Katja Kallio: Yön kantaja

Serafina oli se joka oli sanonut: ei sellaista ole olemassakaan. Hyvää naista. Ei sellaista naista olekaan joka ihan oikeasti kelpaisi, ja jota arvostettaisiin. Ei vaikka nainen olisi ihan millainen tahansa.

Katja Kallion Kuutamolla on yksi teiniaikojen suosikkikirjoistani, jonka olen lukenut monta kertaa. Vieläkin se nököttää rispaantuneena pokkaripainoksena hyllyssäni, ja vaikken enää vuosiin ole siihen tarttunut, tutun tarinan tuoma turva tyynnyttää aina tarpeen mukaan mieltäni.

Siinä missä Kuutamolla on perhosenkepeä viihdekirja, Kallion tuore, tänä keväänä julkaistu romaani Yön kantaja on painava, huolellinen romaani. Se kertoo suuren tarinan sangen vähäeleisesti, rakentaa yksilöstä omaa elämäänsä suuremman kertomuksen. Päähenkilö on Amanda Aaltonen, nainen, joka ei alistunut mihinkään muottiin tai määritelmään, ja joka sai kärsiä siitä lähes koko elämänsä.

Aaltonen (1864–1918) oli oikeasti elänyt ihminen, joka vietti suurimman osan rikkonaisesta elämästään Seilin saarella Turun saaristossa. Hänen diagnoosinsa oli insania epileptica menstrualis, epileptinen kuukautishulluus, siis ylipäänsä se, että hän oli omaehtoinen nainen, jolle ei mitään oikeaa sairautta saatu kehitettyä. Elinkautinen tuomio hullujenhuoneella siitä kuitenkin seurasi, kuinkas muuten.

Kallio on kirjoittanut Amandasta fiktiivisen tarinan, jonka pohjana on tutkimustyö. Olen joskus ollut skeptinen oikeiden ihmisten "fiktiivistämistä" kohtaan, mutta päässyt jo aikoja sitten yli ongelmastani. Yhtäältä olen edelleen sitä mieltä, että meillä kaikilla pitää olla oikeus omaan elämäämme sellaisena kuin se on, mutta toisaalta tarinankerronnan vapaus on myös tärkeää. Etenkin, kun sen tekee niin tyylikkäästi kuin Katja Kallio.

Ennen elämäänsä Seilillä Amanda on avioton lapsi, rämäpäinen tyttö, joka lähtee omille teilleen jo hyvin nuorena. Hän on työläinen, palvelustyttö, irtolainen, prostituoitu, vanki. Hän on villi ja arvaamaton, kuitenkin herkkä ja haavoittuvainen. Kun Amanda kohtaa Turussa ranskalaisen kuumailmapallolentäjä Duplessiksen, seikkailu Pariisia kohti voi alkaa.

Seikkailuja ei kuitenkaan ole tarkoitettu kaikille, etenkään 1800-luvun lopun naisille. Niinpä Suomeen palaamisen jälkeen Amandan seuraava ja lopullinen osoite on Seili. Siellä, suljetussa yhteisössä, hän kohtaa niin suomalaisen mielenterveys"hoidon" kuin väistämättä muodostuvan hierarkian. Amanda oppii omat tapansa selvitä, ja vaikka jääkylpyjä, ruumiillista hallintaa ja työtätyötätyötä käytetään ehtymättöminä hoitometodeina, ei elämä siltikään ole pelkkää kurjuutta. On ystävyyttä, mielikuvituksen voimaa ja rakkauttakin – mihin ne katoaisivat.

Yön kantaja on romaani, joka eli ja muutti muotoaan lukemisen aikana. Alku on jysäyttävä, koskettavakin, mutta kuumailmapalloseikkailun jälkeen alkuaika Seilin saarella hidastaa ja jopa tylsistää tarinankerrontaa. Onneksi kyse on vain hetkellisestä suvannosta, sillä loppua kohden tarinan kauneus ja karmeus aukenevat uudella tavalla ja pompottavat lukijaa mukanaan. Amandan rikas sisäinen maailma herää eloon, hänen monimutkainen persoonansa jää lukijalle loppuun saakka arvoitukseksi.

Amandan tarinan voi nähdä monelta kantilta. Se on kertomus suomalaisesta mielenterveyshistoriasta ja yhteiskunnan aatemaailmasta. Se on myös kertomus naiseudesta, naisen paikasta, sallituista ja kielletyistä tavoista olla nainen. Niinpä se sopii hienosti Suomi(ko) 100 -haasteeseen nostamalla esiin asioita, joita Suomen historiassa ei aina ole ollut hyväksyttyä kaivella tai ainakaan kritisoida.

Ja se on kertomus erikoisesta persoonasta, ihmisestä, joka ei sulaudu tapettiin eikä mahdu muotteihin. Ja saa kärsiä siitä koko ikänsä.

Amanda ei mennyt. Mitä katsomista siinä olisi ollut? Ei hän kuvitellut enää itse mihinkään lähtevänsä. Ei hänellä ollut mitään tekoa siinä maailmassa. Sillä kyse on siitä missä ihminen osaa olla, ja hän osasi olla enää täällä. 

Elämää muistuttava elämä oli muuttunut elämäksi. Halusi hän tai ei.

Katja Kallio: Yön kantaja
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2017
380 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirsin kirjanurkka, Lumiomena, Kirsin Book Club, Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Tuntematon lukija, Tekstiluola, Kulttuuri kukoistaa, Täysien sivujen nautinto, Kirjasähkökäyrä, Lukuisa, Rakkaudesta kirjoihin        

Haasteet: 92. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Suomi(ko) 100 (mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito).

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen

Viime vuoden keväällä luin Samuel Davidkinin mukaansatempaavan ja herkullisen dekkarin Esikoisten lunastus. Toivoin silloin tarinalle nopeaa jatkoa, ja ilokseni sitä oli saatavilla heti tänä kesänä. Helsingin juutalaisvaikutteiset mysteerit siis monimutkaistuvat entisestään, ja minua saa viedä niiden mukana.

Rikostorjuntayksikön tutkijat Leo Asko ja Daniel Janovsky pääsevät jälleen vaivaamaan harmaita aivosolujaan, sillä keskellä Helsingin kauppatoria tapahtuu kylmäverinen yhdysvaltalaisdiplomaatin salamurha. Tapaus lähtee aukeamaan hieman turhankin helposti, mistä KRP ja Supo ovat myhäilevän tyytyväisiä, mutta Asko ja Janovsky epäilevällä kannalla. Pomoja vain tuntuu olevan mahdotonta saada uskomaan päivänselviä todisteita.

Janovskylla on omat arvoituksensa ratkottavanaan, sillä hän on perinyt Helsingin juutalaisen seurakunnan rabbin runsaan kirjaston. Vihjeitä jostain huomattavan paljon suuremmasta tipahtelee hänen syliinsä kuin pölypalleroita kaapin päältä, ja tie vie niitä ratkomaan aina Israeliin ja Berliiniin asti.

Samaan aikaan kun kuvioon sotkeutuu kansainvälistä asekauppaa, diplomatian kiemuroita ja poliisin hierarkian aiheuttamaa kahnausta, sekä Janovskylla että Askolla on henkilökohtaista mietittävää. Janovskyn vaimo on pitkällä raskaana, ja silti vanha suola tuntuu janottavan. Asko puolestaan etenee naisystävänsä kanssa kohti parisuhteen seuraavaa vaihetta, ja samalla hänen vuosikausia aiemmin kadonneen isänsä kohtalo mietityttää yhä enemmän.

Sodomasta pohjoiseen on runsas, tapahtumarikas ja omaääninen dekkari, jossa Helsingin monikasvoisuus, kulttuurihistoria ja juutalainen elämäntapa pääsevät esiin. Juonenkäänteitä on reilu kourallinen, mutta siitä huolimatta Davidkin kykenee pitämään langat käsissään ja kasaamaan lihaa toiminnan ympärille. Etenkin omasta umpimaallistuneesta näkökulmastani tarkasteltuna elävä juutalainen kulttuuri nykyajan Helsingissä kiehtoo.

Davidkinin kerronta on saanut lisää rentoutta, vaivattomuutta. Vaikka Sodomasta pohjoiseen toimii myös eräänlaisena oppaana juutalaiseen kulttuuriin, se ei vaivu luennoimaan tai päälleliimaamaan. Rikosjuoni, henkilökohtaisen elämän käänteet ja monipuolinen kuvailu löytävät balanssin keskenään.

Juonenkäänteissä on toki melkoista mielikuvituksellisuutta suurlähettilään Shakespeare-sitaattien, Rembrandtin klassikkomaalauksen kätkemän arvoituksen, Lähi-idän politiikan ja Kuolleenmeren tarjoaman uhkan myötä, mutta niin hyvässä ja viihdyttävässä tarinassa sopii ollakin. Kritisoin ainoastaan päähenkilöiden olemusta, sillä he sekoittuivat lukiessa mielessäni tiuhaan toisiinsa, vaikka ovatkin selkeästi eri miehiä omine tavoitteineen ja toimintatapoineen. Jokin heidät vain sotkee toisiinsa.

Kuten viime vuonna, nytkin saan jäädä odottelemaan innolla seuraavaa osaa. Kaikkia arvoituksia ei totisesti ole vielä selvitetty.


Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen
Johnny Kniga 2017
363 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Mummo matkalla, Elämä on ihanaa

Haasteet: 94. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Maria Peura: Tunkeilijat

Maria Peuran novellikokoelma Tunkeilijat on häiritsevä ja häiritsevän hyvä. Sen 34 novellia iskevät lukijaa päin näköä, eivätkä totisesti anna vain lueskella vähän sinnepäin.

Peura on omaääninen, vahva ja anteeksipyytelemätön kirjoittaja. Hän taitaa sujuvasti sekä unenomaisen tulkinnallisuuden, raa'an realismin kuin murrekirjoittamisen. Osa kokoelman novelleista on kirjoitettu meänkielellä, joka on minulle äidin puolelta tuttu kieli, mutta sitä tuntemattomalle varmasti haastavaa luettavaa poljentonsa ja sanavalintojensa puolesta. Ei kannata silti sitä peläten jättää tätä kokeilematta.

Tunkeilijat sisältää novelleja, joiden punaisena lankana on vierauden kohtaaminen. Osassa vieras tulee sisältäpäin, perheestä tai omasta yhteisöstä, jopa omista ajatuksista. Osa novelleista puolestaan käsittelee sellaista vierautta, joka on helpompaa henkilöidä niihin, jotka tulevat muualta. Merkittävä määrä kokoelman novelleista kuvaa pakolaisia ja turvapaikanhakijoita, joko jo Suomeen saapuneina tai matkalla.

Peura käyttää novelleissaan erilaisia kerronnallisia ratkaisuja. On useita minämuotoisia novelleja, mutta myös kaikkitietävän kertojan ääntä käytetään. Miehen katse sijoittuu islamilaisen yhteisön sisälle, ja sen käänne on kutkuttava: mitä katse paljastaa, milloin on aika sulkea ja avata silmät?

Toista henkilöä puhuttelevat novellit joko keskusteluna tai kirjeinä viiltävät, kuten esimerkiksi eteiseen sammunutta äitiä puhuttelevan nuoren näkökulman tarjoava Nuku, nuku pikkupiika tai tyttärelleen kirjoittavan henkisesti epävakaan äidin Kirje tyttärelle. Myös lapsen silmin ja äänellä kerrotaan, usein kauheuksia. Peura ei totisesti tunne armoa lukijaansa kohtaan, vaan tarina tulee vasten kuten sen on tultava.

Uusi iho on koskettava novelli vastaanottokeskukseen saapuneen naisen pään sisältä. Se saa miettimään, kuinka helposti toiset ihmiset pystyy mielessään leimaamaan numeroiksi siitä huolimatta, millaisia tragedioita, persoonallisuuksia ja tarinoita heidän taustallaan ja heissä itsessään on. Hajoava mieli tulee liki.

Novellihaaste2 tarjoaa mahdollisuuden peukuttaa novelleja eri syistä, ja koska Peuran laajassa kokoelmassa on monenlaista luettavaa ja koettavaa, en voi jättää peukutusmahdollisuutta väliin. Tunkeilijoiden novelleista etenkin kaksi, Konkari ja Tulkki, tarjoavat hykerryttävän hienon henkilöhahmon. Molemmat ovat minämuotoisia, ja niiden jännite kiristyy vauhdikkaasti. Konkarin minäkertoja on vastaanottokeskuksen vapaaehtoistyöntekijä, jolla olisi ehkä syytä hoitaa omat asiansa kuntoon ennen muita. Tulkki puolestaan ylittää työtehtävässään ammattietiikan rajat niin että paukkuu. Huikeaa henkilöhahmon rakentamista pienin elein!


Maria Peuran teksti ei ole helppolukuista tai lukijaystävällistä. Muutama kokoelman novelleista oli minulle ylitse- ja luokseenpäästämätön: niiden unenomainen tunnelma ei tarjonnut pintaa, johon tarttua, joten jouduin luovuttamaan. Ajan kanssa olisin ehkä onnistunut. Onneksi vastapainona oli iso nippu herkullisia, sykäyttäviä novelleja.

Peura ärsyttää, vavahduttaa ja ahdistaa proosallaan. Mutta juuri niin sen kuuluu mennä, juuri niin on tehtävä. Tuttuun ja turvalliseen maailmaan tulee väistämättä joskus jonkinlaisia tunkeilijoita, on parempi olla valmis ottamaan vastaan.


Maria Peura: Tunkeilijat
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Teos 2017
222 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Opus eka

Haasteet: 91. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste2

Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja

Nythän on sillä tavalla, että olen aikalailla myyty Philip Teirin proosan edessä. Aloitin aikanaan Talvisodalla ja tulin totaalisen yllätetyksi. Sitten testasin Tällä tavalla maailmaa loppuu ja nyt tutustuin novelleihin Donner-ryhmä ja muita novelleja -kokoelman myötä. Teirin tyyli on samanaikaisesti kepeä, humoristinen ja tarkkakatseinen. Oiva!

Donner-ryhmä ja muita novelleja sisältää kaksitoista novellia, joita yhdistää tietynlainen muutoksen, kriisin tai virheen kaiku. Novellien henkilöt ovat pääosin nuoria aikuisia tai varhaiskeski-ikäisiä, suomenruotsalaisia, pääkaupunkiseutulaisia. Ja silti Teir kaivaa heistä esiin erilaisia puolia, kasvoja ja reaktioita – eri ihmisiä.

Kokoelman avaus- ja niminovelli kertoo toimittajan työstään luopuvasta ja opiskelemaan palaavasta kolmekymppisestä miehestä, joka tutustuu yliopistolla erikoiseen kaveriin, jolla on jonkinsorttinen pakkomielle Jörn Donnerista. Minäkertoja ajautuu (saamattomuuttaan? miellyttämisenhaluaan?) Donner-fanin mukana sangen erikoisiin tilanteisiin, ja vaikka tämän pakkomielteisyys paljastuu vähitellen niin kertojalle kuin lukijallekin, Teir onnistuu rakentamaan novellin jännitteen hienoksi.

Novellihaaste2 sisältää mahdollisuuden peukuttamiseen, ja teen sen nyt Philip Teirin kokoelman osalta novellille Mehän sovittiin, että Espooseen ei muuteta. Peukuttaisin jo novellin nimeä, jos se olisi peukutusvaihtoehdoissa, mutta koska se ei ole, tyydyn peukuttamaan tämän novellin sävyä.

Novellin keskiössä on Helsingin kantakaupungissa asuva mies, joka on varma, että joku naapureista kolhii hänen autoaan taloyhtiön ahtaalla parkkialueella. Niinpä on syytä tarkkailla ikkunasta pihan tilannetta. Vähitellen lukijalle paljastuu, että miehellä on ehkä muitakin syitä keskittää tarmonsa auton saamiin kolhuihin kuin vain rakkaus nelipyöräistä kohtaan. Novellin tunnelma ja kerronnan sävy ovat karheanironisia, ja kaikesta huolimatta empatiaa herättäviä. Mainio!

Hieman ressukoita hahmoja esiintyy novelleissa Sovitusnuket ja Bliniviikot. Ensimmäisessä kohdataan kollegan varaan uransa rakentanut, mutta itsestään ja omista taidoistaan hyvin epävarma ompelimoyrittäjä, jonka itsetunto- ja identiteettiongelmat alkavat räiskyä, kun kollega on muuttamassa ulkomaille. Bliniviikoissa taas perheenisä höseltää ympäriinsä niin vatsataudin, krapulan kuin tavaroiden hukkaamisen pyörteissä.

Kokoelman päättää hillitön Pelot, jossa luetellaan 99 erilaista pelättävää asiaa. Löysin itseni.

Philip Teir kirjoittaa (ja Taina Rönkkö suomentaa) tavalla, joka miellyttää, ilahduttaa ja saa suun vinoon hymyyn. Mitään huumorikirjallisuutta tämä ei ole, mutta se ei myöskään ota itseään liian vakavasti. Ihmiset vain ovat toisinaan vaillinaisia, hölmöjä, hyväuskoisia ja päätyvät tilanteisiin, joihin eivät välttämättä olisi arvanneet joutuvansa. Ja se on ihan okei. Useimmiten.


Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja

Suomentaja: Taina Rönkkö

Ulkoasu: Jarkko Hyppönen

Otava 2011

224 s., e-kirja

Akta dig för att färdas alltför fort (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirjainten virrassa, Sivu sivulta, Valopolku 

Haasteet: 85. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste 2

Jarkko Tontti: Vuosikirja

Viime viikolla vietimme Eino Leinon ja runon ja suven päivää Runokävelyllä Helsingin keskustassa. Tapahtuma oli antoisa ja hyväntuulinen, lue vaikka Tuijatan, Hyönteisdokumentin tai Kirja vieköön! -blogin raportti siitä. Ensi vuonna uudestaan, ehdottomasti!

Vaikka minua jännittää esiintyminen (kyllä, myös opettajiakin jännittää toisinaan), olin päättänyt lukea muutaman runon ääneen tapahtumassa. Valikoin luettavakseni suussasoljuvaa Riikka Palanderia ja mieltäni kutkuttavaa Jarkko Tonttia, jonka kokoelma Vuosikirja ihastutti.


Ja aamulla sängyssä päätän
             kirjoittaa
vuosista ja kuolemista


             kesä taipuu jo


Tontti on minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Voin sanoa, että ei ole enää, eikä tule olemaan. Vakuutuin, pidin, uteliaisuuteni heräsi.

Vuosikirja on selkeä kokonaisuus: se kertoo ihmisten tarinaa vuosisatojen takaa tähän päivään. Sota, väkivalta, kuolema – ja aina myös jokin hyvä, jossakin. Siitä elämä ja maailma muodostuu, ja historiakin.

Taisin lukea kokoelman lähes yhteen putkeen. Siinä on tietynlainen juoni, jota voi seurata, mutta samalla jokainen runo ja runoelma on tietenkin oma kokonaisuutensa ja yksityiskohtansa. Juonen muodostaa ajattoman ja iättömän Jacasserin seuraaminen: hän kohtaa maailmanhistorian käännekohtia, aina uudessa ajassa ja paikassa. Näissä runoissa on tietynlainen kansanrunouden ja nuotiotarinoiden perinne, ja samalla ne imitoivat ja kritisoivat historiankirjoituksen historiaa: kuinka kunnian saa vain asein, kuinka muu jää jalkoihin.

Vuosikirja kulkee runojensa kautta historian lehdiltä tähän päivään. Menneen ihmisen sielua voi tutkailla yleisinhimillisestä näkökulmasta, siihen kaunokirjallisuus antaa välineet. Toisaalta Tontin kokoelmassa myös nykypäivä saa oman areenansa, ja etenkin kirjan viides osio Unet merestä on omistettu Itämerelle tai ainakin jollekin sen kaltaiselle, herkälle ja vaarassa olevalle.


Katso pohjaa, mustan öljyn peittämää
katso tahmeaa rantaa
kiiltävässä morsiuspuvussa kuolevaa merimetsoa
katso putken jättämää vanaa. - -


Minulla on jokin heikkous kaupunkeja ja merta kohtaan, ja nyt hieman runoja luettuani huomaan sykkiväni myös niistä kertoville runoille. Ympärillä oleva, periaatteessa eloton ja kuitenkin kaikkea muuta, kiehtoo ja houkuttelee lukemaan, näkemään, pureskelemaan. Minusta kaupunki (ja meri!) ovat itsessään jo runoja, kutkuttavia ja koko ajan muuttuvia.

Tontti yhdistää Vuosikirjassa menneen ja nykyisen, unohtuneen ja piilotetun. Kokoelma on monipuolinen, tarkkakatseinen, sillä on oma elämänsä.


Ja tällaistakin täällä sattuu:
Portaikko yllättää kuin postinkantaja
oven taakse tulee lempeä neito
karhea ruttana
         palelee
myy varastettuja lusikoita
tarjoaa venäjäksi tyttärensä
         muovikruunua.
Ei osteta mitään, sanon.
Osoitan sormella: kerjääminen kielletty,
        omistaminen sallittu.


Jarkko Tontti: Vuosikirja. Runoja
Otava 2006
126 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Niina Holm / Kiiltomato

Haasteet: 84. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste