25. syyskuuta 2016

Neljä lyhyttä



Sen lisäksi, että luettujen ja bloggausta odottavien kirjojen pino alkoi jo muistuttaa pian murenevaa tornirakennelmaa, pohdiskelin, että onpa tullut luettua aika mitäänsanomattomia kirjoja, joista tuskin riittää sanottavaa muutamaa virkettä enempää. Joten kappas, niputanpa neljä viime viikkojen ajalta jalkoihin pyörimään jäänyttä opusta tällaiseen maininnan tasolla käyvään bloggaukseen.

Mukana on siis 1700-luvun kirjallisuutta (Denis Diderot: Tämä ei ole tarina), kotimainen dekkari 1960-luvulta (Eeva Tenhunen: Mustat kalat), tuoretta ja palkittua nuortenkirjallisuutta (Nadja Sumanen: Rambo) sekä palvotun urheilulegendan elämäkerta (Ari Mennander: Teemu). Laitaa jos jonkinmoista, eikä muuta yhteistä tekijää kuin sattumanvarainen kasautuminen samaan luettujen pinoon.

Aloitetaan vaikkapa vanhimmasta teoksesta. Denis Diderotin Tämä ei ole tarina on neljän lyhyen tarinan kokoelma. Tarinoita yhdistää naisten tai naisen keskeinen rooli niissä joko läsnäolevana keskustelijana tai keskustelunaiheena. Pohdittavaksi tulevat ihmissuhteiden kiemurat, hyveet ja paheet, avioliitto, uskonto ja miehen ja naisen erot.

Ollakseen 1700-luvulla kirjoitettua (joskin vasta viime vuonna suomennettua) teoksen teksti ei ole vaikeaa tai järin haastavaa. Toisaalta se on myös jotenkin latteaa, eikä herätä juuri mitään ajatuksia suurempaa työstöä ajatellen. Varmaan on jälleen kerran todettava, etten lukenut kirjaa sopivalla hetkellä, sillä mikään Diderotin ajatuskulku ei saanut minua kiinnostumaan omien aivojeni rasittamisesta. Puuh.

Kuittaanpa kuitenkin lopultakin Helmet-haasteen hankalan kohdan 21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja, ja etenen Läpi historian -haasteessa baronetiksi, sillä tämä sopii kohtaan valistus ja esiromantiikka.


Denis Diderot: Tämä ei ole tarina
Suomentaja: Jan Blomstedt
Ulkoasu: Make Copies
ntamo 2015
141 s.
Ceci n'est pas un conte (1773)

Kirjastosta.

Turun Sanomien Päivi Brink on saanut tästä paljon enemmän irti.

_____________

Nadja Sumasen Rambo on Otavan nuortenromaanikilpailun sekä Finlandia Juniorin voittaja vuodelta 2015. Päähenkilö on kasiluokan päättävä Rambo, jolla on kotioloissa toivomisen varaa ja oman pään sisällä järjesteltävää. Kesä tuo mukanaan yllätyksiä, sillä Rambo pääsee sotkuisesta elämästään hengähdystauolle masentuneen äitinsä miesystävän vanhempien mökille. Yhtäkkiä on arki, jota eletään: lämmitetään saunaa, paistetaan lettuja, liikutaan luonnossa, ollaan toisten kanssa tekemisissä. Rambo löytää myös liikunnan ilon ja alkaa juosta. Äidinkin elämä saadaan paremmalle tolalle.

Rambo on saanut paljon hyviä arviointeja, ja kyllä se ihan oivallinen nuortenkirja onkin. Jossain määrin kuitenkin hieman rasittavalla tavalla osoitteleva, vaikka kertojanäkökulma on raikas. Kirjan välittämä kesäfiilis on mainio, ja toisaalta siinä on painavaakin asiaa erilaisuuden kohtaamisesta ja nuoren elämän painolastista. Siltikään en syttynyt, aivan kevyesti vain lämpesin.

Rambon innokkaan juoksuharrastuksen ansiosta saan ruksattua tällä Helmet-haasteesta kohdan 28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja.


Nadja Sumanen: Rambo
Ulkoasu: ?
Otava 2015
238 s.

Lainakirja.

Toisaalla esimerkiksi: Luettua elämää, Kujerruksia ja Kasoittain kauniita sanoja

_____________

Ari Mennanderin Teemu päätyi luettavakseni Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiirin vuoksi, ja se täyttää lukupiirimme idean täydellisesti. Vaikka muistan elävästi sen valtavan lakanan, jolla kirjaa mainostettiin Helsingin kirjamessuilla 2014, en olisi ikimaailmassa lukenut tätä ilman lukupiiriä.

Teemu kattaa Teemu Selänteen koko kunniakkaan urheilu-uran paljastaen myös siviilielämän tapahtumia etenkin Selänteen nuoruudesta. Kirja on täynnä rasittavaa nippeli- ja tilastotietoa, se listaa nimiä, kisoja, pelejä, turnauksia ja pisteitä, ja teksti etenee kuin höyryjuna, joka tosin aika ajoin palaa aina samalle asemalle. Kuvitus on runsas ja kieli selkeää ja yksinkertaista. Kaikki englanninkieliset, vierasperäiset ja sivistyssanat on "suomennettu" niiden perään, ja lopetin "muistelee nauraen" -termin laskemisen jo parinkymmenen sivun jälkeen yrittäen loppuajan olla huomioimatta sen rasittavuutta.

En ole lukenut urheilijoiden elämäkertoja aiemmin, joten ehkä tehdyillä valinnoilla on syynsä, mutta kyllä Teemusta jää jotenkin paha maku suuhun. Kirja on puhdas fanituote, kritiikki jää hyvin vähiin, ja kuva Selänteestä on niin siloinen, että ällöttää. Objektiivisuudesta ei ole tietoakaan. Vasta ihan lopussa Selänteen läheisten kommenteissa näkyy hieman synkempiäkin sävyjä, mutta koska ne on liitetty mukaan kuin ohimenevinä heittoina, on mahdotonta pitää Teemua missään määrin sellaisena kirjana, jollaiseksi nykyaikainen elämäkerta pitäisi voida laskea. Fanikirja, siinä se.

Lisäksi kirja on aivan törkeän epäkäytännöllisen kokoinen ja painoinen ja kolmelle palstalle aseteltu teksti vilisee silmissä.

Vaikka tämän elämäkertamaisuus lähinnä tuhahduttaa, napataan nyt kuitenkin Helmet-haasteesta kohta 26. Elämäkerta tai muistelmateos.


Ari Mennander: Teemu
Ulkoasu: Pasi Mennander
Otava 2014
320 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavuori
_____________

Neljäs kirjoista on niistä paras, Eeva Tenhusen Olavinlinnaan sijoittuva dekkari Mustat kalat. Humanistiopiskelijoiden kesä Olavinlinnan oppaina saa karmaisevan käänteen, kun linnassa tapahtuu murha – intohimosta tietenkin. Kirjan tunnelma on ihastuttavan kepeä ja leikittelevä, sen henkilöt mainioita ja juoni oivallisen viihdyttävä. Toki aika on ajanut kirjasta melkoista vauhtia ohi, mutta puolen vuosisadan takainen ajankuva on siitä huolimatta jotenkin suloista. Poliisitutkimusten amatöörimäisyydestä ei kannata alkaa liikoja valittamaan, kuten ei siitäkään, että arvasin kyllä murhaajan hyvin varhaisessa vaiheessa. 

Suosittelen kevyen luettavan tarpeeseen, linnojen ystäville ja jotain viatonta etsiville. Tai kaltaisilleni entisille (tai nykyisille) museo-oppaille nostalgiankaipuuseen. Moni asia on museossa edelleen ennallaan...


Eeva Tenhunen: Mustat kalat
Ulkoasu: Urpo Huhtanen
WSOY 1964
242 s.

Kirjastosta.

24. syyskuuta 2016

Älyn iloa



Onko älykkyys kirjallisuudessa pelote vai kiihote? Olen taipuvainen ajattelemaan, että paikoin molempia. Vaikken millään muotoa vähättele kirjallisuuden viihdyttävää voimaa, on sen ehdottomasti annettava myös painiskeltavaa ja purettavaa. Oikeastaan ennen kaikkea juuri sitä. Jotain uutta, kirkasta, erilaista. Jotain, mitä en itse osaisi sanoiksi pukea, mutta josta olen ehkä joskus saanut pienesti kiinni.

Kun kirjailija heittää lukijan eteen vieheitä, joita ei kuitenkaan ala kelata takaisin, tulee joskus hylätty olo. Osaanko, ymmärränkö? Aina en ymmärrä, ja silloin turhauttaa. Mitä knoppailua ja snobbailua tämä nyt on olevinaan? Mutta sitten kun ajatukset asettuvat järjestykseen, mieli kiepauttaa esiin jotain uutta ja aivot ovat päässeet parhaaseen käyttöönsä – silloin olo on kuin palkitulla.

En fanita ihmisiä kevein perustein, mutta kun fanitan, asetelma ei helpolla horju. Pelonsekainen ihailuni David Foster Wallacea on mitä suurimmissa määrin käynyt jo ilmi, eikä Lena Anderssonkaan ole tässä blogissa uusi nimi. Mitä kirjoittajia! Nyt olen lukenut jälleen lisää heiltä ja heistä, syvää älyn iloa tuntien.

Lena Anderssonin kokoelma Enpä usko – ajatuksia ja kannanottoja (Siltala 2016) koostaa yhteen hänen kolumnejaan Dagens Nyheter -lehdestä vuosilta 2010–2015 sekä yhden toisaalla julkaistun tekstin. Kolumnimitta on luonnollisesti tiivis ja Andersson käyttää sitä osaavasti. Sanna Mannisen erinomainen suomennos tekee kokoelmasta hallitun ja sulavan.

Andersson ottaa kantaa yhteiskuntaan, uskontoon, monarkiaan, muuttoliikkeisiin, kouluun ja ihmisyyteen. Hän on kärkevä muttei paasaavaa, nokkela muttei ärsyttävä ja haastava muttei vaikeaselkoinen. Kolumnien kärjet on valittu huolella, ja vaikka Andersson on kaikin tavoin hyvin laaja-alainen, tekstit eivät rönsyile laisinkaan. Pikemminkin ne saavat huokaamaan tyytyväisenä. Kuinka hienosti asiayhteyksiä voikaan rakentaa, perspektiiviä laajentaa ja ajatuksia veivata eteenpäin ilman turhia sivulauseita, alleviivaamista ja jaarittelua.

Andersson ei ole yhden asian airut, vaan hänen ajattelunsa monipuolisuus ja argumentointitaidot tarjoavat laajan kattauksen ihmiselämän aihepiirejä. Hän ei linnoittaudu omaan torniinsa huutelemaan mielipiteitään, vaan käy kolumneissaan myös keskustelua lukijoiden ja palautteenantajien kanssa. Ihailtavaa, tyyntä mutta äärimmäisen terävää. Jotain sellaista, josta säteilee ihmisenä ihmisten joukossa elämisen taitoa – joka ei ole lainkaan itsestäänselvää tässä ajassa.

Ville-Juhani Sutisen toimittama teos Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? (Savukeidas 2015) on puolestaan seitsemän kirjoittajan tekstikokoelma aiheesta DFW. Tekstit liikkuvat omakohtaisista Wallace-lukukokemuksista aina kirjallisuustieteelliseen tekstianalyysiin ja filosofiaan. Niitä on ilo lukea, sillä kirjoittajat – joukossaan muun muassa Samuli Knuuti ja Tommi Melender – suhtautuvat aiheeseensa monipuolisesti, tarkasti ja aidosti.

David Foster Wallacen tuotannon lukeminen on ollut minulle seikkailu ja haaste, joka on tarjonnut oivalluksen hetkiä siinä missä tukkoisia turhautumisiakin. Jokainen lukemani teos on kuitenkin tarjonnut erinomaista älyn mittelöä, ajatusten uudelleen järjestelyä ja mannaa lukijuudelle. Häntä itseään ja hänen tuotantoaan koskevien tekstien lukeminen jatkaa samaa. Herättelee, pohdituttaa.

Samalla huomaan reflektoivani omaa lukemistani. Miksi olen hullaantunut Wallaceen? Olenko edes oikeasti? Vai onko kyse siitä, että olen ihastunut johonkin mielikuvaan hänestä tai ajatukseen siitä, että ollakseni itse jotenkin älykkäämmän oloinen minun pitää pitää David Foster Wallacesta? Rakennanko jotakin roolia lukijana, koska lukemiseni ja lukijuuteni on blogin vuoksi julkista, näytillä olevaa ja muiden arvioitavissa?

Vaikka seilailen oman lukijuuteni kanssa osin epäilyksen mailla, yhdestä asiasta olen varma. Älyn ilo kirjallisuudessa ei himmene, vaan loistaa koko ajan kirkkaampana ja olennaisempana seikkana. Sitä minä lukemiseltani haluan: haastetta, kiperyyttä, uusia tapoja nähdä ja ajatella, aina uusia maailmoja.


Lena Andersson: Enpä usko – Ajatuksia ja kannanottoja
Suomentaja: Sanna Manninen
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2016
174 s.

Omasta hyllystä.


Ville-Juhani Sutinen (toim.): Mitä David Foster Wallace tarkoittaa?
Ulkoasu: Ville Hytönen
Savukeidas 2015
158 s.

Kirjastosta.

_______

Anderssonin kokoelmasta on kirjoittanut myös Ulla. Antti Hurskaisen teksti David Foster Wallacen lukemisesta täällä.

20. syyskuuta 2016

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää



Tiina Lifländerin Kolme syytä elää on kolmiodraama, avioliittoromaani ja ajankuva niin 1950- kuin 2000-luvuilta. Pääosassa ovat aviopari Helmi ja Lauri sekä Laurin sihteeri Kerttu, johon miehellä on hetken aikaa suhde. Lisäksi tavataan viikonloppuisä Tomi ja hänen varhaisteini-ikäinen tyttärensä Kiia. Helmi saa nuorena rouvana tietää miehensä syrjähypystä jo tuoreeltaan, mutta pitää tiedon itsellään vuosikymmenten ajan. Kun Helmi ja Kerttu kohtaavat vanhoilla päivillään, on mahdollisuus repiä ruvet auki – tai hiljentyä, edelleen. Valita, aina voi valita.

Lifländer kirjoittaa kepeästi, pakottomasti. Tarina syntyy pienin elein, lähes huomaamatta. Useat aikatasot vaihtelevat sujuvasti. Henkilöt ovat epätäydellisyydessään kokonaisia, ajoittain he heittävät puhtaan järjen menemään, mutta kukapa ei niin joskus tekisi.

Helmi ja Kerttu ovat vahvoja naisia. Kumpikin on tehnyt suuria ja merkittäviä valintoja, kummallakin on kaduttavaa mutta myös syitä olla eletystä elämästä ylpeä. 2000-luvun naiselle yli puolen vuosisadan takaiset ratkaisut, syyt ja seuraukset ovat niin ajallisesti kuin aatteellisesti kaukaisia, mutta sitäkin ymmärrettävämpiä.

Kolme syytä elää on romaani, jolla on ehdottomasti ansionsa, ei vähiten siksi, että sen kieli on upeaa ja sointuvaa. Tarinan jännite ei vain auennut minulle, en saanut lankojen päistä kiinni, en päässyt tunnelmaan mukaan kuin paikoittain, pääosin Helmin mukana. Nykyhetken Tomin osuutta tarinassa ihmettelen – hän vei tilaa tuomatta juuri tilalle rakennusaineksia uuteen. Ehkä tarkoituksena on kuvata ajan ja ajattelun muutosta, eri tapoja kokea ja valita. Mutta itse olisin ollut tyytyväinen ihan vain Helmiin ja Kerttuun.

Kolme syytä elää toi minulle rauhallisen lukuelämyksen. Odotin suuria käänteitä saapuviksi, jännitteen kiristymistä, jotain ravistelevaa. Vaikken niitä saanut, oli olo kirjan loputtua seesteinen. Näin se on, elämä. Omanlaisensa, aina merkittävä, mahdoton vääntää kaavaan – eikä koskaan sitä, mitä ennalta odotti.


Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Ulkoasu: Anna Makkonen
Atena 2016
342 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mitä luimme kerran, Pieni kirjasto, Sinisen linnan kirjasto, Leena Lumi, Kirjamuistikirja, Evarian kirjahylly, Lumiomena

14. syyskuuta 2016

Kansojen juurilla -lukuhaasteen koonti (lopultakin...)



Viime marraskuussa aloittamani Kansojen juurilla -lukuhaaste (alkuperäinen postaus täällä) päättyi jo yli kuukausi sitten, Maailman alkuperäiskansojen päivänä 9.8. Haasteessa piti lukea vähintään kolme alkuperäiskansoja käsittelevää tai alkuperäiskansaan kuuluvan henkilön kirjoittamaa kirjaa, joista yhden piti liittyä saamelaisuuteen.

Itse sain haasteen aikana luettua kuusi siihen sopivaa kirjaa. Kaikkea suunnittelemaani en ehtinyt, mutta onneksi lukuhaasteidenkin jälkeen on (luku)elämää.

Mukaan lähti paljon innokkaita itsensähaastajia, ja jälleen kerran luettiin kymmeniä eri kirjoja. Toistakymmentä muisti linkata koosteen aloituspostaukseen (vinkkaathan vielä, jos koosteesi on mennyt minulta ohi silmien), ja niiden perusteella koostin allaolevan lukulistan. Siitä sitten vaikka vinkkiä muillekin! Luimme yhdessä seuraavia kirjoja:


Saamelaiset

Giuseppe Acerbi: Matka Lapissa v. 1799 (Nipvet)
Ante Aikio: Aigi – Jänkäjärven syöverit (Kirjasähkökäyrä, Evarian kirjahylly, Kirja hyllyssä)
Ante Aikio: Aigi II – Lovi (Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie)
Annukka & Samuli Aikio: Kultainen koskelo (Kirjamatkat)
Matti Aikio: Eläinten nahoissa (Rinkka ja nojatuoli)
Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu (Oksan hyllyltä, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjasähkökäyrä, Ullan Luetut kirjat, Kujerruksia)
Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto (Kirjasähkökäyrä, Ullan Luetut kirjat)
Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää (Kirjasähkökäyrä)
Elina Helander-Renvall (toim.): Auringon tytär (Kirjamatkat)
Leena Laulajainen: Tyttö jonka joki halusi vaimokseen (Kirjamatkat)
Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiskiista (Kirjojen keskellä, Kirjamatkat)
Veli-Pekka Lehtola: Saamelaiset: historia, yhteiskunta, taide (Orfeuksen kääntöpiiri)
Samuli Paulaharju: Tunturien yöpuolta (Eniten minua kiinnostaa tie, Matkalla tuntemattomaan)
Samuli Paulaharju: Kolttain mailta (Kirjamatkat)
Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon (Iltatähden syttyessä, Kirja hyllyssä)
Lars Pettersson: Kautokeino, kylmä kosto (Kirjan pauloissa)
Jean-François Regnard: Retki Lappiin (Nipvet)
Raimo Suikkari: Suomen kaunis Lappi (Sheferijm)
Kerttu Vuolab: Sataprosenttinen (Kirjamatkat)
Annika Wennström: Lapinkylä. Sukutarina (Eniten minua kiinnostaa tie)


Amerikan mantereiden alkuperäiskansat

Hans Christian Adam & Edward S. Curtis: Edward S. Curtis (Orfeuksen kääntöpiiri)
Ernest S. Burch: Eskimot (Orfeuksen kääntöpiiri)
Forrest Carter: Pikku puun kasvatus (Ullan Luetut kirjat)
Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori (Evarian kirjahylly)
Eleanor Clymer: Intiaanipoika Oravanjalka (Sheferijm)
J. Fenimore Cooper: The Last of the Mohicans (Nipvet)
Margaret Craven: Kuulin pöllön kutsuvan (Nipvet)
Louise Erdrich: Anna meille siivet (Nipvet)
Louise Erdrich: Pyöreä talo (Kirja hyllyssä)
David Grann: Z: Amazonin kadonnut kaupunki (Nipvet)
Berta ja Elmer Hader: Urhea metsämies (Sheferijm)
Tiina Itkonen et al.: Inughuit (Orfeuksen kääntöpiiri, Rinkka ja nojatuoli)
Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken – Kapitalismi vs. ilmasto (Eniten minua kiinnostaa tie)
Irja Klemola: Nopsajalka ja Tähtisilmä (Sheferijm)
Corto Maltese: Keskiyön auringon alla (Oksan hyllyltä)
Charles C. Mann: 1491: Amerikka ennen Kolumbusta (Nipvet)
Karl May: Hopeajärven aarre (Iltatähden syttyessä)
Matti A. Pitkänen: Inkojen lastenlapset (Kirjan pauloissa)
Virpi Pöyhönen: Doe (Eniten minua kiinnostaa tieKirjojen keskellä)
Andrés Reséndez: A Land So Strange (Nipvet)
David Treurer: Hiawatha (Rinkka ja nojatuoli)
Ulf Uller: Haukansilmä ja Minnetonka (Sheferijm)
Mika Vaaranmaa (toim.): Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien satuja (Kirjamatkat, Evarian kirjahylly)
Welma Wallis: Kaksi vanhaa naista (Sheferijm)


Aboriginaalit

Sini Laurén (toim.): Kuinka kilpikonna sai kilpensä ja muita aboriginaalisatuja (Kirjamatkat)
Sven Lindqvist: Terra Nullius – Matkalla ei-kenenkään-maassa (Matkalla tuntemattomaan)
Geraldine McCaughrean: The Middle of Nowhere (Iltatähden syttyessä)
Tamara McKinley: Merten taa (Kirjan pauloissa)
Marlo Morgan: Viesti oikeiden ihmisten maailmasta (Kujerruksia)
David Mowaljarlai & Jutta Malnic: Yorro Yorro: aboriginal creation and the renewal of nature: rock paintings and stories from the Australian Kimberley (Rinkka ja nojatuoli)


Maorit

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (Sheferijm, Kujerruksia)
Sarah Lark: Valkoisen pilven maa (Kirjojen keskellä, Kirjasähkökäyrä, Evarian kirjahylly)


Polynesia

Herman Melville: Taipii – Kappale polynesialaisten elämää (Matkalla tuntemattomaan)


Afrikan alkuperäiskansat

Chinua Achebe: Kaikki hajoaa (Kirja hyllyssä)
Rachel Campbell-Johnston: The Child's Elephant (Iltatähden syttyessä)


****************

Suuret kiitokset innokkaille osallistujille! Jatketaanhan alkuperäiskansojen esilläpitoa edelleenkin? Tai ainakin oman tiedon kartuttamista aiheesta? Lukemisiin!

13. syyskuuta 2016

Siri Pettersen: Mätä




Korpinkehät-trilogian aloitusosan Odininlapsen lopussa hännätön Hirka siirtyy korpinkehän kautta pois Yminmaasta, siihen maailmaan, ihmisten maailmaan, johon hän tuntuu kuuluvan.

Mätä alkaa dramaattisin kääntein synkästä metrotunnelista ja pian jo tavataan Hirka, joka asuu kirkon tiloissa ja yrittää olla mahdollisimman huomaamaton erikoisuudessaan. Samaan aikaan Yminmaassa Rime on saanut tehtävän Neuvoston Korpinkantajana, ja sisäiset erimielisyydet ja sodan uhka kiristävät Neuvoston ja Yminmaan kansojen välejä. Rimellä on myös tolkuton ikävä Hirkaa.

Toisessa maailmassa Hirka saa huomata, ettei elämä huomaamattomana ole niin helppoa. Korppinsa Kuron kanssa hän joutuu pakomatkalle ja kohtaa yllätyksen toisensa perään – harva niistä on erityisen mukava. Luonnonlapsi Hirka joutuu kasvokkain ikävän tosiasian kanssa: maailma, josta hän on syntyisin, on kuolemassa, sillä Mätä leviää. Ihmisten ja luonnon suhde on katkennut, eikä sen elpymisestä ole merkkiäkään. Saati sitten Mahdista. Hirka tutustuu Stefaniin, joka metsästää ihmisiä, jotka ovat maistaneet Sokeiden verta. Eräänlaisia eläviä kuolleita siis. Lisäksi Hirkan salaperäinen sytyperä alkaa vähitellen aueta...

Mätä on todella vauhdikas romaani, ja se vaatii ehdottomasti alleen Odininlapsen lukemisen. Ensimmäisen osan tapahtumia kerrataan osittain kuin varkain, mikä onnistuu hämmentävän hyvin ottaen huomioon, että toisen osan juonenkäänteet ovat vauhtia ja vaaroja täynnä. Niitä on jopa melkein liikaa, sillä hetkeksikään ei ehdi jäädä maistelemaan lukemaansa. Pettersen on rakentanut varsin massiivisen kokonaisuuden, jonka ymmärtäminen vaatii myös lukijan omien aivosolujen hierontaa. Kolmannella osalla, pian suomeksi ilmestyvällä Mahdilla, tulee olemaan melkoinen työ kaikkien lankojen yhteensolmimiseksi. Luottoni on kova.

Mätä oli minulle mieluisaa luettavaa: se on seikkailu, fantasia ja kasvukertomus. Se ottaa kantaa ympäristökysymyksiin ja uskonnon valtaan. Pidän Yminmaan korppiuskonnon onttouden käsittelyä rohkeana vetona ja odotan jännityksellä, miten Mahti lunastaa paikkansa ja selittää kuviota kokonaisuudessaan. Henkilöissä on värikkyyttä ja moniulotteisuutta. Hyvä ja paha eivät ole lainkaan niin selkeitä kuin voisi ensivilkaisulta luulla.

Hirka on mainio sankaritar. Hän on peloton ja kuitenkin epävarma, ehdoton ja silti pehmeä. Ristiriitainen, aito, eksyksissä ja läheisyydenkipeä – nuori nainen ottamassa kohtaloaan ja elämäänsä omiin käsiinsä. Stefan on myös kiehtova, ja hänestä saa paljon enemmän irti kuin esimerkiksi Rimestä, joka tuntuu vain kaahailevan paikasta toiseen.

Tyylillisesti kirjan kieli on hieman raskasta lukea. Se on aika dramaattista rakenteeltaan: pisteitä viljellään hurjan paljon ja tekstissä on paljon luettelomaisia yksisanaisia virkkeitä. Pidemmän päälle ratkaisu alkaa rasittaa lukemista, sillä teksti on katkonaista ja alleviivaavaa. Onneksi vauhdikkaat juonenkäänteet saavat huomion kiinnittymään kielen sijaan toimintaan.

Trilogian keskimmäisen osan tehtävä ei ole helppo. Mätä on kuitenkin aivan oivallinen jatko-osa Odininlapselle ja avaa uusia väyliä huikealle Korpinkehien tarinalle. Ei muuta kuin valmistautumaan pian koittavaan grande finaleen!


Siri Pettersen: Mätä – Korpinkehät II
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Sisko Honkala
Jalava 2016
499 s.
Råta (2014)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Ullan Luetut kirjat, Kirjojen keskellä, Notko, se lukeva peikko, Kirjakaapin kummitus, Todella vaiheessa, Mustemaailmani