29. elokuuta 2016

Vaikuttavia kuvituksia kolmeen kertaan

Kirjojen kuvitus on aihe, jota en kovin usein ole nostanut blogissani esiin. Arvostan kuitenkin oivaltavaa, taitavaa ja kerronnallista kuvitusta todella paljon, vaikken esimerkiksi lasten kuvakirjoja juurikaan lue. Sarjakuvien kanssa teen ajoittaista tutustumistyötä, ja noin muutenkin pidän kauniista kuvista, valokuvista ja kuvataiteesta paljon.

Nyt lukupinoon sattui lähes peräkkäin kolme kuvitukseltaan ansiokasta teosta. Kirjat, jotka tässä niputan yhteen, ovat Bjørn Sortlandin ja Timo Parvelan kirjoittama ja Pasi Pitkäsen kuvittama Kepler62 – Kirja kolme: Matka, australialaisen Shaun Tanin mykistävä Etäisten esikaupunkien asioita ja Anna-Mari Kaskisen kirjoittama ja Katja Kuittisen kuvittama runotarina Luumunkukka ja Lohikäärme.



Kirjojen tarinat ovat keskenään hyvin erilaisia ja niiden kohdeyleisötkin poikkeavat toisistaan. Kepler62-sarjan kolmas osa vie meidät lopultakin avaruuteen: ensin tukiasemalle Maata kiertävälle radalle ja sitten aurinkotuulen voimaa hyödyntäviin tähtipurjehtijoihin, joiden suuntana on Kepler62. Matkaseurueen lapset ja nuoret ovat saaneet kovan koulutukseen tuleviin koitoksiin, mutta arvatahan sen saattaa, ettei kaikki suju aivan niin kuin oli suunniteltu. Uteliaisuus ja putoilevat sukat voivat myös olla kohtalokkaita...




Kepler62 on aivan mahtava sarja, jota olen hehkuttanut aiemminkin täällä ja täällä. Vielä on onneksi kolme osaa tulossa, ja seuraavassa laskeudutaan jo uudelle planeetalle ainakin kansikuvan perusteella. Kepler62 on tunnelmaltaan aika synkkä ja etenkin tarinan kuvaaman Maan tila herättänee keskustelua ja kysymyksiä, joten suosittelen sarjaa yhdessä aikuisen kanssa luettavaksi – tai ainakin kannustan olemaan valmiina, kun kinkkisiä pohdintoja herää.





Avaruuskuvat ovat huikeita. Pasi Pitkänen on saanut liikkeen, valon ja vauhdin vangittua upeasti voimakkaisiin kuviinsa. On helppoa eläytyä valon nopeuteen ja äärettömän pitkiin välimatkoihin. Teksti vie mukaansa, ja koska kuvia ei ole joka sivulla, tarinan eteneminen on toki varsin olennaisessa osassa. Hieman odottava tunnelma kirjasta jää, jonkinlainen väliosan maku. Mutta toisaalta eipä tässä malttaisi odottaa jatkoa!




Anna-Mari Kaskisen kirjoittama ja Katja Kuittisen kuvittama Luumunkukka ja Lohikäärme on kahden kiinalaistytön tarina. He ovat eläneet lähes koko ikänsä yhdessä kiinalaisessa lastenkodissa, ja kun molemmat adoptoidaan Suomeen, on suuri muutos elämään väistämätön. Tarina on kirjoitettu runomitassa ja se on varsin aurinkoinen ja hempeä. Tarina sinänsä ei oikein puhutellut minua, mutta kauniit, punasävyiset ja voimakkaat kuvat pelastivat kokonaisuuden.






Aiheensa puolesta kirjan kohdeyleisö on aika selkeä, ja toivottavasti se antaa iloa, hyvää mieltä ja vahvistusta adiptioperheille. Toki kirjan avulla saa vastattua varmasti pienemmän väen kysymyksiin, vaikka omaa perhettä adoptio ei koskettaisikaan – esimerkiksi tarha- tai koulukavereiden taustojen osalta.




Potin näistä kirjoista nappaa kuitenkin ehdottomasti australialaisen animaattorin Shaun Tanin häkellyttävän hieno Etäisten esikaupunkien asioita. Kirja on lastenosastolla, mutta kuuluisi ehdottomasti nuorille ja aikuisille. Kuvitus on upea, voisin ottaa lähes joka sivusta seinänkokoisen taulun itselleni.




Vaikka tästä, jossa kartan reuna on myös todellisuuden reuna...




Tai tästä yksinäisestä lelusta...




Tai astetta erikoisemmasta häämatkasta.

Tunnelma kirjassa on hämärä, outo, hieman synkkyyteen vivahtava muttei kuitenkaan lannistava tai pelottava. Paitsi ihan pieniä lapsia esikaupungin kummajaiset voivat kyllä pelottaa.

Tan hyödyntää kaksiulotteisen kirjan mahdollisuuksia monella tapaa, kuvat eivät välttämättä lainkaan pysy kehyksissään, ja erilaiset tekstityypit, tekstaustavat ja asettelut saavat hyvin tilaa ja mahdollisuuksia.





Shaun Tanin persoonallinen ja koskettava tyyli saa miettimään omaa suhtautumistaan vieraisiin, vierauteen, naapureihin, kohtaamisiin ja siihen, minkä ajattelee olevan tavallista ja minkä ei.

Kauniit, ammattimaiset ja erottuvat kuvitukset tekevät suuren osan näiden kaikkien kolmen kirjan tarinoista. Kuva ja teksti keskustelevat keskenään, kumpikin saa pontta toisesta. Hallittuja, tyylillä tehtyjä kokonaisuuksia, joihin tutustuminen maksaa vaivan.


Bjørn Sortland & Timo Parvela: Kepler62 – Kirja kolme: Matka
Kuvitus: Pasi Pitkänen
WSOY 2016
155 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä, Les! Lue!, Madonluvut, Yöpöydän kirjat
Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja.


Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Graafinen suunnittelu: Shaun Tan & Inari Kiuru
Lasten Keskus 2015
89 s.
Tales from Outer Suburbia (2008)

Kirjastosta.

Toisaalla: Taikakirjaimet, Oksan hyllyltä, Hemulin kirjahylly, Lukutoukan kulttuuriblogi, Sininen keskitie, Ihminen välissä, Hurja Hassu Lukija, Lastenkirjahylly  


Anna-Mari Kaskinen: Luumunkukka ja Lohikäärme
Kuvittaja: Katja Kuittinen
Kirjapaja 2007
39 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Värikäs päivä
Haasteet: Kirjaherbario (luumu, Prunus domestica), Kurjen siivellä (Kiina)

27. elokuuta 2016

Missä mennään



Syys saa, saako?

Kai se saa. Parvekepuutarha alkaa hiljalleen hiipua (sato jäi laihaksi, mutta pianhan on taas uusi kasvukausi), aamuisin tarvitsee takkia (jonka saa heittää kainaloon iltapäivällä) ja luonto alkaa selvästi valmistautua varisemiseen ja hiljenemiseen. Syksy onkin suosikkivuodenaikani, joten ei minulla ole mitään vuodenkiertoa vastaan.

Tämä alkanut koulusyksy on tosin ollut tähän mennessä pääsääntöisesti raskas. Aloitin uudessa työtehtävässä tutussa koulussa, ja alku on ollut haipakkaa menoa. Ei, vieläkään en tee sitä, mihin minulla (muun muassa) on koulutus, mutta menee se näinkin. Kouluarki on asettunut nopeasti uomiinsa, mutta paljon on sellaista, mikä mietityttää ja mihin aika ei tunnu riittävän. Onneksi yhteistyössä on voimaa, mutta ei se silti muuta miksikään sitä tosiasiaa, että oma ammtillinen identiteetti on kovassa pyörityksessä ja ajatukset siitä, mitä oikeasti haluaisin tehdä, ovat käymistilassa.

Kesällä en tainnut juurikaan kirjoitella kuulumisia kirjojen lomassa. Nopeastihan tuo taas meni, joskin paljon ehti tapahtua. Kolme viikkoa sitten minusta tuli täti, mikä on aivan ihmeellisen ihanaa. Veljenpoika tupsahti maailmaan varsin huolellisen ja uutteran loppurutistuksen jälkeen, ja olen aivan myyty. Täysin! Täti. Se kuulostaa hienolta ja arvokkaalta.

Kotikaupunki näytti kesän aikana moneen kertaan parhaita puoliaan – kyllä ihmisen on hyvä Helsingissä elää, sen vain sanon. Ja hyvä on ihmisen myös mennä aika ajoin Pohjois-Karjalaan, mistä ylläoleva kuvakin on. Vieläkään ei kesän mökkiöiden määrä noussut ylettömän suureksi, mutta yhden niistä vietin saaressa sentään aivan yksin (no kissan kanssa), mitä pidän melkoisena voimainkoitoksena. Mummini, jolta minä ja veljeni mökkisaaren olemme perineet, vietti siellä pääsääntöisesti kaikki lomansa ja melkeinpä aina yksin. Hän viihtyi, minä taas voin yhden yön kokemuksella todeta, ettei ehkä ihan ollut minun juttuni. Grilliruokakaan ei maistu niin hyvältä yksin.

Se, mikä taas on maistunut hyvin yksinkin, on Pokémon GO, johon hurahdin heinäkuun puolivälissä. Kyllä. Näin kävi. Olen kävellyt pitkälti yli 200 kilometriä bittiöttiäisten perässä, eikä loppua ole näkyvissä, paitsi ehkä sitten kun sataa loskaa eikä kännykkä selviydy olosuhteista. Todella hauska peli, ensimmäinen sitten yläkouluikäisenä aktiivisesti hakkaamani Tekkenin, jonka pelaamisesta olen oikeasti pitänyt, innostunut ja, no, koukuttunut. Yhteenkuuluvuus muiden hiippareiden kanssa on hauska sivujuonne, joskin olen huomannut alkuhuuman karisseen jo aikaa sitten – enää ei joka kulmalla pyöri joku samoissa puuhissa.

Lukenut olen, ja se on sentään valunut blogiinkin asti, mutta hitaasti. Vielä on heinäkuultakin luettavaa bloggaamatta (Seitsemän veljestä! Sain sen lopultakin luettua, ihme!), mutta enköhän tässä, pikkuhiljaa.

Syksyn suunnitelmiin kuuluu lähinnä työelämän kanssa tasapainoon pääseminen, puolison siskon häät, hengailua ja haaveilua. Ja lukemista, tietenkin.

Valoisaa syksyn alkua!

22. elokuuta 2016

Shimo Suntila: Tähtiviima



Shimo Suntilan Tähtiviima on tuore avaruusnovellikokoelma Osuuskummalta. Kokoelmassa on kahdeksan novellia, joiden yhdistäviä tekijöitä ovat avaruus, sen valtavuus ja äärettömyys, ihmisyyden rajat ja teknologian valta.

Pidin lähtökohtaisesti kaikista novelleista. Ne ovat keskenään selkeästi erilaisia, vaikka samanlaista tunnelmaa ja teemoja niissä vahvasti onkin. Suntila hallitsee novellimitan erinomaisesti, ja jännite pysyy yllä kunkin tarinan ensiriveiltä viimeisille. Lopussa on yleensä jotain yllättävää, kokoavaa tai uutta avaavaa, kuten kuuluukin. Uteliaisuus nousee, tekee mieli kurkkia eteenpäin, esittää arvauksia. Yleensä en onnistunut, vaikka vihjeitä on ilmassa.

Avaruus ja sen vaatima teknologia ovat Tähtiviiman olennaisia rakennuspalikoita, mutta on mukana myös dystooppista ja ekoscifiin kallistuvaa materiaalia. Ihminen pilaa planeettansa ja joutuu laajentamaan reviiriään avaruuteen – ei mikään uusi näkökulma, mutta Suntila irrottelee aiheen ympärillä raikkaasti.

Suosikeiksini nousivat novellit Purret, Chudakovin aaveet, Steelen ruukki ja Sharan henkäys. Purret kuvaa tilannetta, joka on maailmanlopun tuolla puolen ja tapahtumia, jotka siihen johtivat. Vieras elämänmuoto koettaa ehkä varoittaa, tai valmistella? Mutta kun ei haluta kuunnella eikä nähdä, varoitukset valuvat hukkaan. Chudakovin aaveissa Boston Brigg etsii vastauksia menneisyytensä avoimiin kysymyksiin Kuussa olevasta siirtokunnasta ja sen kapisesta asuntolasta.

Steelen ruukki vie lukijansa avaruudessa sijaitsevalle louhokselle, jossa työ on raakaa ja hierarkia selkeä. Työläiset tekevät töitä henkensä kaupalla, ja joutuvat silti olemaan velkakierteessä työnantajaansa. Kapinan siemen itää, vaikka yhteisrintamaan liittyminen ei ole välttämättä lainkaan yksioikoista. Sharan henkäyksessä aika taipuu, parisuhde kuljettaa ja ihminen ajautuu erikoisiin tilanteisiin pelkkää saamattomuuttaan.

Kuten lajityyppiin sopii, Tähtiviima noukkii palasia meidän ajastamme ja sen ilmiöistä. Novelleissa käsitellään muun muassa vakuutuksia, suuryritysten valtaa, yhteiskunnan hyvinvoinnin jakautumista, parisuhteiden hankaluutta, siirtolaisuutta, kehittyvää teknologiaa ja vallankäyttöä useammassa mittakaavassa. Kaiken tämän novellit esittävät vaivattomasti, paasaamatta tai alleviivaamatta, mutta terävästi ja tarkkaan.


Shimo Suntila: Tähtiviima
Ulkoasu: Arren Zherbin
Osuuskumma 2016
199 s., e-kirja

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Ja kaikkea muuta

Helmet-haasteesta nappaan kohdan 35. Kirjassa ollaan avaruudessa.

19. elokuuta 2016

John Irving: Ihmeiden tie



Voi John minkä teit.

Moni blogini lukija tietää, että rakastan John Irvingiä ja hänen tuotantoaan. Irvingin romaaneissa on jotain sellaista, joka puraisee, potkaisee, ilahduttaa ja naurattaa. Samalla niissä on vakavuutta, syvyyttä ja kantaaottavuutta. Olen minä niiden äärellä itkenytkin. On painia, karhuja, kadotettuja vanhempia, prostituoituja, mutkikkaita ihmissuhteita, seksuaalisuuden koko kirjo ja henkilöitä, jotka ovat juuri sen rajan toisella puolen, että heidän tietää olevan olemassa vain kirjan sivuilla – ja jotka kuitenkin ovat niin eläviä ja kokonaisia, että heidän vaiheensa uskoo jokaista mutkaa myöten.

Joten: voi John minkä teit.

Niin, en pitänyt Ihmeiden tiestä. Nyt se on sanottu.

Odotin sitä, voi kuinka odotinkaan. Ryntäsin kirjaostoksille heti kirjan ilmestyttyä keväällä ja olin varma, että kävisin sen kimppuun saman tien. Kävi kuitenkin niin, että vain silittelin kirjaa yöpöydälläni ja jäin odottamaan kesää ja leppoisia lukuhetkiä. Lopulta niiden aika tuli.

Ja tuli pettymyksen aika. Ensimmäiset sivut kääntyilivät, kurtistelin kulmiani. Mistä tämä kirja kertoo? Keitä nämä ihmiset ovat? Miksi minua pitäisi kiinnostaa? Kääntyi lisää sivuja, oltiin jo ties monennella kymmenennellä. Otsani rypistyi entisestään. Katselin sisällysluetteloa (rakastan sitä, että Irving otsikoi lukunsa, ihastuttava, jopa vanhanaikainen tapa), yritin saada otetta ja arvailla, milloin tarina alkaa vetää. Saatoinpa selailla vahvasti tapojeni vastaisesti kirjaa pidemmälle ja kurkkia hieman, miltä vaikuttaa.

Hitaasti eteni. Oi voi. Jaksot, joissa ollaan Ihmeiden tien päähenkilön Juan Diego Guerreron lapsuudessa Oaxacassa Meksikossa, ovat vetävämpiä kuin nykyisyys, jossa Juan Diego matkustaa jo ikääntyneenä Filippiineille täyttämään nuorena antamaansa lupausta ja unohtaa sydänsairauteensa syömänsä beetasalpaajat lentokoneen ruumaan. Nykyisyysjaksot ovat täynnä toistoa (joka noin periaatteessa on Irvingin vahvuusalueita, mutta nyt siitä ei saada oikein mitään irti): seksiä, peniksen toimintaa, lääkkeitä, hotelleissa pyörimistä, kirjailijuutta, sekavuutta.

Menneessä eletään puoliorpojen kaatopaikkalasten, orpokodin, uskonnon ja kaoottisen suurkaupungin sekamelskassa. Juan Diegon lapsuus on moninainen, outo ja irtonainen. Sisarensa Lupen (joka osaa lukea ajatuksia ja jonka puhetta kukaan muu kuin Juan Diego ei ymmärrä) kanssa Juan Diego kulkee irtolaisena kaatopaikalta katoliseen orpokotiin ja sirkukseen, lopulta ilman Lupea Yhdysvaltoihin transvestiitin prostituoidun ja lähetyssaarnaajan adoptiopoikana.

Siitä huolimatta, että pidin romaanin menneisyydestä sen nykyisyyttä enemmän, en varsinaisesti syttynyt sillekään. Irving on hyvin rikkaan kerronnan, valtaisan henkilögallerian ja kummien juonenkäänteiden sanansaattaja, mutta Ihmeiden tiessä kaikki nämä elementit aiheuttivat minussa vain riitasointuja.

En pitänyt Juan Diegosta nykyisyydessä, menneisyydessä hän tuntui hapuilevalta ja yhdentekevältä. Inhosin hänen entistä oppilastaan ja sittemmin ystäväänsä ja kollegaansa Clark Frenchia, jonka luona Juan Diego pitkälti Filippiinien matkansa viettää (paitsi sitä aikaa, jonka sekoilee puolihoureessa, naukkailee tai on naukkailematta lääkkeitä tai harrastaa ja/tai ajattelee seksiä). Juan Diegon ja Lupen äiti jää irtonaiseksi, etäällä pysyvät myös lähetyssaarnaaja Edward Bonshaw ja prostituoitu Flora, vaikka he ehtivät sentään hieman kasvaa.

Lupesta en edes aloita. Yleensä olen heikkojen, altavastaajien ja kohtaloa kiusaavien puolella, mutta Lupen huutoa (kuinka monta repliikkiä hän kirjassa huutaa, en halua edes tietää lukumäärää) en jaksanut kuunnella – niin kirjan sivuilla kuin se pysyikin.

Ihmeiden tie oli niin suuri pettymys, että harmittaa vieläkin. Viimeiset satakunta sivua sujahtivat sulavasti, kun lankoja aletaan saada yhteen ja noppaa heittää itse kunkin kohtalolla, mutta kuudensadan sivun kokonaismäärässä se on varsin olematon osuus. Irving ei ole ennenkään suoranaisesti kirjoittanut minun elämääni liippaavista asioista, mutta aina olen löytänyt jotakin samastuttavaa tai ainakin huikaisevan houkuttelevan tarinan koukkuineen. Nyt en saanut kumpaakaan.

Toisaalta mietin, miten paljon vikaa on minussa. Enkö antanut tarpeeksi armoa? Olivatko odotukseni kohtuuttomat? Vaadinko faniuteen vedoten liikoja (kuten kirjassakin tapahtuu)? Olinko tarkkaamaton, huolimaton lukija? Missasinko jotain?

Voi olla, voi olla olematta.

Todettakoon kuitenkin, ettei rakkauteni John Irvingiin tästä juuri pintanaarmua kummempaa saa – ja sekin paranee aikanaan. Eihän kukaan voi olla täydellinen, edes John! Onhan minulla kaikki aiempi tuotanto mieltä hellimässä (ja itse asiassa yksi vanha romaani, Vesimies, vieläkin lukematta), aina valmiina odottamassa ja tarjoamassa rakkautta, ymmärrystä ja huikeaa tarinankerrontaa.


"Tapahtumien kulku, elämämme silmukat – kaikki mikä johtaa meitä sinne minne olemme menossa, polut joita seuraamme loppuamme kohti, se minkä emme näe olevan tulossa ja se minkä näemme – kaikki tuo voi olla salaperäistä tai vain näkymätöntä tai sitten ilmiselvää." (s. 502)


John Irving: Ihmeiden tie
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Tammi 2016
600 s.
Avenue of Mysteries (2015)


Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Lumiomena, Kirjojen keskellä, Mustetta paperilla, Opus eka, Hurja Hassu Lukija, Mummo matkalla 

14. elokuuta 2016

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet



Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on helähtelevä episodiromaani, jonka luvuissa kuljetaan ajassa, paikassa ja mielentiloissa ristiin rastiin Euroopan laitoja. Henkilöt kohtaavat toisiaan, pidempään tai ohimennen, kulkevat elämässään tiettyjä polkuja pitkin ja samalla Euroopan historia ja tulevaisuus kohisee taustalla vahvana.

Puikkonen rakentaa kerrontansa huolellisesti, ilmavasti ja pakottomasti. Mittaa kirjalla on alle 200 sivua, mutta tarinassa on kaikki tarvittava, jotta se muodostaa kiehtovan, elävän ja sykkivän kokonaisuuden.

Eurooppalaiset unet tulevat todeksi niin Gdanskin telakalla työläisten lakon alla, sairasvuoteella pohjoisessa, jalkapallo-ottelussa Belgradissa, ihmissalakuljettajien rekassa, berliiniläisessä hotellihuoneessa ja muurin molemmin puolin, tosi-tv-sarjan kuvauksissa Ibizalla, nuorisojengissä Tukholmassa, tulevaisuuden Lontoossa. Vaikka yhtäläisyydet voivat kylmiltään kuulostaa näennäisiltä, todellisuudessa ne ovat sitäkin vahvempia.

Puikkonen leikittelee ajatuksella pienistä yhteyksistä, toisiinsa johtavista tapahtumista ja kohtaamisista, joita ei voi suunnitella – vai voiko sittenkin? Pieniä maagisen realismin elementtejä on mukana sopivasti ripoteltuna, ja juuri se tekee kirjan tunnelmasta unenomaisen, hieman leikittelevän ja kuitenkin syvästi melankolisen.

Eurooppalaiset unet on romaani, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Vahvaa kotimaista kirjallisuutta, joka on samalla niin universaalia, että sen voi kokea omakseen hyvin monelta eri kantilta tai erilaisissa tilanteissa. Varsinainen aarre, syyttä suotta vaille suurempaa näkyvyyttä jäänyt.


Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2016
179 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjapolkuni, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Täysien sivujen nautinto