Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat

Ihastuin Doris Lessingiin luettuani hänen esikoisteoksensa Ruoho laulaa. Ihastus jatkui Viidennessä lapsessa. Sen jälkeen olen keräillyt vähitellen Lessingin teoksia hyllyyni, niin myös Eloonjääneen muistelmat tarttui mukaan muistaakseni kirjamessuilta jokunen vuosi sitten. Vaikka ensikosketukseni Lessingiin oli huumaava, en kuitenkaan ole suin päin rynnännyt lukemaan muuta tuotantoa. Itse asiassa Lessingin lukeminen on vähän haastavaa, sillä hänen teoksensa eivät ole mitään mukaansa imaisevia hotkaisupaloja, vaan haastavia ja joskus tökkiviäkin.

Eloonjääneen muistelmat on romaani, jossa nimettömäksi ja selittämättömäksi jäävä katastrofi on kohdannut maailmaa ja ainakin Isoa-Britanniaa. Kirjan kertoja on vanhempi, yksin elävä nainen, jonka suojiin päätyy nuori tyttö Emily. Kaupunki on jo osin tyhjentynyt ihmisten lähtiessä pois: ympäristö on käynyt turvattomaksi ja yhteiskunnalliset rakenteet murenevat yksi toisensa perään. Millään viranomaistaholla tai yksittäisellä henkilöllä ei ole yksiselitteistä valtaa tai kykyä tilanteen kokonaishallintaan.

Kertojan havaintojen kautta kuva tilanteesta rakentuu yhä laajemmaksi. Katujen turvattomuus kasvaa, kun järjestäytyneet lapsi- ja nuorisojengit alkavat ottaa niitä hallintaansa. Nuoret eivät kunnioita ketään, sillä kaikkien on huolehdittava vain itsestään. Emilykin seilaa kertojan kotihuoneiston ja erään nuorisojengin haltuunsa ottaman talon väliä. Taloon muodostuu eräänlainen kommuuni, jota johtaa nuorukainen, Gerald, jonka kanssa Emily kokee ensirakkautensa. Sikäli kuin kaaosta kohti valuvassa maailmassa rakkaus on enää minkään arvoista.

Samalla kun todellisuus käy yhä raskaammaksi, kertojalla on kyky nähdä menneeseen ja "seinän taakse". Hän pääsee tarkkailemaan Emilyn lapsuutta ja toivoakseen myös tulevaisuutta. Sellainen kuitenkin aina on, joka tapauksessa, synkimpinäkin hetkinä.

Eloonjääneen muistelmat on kiehtova romaani, vaikken voi väittää ymmärtäneeni sitä täysin. Dystooppinen maailma on suosikkimiljöitäni kirjallisuudessa, niin nytkin. Tilanteen selittämättömyys vain lisää oman lukuelämyksen monimuotoisuutta, kun saa itse tehdä tulkintoja ja oletuksia. Keskeisenä teemana romaanissa on naiseus ja naiseksi kasvaminen: Emilyn nopean kehityksen kautta välittyy vahva kertomus siitä, miten naisena oleminen ja naisen paikka määrittyvät tilanteessa kuin tilanteessa. Katstrofinkin partaalla nainen, nuorikin, joutuu aivan toisenlaisten määritelmien ja valintojen eteen kuin mies. Emilyn miellyttämisenhalu yhdistettynä kapinointiin ja rimpuiluun ilahduttaa terävänä kuvauksena ja samalla myös surettaa. Eikö koskaan, koskaan pääse eroon naisiin kohdistuvista paineista ja odotuksista?

Lessing tuntuu edelleen arvoitukselliselta ja kiehtovalta. Hänen romaaninsa eivät ole mitenkään miellyttäviä, mutta se vain lisää kiinnostusta lukea niitä ja koettaa ymmärtää, mitä hän tekstillään kertoo.

Sattumalta hyllyssäni olevan kappaleen välistä löytyi Iris Tenhusen kirjoittama kritiikki teoksesta maaliskuulta 1988. Miten kiehtovaa, että kirjan edellinen omistaja on nähnyt sen vaivan, että on kopionut kritiikin ja tehnyt siihen omia merkintöjään ja säilyttänyt sitten kirjan välissä. Mitä hän lienee ajatellut lukemastaan? Se jää arvoitukseksi, mutta ilahduttaa minua suuresti. Millaisia tarinoita maailma onkaan täynnä, arkisista katastrofeihin.


Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat
Suomentaja: Kyllikki Villa
Otava 1988
218 s.
The Memoirs of a Survivor (1974)

Toisaalla: Luetut, lukemattomat, Koko lailla kirjallisesti, Illuusioita, Hyönteisdokumentti, Päivi Kosonen / Kiiltomato

Haasteet: Joka päivä on naistenpäivä, Kirjahyllyn aarteet

Suvi Vaarla: Westend

Luin Suvi Vaarlan romaanin Westend jo lokakuussa. Suorastaan ahmin, jos totta puhutaan. Se kiskaisi mukaansa heti alkusivuilta eikä kai ole vieläkään päästänyt lopullisesti irti. Yksi tämän vuoden mieleenpainuvimpia lukuelämyksiä, vahva tarina, joka ei jätä kylmäksi laman kokenutta.

Elinan perhe elää 1980-luvun nousukautta niin kuin menestyksen harjalle vaatimattomuudesta päässeet vain voivat. Elina on koululainen, hänen äitinsä kielenkääntäjä ja isä rakennusalan yrittäjä. Rakennushankkeille ei tunnu olevan minkäänlaista kattoa tai ylärajaa: tilauksia tulee, rahaa tulee, menestystä tulee. Perhe muuttaa vaatimattomista oloista Espoon Westendiin, sinne, missä muutkin menestyjät asuvat upouusissa taloissaan.

1990-luku, Neuvostoliiton romahdus ja Suomen valtaava lama muuttavat kaiken. Elinan isän yritys ajautuu konkurssiin, unelma ja elämän perustukset saavat korjaamattoman kolhun. On muutettava vuokra-asuntoon, kestettävä julkinen nöyryytys, laskettava rahoja, vevytettävä penniä. Elina menettää turvallisuuden tunteen, tärkeän ystävyyssuhteen, uskon tulevaan.

Kaikkea tätä Elina tarkastelee ja muistelee myöhemmin, ensin Kauppakorkeakoulun opiskelijana, sitten 2000-luvun työelämässä. Elina ei aio koskaan enää olla epävarma, ei koskaan enää antaa minkään horjuttaa turvaa. Hän pelaa varman päälle, tekee töitä niin paljon kuin jaksaa ja hieman enemmänkin, säästää ja puskuroi.

Onnellisuudesta hän ei oikein osaa sanoa. Kun ei voi koskaan tietää, milloin kaiken taas menettää.

Westend kolisi ja kirveli. Olen hieman nuorempi kuin Elina, enkä itse tietenkään ymmärtänyt lamaa sitä eläessäni. Toki näin sen arjessa: kouluvälineet olivat niukat, mitään ylimääräistä ei saanut. Lamasta puhuttiin paljon, koulussakin, sanana se tuli tutuksi, tuntui pelottavalta. Omassa perheessäni lama näkyi ja tuntui, kun isäni tietokonealan yritys meni konkurssiin ja jouduimme muuttamaan omakotitalosta kerrostaloon. Myös isäni tapaturmainen kuolema osuu lama-aikaan, ja antaa omille lamakokemuksilleni suurimman varjonsa.

Ihastuin Vaarlan kerrontaan. Se on syvää ja vahvaa, koskettavaa muttei tunteilevaa. Ajankuvaan uppoaa, romaanin henkilöiden nahkoihin on helppo sujahtaa. Westend vie mukanaan maailmaan, jonka moni haluaisi unohtaa, ja joka oli monelle se viimeinen. Toisaalta se on aikakausi ja ilmiö, josta jotkut selvisivät ilman pienintäkään kolhua tai henkilökohtaista kokemusta. Mikä tragedia 1990-luvun lama Suomessa olikaan, miten se satutti ja vahingoitti, peruuttamattomastikin, vaikka onneksi oli niitäkin, jotka selvisivät ja rakensivat taas uutta.

Lama on aihe, josta riittää vielä paljon kerrottavaa. Kiitos Suvi Vaarla, että avasit oven.


Suvi Vaarla: Westend
WSOY 2019
334 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Ja kaikkea muuta, Kirjaluotsi, Kirjojen kuisketta

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia

Mihin maagiseen pyöritykseen minut veitkään, Kätlin Kaldmaa! Aivan anteeksipyytelemättä panet pään pyörälle, leikittelet kirjallisuuden genreillä, tekstin typografialla, tarinoilla, myyteillä ja itsellesi (ja minulle!) vierailla kulttuureilla.

Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017, suomentaja Outi Hytönen) on virolaisen Kätlin Kaldmaan ensimmäinen suomennettu romaani, mutta sanoisin tällä perusteella, että antakaa tulla lisää vaan, minä luen, luen, luen! Kaldmaan kerronta on kevyttä kuin usva islantilaisen syrjäkylän yllä, ja samalla painavaa kuin nyt tarina on kertoessaan monen sukupolven yli yltävästä elämästä, muistoista, kokemuksista ja uskomuksista. Suomentaja Outi Hytönen ja pieni, ihana Fabriikki Kustannus ovat tuoneet tämän suomeksi lukevien lukijoiden nenän eteen - kiitos siitä!

Romaani on yhdistelmä myyttistä Islantia, sen historiaa ja tarinaa, maagisen realismin vaiko vain yksinkertaisesti tarunhohtoisen maan elämää ja ihan tavallista ihmisten historiaa. On syrjäseutu, jossa kukaan ei asu, ennen kuin sitten asuukin. On yksilöitä, jotka kohtaavat toisiaan, päättävät tulla tärkeiksi toisilleen, saavat aikaan uusia yksilöitä, joilla on omat taakkansa kannettavanaan. On meri, joka pauhuaa, vie mennessään ja joskus jopa palauttaa. Antaa kalaakin.

On ulkoapäin tulevaa painetta elää niin kuin muutkin, on kontrollia, jolla pyritään hallitsemaan liian vahvoja (naisia). On kusipäitä ja niitä, jotka eivät koskaan opi käyttämään inhimillistä puoltaan, olemaan ihmisiä toisilleen. Ja aina on niitä, jotka sitkeästi vain jatkavat, kasvavat ja pysyvät, vaikka kaikki näyttäisi mahdottomalta ja olisikin sitä.

Islannissa ei ole perhosia kiehtoo, hämmentää ja paikoin tipauttaa kyydistään. Se sitoo itseensä, upottaa maailmaansa, joka on jossain tunnettujen karttojen reunoilla ja hieman niistä eteenpäin. Ja kaiken aikaa historia jatkaa kulkuaan, aina kuitenkin ihmistä suurempana, ja silti juuri heistä kaikkine virheineen, kolhuineen ja typeryyksineen tehtynä.


Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Suomentaja: Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2017
346 s.
Islandil ei ole liblikaid (2013)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Lukuisa, Kirja vieköön!, Mummo matkalla, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena, Tekstiluola, Kirjakaapin kummitus 

Haasteet: Kuukauden kieli (kirjan alkuperäiskieli viro), Kirjahyllyn aarteet

Joyce Carol Oates: Putous

Ariah on nuori, vastavihitty morsian kesäkuussa 1950. Hän on hämmentynyt uudesta roolistaan, epävarmakin, katuuko jopa. Niin kauan sitä sai odottaa, avioliittoa, jo melkein vanhaksipiiaksi tuomittuna. Mutta nyt hän on naimisissa ja vieläpä pastorin kanssa.

Ariah on nuori leski kesäkuussa 1950. Vastavihitty puoliso Gilbert, vieläpä pastori, on heittäynyt parin häämatkalla Niagaran putouksiin, ensimmäisen yhteisen yön jälkeen. Niin siltavahti todistaa, ja niin todistaa viikon kuluttua löytyvä ruumis.

Ariah on Niagaran leskimorsian, shokissa ja suuren menetyksen kokenut. Hänet huomaa asianajaja Dirk Burnaby, joka on elänyt vapaata poikamiehen elämää, mutta ei voi enää olla ohittamatta häneen syvästi vaikuttavaa, säröissään vahvaa naista. Ariah ja Dirk rakastuvat ja menevät naimisiin, nopeammin kuin moni uskoisikaan tai voi hyväksyä tilanteen huomioon ottaen. He saavat yhdessä aikaan kodin ja perheen, kolme lasta Chandlerin, Royallin ja Julietin, jossain vaiheessa koirankin, välittämättä vähääkään siitä, miten heihin aluksi suhtauduttiin. Rakkaus voittaa kaiken.

Ariahin mieltä rakkaus ei lopulta kuitenkaan voita. Hän ei pääse yli kesän 1950 menetyksestään. Vaikka hän ei koskaan ehtinyt oppia rakastamaan Gilbertiä, hääyön häpeä ja sen jälkeinen musertava suru eivät irrota otettaan. Ariah on varma, että menettää vielä kaiken uudelleen, Dirkin ja lapsensa, että hänet hylätään ja jätetään, sysätään sivuun ja unohdetaan.

Pelko ja ahdistus kulkevatkin koko romaanin ajan sen punaisena lankana. Ariah on haastava, monimutkainen persoona. Hän ei ole miellyttävä, vaan etäinen, kolea ja epäluuloinen. Vaimona hän on rakastava -- kunnes ei sitten enää olekaan, kunnes pelko hylätyksi tulemisesta ryskyy kaiken yli. Äitinä hän on hellä -- kunnes ei sitten enää olekaan, kun epäluulo ja käsittelemättömät tunteet kalvavat suhdetta lapsiin. Muita rooleja Ariah ei varsinaisesti halua tai voi itselleen hankkia. Hän toimii pianonsoitonopettajana silloinkin, kun ei taloudellisesti tarvitsisi, mutta muuten hänen on vaikeaa asettaa itseään maailmaan, hyväksyä tai ymmärtää omaa paikkaansa siinä.

Putous on eheää, vahvaa ja vaikuttavaa kirjallisuutta. Oates on kertojana omaääninen ja vastaansanomaton, hänen tarinansa laajenee ja kerii itseensä yhä uusia kerroksia ja sävyjä. Putous vie todella syvälle ihmismieleen, ihmisen käyttäytymiseen ja ihmisten välisiin suhteisiin. Se tuo esiin surua, häpeää, ahdistusta ja voimattomuutta kuten myös rohkeutta, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta. Eri henkilöiden näkökulmat rikastuttavat tarinaa ja laajentavat sen merkitystä, vaikka Ariahiin kaikki lopulta kuitenkin aina kiinnittyy. Ariahin kyvyttömyyteen ymmärtää ja hyväksyä, haluttomuuteen luottaa ja jatkaa eteenpäin.

Joyce Carol Oates on ehdottomasti suosikkikirjailijoitani. Hän yllättää joka kerta, hänen kerrontaansa ei voi vain kyllästyä. Ehdotonta timanttia, aina lukemisen arvoista.


Joyce Carol Oates: Putous
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Otava 2006
567 s.
The Falls (2004)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet

Suomi synnytti, niin minäkin vielä teen

Näinä aikoina, kun suomalainen media, poliitikot, Väestöliitto ja kansalaiset kauhistelevat viikosta toiseen "vauvakatoa", "syntyvyyden romahdusta" ja "Suomen tulevaisuutta", tuntuu vähän hupsulta mutta silti ylpeältä kertoa, että eipä tässä midist, omalta osaltani tulen hieman korjaamaan tilastoja, kun olletikin ensi helmikuussa itsetekemäni mini-ihminen näkee päivänvalon. Uutta lukutoukkasukupolvea siis pukkaa, tai millaista polvea nyt sitten lopulta tuleekaan, sehän jää nähtäväksi aikanaan.

Ja todettakoon nyt sitten vielä ihan varmuudeksi, että ei tätä pikkutyyppiä sen vauvakadon vuoksi ole "tehty", vaan ihan koska itse haluttiin ja toivottiin ja kaikeksi iloksi siinä onnistuttiin.

Synnyttäminenhän minua on kiinnostanut jo vuosikaudet, noin kulttuurisena, ei ehkä niinkään biologisena tai fysiologisena ilmiönä. Opiskeluaikoina aihe oli läheinen, ja gradunikin käsitteli samaa teemaa muistitiedon ja kirkollisen politiikan kautta. Gradua tehdessä ja myöhemminkin luin jonkin verran kätilöiden muistelmia (esimerkiksi Leena Valvanteen ja Anna Luodon muistelmat) ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Eikä aihe ikinä ole mielestä kadonnut, olenhan päässyt syntymän ihmeestä monta kertaa viime vuosina lähipiirissä iloitsemaan.

Nyt, kun päivä päivältä ollaan lähempänä sitä hetkeä, kun pääsen itse ihan elävässä elämässä kokemaan synnytyksen ja kaiken sen jälkeen tulevan, on kirjapinoon eksynyt taas enemmän synnytykseen ja vanhemmuuteenkin liittyviä kirjoja. Luultavasti niitä on luvassa tulevina kuukausina lisääntyvissä määrin, lukeminen kun on itselleni luontainen tapa oppia. (Ja joo, käytäntö opettanee tässäkin sitten aikanaan ihan reilulla kädellä, heh.)

Tartuin siis innolla Laura Kososen kirjoittamaan tietokirjaan Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa (S&S 2019), joka kertoo Kätilöopiston, siellä työskennelleiden kätilöiden ja synnyttäneiden naisten historiaa koko Kätilöopiston 57-vuotisen olemassaolon ajalta.

Melkoinen matka on Suomessakin kuljettu 1960-luvulta 2000-luvulle, tietenkin, myös synnytysten hoidossa ja asenteissa, jotka aiheeseen liittyvät. Oma gradututkimukseni keskittyi varhaisempaan aikaan, enkä sitä tehdessä osannut oikein kummeksua karujakaan kokemuksia ja asenteita, joita muistitiedosta ja kannanotoista luin, mutta niin sanotusti moderniin aikaan sijoittuva, paikoin lähes epäinhimillinen kohtelu saa kyllä palan kurkkuun.

(Joku on varmaan sitä mieltä, ettei näin henkilökohtaisia asioita pitäisi julkisesti kirjoittaa, mutta sanon silti, etten muuten pelkää synnyttämistä millään tavalla, ainoastaan sitä, että synnytyssairaalan henkilökunta kohtelee ja kohtaa minut huonosti, alentavasti tai välinpitämättömästi.)

Pääosin Suomi synnytti kuvaa onnea, iloa ja elämän toistuvaa ihmettä positiivisesti. Kosonen on haastatellut useita kätilöitä eri vuosikymmeniltä, ja haastateltavat kertovat työstään ja työpaikastaan tyytyväisyyttä ja ylpeyttä uhkuen. Syytäkin on, Kätilöopiston historiaan mahtuu hienoja kehityshankkeita ja suomalaisen synnyttämisen muutosta kohti naisen kokonaisvaltaista toimijuutta.

Samalla kätilöt kertovat asenteista, joiden muuttaminen oli työn ja tuskan takana: isien saaminen mukaan synnytykseen, tarpeettomista synnytyksenaikaisista rutiinitoimenpiteistä luopuminen, perhe- ja vauvakeskeisyys ja toimiva kivunlievitys ovat esimerkkejä siitä, kuinka hitaasti ikiaikaiseen ja luonnolliseen tapahtumaan suhtautuminen voikaan muuttua, kun se on alistettuna (yksioikoisesti) lääketieteelle, hierarkialle ja yhteiskunnallisille asenteille. Toki olen sitä mieltä, että vahva lääketieteellinen tieto ja osaaminen mahdollistavat Suomessa maailman alhaisimmat äitiys- ja lapsikuolleisuusluvut, mutta Kososen teos kertoo oivallisesti myös niistä ongelmista, joita seuraa, kun toimitaan liian tiukasti ensisijaisesti tilastot, käppyrät ja totutut toimintatavat edellä naisten ja tilanteiden yksilöllisiä eroja huomioimatta.

Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa on erittäin sujuvalukuinen, monipuolinen ja lähdeaineistoaan ammentava kokonaisuus. Typografisesti luettavuutta olisi helpottanut muistelusitaattien selkeämpi erottaminen leipätekstistä, mutta tämä nyt on pientä kitinää muuten toimivasta teoksesta. Mukana on myös ilostuttava kuvaliite ja luonnollisesti lista lähdekirjallisuudesta.

Erinomaisen suositeltavaa, monin tavoin kiinnostavaa luettavaa kelle tahansa, sanoisin.


Laura Kosonen: Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa
Kustantamo S&S 2019
214 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 32. Kirjan nimessä on ammatti.