Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani

Bea Uusma on esimerkki intohimoaan seuraavasta ihmisestä, joka ei anna minkään – edes pohjoisimpien leveyspiirien läpipäästämättömien ahtojäiden – tulla tielleen. Naparetki on kirja Uusman intohimosta ja rakkaustarinasta selvittämätöntä arvoitusta, historiaa ja tutkimustyötä kohtaan.

Vuoden 1897 heinäkuussa vetypallo "Kotka" nousee ilmaan Huippuvuorilla suuntanaan Pohjoisnapa. Sen kyydissä on kolme miestä: Salomon August Andrée, Nils Strindberg ja Knut Fraenkel. Yhtä kirjekyyhkyä ja rantaan ajautuvia poijuja lukuunottamatta retkikunnasta ei kuulla mitään ennen vuotta 1930, jolloin poikkeuksellisen lämmin säätila mahdollistaa maihinnousun Arktiksen autiolle saarelle, Valkosaarelle. Sieltä, jäästä, löytyy kolme ruumista ja lähes purkamattomat matkatavarat. Miksi he ovat kuolleet sinne?

Uusman kirja kokoaa yhteen aiempien tutkimusten päätelmiä ja teorioita. Andréen retkikunnan kohtalo on kiinnostanut ihmisiä yli vuosisadan, ja siksi sitä on tutkittukin paljon. Teorioita on useita: paleltuminen, häkämyrkytys tai hapenpuute teltassa, morfiinin tai oopiumin yliannostus, syödystä lihasta saadut trikiinit, A-vitamiini- tai lyijymyrkytys, botulismi, keripukki, ampumahaava, jääkarhun hyökkäys... Mutta mitään niistä ei ole voitu kiistatta osoittaa syyksi. Bea Uusma aikoo selvittää sen.

Naparetki – Minun rakkaustarinani on kaunis, kiihkeä ja kummastuttava teos. Se on hyvin henkilökohtainen, sillä Bea Uusma ei totisesti peittele omaa kiinnostustaan, lähes pakkomiellettään aihetta kohtaan. Hän tekee kaikkensa selvittääkseen arvoituksen: tutkii, lukee, kiertää arkistoja ja museoita, on valmis DNA-testeihin ja uusiin menetelmiin, sulkee pois ja kehittää uusia teorioita. Ja matkustaa lopulta itse Valkosaarelle, tapahtumien keskipisteeseen, tunnetun maailman laidalle, jossa on vain jäätä silmänkantamattomiin.

Kirja on painotuotteena harvinaisen kaunis. Se on värikäs, leikkii typografialla ja lukijan mielenkiinnolla. Välillä fontti on suurta, ja yhdellä sivulla voi olla vain pieni pätkä 1930 löydetyistä päiväkirjoista tai kirjeistä. Välillä teksti on tietokirjamaisempaa analyyttisine taulukoineen ja tutkimuskirjallisuusreferaatteineen, välillä Uusman omaa, turhautunutta tai innostunutta tajunnanvirtaa. Valkosaarelta löydetyt valokuvat, joita retkikunta ehti ottaa pitkällä vaelluksellaan ilmapallonsa putoamisen ja Valkosaarelle saapumisen välillä, ovat huimaavia.

On helppoa ymmärtää, miksi tämä teos on hurmannut niin monet lukijat. Minutkin se koukutti, sai ahmimaan sivun toisensa perään, ihmettelemään ja palelemaan. Ihmisen pohjaton uteliaisuus, tarve päästä sinne, minne kukaan ei ole vielä mennyt, yltiöpäinen optimismi ja itsevarmuus, pelottomuus ja sinnikkyys, toisaalta tyhmänrohkeus, uppiniskaisuus ja kuolettava periksiantamattomuus – niistä kaikista Naparetki myös kertoo. Ja samalla, kaiken perustana, on nöyryys ja kunnioitus luonnon voimaa ja valloittamattomuutta kohtaan.



Bea Uusma: Naparetki – Minun rakkaustarinani
Suomentaja: Petri Stenman
Like 2015
290 s.
Expeditionen. Min kärlekshistoria (2013)

Kirjastosta.

Toisaalla (muun muassa): Lumiomena, Lukuisa, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran, Kulttuuri kukoistaa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 45. Palkittu tietokirja (kirja on voittanut ainakin August-palkinnon ja Blogistanian tieto -palkinnon), Tundran lumoissa

Kuolemanvakavaa rakkautta ja high school -kiemuroita – Kuunneltuja YA-kirjoja

Äänikirjat ovat uusi innostuksen kohteeni. Tiedetään, tiedetään, myöhässä tullaan, jossain hyvin kaukana aallonharjalta. Nyt olen lopulta kuitenkin tykästynyt kuuntelemaan kirjoja. Työmatkaa tulee viikossa melkoinen määrä, ja koska minulla ei ihan aina ole kimppakyytiseuraa, hyvää kuunteluaikaa tulee suhteellisen paljon.

Aloittelin varovasti BookBeatin ilmaisella kokeilujaksolla reilu kuukausi sitten, mutta koska totesin tykkääväni konseptista, jatkoin asiakkuutta maksulliseksi. Nyt onkin jo neljäs kuunneltava kirja menossa – ei huono määrä ollenkaan, etenkään kun lukuaika on muutenkin tänä syksynä ollut vähäistä.

Vielä en osaa sanoa, kuinka "haastavia" kirjoja pystyn äänikirjana kuuntelemaan, sillä toistaiseksi olen pysytellyt kevyehkömmällä tasolla. Katsotaan ja testataan, kunhan mieli tekee. Kevyempi tarina on joka tapauksessa vienyt mukanaan, ja kuuntelin heti alkuun kaksi nuortenkirjaa.

Karen M. McManusin Yksi meistä valehtelee on erinomaisen kiero ja kerta kaikkisen viihdyttävä nuorten aikuisten high school -jännäri.

Bronwyn, Cooper, Nate, Addy ja Simon ovat päätyneet jälki-istuntoon, kun heidän repuistaan on löydetty puhelimet ennen kemiantuntia – puhelimen mukana pitäminen on siellä ehdottomasti kiellettyä. Kukaan paikallaolijoista ei oikein ymmärrä, miksi he ovat sinne lopulta päätyneet, sillä löydetyt puhelimet eivät olleet heidän. Kesken jälki-istunnon koulun suosituinta ja vihatuinta juorusivustoa ylläpitänyt Simon saa allergisen reaktion ja nopeasta ensiavusta huolimatta kuolee.

Allergeenit johtavat sylttytehtaalle ja eloonjääneitä epäillään murhasta: joku heistä on laittanut maapähkinäöljyä Simonin vesilasiin. Mutta kuka? Kaikilla heillä on jotain salattavaa, jonka Simon on aikonut julkistaa juorusivullaan.

Bronwyn on määrätietoinen ja kunnianhimoinen neropatti, jonka tavoitteena on päästä Yaleen. Hän ei ole koskaan rikkonut yhtään sääntöä, vai onko sittenkin? Cooper on lupaava baseballtähti, joka odottaa kutsua huippujoukkueiden vahvistukseksi. Mutta onko hänen nopeassa kehityksessään sittenkin jotain mätää, dopingia kenties? Ja keneltä hän saa vatsaakipristäviä viestejä tyttöystävältä salaa? Addy on prom queen ja hellyyttävä pari koulun kuumimman pojan Jaken kanssa. Eräs ilta rannalla edellisenä keväänä on kuitenkin jäänyt kummittelemaan mieleen – ja on nyt mäjähtämässä vasten kasvoja kovalla vauhdilla. Nate on puolestaan se kiintiöpahis, huumekauppaa pyörittävä alkoholisti-isän laiminlyömä ja äidin hylkäämä oman tiensä kulkija. Ja ainoa, jolla ei ole varaa kalliiseen asianajajaan... siis ilmeinen syyllinen?

McManus koukuttaa lukijan tarinaansa kutkuttavalla suljetun huoneen mysteerillä, jonka selvittely alkaa aukaista monenlaisia hyhmäisiä salaisuuksia high schoolin lavasteiden takaa. Henkilöhahmoissa toki on tietynlaista stereotyyppisyyttä, mutta samalla tapahtuu kasvua ja kehitystä. Kukaan ei ole tarinan päättyessä ennallaan – eikä oletettavasti ihan siellä, minne olisi kaiken aloittaneessa jälki-istunnossa ajatellut päätyvänsä. Suosittelen ehdottomasti sekä nuorempaan että vanhempaan makuun, jos arvoituksellisuutta ja kieroilua kaipaa.

(Mutta yksi sivuhuomio on sanottava. Yksi hahmoista kaatuu kirjassa liikuntatunnilla ja saa polviinsa haavat. Opettaja kehottaa häntä menemään terveydenhoitajalle puhdistuttamaan haavat – ja hakemaan antibiootteja. Ei kai Jenkeissäkään sentään syödä antibiootteja hoidoksi tavalliseen haavaan? EIHÄN? Onko ihmekään, että kaiken maailman superbakteerit kehittyvät ja KUOLEMME KAIKKI, jos näin todella on?)

No niin. Nyt se on tehty: olen lopultakin tutustunut YA-kirjallisuuden moderniin klassikkoon, John Greenin Tähtiin kirjoitettuun virheeseen. Oli jo aikakin, siellä jossain huokaillaan. Oli tosiaankin.

Hazel ja Augustus tutustuvat toisiinsa syöpää sairastavien nuorten kristillisessä vertaistukiryhmässä. Kummallakin on sangen penseä suhtautuminen ryhmään, mutta toisensa he sieltä löytävät. Hazel on jo totutellut ajatukseen siitä, että sairastaa parantumatonta joskin kehitykseltään pysähtynyttä syöpää. Augustus on puolestaan parantunut, mutta ei kai syövästä koskaan pääse lopullisesti yli.

Rakkaustarina syntyy vähitellen, ja älykkäät ja lyhyeen elämäänsä nähden jo paljon kokeneet nuoret saavat toisistaan tukea ja vastinparit. Samalla kun heidän suhteensa syvenee, tuttavapiirissä koetaan nousuja ja laskuja terveydessä ja muussa hyvinvoinnissa. Myös Hazelin vanhemmat joutuvat selviytymään tyttärensä uuden elämänvaiheen kanssa.

Eikä terveyden ja sairauden raja ole koskaan niin selvä, kuin voisi luulla.

Tähtiin kirjoitettu virhe on ihanaa ja surullista luettavaa. Sen päähenkilöt ihastuttavat ja vähän ärsyttävätkin, Green tasapainottelee taitavasti uskottavuuden rajoilla henkilöidensä nokkeluuden ja filosofisuuden kanssa. Toisaalta samapa sille: tarinan kannalta on olennaista, että Hazel ja Augustus ovat niin skarppeja ja juuri hitusen liian fiktiivisiä. Ymmärrän kirjan suosion ja sen herättämät intohimot oikein hyvin. Ja olen iloinen, että oma sivistysaukkoni on paikattu lopultakin.


Loppupäätelmäni:

YA-kirjallisuus rulettaa.
Äänikirjat on jees.


John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
Suomentaja: Helene Bützow
Lukija: Anna Saksman
WSOY 2014
Äänikirja, 8 h 19 min
The Fault in Our Stars (2012)

Omasta hyllystä.


Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee
Suomentaja: Inka Parpola
Lukija: Heljä Heikkinen
WSOY 2018
Äänikirja, 11 h
One of Us Is Lying (2017)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä, Siniset helmet

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste – a YA book (kirjassa nousevat esiin erilaiset mielenterveyden haasteet ja sen viihdyttävyys tuki kuunnellessa omaa jaksamistani tarjoamalla pakoa arjesta)

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

"Seuraa polkua joka eteesi avautuu. Jätä paluulippu käyttämättä."

Voi Mia Kankimäki, minkä taas teit.

Tutkit, ajattelit, kirjoitit ja hurmasit. Jalat alta, järjen päästä ja niin edelleen. Viimeksi näin kävi vajaat kolme vuotta sitten, kun annoin ennakkoluuloilleni periksi ja luin Kankimäen esikoisteoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tällä kertaa ei siis tarvinnut olla ennakkoluuloinen, vaan tarttua suoraan ja rivakasti toimeen.

Naiset, joita ajatellaan öisin ovat sellaisia henkilöitä, joiden elämässä ja valinnoissa on ollut jotain, mihin jälkikäteen elävä voi tarttua ja josta voi ammentaa itselleen voimaa, rohkeutta tai ihan vain kiinnostuksen kohteita ja alustavia ideoita. Kankimäen teoksessa tutustutaan niin Afrikan savanneihin, viidakoihin ja höyrylaivoihin, maailmanympärimatkoihin, syrjäkyliin, renessanssin Italiaan ja 1900-luvun nälkätaiteilijana elämiseen.

Kolme suurempaa kokonaisuutta muodostuvat Karen Blixenin Afrikasta, 1800-luvun naistutkimusmatkailijoista ja naistaiteilijoista. Kaiken taustalla on Kankimäen oma kertojanääni, joka pohtii elämänvalintoja, taakkoja ja paineita, joita 2010-luvun länsimaisella naisella on, tekipä elämässä miten tahansa.

"Jos olet yksin eikä kukaan tarvitse sinua, voit yhtä hyvin lähteä Länsi-Afrikkaan kuolemaan, ja nauraa koko matkan."

Muutamasta kirjan naisesta olin aiemmin kuullut (Karen Blixenstä ja Yayoi Kusamasta), mutta suurin osa heistä oli uusia, kiehtovia tuttavuuksia. Etenkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa eläneet ja matkustaneet tutkimusmatkailijat saivat minut ahmimaan sivun toisensa jälkeen. Millaisissa ristiriitaisissa ja vaativissa olosuhteissa nuo naiset – Ida Pfeiffer, Isabella Bird, Mary Kingsley, Alexandra David-Néel, Nellie Bly – elivät jo kotonaan Euroopassa: ylemmyydentuntoisen, tiukkaa moraalia ja säädyllisyyttä vaativan miesten hallitseman yhteiskunnan kuristuksessa.

Ja kuinka he silti, lopulta, ottivat ja lähtivät, korsetteineen, nahkasalkkuineen, myssyineen ja hansikkaineen, menivät ja ostivat laivaliput maailman toiselle laidalle tai minne nyt sattui huvittamaan, tekemään sitä, mitä nyt sattui huvittamaan: ratsastamaan housut jalassa, melomaan trooppisille joille, kirjoittamaan, tutkimaan.

"Tee sinä mitä haluat. Minä maalaan."

Tai ne taiteilijat, jotka eivät suostuneet alistumaan heille varattuun lokeroon

Sofonisba Anguissola (n. 1532–1625), Espanjan hovimaalariksi päätynyt aatelisnainen. Lavinia Fontana (1552–1614), ammattitaiteilija, uratykki ja suurperheen äiti. Artemisia Gentileschi (1593–n. 1654), taiteilija, joka raiskattiin nuorena, mutta joka ponnisteli itselleen uuden maineen, elämän ja uran jättäen raiskaajansa varjoonsa kuin mitättömän madon.

Ja Yayoi Kusama (s. 1929), japanilainen maailmanmaineeseen ponnistanut avantgardetaiteilija, jonka villit työt hurmasivat suomalaisetkin jokin aika sitten. Ja joka on koko ikänsä raivannut tietään mielenterveyden vaikeuksien, perhetaustansa ja aluksi myös suurien taloudellisten haasteiden läpi.

Naiset joita ajattelen öisin on kirja, jonka lukeminen on valtava ilon, itseluottamuksen ja ihastelun herättäjä. On vaikeaa kuvailla, mistä kokonaisuus muodostuu: se on niin monen tekijän summa. Ensinnäkin on Kankimäen loistava idea ja toteutus sekä houkuttava ja koukuttava kerronta, toisekseen oman ja yksityisen yhdistäminen yleisesti ymmärrettävään tavalla, joka herättää ihailua ja kunnioitusta. Ja tietenkin, siellä kaiken taustalla, ovat ne upeat, joskus eläneet naiset, jotka ovat eläneet anteeksipyytelemättä elämänsä tismalleen haluamallaan tavalla ja joita nyt vuosisatoja myöhemmin voi vain tyynesti nyökäten kunnioittaa ja kiittää.

En ole self help -kirjallisuuden ystävä, mutta Naiset joita ajattelen öisin kolisi ja osui myös oman hyvinvointini näkökulmasta. Se porasi paikan sisälleni ja sai minut ajattelemaan, millaista oma elämäni on ja millaiseksi sen haluan tehdä. Aiemmin on tuntunut, ettei ole pokkaa korostaa liikaa omia hyviä valintojaan ja tyytyväisyyttä suuntaan, johon on menossa. Kankimäen kirjan luettuani totean vain, että paskat, todellakin voin ja saan sanoa: hitto vie, että olen ollut rohkea jo nyt – ja aion olla jatkossakin. Seikkailu on vasta alussa!

"Yönaisten neuvoja:
Jos haluat tehdä jotain, tee se.
Tartu mahdollisuuksiin. Seuraa intohimoasi, vaikka se tarkoittaisi vuoden projektin venymistä neljäksitoista. Vain lopputulos merkitsee, ja matka.
Jos haluat valaistua, muuta luolaan.
Etene intuitiolla. Pärjää vähällä. Naamioidu, jos täytyy.
Jos välillä on vähän rankkaa tai kylmä tai nälkä, kestät sen kyllä.
Älä märehdi, mene.
"Säännönmukaisesti asiat tuntuvat paljon vaikeammilta ja pelottavammilta etukäteen ajateltuina kuin sitten, kun toiminnan hetki on käsillä." (Alexandra Lhasaan johtavalla tullisillalla.)"


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Ulkoasu: Stephen Mackey / Piia Aho
Otava 2018
447 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Lukuisa, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste – a book that helps you to understand yourself

Sarjakuvahaasteen viimeiset luetut ja haastekooste

Maanmainio Sarjakuvahaaste päättyy marraskuun myötä. Vielä kaksi sarjista ehdin jo muutenkin oivalliseen listaani liittää.

Timo Mäkelä on aina varma valinta – voin myöntää faniuteneeni salakavalasti ja huomaamatta. Neiti Brander on Mäkelän tuorein albumi, ilmestynyt tänä vuonna. Se kertoo valokuvaaja Signe Branderista ja etenkin hänen Helsinki-kuviensa sarjasta, jonka Brander toteutti vuosina 1907–1913. Nuo kuvat ovat olleet itselleni ainakin jo pitkään ikonisia: niissä näkyy rakkaan Helsingin muutos, kasvu ja sielu, jos nyt näin voi kaupungista sanoa, ja miksipä ei voisi.

Tyyli on Mäkelän tapaan runsas, moniulotteinen ja silmiä hivelevä. Katse jää lähes joka ruudussa tutkailemaan yksityiskohtia ja kynänjälkeä, värejä, valoja ja varjoja. Mäkelän käsissä kaupunkikuva todella herää eloon, ja hänen henkilöhahmonsa ovat niin ikään eläviä, inhimillisiä.

Ainoa vika Neiti Branderissa on sen lyhyys. Olisin mielelläni lukenut kokonaisen sarjakuvaromaanin hänestä ja hänen elämästään. Mäkelä keskittyy lähinnä vuosiin Helsingin kuvaajana, vaikka Brander noin muuten on myös todella kiehtova henkilö, kolhuineen kaikkineen. Tätä albumia lukiessa tuntuu, että saa vain pienen häivähdyksen hänestä.

Raina Telgemeierin Hymy sopii luettavaksi, jos teiniksi kasvaminen, oikomishoidot tai nostalgiatrippailu 1990-luvun alkuun kiinnostavat. Sarjakuva on omaelämäkerrallinen ja keskittyy ennen kaikkea Rainan hammaspulmiin, mutta niiden kautta päästään osuvasti tarkastelemaan kaikenlaista muutakin keskeistä. Hammasraudat ja kymmenet kerrat hammaslääkärin penkissä suuta aukomassa ovat minullekin tuttuja juttuja. Niskassa alkoi heti tuntua tuttu paine ja suuhun nousi vähän sappea, kun muistelin niitä kaikenlaisia vempeleitä, joita vuorotellen jouduin pitämään. Toki siitä kärsimyksestä lopulta seurasi jotain hyvää – jos nyt ei täydellistä jenkkihymyä niin edes vähän suoremmat hampaat ja paremmin kohdilleen osuva purenta.

Hymy on ehkä heiman turhan lapsekas omaan makuuni, mutta nuoremmille lukijoille se tarjoaa hyvää luettavaa ja katseltavaa. Yhdysvaltalainen koulumaailma jaksaa aina ilahduttaa ja ärsyttää stereotypioillaan ja nokkimisjärjestyksellään. Kaiken sen Rainakin kohtaa, osan aika ikävästikin. Ensimmäiset, toiset ja kolmannetkin ihastukset käydään läpi, ja lopuksi tärkeintä on tietysti kasvaa omaksi itsekseen.

Ja vaikka kuinka pinnalliselta kuulostankin, comic sans -fontti ei vain kuulu käytettäväksi mihinkään. Ikinä.

Timo Mäkelä: Neiti Brander

Arktinen Banaani 2018

48 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 6. Elämäkerta.

Raina Telgemeier: Hymy

Suomentaja: Suvi Clarke

Twinsy 2015

218 s.

Smile (2010)

Kirjastosta.

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 3. Kirjaston blogissa vinkattu kirja.

Hurjan Hassun Lukijan Sarjakuvahaaste siis päättyy huomenna. Luin haasteaikana yhteensä 36 sarjakuva-albumia tai -romaania ja pääsin siis korkeimmalle Asterix-tasolle.

Suurimmiksi suosikeikseni nousivat JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarja, Alison Bechdelin Hautuukoti. Tragikoominen perheeni, Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918, Timo Mäkelän sarjakuvateokset, Liv Strömquistin Prinssi Charlesin tunne ja Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin mahtava avaruusooppera Saga.

Sarjiksien lukemisen kasvattaminen tietoisesti oli erittäin hyvä päätös ja aion jatkaa tällä samalla linjalla edelleenkin. Sarjakuvaosaamiseni on kasvanut vähitellen, ja alan vähitellen löytää päälinjoja, joiden perusteella osaan määritellä, millaisista sarjakuvista pidän eniten ja mitkä eivät niin puhuttele.

Kuten sanottua, sarjismatkani jatkuu edelleen, hyvillä mielin. Kiitos haasteesta Hurjalle Hassulle Lukijalle!

Tässä vielä lista ja linkit lukemiini sarjakuviin:

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä (Arktinen Banaani 2010)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus (WSOY 2017)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Kypsyyskoe (Arktinen Banaani 2011)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus (Arktinen Banaani 2014)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Valomerkki (WSOY 2015)
Jan Andersson & Katja Kettu: Peräkammarin poika (Otava 2015)
Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (Like 2009)
Alison Bechdel: Äideistä parhain (Like 2012)
Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta (Huuda Huuda 2012)
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta (WSOY 2008)
Harri Filppa: Kuolema meidät erotti (POKUTO 2017)
Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa (uudistettu painos, Into 2017)
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918 (Arktinen Banaani 2018)
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me (Conundrum Press 2017)
Timo Mäkelä: Emil ja Sofi. Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 (Arktinen Banaani 2005)
Timo Mäkelä: Rooma (Arktinen Banaani 2004)
Timo Mäkelä: Kuolematon mestariteos (Arktinen Banaani 2007)
Timo Mäkelä: Neiti Brander (Arktinen Banaani 2018)
Sunday Ngakama & Sanna Hukkanen: Karkuteillä (Artbox Irja 2012)
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet (WSOY 2010)
Kati Närhi: Mustasuon mysteeri (WSOY 2012)
Kati Närhi: Seitsemäs vieras (WSOY 2015)
Hannele Richert (toim.): Mitä sä täällä teet? Tarinoita maahantulosta (Voima Kustannus 2016)
Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city (Schildts 2011)
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984) (WSOY 2015)
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017)
Tardi & Jean-Pierre Verney: Kirottu sota! 1914–1919 (Jalava 2014)
Raina Telgemeier: Hymy (Twinsy 2015)
Lewis Trondheim & Stéphane Oiry: Maggy Garrisson I: Hymyile vähän, Maggy (Sininen Jänis 2017)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Ensimmäinen kirja (Like 2014)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Toinen kirja (Like 2015)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Kolmas kirja (Like 2015)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Neljäs kirja (Like 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Viides kirja (Like 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Kuudes kirja (Like 2017)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Seitsemäs kirja (Like 2018)

Stondiksia ja Väen voimaa – viime aikojen nuortenkirjoja

On varmaan käynyt jo selväksi, että viime kuukausina en ole lukenut saati blogannut enää vanhaan tuttuun tapaan. Yksinkertaisesti todeten aika-avaruus on rajoitteineen tullut vastaan, ja luku- ja kirjoitusaika vähentynyt selvästi. Tuntuu vähän kurjalta – kumpikin on kuitenkin ollut jo vuosia suosikkitouhujani. Mutta toisaalta ei kai pian 13-vuotias blogi pienistä taantumista ota liikaa osumaa, ei tästäkään. Niin olen päättänyt. Täytyyhän teini-ikää kolkuttelevan saada myös riittävästi horrosaikaa, että jaksaa kasvaa ja kehittyä ja joskus edes keskittyä johonkin.

Nuortenkirjoja en myöskään lue enää niin paljoa kuin edellisen kirjaston projektityöni aikana (mikä lienee ihan luonnollista), mutta jonkin verran toki niitäkin. Tänä syksynä on ilmestynyt sopivasti kaksi sellaista kotimaista nuortenkirjaa, jotka ovat osa sarjoja, joista olen pitänyt. Luettavaksi siis!

Elina Rouhiaisen Väki-sarja alkoi viime vuonna vahvasti Muistojenlukijalla ja jatkuu vastikään ilmestyneellä Aistienvartijalla.

Muiden ihmisten muistoja lukemaan ja muokkaamaan kykenevä helsinkiläistyttö Kiuru on pyyhkinyt ystäviensä muistot kuluneesta kesästä ja paennut Pohjois-Irlantiin. Sitä puolestaan Bollywood ei tiedä – tietenkään, muistottomana – luuhatessaan ympäri Riikaa ja sen nuhjuisia nurkkia. Hän sai tarpeekseen Westendin kotonaan vaietusta perheväkivallasta ja on karistanut Suomen pölyt jaloistaan. Kun Bollywood saa itseltään kirjeen, joka käskee lähtemään Pohjois-Irlantiin Kiurun luokse, ei auta kuin totella. Ennen pitkää myös Nelu ja Dai ilmestyvät takaisin kuvioihin ja jonkin aikaa tuntuu siltä, että kaikki on kuin edellisen kesän ihanina pitkinä päivinä.

Paitsi että he kaikki ovat hengenvaarassa, sillä Väki tietää taas ja edelleen heistä aivan liikaa ja himoaa heidän rinkinsä voimia. Yhdessä he myös huomaavat olevansa voimakkaampia kuin koskaan ennen – ja silti peloissaan kaiken sen edessä, jota eivät ymmärrä ja hallitse.

Rouhiaisen Väki-sarja on osunut ja uponnut, enkä voi olla ihastelematta sitä mielikuvituksen, ajankohtaisuuden ja samastuttavuuden kokonaisuutta, jonka tarina vähitellen ja arvaamatta muodostaa. Henkilöt ovat mahtavia: moniulotteisia, kompleksisia, ärsyttäviäkin. Ja juuri siksi niin aitoja, kuin oikeita ihmisiä, joiden ohi on joskus kulkenut.

Bollywood on ajatuksineen ja asenteineen juuri sellainen nuortenkirjan henkilö, jollaisista olisin halunnut nuorempana lukea. Hän on omaehtoinen, itsenäinen, ei kumartele ketään, mutta on silti herkkä ja haavoittuvainen kuorensa alla. Ja ennen kaikkea: Bollywood ei suostu sopimaan mihinkään valmiisiin muotteihin. Ei sukupuolensa, seksuaalisuutensa tai muunkaan identiteettinsä suhteen. Bollywood, you rock!

Nyt sitten pitäisi vielä malttaa odottaa päätösosaa. Odotuksesta ei tule kovin helppoa, sillä Aistienvartija loppuu todella mojovaan koukkuun.


Elina Rouhiainen: Aistienvartija (Väki 2)
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2018
411 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Luetaanko tämä?, Mustetta paperilla, Kirsin kirjanurkka, Siniset helmet

Haasteet: Jatkumo

Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin hulvaton nuortenkirja Zoo! Viraalit nerot kolahti minuun viime syksynä hurtin huumorinsa ja kepeän koulumaailman kuvauksensa puolesta. Jatko-osan lukeminen oli siis selvää pässinlihaa.

Zoo! Sydänkohtauksia jatkaakin tarinaa suoraan siitä, mihin se ensimmäisessä osassa jää. Atlas on valittu koulun johtokunnan oppilasjäseneksi ja hän huomaa pian olevansa järjestämässä kouluruokalaan toiveiden teemaviikkoa, sotkeutuneensa monenlaisiin naisasioihin ja olevansa noin yleisesti jonkinlainen turhien toiveiden ja kaikenlaisten palautteiden kaikukammio.

Kaikesta arkisesta ja vähemmän arkisesta hän kirjoittaa parhaalle kaverilleen Elliottille, joka on perheineen siis muuttanut ulkomaille. Sähköpostit täyttyvät hupaisista reportaaseista, kuvista ja vitseistä. Atlakselta ei puutu itseironian tajua, joskin stondis juuri väärään aikaan, huonosti ajoitetut sanat ja aivotoiminnan nollaavat tytöt saavat jopa supliikkimiehen ajoittain nieleskelemään palaa kurkussaan. Atlaksen ja Sarah-Lin suhde alkaa yllättäen syventyä, mutta kun samalla koulun herkkupala Tessiekin osoittaa kiinnostusta, beigenvärisestä seiskaluokkalaisesta Feliciasta puhumattakaan, on Atlaksella monenlaista mietittävää – ja paras kaveri olisi läsnäolevana tarpeen.

Korkea-ahon ja Forsströmin koulu-universumi on oikeasti aika mainio. Mitään aivan ylettömän vakavaa siellä ei tapahdu, mikä tuntuukin aika virkistävältä. Fiktiossa on helppoa uskoa siihen, että jossain kouluelämä on vielä sangen viatonta ja niin sanotuilla pahiksillakin on lopulta sydän kultaa (tai vähintään empatiaa herättäviä salaisuuksia).

Kuvat rytmittävät kerrontaa ja lukeminen sujuu vauhdikkaasti. Jossain määrin Atlas on ehkä sen verran nokkela ja kikkaileva, että ihan heikoin lukija saattaa pudota kyydistä, mutta ilman muuta tätä sarjaa kannattaa kokeilla luettavaksi, jos tarpeena on löytää jotakin helposti lähestyttävää, jonka todennäköisesti saa myös luettua loppuun.


Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: ZOO! Sydänkohtauksia
Suomentaja: Laura Beck
Kuvitus: Pentti Otsamo
Otava 2018
224 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjavinkit

Haasteet: Jatkumo