Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Tohtori David Livingstone lienee yksi maailmanhistorian kuuluisimmista tutkimusmatkailijoista, ainakin näin länsimaalaisen historiankirjoituksen näkökulmasta. Hän syntyi Skotlannissa vuonna 1813 ja kuoli Sambiassa vuonna 1873. Livingstonen viimeisen tutkimusmatkan tarkoituksena oli löytää Niilin lähteille, mutta se päättyi hänen kuolemaansa.

Mutta ei tässä pitänyt Livingstonesta puhua, oikeastaan hän on tällä kertaa sivuseikka.

Zimbabwelaisen Petina Gappahin romaani Pimeydestä loistaa valo on ihastuttavan eloisa, herkullinen ja raadollinen kuvaus ajasta ja tapahtumista David Livingstonen kuoleman jälkeen. Livingstonen uskolliset palvelijat ja matkakumppanit päätyivät neuvottelujen jälkeen hautaamaan hänen sydämensä ja sisäelimensä kuolinpaikalle mutta kuljettamaan luut rannikolle ja siitä eteenpäin Isoon-Britanniaan saakka. Romaani kertoo pitkästä matkasta, jonka seurue teki Livingstonen maallisten jäänteiden kanssa.

Tarinan näkökulma on kaksijakoinen. Ääneen pääsevät Livingstonen rempseä kokki Halima ja hänen jälkeensä pappeudesta haaveileva käännynnäinen, orjuudesta kristittyyn lähetyskouluun pelastettu Jacob Wainwright. Henkilöhahmot eivät voisi olla erilaisempia. Siinä missä Halima on käytännöllinen, suurpiirteinen ja hätkähtämätön, Jacob pyrkii kaikessa ilmaisussaan huolehtimaan säädyllisyydestä, kristillisyydestä ja jälkeensä jättämistä merkityksistä. Halima kertoo tapahtumista niin kuin ne kokee, Jacob kirjaa niitä päiväkirjaansa tarkkaan sanojaan punniten, toiveenaan, että teksti julkaistaisiin joskus.

Gappahin romaani on yhtäältä kiehtova ja hyvin rakennettu historiallinen romaani, toisaalta kiinnostava kannanotto historiankirjoituksen muodostumiseen. Etenkin Jacobin suureelliset suunnitelmat ja jatkuva itsensä tarkkailu ja toiminnan tiedostaminen kuvaavat historiankirjoituksen monitulkintaisuutta ja ristiriitaisuutta. Monet lähteet, joihin historiallinen tietomme ja ymmärryksemme perustuu, ovat hyvin itsetietoisia ja tarkoituksellisesti koostettuja, eivät mitään viattomia ja satunnaisia tietyistä historiallisista hetkistä säilyneitä "aarteita".

Pimeydestä loistaa valo saa lukijansa tuntemaan viidakon uhan, matkan raskauden ja seurueen turhautumisen. Sen mukana uppoaa vieraaseen maailmaan, jossa on kuitenkin paljon tuttua yleisinhimillistä: väsymystä, riitoja, ristiriitaisia pyrkimyksiä, pettymyksiä. Kaiken yllä on yhteinen päämäärä, tavoite jonka toteutuminen on kiinni monesta selkänahasta ja hiertyneestä jalkapohjasta.


Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Suomentaja: Aleksi Milonoff
Tammi 2019
377 s.
Out of Darkness, Shining Light (2019)

Kirjastosta.


Toisaalla: Lumiomena, Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Donna mobilen kirjat, Kirjojen kuisketta

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.

Kenen tyttäriä?

Vuoden 2020 Helmet-haasteen yksi kiehtova kohta on lukea kaksi kirjaa, joilla on samankaltaiset nimet. Minun valintani kohdistui tyttäriin, nimittäin Nefrin ja Kiurun sellaisiin.

Erika Vikin loistava steampunk-fantasiatrilogia Kaksosauringot sai päätösosansa Nefrin tytär vuonna 2018. Aiemmat osat Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat olleet koukuttavaa, viihdyttävää ja koskettavaa luettavaa. Kolmas osa jäi minulla muun lukemisen jalkoihin, mutta nyt nautiskelin sen, suorastaan ahmin, yhden viikonlopun aikana.

Kyse on tosiaan trilogian päätösosasta, joten jos et ole sarjaan vielä tutustunut, seuraavassa on juonta paljastavia asioita. 

Nefrin tytär jatkuu suoraan siitä, mihin Seleesian näkijä jäi. Tulilinnut ovat hyökänneet Seleesiaan ja sota on syttynyt. Taistelun melskeessä Aleia on kaapattu ja viety laivaan, joka matkaa vauhdilla kohti itää. Kaappauksen takana on salaperäinen Klaani, joka on ollut Aleian kintereillä jo pitkään.

Corildon lähtee apujoukkojen kanssa jäljittämään Aleiaa, jotta hänet saataisiin pelastettua. Joukkoon liittyy lahjakkaita seleesejä ja vanhoja tuttuja ihmisiä: Aleian heila Mateio ja Corildonin vanha ystävä Arata Erren.

Matka vie kohti Thelluriaa, joka on kenties vahvin ja kehittynein valtio kahden auringon alla. Thelluriassa Aleia kohtaa ihmiset, jotka ovat olleet hänen kannoillaan ja saa yllättyä monella tapaa. Hänen oma taustansa alkaa aueta, vaikka sitä onkin vaikea uskoa ja hyväksyä. Samalla Aleialle paljastuu diplomaattisia kuvioita ja strategioita, joiden hän ymmärtää olevan seleesien kannalta tuhoisia. Seleesit eivät ylivoimaisine aisteineen totisesti ole kaikkien kansojen suosiossa.

Nefrin tytär sijoittuu suurimmilta osin Thelluriaan. Vik koukuttaa lukijansa jälleen: miljöö on todella kiehtova. Thelluriassa on jo opittu hyödyntämään sähköä, ja teknologia on muutenkin edistyneempää kuin naapurivaltioissa. Mutta millä hinnalla teknologinen kehitys on saatu aikaan ja mitä sen edelleen kehittämisestä ollaan valmiita maksamaan? Paljon.

Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kokonaisuutta avaavia osuuksia on ripoteltu juonenkäänteisiin juuri sopivasti. Aleian oma historia ja olemus saavat selitystä, ja kokonaiskuva Kaksosaurinkojen maailmasta selkenee ja laajenee. Todella kiehtovaa kerrontaa, se on todettava. Trilogia kasvaa ehdottomasti suurmittoihin, jotka tuovat lukijalle tyytyväistä kiherrystä.

En keksi, mitä vaille olisin Kaksosaurinkojen suhteen jäänyt. Trilogian puolisentoistatuhatta sivua upottavat mukaansa, saavat nauttimaan seikkailusta, uudesta maailmasta ja fantasiaelementeistä. Suosittelen suurella ilolla, ja luulenpa joskus palaavani Aleian, Corildonin ja kumppaneiden seuraan uusintakierrokselle.


Erika Vik: Nefrin tytär. Kaksosauringot III
Gummerus 2018
560 s.

Kirjastosta.


Toinen tytär, johon tutustuin, on kaikkea muuta kuin yliluonnollinen. Päin vastoin: hyvin tiukasti reaalimaailmassa ja sen karuudessa pysyteltiin. Silja Kiuru on evakkoperheen tytär, jonka arki hiljaisella maaseudulla koostuu leikeistä, työstä ja perheen elämästä. Siljan vanhemmat ovat työteliäitä karjalalaisia, jotka ovat tehneet kaikkensa, jotta sodanjälkeinen elämä uudella seudulla luonnistuisi mahdollisimman hyvin. He ovat ahkeria, vaatimattomia ja vakavia ihmisiä, eikä elämässä ole juurikaan hupia.

Silja tarkkailee perhettään ja elää elämäänsä kuin vain alle kouluikäinen tyttö osaa. Vähitellen hän kasvaa, ymmärrys laajenee ja monenlaiset pienet ja lopulta suuret tapahtumat muokkaavat Kiurun perheen elämää. Siljan elämää seurataan nuoreksi aikuiseksi, ja aivan helpoimpia kortteja hän ei käteensä saa.

Marja Leena Virtasen kerronta on tyyntä, jollain tapaa eteeristä. Kieli on kaunista ja kuulasta, tarinassa traagisia käänteitä, henkilöissä paljon ladattuna. Minuun tämä ei oikein vaikuttanut eikä koskettanut, vaikka lähtökohtaisesti olen kiinnostunut siitä, millaisia vaikutuksia sodalla on ihmisiin. Jokin hiersi: minun makuuni kirja on liian tietoinen itsestään ja koskettavuudestaan.

Uskon tämän olevan monelle mieluisaa ja kaunista luettavaa, mutta minä en kuulunut ehkä kohderyhmään, enkä siksi oikein saa kirjasta irti edes kirjoitettavaa.


Marja Leena Virtanen: Kiurun tytär
Karisto 2019
292 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47. ja 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet.

Tammikuun lyhyitä: Tikkurila-Minecraftista Algeriaan, Beniniin ja pimeään kellarikomeroon

Tammikuu oli oivallinen lukukuukausi. Luin 12 kirjaa, paljon enemmän kuin viime aikoina ylipäänsä ja suuremmalla innolla kuin pitkään aikaan. Toki sillä oli suuri vaikutus, etten ollut tammikuussa lainkaan töissä: ensimmäisen viikon olin joululomalla ja siitä alkoikin sitten äitiysvapaa. (Ei, pieni lukutoukka ei ole vielä(kään) osoittanut kiinnostusta poistua kotelostaan.)

Muutamasta tammikuun kirjasta aion kirjoittaa vielä myöhemmin lisää, mutta tähän postaukseen kasaan neljä sellaista, joista kerron lyhyesti. Viime vuoden blogialhon jälkeen tuntuu tärkeältä kirjata edes hieman tarkemmin talteen luettuja kirjoja ja niiden herättämiä ajatuksia - edes lyhyesti.

Antti Arnkil on kirjailija ja kustannustoimittaja, jonka kolmas kirja Sunnuntaiesseet julkaistiin viime vuonna. Olen lukenut hänen esikoisteoksensa Lauantaiesseet viitisen vuotta sitten, ja pidin siitä todella paljon.

Sunnuntaiesseet sisältää kymmenen esseetä erilaisista kulttuurin muodoista. Arnkil käsittelee esimerkiksi liikkuvaa kuvaa, runoja, proosaa, lastenkulttuuria ja pelimaailmoja. Aiheet lentelevät laidasta laitaan ja ilahduttavat monipuolisuudellaan.

Arnkilin esseiden ansioksi on ilman muuta annettava se, että vaikka aihe ei olisi itselle edes tuttu, sitä käsittelevän esseen lukeminen on silti suurta iloa. Itse en esimerkiksi ole koskaan katsonut tv-sarja Breaking Badia tai lukenut Pauliina Haasjoen runoja, mutta silti luin mielelläni Arnkilin ajatuksia niistä. Toisaalta en erityisemmin piittaa Tuntemattomasta sotilaasta tai Petri Tammisen Meriromaanista (jonka sentään olen lukenut, mutta joka ei jättänyt oikein mitään tuntemuksia) - ja kappas, silti luin niitä käsittelevät esseet tyytyväisenä.

Arnkil käsittelee myös Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania (johon perustuvan immersiivisen näytelmän olen kokenut), Tikkurilaa Minecraftin kautta ja Ryhmä Hauta. Monipuolista ja ilahduttavaa, kerta kaikkiaan. Teksti on tyylikästä, älykästä ja konstailematonta, ajattelu kirkasta ja selkeää. Voihan esseet, ne ovat niin mainioita!


Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet
Siltala 2019
176 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli

Joann Sfarin Rabbin katti on kolmen albumin sarjakuvakokoelma, joka vie lukijan 1930-luvun Algeriaan. Ei kovin tuttu aihe, ei tosiaan. Pääosassa sarjakuvassa on juutalainen rabbi, hänen kaunis tyttärensä Zlabya ja heidän kissansa, joka oppii puhumaan ja on muutenkin aika poikkeuksellinen kaveri.

Tripla-albumi koostuu kolmesta osasta, jotka ovat Bar mitsva, Leijona-Malka ja Exodus. Sfar herättää miljöön ja kulttuurin eloon ilahduttavilla yksityiskohdilla, seesteisellä värimaailmalla ja vinkeällä tarinalla kiinnostavine hahmoineen. Rabbi itse on hieman hölmö mutta sympaattinen, Zlabya-tytär nokkela ja kissa sopivan kiero ja kuitenkin mainio.

Rabbin katti oli hauska tuttavuus tarinallisesti, mutta kuvatyyliltään se ei ehkä ole minulle kaikkein mieluisin. Sfarin tyyli on melko kulmikas ja osin karski, ja etenkin ihmishahmot ovat tietyllä tavalla "tönkköjä", vaikka totta kai taidolla tehtyjä.

Periaatteessa erikoisen poppoon seikkailuja voisi mielellään seurata lisääkin.


Joann Sfar: Rabbin katti
Suomentajat: Kirsi Kinnunen ja Saila Kinnunen
Egmont Kustannus 2006
142 s.
Le Chat du Rabbin 1: La Bar-Mitsva, Le Chat du Rabbin 2: Le Malka des Lions, Le Chat du Rabbin 3: L'Exode (2001-2003)

Kirjastosta.


Haasteet: Pariisi-Dakar-kirjaralli (Algeria)

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoin kirjahyllyssäni vuodesta 2004 majailleen Vivi-Ann Sjögrenin omaelämäkerrallisen kirjan Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä. Olen lukenut sen ensimmäisen kerran jo tuolloin viitisentoista vuotta sitten, jolloin luin muutenkin Sjögrenin ihania muistelmakirjoja. Ajattelin (ja ajattelen edelleen), että Sjögren on elänyt kiehtovan, kokemusrikkaan elämän.

Kasvokkain on Sjögrenin kirjoituskokoelma Beninistä. Hän vieraili siellä olevassa taiteilijaresidenssissä Villa Karossa vuosituhannen vaihteessa ja palasi Beniniin vielä uudelleen asumaan joksikin aikaa sen jälkeen. Kirja kuvaa kokemuksia, kohtaamisia ja ajatuksia, joita Benin ja Afrikka laajemmin Sjögrenin eteen toivat.

Itse en ole koskaan käynyt Afrikan mantereella, toivottavasti jonain päivänä pääsen. Ja vaikken monessa muussakaan maailmankolkassa ole käynyt, muiden kokemukset niistä kiehtovat ja kiinnostavat kovasti. Sjögrenin ote omiin kokemuksiinsa on lempeä, konstailematon ja avarakatseinen. Hän myöntää omat heikkoutensa ja kompastuskivensä, eikä toisaalta rakenna kohtaamistaan vieraan kulttuurin muodoista sen enempää uhkakuvia kuin ihanteitakaan.

Sjögreniä lukiessa on aina sellainen olo, että maailmassa on hyvää ja lempeää, inhimillistä ja aitoa. Kaikesta pahasta ja kolhivasta huolimatta suuri osa elämää on edelleen ihmisten välisiä kohtaamisia, onnistunutta kommunikointa ja uuden oppimista ja ymmärtämistä. Miten lohdullinen ajatus.


Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä
Suomentaja: Saara Villa
Schildts 2003
291 s.
Detta möte (2002)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Benin).

Tuuve Aron novellit ovat olleet minulle ilahduttavaa luettavaa vuosien varrella. Ne ovat useimmiten hieman absurdiin taipuvaisia, villejä ja hyväntuulisia, vaikka aiheet voivat olla karujakin.

Kirjaston suositushyllystä bongasin Tuuve Aron tuotannolle harvinaisemman teoksen: romaanin. Karmiina on Aron esikoisromaani ja tarinaltaan ehdottomasti yhtä villi kuin monet hänen novelleistaankin.

Päähenkilö on 17-vuotias tyttö Karmiina, joka on elänyt koko ikänsä lukittuna saunan kellarikomeroon. Hänen kasvojensa ja kehonsa toinen puoli on ruhjoutunut jo vauvana, kun äiti viskasi Karmiinan ja hänen kaksoissiskonsa kaivoon. Nyt aikuisuuden kynnyksellä Karmiina on päässyt vapauteen, ei ehkä siisteimmällä mahdollisella tavalla, mutta päässyt kuitenkin.

Karmiinalta puuttuvat ymmärrettävästi sosiaaliset taidot ja "normaalit" käytöstavat. Hän ei osaa kohdata muita ihmisiä, mutta sentään osa muista ihmisistä osaa kohdata hänet. Kaikki tosin eivät, eikä taakse jää pelkkää hymyä. Käänteet tarinassa ovat melkoisia, ne ilahduttavat ja vähän karmivatkin.

Aron omaperäinen tyyli on mieleenpainuva. Itse pidän siitä enemmän novelleissa, Karmiina alkoi pidemmän päälle käydä hieman raskaaksi luettavaksi erikoislaatuisuutensa vuoksi.


Tuuve Aro: Karmiina
WSOY 2004
270 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Ghanalais-yhdysvaltalainen Yaa Gyasi on kirjailija, josta toivottavasti kuullaan vielä paljon. Hänen esikoisromaaninsa Matkalla kotiin pyöri muutamia vuosia sitten kirjamaailmassani, kun se ilmestyi suomeksi. Nyt myös minä luin sen, ja ilahduin.

Episodimainen romaani kertoo kahden toisiaan tuntemattoman ghanalaisen sisaruspuolen ja heidän jälkeläistensä tarinan 1700-luvulta 2000-luvulle. Etusivulla sukupuussa esitellyt henkilöhahmot astuvat vuorotellen esiin ja rakentavat omalta osaltaan sukupolvien ketjun tarinaa. Toinen sukuhaara kokee elämän pääosin Ghanassa, toinen rakentuu Yhdysvaltoihin, jonne kantaäiti Esi Asare viedään orjaksi.

Vuosikymmenten ja -satojen kulkuun mahtuu paljon inhimillistä historiaa, kärsimystä, onneakin. On hyvin valittuja puolisoja ja huonosti valittuja. On nimettömäksi jääviä isiä, ikuisesti kadoksiin joutuvia äitejä. Sisarussarjat ovat suuria tai pieniä, jotkut menetetään ja toiset pysyvät. Köyhyyttä ja kurjuutta koetaan, mutta niin myös yhteiskunnallinen nousu ja oman paikan vakiinnuttaminen ovat mahdollisia.

Gyasin kerronnassa henkilöt saavat oman äänensä, oman lukunsa ajan he ovat kaiken keskipisteenä, vaikka heitä ennen on ollut jo monta ja heidän jälkeensäkin tulee vielä seuraavia. Jokainen tarinan henkilö tuntuu sen pääosan esittäjältä sen aikaa, kun saa olla parrasvaloissa. Edelliset sukupolvet jäävät tarinoihin ja muistoihin, vaikka ajan kululla on oma raadollinen puolensa: joskus on menneenkin aika unohtua.

Matkalla kotiin käsittelee isoja teemoja. Kolonialismi, orjuus, orjakauppa, rasismi, näköalattomuus, yhteiskunnallinen epätasa-arvo: suuria asioita pohdittavaksi, kuvattavaksi saati ratkaistavaksi. Gyasin tarinassa ne sijoittuvat luontevasti osaksi ihmisten elämää, kokemuksia, muistoja ja pyrkimyksiä. Mitään teemaa ei hierota lukijan kasvoihin, alleviivata tai muuten jankuteta, vaan ne kaikki saavat sijansa tarinassa kuin luonnostaan. Se ei tee niitä yhtään hyväksyttävämmiksi tai helpommiksi niellä, vaan pikemminkin saa tunteet vahvemmin esiin myös lukijassa. Kirja saa ajattelemaan, se on aina tarpeen myös kaunokirjallisuudessa.

Ilahduttavan taitava, vahva romaani, joka elävöittää historiaa ja ihmisten kokemuksia vahvalla tavalla. Aivan loppupuolella siirappimittarini hieman ylittyi lankojen solmiutuessa yhteen, mutta se ei vie kärkeä muuten terävältä ja taitavalta kirjalta ja tarinalta. Suosittelen tutustumaan, jos Yaa Gyasi on vielä tuntematon tekijä.


Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suomentaja: Sari Karhulahti
Otava 2017
373 s.
Homegoing (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kartanon kruunaamaton lukija, Mummo matkalla, Kirjojen kuisketta, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Kirjahilla, Kosminen K, Kaikkia värejä       

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Ghana), Helmet-haasteen kohta 42. Kirjassa on isovanhempia.

Kokemuksia Sudanista ja Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteen kooste

Tammikuu 2020 on ollut todellinen lukukuu, ja olen lukenut poikkeuksellisen paljon Afrikkaan sijoittuvaa ja afrikkalaista kirjallisuutta. Valinta on ollut tietoinen: olen halunnut edistää Kirjallista maailmanvalloitustani nimenomaan Afrikan mailla, vaikka kovin helppoa se ei olekaan. Luen mieluiten suomeksi, eikä läheskään kaikista Afrikan maista ole saatavilla suomeksi käännettyä kirjallisuutta.

Kaksi omaelämäkerrallista teosta vei minut Sudaniin ja sen eteläiseen naapuriin, maailman uusimpaan itsenäiseen valtioon, Etelä-Sudaniin. Sudanista tulevat helposti mieleen lähinnä erilaiset humanitaariset kriisit ja inhimillinen kärsimys. Lukemani kirjat eivät tuota mielikuvaa erityisemmin kirkastaneet.

Toimittaja Lubna Ahmad al-Husseinin kirja 40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista (suom. Aura Sevón, Minerva 2010) on karu tilitys tapahtumasarjasta, jonka absurdi kauheus saa pyörittelemään päätään pala kurkussa. Kirjan keskiössä on Ahmad al-Husseinin läpikäymä oikeustaistelu, jossa hänet tuomittiin 40 raipaniskun rangaistukseen housujen käyttämisestä ravintolaillallisella. Sudanin äärimmäisen tiukka sharialain tulkinta on luonut maahan järjestelmän, jossa valtion ylläpitämät poliisijoukot voivat käyttää käytännössä mielivaltaa. Ahmad al-Husseinin pidätti siveyspoliisi, joka katsoi hänen käyttäytyneen lainvastaisesti. Puolustautuminen osoittautui käytännössä mahdottomaksi, mutta korkeakoulutettu ja muillakin tavoin etuoikeutetussa asemassa oleva Ahmad al-Hussein ei antanut tuumaakaan periksi, vaan oikeudenkäynnistä tuli kansainvälistäkin huomiota herättänyt mediaspektaakkeli.

Kirjassa Lubna Ahmad al-Hussein kertoo oikeudenkäynnin lisäksi oman elämäntarinansa tiiviisti. Hän ei peittele tekemiään valintoja eikä myöskään tyydy hyväksymään kotimaansa ongelmia ja kipukohtia. Sudanilaisen naisen asema ei ole häävi, sillä yhteiskunta nojaa tiukkaan islamintulkintaan, ja ennakointi ja looginen toiminta osoittautuvat Ahmad al-Husseininkin elämässä käytännössä mahdottomiksi, sillä laki, säännöt ja niiden tulkinta muuttuvat jatkuvasti ja riippuvat suuresti niitä valvovista ja toteuttavista virkamiehistä ja viranomaisista. Hän onnistuu kuitenkin opiskelemaan yliopistossa toimittajaksi ja pääsemään merkittävään työhön, solmimaan avioliiton itse valitsemansa puolison kanssa ja tekemään kohtaamastaan epäoikeudenmukaisuudesta julkisen huomion kohteen.

Leo Siliämaa on puolestaan suomalainen kehitysyhteistyön emeritus, joka työskenteli Etelä-Sudanin alueella eripituisissa projekteissa 1970-luvulta eläköitymiseensä 2010-luvulla asti. Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman (Like 2015) on omaelämäkerrallista kerrontaa ja tietokirjallisia elementtejä yhdistävä teos, joka esittelee lukijalle Etelä-Sudanin haastavaa historiaa 1900-luvulta ja maan kehitystä (ja osin myös kehittymättömyyttä) kohti nykytilannetta. Siliämaalla on runsain mitoin kokemusta haastavista olosuhteista, mutta kirja ei ole mikään seikkailukertomus tai kauhisteleva koonti, vaan monin tavoin hyvin neutraali ja selkeä esitys aiheestaan.

Etelä-Sudanin ongelmana on kirjan alaotsikonkin mukaisesti eri ryhmittymien välinen taistelu vallasta ja maan hallinnasta. Niin ikään erilaiset luonnonilmiöt haastavat ihmisten elämää aiheuttaen esimerkiksi nälänhätää. Erilaiset kansainväliset avustusjärjestöt ovat pyrkineet tekemään pitkäjänteistä työtä alueella, mutta rajut konfliktit ja sodan uhka vaikeuttavat sitä.

Siliämaan kirja on kiinnostava katsaus maahan, jonka tilanteesta tuskin Suomessakaan liikoja tiedetään. Ilmaisultaan se on jäänyt hieman kotikutoiseksi, olisin kaivannut tekstiltä selkeämpää yhtenäistä tyyliä tai vastaavasti jakamista omaelämäkerralliseen kirjoitteluun ja tietokirjaosuuksiin. Nyt ne limittyvät ja tuovat kirjaan tietynlaisen jutustelevan, päiväkirjamaisen tyylin, josta itse en erityisemmin piittaa. Joku toinen voi toki pitää tyyliä hyvänä.


Lubna Ahmad al-Hussein: 40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista
Suomentaja: Aura Sevón
Minerva 2010
204 s.
Quarante coups de fouet pour un pantalon (2009)

Kirjastosta.


Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman
Like / Suomen Rauhanpuolustajat 2015
155 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Molemmat kirjat edistävät Maailmanvalloitustani uusilla mailla kuten myös tänään päättyvää Elämä, kerta kaikkiaan! -haastetta. Helmet-haasteeseen ne sopivat seuraavasti: Ahmad al-Husseinin kirja kohtaan 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa ja Siliämaan kirja kohtaan 39. Kirjassa lennetään.

Kirjaluotsi-blogin vuoden kestänyt Elämä, kerta kaikkiaan! -haaste päättyy tänään. Haasteessa luettiin elämäkerrallista kirjallisuutta melko löyhin kriteerein. Haaste oli todella mieluisa, ja luin vuoden aikana 11 siihen sopivaa teosta:

Lubna Ahmad al-Hussein: 40 raipaniskua. Tositarina nyky-Sudanista (Minerva 2010)
Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019)
Kari Häkkinen: Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus (Into Kustannus 2019)
Helmi Kekkonen: Olipa kerran äiti (Siltala 2019)
Primo Levi: Tällainenko on ihminen (Gummerus 2019)
Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut (Minerva Kustannus 2017)
Michelle Obama: Minun tarinani (Otava 2018)
Jussi Saarikoski: Eurooppa, pyörä ja jussi (BoD 2019)
Leo Siliämaa: Etelä-Sudanin synnytystuskat. Valtataistelu tuhosi unelman (Like 2015)
Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä (Schildts 2003)
Aino Vähäpesola: Onnenkissa (Kosmos 2019)


Kaikista en saanut kirjoitettua erillistä bloggausta, mutta hyviä lukukokemuksia sain yhtä kaikki.

Erityisen hyvin mieleeni jäivät Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti ja Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut. Luin ne viime syksynä, kuten luin monenlaista muutakin raskaus- ja äitiyskirjallisuutta. Kumpikin teoksista on vahvasti omakohtainen ja murtaa osaltaan äitiyteen liittyviä mielikuvia, jopa tabuja. Itse en toki vielä tiedä, mitä tulossa on, kun vauva on edelleen kohdussa, mutta sikäli kuin yhtään itseäni tunnen, Kekkosen ja Naakan kokemukset ovat sellaisia, että uskon saavani niistä samastumispintaa myöhemmin. Minulla ei ole harhakuvitelmia siitä, että olisin täydellinen superäiti eikä siitä, että säästyisin kritiikiltä ja arvioinnilta. Olen myös miettinyt jo etukäteen äitiyden vaikutusta mieleni hyvinvointiin ja valmistautunut tarkkailemaan sitä esimerkiksi synnytyksen jälkeisen masennuksen varalta. Minun on vaikeaa ajatella vain heittäytyväni äitiyteen, kaikkea muuta. Olen varautuja, riskejä arvioiva, toisinaan turhiakin asioita pelkäävä. Pelkään menetystä, pelkään hallinnan puutetta. Ja samalla odotan malttamattomasti, mitä tuleman pitää.

Selkeimpiä elämäkertoja lukemistani kirjoista olivat Kari Häkkisen kirjoittama Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus ja Michelle Obaman Minun tarinani. Hannu Lauerma on maankuulu oikeuspsykiatri, jota haastatellaan aina, kun pitää saada kommentteja ihmisten pahuuteen liittyen. Hän on rautainen ammattilainen, joka avaa elämäkerrassaan oman elämänsä käänteitä ennen kaikkea ammatillisesta näkökulmasta sekä työelämässä kohtaamiaan asioita. Michelle Obama on puolestaan Yhdysvaltojen edellinen ensimmäinen nainen, presidentti Barack Obaman puoliso ja taistelukumppani. Elämäkerta tarjosi todella kiinnostavan näkökulman Yhdysvaltoihin: yhteiskunnalliseen nousuun, kovaan työntekoon ja Valkoisen talon kulissien taakse. Nämä molemmat kirjat kuuntelin äänikirjoina.

Elämä, kerta kaikkiaan! -haasteeseen liittyy lukemisen lisäksi pieni lisätehtävä. Luettujen kirjojen pohjalta on tarkoitus rakentaa fiktiivisen ihmisen elämäkerta, jossa on elementtejä haasteen kirjoista. Kokeillaan, mitä saan aikaiseksi.

K:n tarina

K syntyi joskus mainitsemattomaan aikaan 1900-luvulla niin sanottuun sivistyneistöperheeseen, jossa lapsia kannustettiin taiteelliselle uralle. K kokeili pienestä pitäen erilaisia taiteenlajeja: piirustusta, maalausta, teatteria, kirjoittamista (Heistä tuli taiteilijoita). Tärkeimmäksi hänelle muodostui kirjoittaminen.

K pääsi yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä ja osoittautui lahjakkaaksi myös kirjallisuustieteen, ei pelkästään oman ilmaisunsa näkökulmasta. Hän kuitenkin koki kirjallisuustieteen maailman jäykäksi ja konservatiiviseksi ja ajatui kahnauksiin ohjaajiensa kanssa (Onnenkissa), joten sivuaineopiskelu vei hänet journalistiikan pariin, josta hän lopulta valmistuikin (40 raipaniskua - Tositarina nyky-Sudanista).

K kietoi itsensä syvälle journalismiin, muttei halunnut pysyvää työsuhdetta. Hän menestyi erinomaisesti freelancerina ja onnistui myymään juttujaan laajalle. Eräänä kesänä hän päätti lähteä pyörällä Eurooppaan (Eurooppa, pyörä ja jussi) nähdäkseen jotain sellaista, jota pelkästään urbaaneissa lomakohteissa ei ehkä näe. Matka vei Baltian läpi Itä-Eurooppaan, jossa K vieraili ensimmäistä kertaa Auschwitzin keskitysleirillä (Tällainenko on ihminen). Kokemus oli ravisteleva.

K koki, että hänen olisi saatava uusia näkökulmia elämäänsä ja kirjoittamiseensa. Niinpä hän pestautui kehitysyhteistyöhankkeeseen, joka vei hänet Etelä-Sudanin kriisialueelle (Etelä-Sudanin synnytystuskat - Valtataistelu tuhosi unelman). Vuosi tyystin erilaisessa ympäristössä teki hyvää ja asetti K:n ajatukset uusiin uomiin. Vuoden aikana hän todella teki kädet savessa töitä, mutta pääsi myös kohtaamaan merkittäviä ihmisiä, ei vähäisimpänä Barack ja Michelle Obaman (Minun tarinani).

Palattuaan Suomeen K kohtasi merkityksellisen ihmisen, jonka kanssa tuntui luontevalta perustaa perhe. Raskausaika, synnytys ja vauvavuosi eivät olleet K:lle helppoja: hänellä oli erilaisia pelkoja ja ahdistusta. Synnytys oli vaikea ja osin siitä syystä K sairastui synnytyksen jälkeiseen ahdistukseen ja masennukseen (Olipa kerran äiti, Hullu kuin äidiksi tullut). Hoitoa ei ollut aivan helppoa saada, mutta sinnikkään journalistin luonteella K onnistui sen piiriin pääsemään.

Omat kokemukset mielen järkkymisestä saivat K:n aloittamaan suuren kirjoitusprojektin mielenterveydestä. Hän tutustui sen äärimmäisiin ilmiöihin kenttätutkimuksella oikeuspsykiatrisessa vankisairaalassa (Hannu Lauerma - Psykiatrin päänavaus). Aineistoa oli niin paljon, että siitä alkoi muodostua lehtijuttujen lisäksi kirja. K haki ja sai projektinsa työstämistä varten mahdollisuuden matkustaa Beniniin Villa Karoon kahdeksi kuukaudeksi (Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä). Projekti valmistui menestyksekkäästi ja toi K:lle näkyvyyttä ja palkintoja. Sen jälkeen oli aika jatkaa kohti uusia haasteita, joita ei maailmasta ja elämästä puutu.


Kiitos Kirjaluotsille haasteesta!