eivät tunnu ymmärtävän mustia, vaan lähinnä pelkäävät tai karttavat näitä.

O'Haran perheen uskolliset sisäorjat, sittemmin palvelijat, ovat olennainen osa Tuulen viemään tarinaa. Heidät kuvataan hieman yksinkertaisina, mutta sitkeinä ja taipumattomina tukipylväinä. Lastenhoitaja Mammy on yksi kirjan tärkeimmistä hahmoista, mutta jää silti etäiseksi, hänen omaa maailmaansa ei kuvata, ei edes yritetä. Hän on hahmo, joka tukee muita, mutta ei ole merkittävä toimija omana itsenään.

Tuulen viemää on oman aikansa, 1930-luvun tuote. Se näkyy vahvasti asenteissa, sanavalinnoissa ja tarinankuljetuksessa, vaikka tarkoituksena onkin kertoa 1860-luvusta. Kyse on siis oikeastaan kahteen kertaan tulkittavasta teoksesta: yhtäältä Yhdysvaltojen sisällissodan syihin ja seurauksiin pureutuvasta historiallisesta romaanista ja toisaalta jo 80-vuotiaasta romaanista sellaisenaan, niin ikään kuohuvana ajankohtana kirjoitetusta kirjasta.

Joku muu, mikä?

Klassikoiden lukemisessa on oma hohtonsa, jota minun on vaikea pukea sanoiksi. En kovin usein saa tartuttua klassikoiksi määriteltäviin kirjoihin, enkä edes oikein tiedä miksi. Toisinaan harmittelen, ettei minulle teininä koskaan herännyt intoa lukea maailmankirjallisuuden suurteoksia – monille tiedän niin käyneen ja käyvän edelleen. Niinpä paikkailen aukkoja näin aikuisiällä, vähitellen ja hitaasti, mutta toisinaan kuitenkin.

Tuulen viemään lukeminen oli seikkailu. Se vaati sinnikkyyttä, lihaskestävyyttä ja keskittymistä. Nyt on hiki pyyhitty ja loppuverryttely tehty.

Ja huomenna on taas uusi päivä!


Margaret Mitchell: Tuulen viemää
Suomentaja: Maijaliisa Auterinen
Otava 1937
894 s.
Gone with the Wind (1936)

Kirjastosta.

______

Toisaalla: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Morren maailma, Kirjaneidon tornihuone, Jokken kirjanurkka, Vinttikamarissa, Kirjojen kamari, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan, Kingiä, kahvia ja empatiaa  

Haasteet: 75. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Helmet-haasteen kohta 38. Kirjassa mennään naimisiin.

17. kesäkuuta 2017

Uusperhesuhteita hollantilaisittain



Claire on kansainvälisesti tunnustettu tilkkutaiteilija, jonka töissä näkyy raaka, jopa karski maailma siloitellun perheidyllikuvauksen alla. Nyt hänet ollaan palkitsemassa suurella taidepalkinnolla Isossa-Britanniassa. Claire on lähteny kotoa epäselvissä olosuhteissa: hänen puolisonsa Axel on raivokkaan loukkaantunut vaimolleen koettuaan, että tämä pimittää häneltä olennaisia asioita. Axel on nimittäin sattumalta huomannut Clairen poisheittämässä kalenterissa varatun ajan aborttiklinikalle.

Claire on tehnyt pitkän työn niin taiteilijana kuin uusperheen äitinä. Axelin teini-ikäinen tytär Josefien on ollut osa hänen elämäänsä jo kahdentoista vuoden ajan, ja tähän saakka kaikki on mennyt hyvin. Ei helposti, mutta hyvin. Nyt Josefienkin tuntuu kääntyvän äitipuoltaan vastaan: hän kaipaa biologista äitiään ja itsekin ensirakkauden kokeneena toivoo vanhempiensa palaavan yhteen. Lukijalle on toki ilmiselvää, ettei niin tule missään olosuhteissa tapahtumaan.

Hyvä äitipuoli on tiivis romaani, jonka kantavana teemana on uusperhesuhteiden yhtäkkinen mullistuminen. Se kertoo, miten käy, kun asioista ei puhuta suoraan, kun väärinymmärrysten annetaan kasvaa ja omien vaikeuksien heittää laineensa muiden yli. Romaanin henkilöt ovat kiinnostavia, etenkin Claire on monipuolinen ja ristiriitainen hahmo. Hän on näyttävä nainen (toisin sanoen isokokoinen ja ylipainoinen), omaehtoinen ja paljon kokenut – sellaistakin, miltä haluaa omaa uusperhettään suojella.

Hyvä äitipuoli on jaettu kolmeen osaan, joissa kussakin on eri kertojan näkökulma. Kaikki alkaa Clairesta ja hänen Iso-Britannian matkastaan. Sitten saadaan Axelin näkökulma: petetyksi itsensä tuntevan miehen epätietoinen ja vihainen olo. Viimeisenä ääneen pääsee Josefien, joka paljastaa omalla tavallaan huomattavan paljon äitipuolensa ja isänsä suhteesta siinä missä koko perheen dynamiikasta.

Clairen tarkka näkökyky alkaa tarinan edetessä heikentyä. Hänen vahvuutensa taiteilijana on ollut erinomainen sävyjen havainnointi, mutta silmätulehdus heikentää taitoa merkittävästi. Hyvä äitipuoli on kauttaaltaan kertomus näkemisestä ja havainnoista: miten näemme itsemme ja toisemme, miten ymmärrämme muiden antamat vihjeet, mitä tapahtuu, kun vihdoin näkee vanhan uusin silmin.


Renate Dorrestein: Hyvä äitipuoli
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2013
205 s.
De stiefmoeder (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Kirjakuiskaaja, Kirjojen keskellä, Luettua, Kirjakaapin avain

Haasteet: 71. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Frau, Signora & Bibi -haaste (kirjan alkuperäiskieli on hollanti).

14. kesäkuuta 2017

Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen (#dekkariviikko)



Dekkariviikko jatkuu ja nyt vuoroon pääsee uunituore ruotsalaisdekkari, Cilla ja Rolf Börjlindin Uinu, paju pienoinen, jonka sain mukaani viime viikolla Atenan ja S&S:n kesä- ja syyskirjojen esittelytilaisuudesta. Olen pitänyt sen kummemmin asiaa pohtimatta melko pitkää dekkaritaukoa, sillä niiden lukeminen ei vain ole kiinnostanut. Kesän tullen mieli usein muuttuu, niin nytkin. Apuna toimi tämä sangen vauhdikas ja viihdyttävä opus.

Kyseessä on Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista kertovan sarjan neljäs osa, mutta vaikken olekaan aiempia lukenut, pääsin erinomaisen hyvin kärryille tapahtumista. Rönningin tiimi saa tutkittavakseen metsästä löytyneen noin kymmenenvuotiaan pojan raa'an murhan, ja tiimin vetäjä Mette pyytää apuun poliisin työn taakseen jättäneen Tom Stiltonin. Tutkimukset vievät Rönningin ja Stiltonin Bukarestin viemäreihin ja rikollisjärjestöihin siinä missä Ruotsin maaperällä käynnissä olevaan pakolaiskriisiin ja häikäilemättömiin hyväksikäyttötapauksiin. Ruumiitkaan eivät valitettavasti lopu yhteen. Toisena tarinalinjana Stiltonin tuttu Muriel ottaa hoiviinsa kadulta löytämänsä pakolaistytön Folamin, jolla on olennainen yhteys tapahtumiin.

Börjlindit ovat käsikirjoittajia, ja sen huomaa myös kirjan napakasta rakenteesta ja vauhdikkaista näkökulmavaihdoksista. Sarjan ensimmäisestä osasta, Nousuvedestä, onkin jo tehty tv-sovitus, josta muistan nähneeni mainoksia. Jos en olisi maailman huonoimpia tv:n katsojia, saattaisin väittää vilkaisevani sen jossain vaiheessa. Nyt sen sellaisia höpise. Kirjana Nousuvesi on kuitenkin jo ladattu Kobolleni, sen verran alkoi nimittäin kiinnostaa.

Uinu, paju pienoinen on oivallista rikoskirjallisuutta. Siinä on särmikkäät henkilöhahmot, kiristyvä tunnelma, isoja teemoja ja lukijaa palveleva rakenne. Yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus nousee näkyväksi teemaksi, jota käsitellään ennen kaikkea Eurooppaa viime vuosina kohdanneen pakolaiskriisin ja sen tuottamien valoarkojen lieveilmiöiden kautta. Kansainvälisen rikollisverkoston toiminta kutkuttelee jo hieman korkealentoisia juonenkäänteitä, mutta tässä kontekstissa se tuntuu aivan hyväksyttävältä. Loppuhuipennuksesta olisin kyllä jättänyt ukkosmyrskyn pois, se ainoastaan latisti tunnelmaa, joka oli jo muutenkin saatu viritettyä ihan kohdilleen.

Vaikka kirjalla on mittaa päälle 400 sivua, se ei tunnu pitkitetyltä, vaan päin vastoin imaisee mukaansa onnistuneesti. Siihen nähden, että mukana on runsaasti elementtejä erilaisista yhteiskunnallisista ja globaaleista epäkohdista ja kauheuksista, ne eivät tunnu päälleliimatuilta vaan olennaisilta osilta kerrottua tarinaa. Näköjään viihdekin saa pohtimaan, kuinka onnekas itse on, kun ei ole vaaraa päätyä narkkariksi bukarestilaiseen viemäriin tai hädänalaiseksi pakolaiseksi vieraan maan kylmään järjestelmään.


Cilla & Rolf Börjlind: Uinu, paju pienoinen
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Ulkoasu: Valentin&Byhr
Kustantamo S & S 2017
443 s.
Sov du lilla videung (2016)

Arvostelukappale.

________

Haasteet: 74. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa. Muuttoliikkeessä-haaste.

12. kesäkuuta 2017

Mikko Porvali: Veri ei vaikene (#dekkariviikko)



Mikko Porvali avasi muutama vuosi sitten Viipuriin sijoittuvan Karelia Noir -sarjansa Sinisen kuoleman kuvalla. Viime syksynä ilmestyi toinen osa, niin ikään hienosti nimetty Veri ei vaikene. Sarjan aloitusosasta tutut hahmot, etsiväkomisariot Jussi Kähönen ja Salomon "Ekku" Eckert jatkavat työtään moninaisten rikosten äärellä. Kieltolaki vallitsee ja viinatrokareiden aiheuttama vaara on käsin kosketeltava. Äärioikeisto on nousussa ja se näkyy viipurilaisten poliisien arjessa kyydityksinä.

Kähönen ja Eckert saavat selvitettäväkseen suutari Erik Mätön katoamistapauksen, joka osoittautuu sangen monimutkaiseksi vyyhdiksi, jossa mikään ei ole miltä alkuun vaikuttaa. Lapuanliike on levittänyt lonkeronsa kaikkialle yhteiskunnan valtahierarkiassa, tulevat etsivät huomaamaan. Kehen voi luottaa, vai voiko kehenkään? Etenkin Kähönen joutuu pohtimaan omaa poliisin identiteettiään ja lojaaliuttaan moneen kertaan.

Aikajänne romaanissa kulkee 1930-luvun alusta aina talvisotaan asti. Kähösen ja Eckertin elämä ja toveruus saavat monia kolhuja, kun periaatteet ja valmiudet punnitaan.

Porvalin tyyli romaanikirjailijana on hyvin toteava ja asiallinen. Se näkyi jo Karelia Noirin ensimmäisessä osassa ja se näkyy tässäkin. Kähönen on minäkertojana tarkkailija ja havainnoija, joka huomaa paljon, mutta sangen hajuttomaksi ja mauttomaksi hän edelleen jää. Kähönen on ehtinyt perustaa perheenkin, mutta perhe-elämä jää työn jalkoihin toistuvasti, minkä seuraukset komisario myös hyvin kipeästi osaltaan joutuu kokemaan. Traagisista tapahtumista huolimatta tunne ei välity, eikä draaman aineksia hyödynnetä loppuun saakka.

Veri ei vaikene pohjautuu monilta osin tositapahtumiin, mistä sen raporttimaisuus osaltaan kertoo. Porvalilla on valtaisan vahva tuntemus aikakaudesta, josta kirjoittaa, mitä ihailen suuresti. Poliisin arki, kohdatut rikokset ja koetut vaaran paikat välittyvät, pettymyksiä koetaan ja voimattomuus itseä suurempien vallan ilmentymien edessä näkyy vahvana. Sota-ajan kuvaus Viipurin ja poliisivoimien näkökulmasta on elävää ja pitää sykkeen koholla.

Lähes kymmenen vuoden aikajänne tuntuu romaanin näkökulmasta pitkältä. Päähenkilöt kokevat paljon, mutta etenkin Kähönen tuntuu pysyvän samanlaisena pohdiskelijana ja tarkkailijana vuodesta toiseen. Maailma ympärillä muuttuu osin vauhdilla, ja etenkin rikospaikkatutkinnan ja poliisin käytössä olevan teknologian ja tietämyksen kehittyminen nivoutuu sujuvasti osaksi tarinaa. Siitä huolimatta tuntuu, että kirja päättyy samoin kuin se on alkanutkin – vaikka paljon on tapahtunut.

Veri ei vaikene kertoo ajasta, josta on syytä muistaa olennaisia asioita myös näinä aikoina, kun äärioikeisto liikehtii voimakkaasti ja poliittinen korrektius on aikoja sitten vedetty vessasta alas. Saamme vain toivoa, että ne, joilla valta on, pitävät huolen siitä, ettei lapuanliikkeen kaltaista järjestäytynyttä väkivaltaa enää koskaan sallita.


Mikko Porvali: Veri ei vaikene
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2016
339 s.

Arvostelukappale

________

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjavuori

Haasteet: 72. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 24. Kirjassa selvitetään rikos.


___________



Tällä viikolla monessa kirjablogissa vietetään Dekkariviikkoa, josta lisätietoa esimerkiksi Yöpöydän kirjat -blogissa. Osallistun viikkoon itsekin pitkällisen dekkaritauon jälkeen, toinenkin dekkari on nimittäin jo luettuna ja bloggaan siitä myöhemmin tällä viikolla. Ehkä ehdin vielä lisääkin, kuka tietää...

10. kesäkuuta 2017

Aulikki Oksanen: Kolmas sisar (ja kutsu Runokävelyyn 6.7.)



Aulikki Oksasen Kolmas sisar -runokokoelman nimikkohenkilö on seikkailija, kärsijä, väärinymmärretty ja silti rakastettu. Hän pääsee ääneen tai pikemminkin katseen kohteeksi vasta aivan lopussa, kokoelman päättävän monisivuisen runosikermän päähenkilönä. Runo on villi, ihastuttavalla tavalla runonlaulannan perinteelle kumartava saaga.

Kokonaisuutena Kolmas sisar on runoteos, joka houkuttelee lukemaan. Oksanen kirjoittaa luonnosta, ihmisen ja luonnon kohtaamisesta, tavoista ymmärtää luontoa. Luonto saa hahmoja ja muotoja, joita ihmisen on helpompi lähestyä, mutta kesyttää se ei itseään anna, vaan pysyy etäällä, omassa rauhassaan.




Kolmannen sisaren yleistunnelma on kujeileva. Maailmasta voi löytää aina jotain sellaista, jolle voi nauraa tai edes hymähtää: jopa myrskyllä on oma huvittava puolensa, eikä roolien ylläpitäminen kestä ikuisuuksiin.

Kokoelman alaotsikkona on Runoja ja laulurunoja. Mukana onkin tekstejä, joita ovat laulaneet esimerkiksi Vuokko Hovatta ja Vesa-Matti Loiri. Laulumaisuus näkyy tietynlaisena toisteisuutena, kuten kertosäkeissä tapana on. Runoja lukiessa se ei tuo varsinaista lisäarvoa, vaan sai ainakin kaltaiseni kevytrunonlukijan silmät pomppimaan nopeammin eteenpäin. Pidän kuitenkin paljon Oksasen runojen rytmistä, se on jotenkin keinuva ja houkutteleva. Ehkä laulumaisuus saa sen aikaan, kukaties.



Kirja on kuvitettu Oksasen omilla piirroksilla ja grafiikkatöillä, mikä lisää sen veikeää tunnelmaa. Oksasen kuvissa on samantyyppistä kujeilua kuin runoissa itsessään, ja kokonaisuus on toimiva. Runoissa on paljon tarinallisuutta: ne kertovat kiertävän runonlaulajan tapaan pienistä sattumuksista siinä missä traagisista rakkaustarinoistakin. On maagisia elementtejä mutta myös arkisinta arkea.

Huomattava osuus on välimerellisillä tuokiokuvilla ja tunnelmilla. Runojen mukana saattoi leijua jonnekin Välimeren rannalle, pieniin kyliin ja vuorten rinteille, yrttien ja räiskyvien kasvien huumaavaan tuoksuun, vuosituhantisen kulttuuriperinnön äärelle.

Erityisen paljon minua ilahdutti juuri nyt runo Kesä tulee käymään

Kesä tulee käymään.
Se viihtyy hyvin,
loikoo rannalla
ja saunoo kunnolla,
ja sammuu laiturille niin kuin eno.

Ja sitten se jo lähtee,
koska sille
on tullut joku kiireellinen meno.


Aulikki Oksanen: Kolmas sisar
Siltala 2011
93 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Sallan lukupäiväkirja, Lumiomena, Kirjamielellä, Kirjava kammari

Haasteet: 70. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 22. Kuvitettu kirja, Runohaaste


______________



Ja sitten se Runokävely-vinkki! 

Järjestämme muutamien kirjabloggajakollegoiden kanssa torstaina 6.7., Eino Leinon ja Runon ja suven päivänä Runokävelyn Helsingissä. Tapahtuma alkaa klo 16.00 Runebergin patsaalla ja päättyy klo 19 Kansalaistorille. Kuljemme siis oheisen reitin mukaisesti Helsingin keskustassa, luemme (kotimaisia) runoja ääneen ja yksikseen ja kutsumme mukaan Juuri Sinut. Mukana kulkee myös Helsingin kaupunginkirjaston Runopyörä, josta voi lainata runoja luettavakseen. Tapahtuma ei edellytä mitään ennakkotietoja tai -valmiuksia, ja siihen voi osallistua vain lyhyeksikin toviksi missä tahansa reitin varrella.

Tervetuloa mukaan!