Philip Pullman: Vedenpaisumus – Lyran kirjat 1

Kuka muistaa Philip Pullmanin huikean Universumien Tomu -sarjan? Kultaisen kompassin, Salaperäisen veitsen ja Maagisen kaukoputken? Nuo kirjat kolahtivat minuun nuorena todella osuvasti, ja luin sarjan monta kertaa läpi alusta loppuun. Joskus taisin aloittaa sen heti uudelleen loppuun päästyäni. Lukemattomien rinnakkaistodellisuuksien välillä kulkeva, koko universumin rakennetta ravisteleva sarja on yksi parhaista ikinä lukemistani. Uskallan sanoa niin, vaikken ole Tomun maailmaan palannutkaan vuosikausiin, viimeksi ehkä joskus parikymppisenä.

Nyt Philip Pullman on palannut samaan kirjalliseen maailmaan kirjoittamalla jatkoa Tomulle. Tai oikeastaan kyse on alkuperäistrilogiaa edeltäviin tapahtumiin paneutuvasta tarinasta, joka pohjustaa Lyran elämää ja myöhemmin tulevia vaiheita hänen elämässään.

Vedenpaisumus sijoittuu Lyran maailmaan, Isoon-Britanniaan. Päähenkilö on majatalon poika Malcolm, joka käy koulua ja auttelee perhettään majatalossa. Hän on näppärä ja nokkela kaveri, joka rakastaa kanootilla melomista ja kaikenlaista puuhailua. Malcolm on apupoikana myös läheisessä nunnaluostarissa, jonne eräänä päivänä tuodaan pieni vauva, Lyra. Malcolm on aina kaivannut sisaruksia, ja hän ihastuu Lyraan kovasti. Jotain hyvin salaperäistä lapseen kuitenkin liittyy, sillä pian käy selväksi, että varsin moni taho on ylettömän kiinnostunut lapsen sijainnista.

Samaan aikaan kirkko kiristää otettaan yhteiskunnasta ja vaatii yhä puhdasoppisempia näkemyksiä niin tavalliselta kansalta kuin tutkijoiltakin. Kouluissakin rekrytoidaan lapsia osallistumaan eräänlaiseen vasikointikampanjaan, jossa lapsia kannustetaan ilmiantamaan kaikki "epäilyttävä" kirkolle Pyhän Aleksanterin legioonan nimissä. Opettajakunta kokeekin mullistuksen, kun yksi toisensa perään vapaamielisemmät ja kriittisemmät opettajat katoavat.

Kirkolla on vastavoimansa, joka pyrkii pysymään maan alla mahdollisimman hyvin. Tohtori Hannah Relf kuuluu tähän ryhmittymään, ja koska hän tutkii ja tulkitsee työkseen aletiometriä – kullasta tehtyä laitetta, joka vastaa symbolien avulla kysymyksiin, jotka sille esitetään – hänellä on tilaisuus toimia myös vastarintaliikkeen eduksi. Malcolm ja tohtori Relf tapaavat ja ystävystyvät. Malcolm alkaa lainata tohtori Relfiltä kirjoja ja tohtori Relf saa puolestaan Malcolmilta olennaisia tietoja majatalon ja luostarin tapahtumista.

Tilanne kärjistyy, kun viikkokausien sade aiheuttaa lopulta hallitsemattoman tulvan. Malcolm, majatalon aputyttö Alice ja Lyra pakenevat Malcolmin kanootilla nousevaa vettä. Ja millainen matka heillä onkaan edessään, ennen kuin kukaan voi tuntea olevansa turvassa...

Luin Vedenpaisumusta pitkälti nostalgialasit nenälläni. Oli ihastuttavaa tavata vanhoja tuttuja, etenkin lordi Asriel, mutta myös kammottava rouva Coulter. Vauva-Lyrassa on jo havaittavissa erikoislaatuisia piirteitä, mutta paljonkohan niitä olisi huomannut, ellei tietäisi, mitä on myöhemmin luvassa. Aletiometri kiehtoo aina vain, ja Tomustakin ollaan jo kiinnostuneita, vaikkei luonnollisesti vielä tiedetä, mitä se on. Kirkko sitä kuitenkin osaa jo vihata ja pelätä.

Erityisen paljon olen aina viehättynyt Pullmanin rohkeasta ja kriittisestä asenteesta uskontoa kohtaan. Ei niinkään ihmisen henkilökohtaisesti kokemaa uskoa vaan sitä, millaisia valtarakenteita, väärinkäytöksiä ja sensuuria sen varjolla rakennetaan – missä tahansa kuviteltavissa olevassa maailmassa. Nuortenkirjallisuudessa aihe ei ole mitenkään ylettömän yleinen, mutta Pullmanin käsissä se saa mielenkiintoisia ilmentymiä.

Itsenäisenä tarinana tai sen aloittajana Vedenpaisumuksessa on kuitenkin ongelmakohtia. Voisin uskoa, että Universumien Tomua tuntemattomalle lukijalle se ei avaudu tai avautuu hitaasti ja epäselvästi. Tarinassa on myös suvantokohtia ja löysiä hetkiä, ja se olisi ehdottomasti kaivannut tiivistämistä ja karsintaakin. Monet asiat tapahtuvat turhan moneen kertaan: Malcolm vierailee luostarissa, Malcolm vierailee tohtori Relfin luona, Malcolm kohtaa outoja ja kiinnostavia henkilöitä majatalossa ja sitten kaikki tapahtuu uudelleen. Myös kanoottimatkalla on toisteisuutta, jonka merkitystä en kyennyt tulkitsemaan. Kirja on lähes 700-sivuinen ja ottaen huomioon, että se on trilogian avausosa, paljon on vielä kertomatta. Toivon, että tyyli tiivistyy seuraavissa osissa, sillä pituus ei sellaisenaan ole tarinalle ansio. Toisaalta tässä suomenkielisessä painoksessa on miellyttävä fontti ja hieman tavallista väljempi taitto, mikä on tuo helpotusta lukurasitukselle.

Ehdottomasti olen myös sitä mieltä, että Lyraan ja kaikkeen häneen liittyvään kannattaa tutustua ensin alkuperäissarjan kautta. Otava onkin ottanut uusintapainokset Universumien Tomusta, joten sitä on nyt hyvin saatavilla. Alkuperäiset suomennokset on puolestaan kustantanut Tammi.


Philip Pullman: Vedenpaisumus – Lyran kirjat 1
Suomentaja: Helene Bützow
Otava 2018
687 s.
The Book of Dust 1. La Belle Sauvage (2017)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Mustetta paperilla

Haasteet: Jatkumo

Pirkko Saisio: Betoniyö

Simo ja Ilkka ovat veljekset, joita yhdistää karu tausta yksinhuoltajaäidin vähävaraisessa ja alkoholinhuuruisessa kodissa. Simo on koulupudokas, joka ei oikein uskalla kertoa siitä kellekään ja Ilkka puolestaan on menossa vankilaan istumaan tuomiotaan pikkurötöksestä. Vielä on kuitenkin viikonloppu aikaa ennen sitä.

Veljekset viettävät painostavan kesäpäivän ja -yön Itä-Helsingin kaduilla, kuppiloissa ja laitureilla. Simon on vaikeaa sanoittaa mitään mielessään olevaa, hän on miellyttämisenhaluinen ja myötäilevä. Ilkalla on omat ajatussfäärinsä, joista pikkuveli ei aina ota selkoa, vaikka kuinka yrittää.

Jossain vaiheessa veljesten tiet eroavat, ja molemmilla on luvassa omanlaisensa kuoppien kiertely. Ilkka päätyy kohtaamaan tutun porukan, jossa vaikuttaisi olevan kuitenkin uudet säännöt. Simo jatkaa omaa yksinäistä vaellustaan ilman kiinnekohtia ja päätyy juttusille naapuruston erikoisena pidetyn miehen luokse. Molemmilla nuorilla miehillä on vastassa asioita, joita he mielummin olisivat olleet kokematta ja näkemättä – ja kyvyttömyys käsitellä yllättäviä tunteita ja tekoja.

Pirkko Saision tuotanto on minulle tutumpaa teatterin lavalta kuin romaaneista. Betoniyö on hänen 1980-luvun alussa julkaistu romaaninsa, tuotannon alkupäätä edustava aikalaiskuvaus, josta Pirjo Honkasalo on tehnyt myös elokuvan (jota en ole nähnyt). 1980-luvun alku tulee voimakkaasti esiin tekstissä ja tunnelmassa, Saisio tavoittelee ja tavoittaa ajankuvaa, juuri sitä hetkeä ja tuokiota, jossa hänen henkilönsä elävät.

Simo ja Ilkka eivät ole saaneet parhaita kortteja käteensä, mutta räpiköivät jollain tasolla ja selviytymiskeinoilla eteenpäin. Jos tekee nopean leikkauksen tähän hetkeen, lähes 40 vuoden päähän Betoniyön tapahtumista, on tylyä tajuta, kuinka paljon samantyyppistä syrjäytymistä ja syrjäyttämistä yhteiskunnassa edelleen on. Sijattomuus, merkityksettömyys ja tulevaisuuden näkymien puute ovat vastaansanomaton osa tarinan veljesten elämää, kuten ovat valitettavasti liian monelle 2010-luvun simolle ja ilkallekin.

Tarina muotoutuu pitkälti dialogin ympärille. Yleistunnelma kirjassa on apaattinen, jollain tapaa tuhnuinen. Painostava kesäpäivä hiostaa niin henkilöitä kuin lukijaakin, eikä mikään tunnu menevän parempaan suuntaan. Saisio tavoittaa pienillä eleillä maailman, jota läheskään kaikki eivät halua nähdä, eivät edes vilkaista. Mutta siellä se on, vahvasti olemassa, kaikkialla.


Pirkko Saisio: Betoniyö
Tammi 2011 (1. painos 1981)
171 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Matkalla tuntemattomaan

Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 4. Kirja, josta on tehty elokuva.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Öisin he makaavat sängyssä käsi kädessä. Jos vaimo on tarpeeksi salavihkainen, hän pystyy samalla näyttämään miehelle keskisormea. (s. 180)

Olen pari viikkoa miettinyt, mitä kirjoittaisin Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto. Se on kirja, jota lukiessa nauroin ääneen, hymähtelin ja liikutuin. Romaani on ruumiinavaus parisuhteelle ja rakkaudelle, erään avioliiton tarina.

"Miten originellia", ajattelet nyt siellä.

Voi, kyllä se vain on.

Offill kirjoittaa ilmavasti, helpon tuntuisesti, tiukasti mukanaan pitäen. Tekstin on suomentanut onnistuneesti Marianna Kurtto ja ladonta antaa tilaa lyhyille tuokioille, huomioille ja kommenteille. Tätä kirjaa on helppoa lukea, mutta kuin huomaamatta se pureutuu syvälle.

Syvien pohdintojen jaosto alkaa siitä mistä rakkauskin alkaa. Tai ehkä hieman ennen, tai oikeastaan vasta kun kaikki on jo ohi. Nainen ja mies kohtaavat, tutustuvat, ihastuvat. Heistä tulee mies ja vaimo, äiti ja isä. Parisuhde kasvaa ja kehittyy, muuttaa muotoaan, syvenee – ja lakastuu. Miten niin voi käydä, vaikka alussa on niin paljon? Antilooppien näköä, Saturnuksen renkaita, niitä syviä pohdintoja.

Seitsemäntenä hääpäivänämme mies soittaa minulle laulun, mutta sellaisen joka on melkein liian surullinen kuunneltavaksi. Se kertoo avioliitosta ja siitä, kuka lähtee täältä ensin. Kertosäkeessä lauletaan: toinen meistä kuolee näille käsivarsille. (s. 109)

Offillin tarinan minäkertoja on nainen, joka tietää, mitä tahtoo tai ainakin luulee niin. Hän on yhden kirjan julkaissut kirjailija, kirjoittamisen opettaja, äiti ja vaimo. Boheemina newyorkilaisena eläminen on vaikeaa, etenkin kun elämä muodostuu lopulta juuri niin keskiluokkaiseksi ja poroporvarilliseksi kuin voi ajatellakin, vain pienellä taiteellisella twistillä. Naisen silmin elämä on juuri sitä, miten hän sen kuvaa. Lapsi, puoliso, sisko, ystävät ja naapurit ovat olemassa omana itsenään, mutta se, minkä tarina kertoo, on naisen näkökulmaa. Eikä hän välttele raakojakaan pohdintoja, etenkään enää sitten, kun moni asia on jo ajautunut muualle kuin piti.

Mutta agentillani on teoria: hän sanoo, että jokainen avioliitto on horjuva kyhäelmä. Että nekin liitot, jotka näyttävät ulkopuolelta katsottuna kohtuullisen toimivilta, pysyvät sisäpuolelta koossa purkalla ja rautalangalla ja narulla. (s. 126)

Offill on samaan aikaan oikukas ja viiltävän tarkka. Teksti tempoilee tietoiskuista sitaatteihin, dialogista päänsisäiseen vyörytykseen. Rakkaus on magneettikuvia, itse sävellettyjä lauluja, pientä pränttiä synnytystodistuksessa. Se on jossain lähikaupan tiskillä ja joogamaton alla. Ja yhtä nopeasti se katoaa, tai ei ehkä aivan mutta melkein.

Syvien pohdintojen jaosto puraisee ja potkaisee. Se on huolellisesti kirjoitettu ja hiottu, ja vaikka näennäisesti kertoja poukkoilee helposti aiheesta toiseen, ydin pysyy tiiviinä. Siihen kiteytyy paljon, paljon sellaistakin, jota ei ehkä ole itse kokenut, mutta jonka olemassaolon tiedostaa vahvasti. Ja jokin toivo, valo, onni kaiken sen muun keskellä. Se kannattelee.

Vaimo ei ole koskaan halunnut olla olematta naimisissa miehen kanssa. Tämä kuulostaa valheelta, mutta on totta. (s. 185)

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
Suomentaja: Marianna Kurtto
Gummerus 2018
237 s.
Dept. of Speculation (2014)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Rakkaudesta kirjoihin

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (New Yorkiin sijoittuva kirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 30. Kirja, josta saa lohtua.

Enni Vanhatapio: Absentia

Aava asuu Lontoossa paossa entistä elämäänsä. Hän työskentelee kapakassa, elelee kämppiksen kanssa ja kaipaa siskoaan Kaisaa. Kukaan ei tiedä, mitä Kaisalle viisi vuotta aiemmin tapahtui, tai ei ainakaan halua kertoa. Kaisa on kadonnut, ja ikävä tekee kipeää joka päivä.

Yllättäen Aava saa puhelun Kaisan entiseltä mieheltä Olavilta, joka ilmoittaa olevansa kaupungissa ja haluavansa tavata. Mukana on myös Kaisan ja Olavin pieni tytär Siiri. Aava reagoi viestiin oksentamalla ikkunasta, mutta jokin vetää hänet kuitenkin hotelliin tapaamaan kadonneen siskon perhettä. On niin paljon asioita, joista pitäisi puhua, jos voisi tai olisi sanoja.

Vähä vähältä aiemmat vuodet aukeavat kuin varovaiset kevätkukat. Kaisan heittelevä mielenterveys, Olavin ja Kaisan repivä parisuhde, Aavan tasapainoilu pikkusiskon roolissa ainaisen pelon ja epävarmuuden kanssa. Mätä odottaa aivan pinnan alla valmiina purkautumaan.

Enni Vanhatapion Absentia on tyly, karu ja terävä romaani, joka pakottaa lähelleen ja herättää lukijan kaikki aistit. Välillä tarina hengittää niskassa niin painokkaasti, että tekee mieli ravistaa se irti, mutta ei se minnekään lähde, tiukentaa vain otettaan. Romaani on hyhmäinen, paikoin inhottavakin. Sen jänteikäs ja ilmeikäs kerronta on raadollista ja tarkkaa. Tarina on dialogivetoinen, mutta paljon jää painostavaan hiljaisuuteen.  

Absentia vie syvälle vallankäytön, mielenterveyden ja hallitsemattomien halujen sekasortoon. Olavin ja Kaisan parisuhteen vääristymät paljastuvat vähitellen, Kaisan ja Aavan sisaruus on puolestaan oma taistelukenttänsä. Mieleltään epävakaan isosiskon vaikutus Aavan omaan kasvuun ja kehitykseen on valtava. Aava haluaisi olla siskolleen lähellä ja tärkeä, mutta joutuu kerta toisensa jälkeen tajuamaan, ettei voi päästä tämän lainalaisuuksia jatkuvasti venyttävään maailmaan, ainoastaan jonnekin sen liepeille. Hän saa vain murusia ja yrittää niistä rakentaa jotain identiteetiksi kutsuttavaa.

Kaisa on arvoituksellinen, etäinen, kadonnut jo ennen katoamistaan. Hänen hahmoonsa kiteytyy olennaisesti muiden ylittämätön tarve määritellä itseään ja toista. Mikä minä olen tuon naisen maailmassa, mikä on minun merkitykseni ja paikkani? Absentia on suuresti myös tarina itsekkyydestä    ja etenkin itsekkyydestä ihmissuhteissa.

Absentia ei jätä jälkeensä hyvää mieltä eikä rauhaa. Se tuntuu pistelynä ja kipuna, epämukavuutena ja suruna. Hieno lukuelämys se yhtä kaikki on: eheä, vaikuttava, valmis.


Enni Vanhatapio: Absentia
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2018
304 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Lukuisa, Kosminen K, Rosa Aphalo / Sylvi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Katja Törmänen: Karhun morsian

Suolakarin Freydis on kasvanut tehtävään, jonka harva saa: hän on Karhun morsian, nuori nainen ja näkijä, josta tulee aikanaan kylän päällikön vaimo. Karhun morsiamen harteilla on suuri paino, sillä hänen on pidettävä Karhu tyytyväisenä uhraamalla ja toimimalla oikein. Jos hänen lapsensa syntyy keskitalvella, on edessä uhrauksista suurin: jos syntyvä lapsi on poika, Karhu saa sen. Jos lapsi on tyttö, tästä tulee seuraava Karhun morsian ja uhrina onkin Freydis itse.

Surmankylässä Aslaug tietää, että hänet on luvattu päällikölle puolisoksi, kunhan päällikkö päättää lupauksen lunastaa. Surmankylässä ei Karhua palvota, niin on päällikkö aikanaan kiivaasti päättänyt, eikä kukaan häntä uhmaa – julkisesti ainakaan. Orpo Aslaug on saanut kasvattajaltaan kuitenkin opit Karhun palvelemiseen ja parantajan taitoihin, ja hän saa uusia taitoja myös Surmankylään tuoduilta orjilta.

Raaka viikinkikulttuuri ei anna naiselle juurikaan painoa. Miehet sotivat ja hallitsevat, tekevät kauppaa ja purjehtivat. Naisten tehtävänä on huolehtia kylästä, suorittaa uhrimenoja ja tietää paikkansa. Suolakari ja Surmankylä sijaitsevat lähekkäin, mutta voisivat monessa mielessä olla eri maailmoista. Suolakarin elämä Karhun suojeluksessa on tasapainoisempaa, vaikka paljon sen eteen tehdäänkin. Etenkin Freydisin rooli on olennainen, ja hänen on koko ajan oltava varuillaan, jotta Karhu saa kaiken, kuten kuuluu. Jos kylää kohtaa vastoinkäyminen, syyttävät katseet kääntyvät aina ensin Karhun morsiameen päin. Surmankylässä puolestaan oikukas päällikkö ja verisiä uhreja usein vaativat jumalat pitävät ihmiset pelossa ja kurissa. Väkivalta ei ole vierasta, pelko on jatkuvasti läsnä. Moni kaipaa Karhua, vaikkei saa sitä ääneen sanoa.

Katja Törmäsen Karhun morsian on fantasiaromaani, jonka maailma on elävä ja maagisilta elementeiltään hallittu. Jossain muinaisen Norjan tyyppisellä alueella, meren rannalla tapahtuva tarina ammentaa viikinkimaailmasta ja pohjoismaisesta kansanperinteestä. Uskontoon liittyvät riitit nivoutuvat tärkeäksi osaksi elettyä elämää ja ikivahva Karhu tuntuu enemmän kuin näkyy.

Kyläyhteisön tarkkaan määrätty elämä kuvaa tarinan maailman karuutta. Kaikilla on oltava paikkansa ja tehtävänsä, asioiden on mentävä kuten kuuluukin, velvollisuuksiaan ei saa unohtaa. Ihmiset ovat sään ja luonnon armoilla, toistensakin. Hauras rauha naapureiden kanssa voi sortua mihin tahansa väärinymmärrykseen tai vahinkoon, joskus tahallisestikin. Niukat resurssit vaativat kaikkien panostuksen.

Karhun morsian yhdistää metsän ja meren voimakkaaksi miljööksi. Suolakari ja Surmankylä sijaitsevat molemmat meren rannalla ja ne saavat olennaisen osan omaisuudestaan ja ravinnostaan mereltä. Toisaalta heti kylän rajojen takana oleva metsä tarjoaa sekä suojaa että uhkaa, ja tasapainosta on huolehdittava.

Törmäsen kerronta on hiottua ja kuvailevaa. Tarinan toiminta on lopulta sangen hienovaraista, joskin se tiivistyy ajoittain huomattavasti. Freydisin ja Aslaugin polut kulkevat roolin ja kohtalon määräämällä tavalla, mutta ilman harha-askelia ja uhmaa se ei tapahdu. Raaoista aiheistaan huolimatta Karhun morsian on kirja, joka imee mukanaan kiehtovaan, synkkäsävyiseen maailmaansa, jonka ehdoilla ei itse olisi valmis elämään.


Katja Törmänen: Karhun morsian
Like 2018
390 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Kirjahilla, Nörttitytöt, Annelin lukuvinkit, Evarian kirjahylly, Paperisiivet   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Helmet-haasteen kohta 23. Kirjassa on mukana meri.