10. maaliskuuta 2020

Uuden sukupolven lukutoukka



Tervehdys täältä vauvakuplasta!

Uuden sukupolven lukutoukka saapui maailmaan vajaat kolme viikkoa sitten, torstaina 20.2.2020. Synnytys oli outo, villi ja absurdi kokemus, eikä se mennyt ihan niin kuin olin ajatellut, mutta siitä selvittiin. Jouduin heti alkuun useammaksi tunniksi eroon vauvasta ja miehestä, kun piti tankata verta, nesteitä ja lääkkeitä, mutta nyt se kaikki hässäkkä tuntuu jo kaukaiselta, vaikka hieman pelästytti ja ahdisti. Sain erinomaista hoitoa synnytysosastolla ja kotiutumisen jälkeen erinäisten vaivojen vuoksi vielä päivystyksessäkin, enkä voi kuin kiittää suomalaista julkista terveyden- ja sairaanhoitoa. Jossain muualla ja jonain toisena aikana olisi käynyt huonommin.

Uusi elämä on ihmeellistä ja kummaa. Tuo meille muuttanut uusi ihminen on ihana, hän on jäntevä ja napakka ja melko rauhallinen vielä ainakin. Tuijottelee nappisilmillään, tykkää syödä ja nukkua, pitää kaikenlaista hassua ääntä. Vähitellen opimme tuntemaan toisiamme, me uusi perhe. Jopa me vanhemmat olemme saaneet nukkua silloin tällöin, enkä minä ainakaan ole ihan täysin ihmisraunio (vielä).

Oma uusi identiteetti hakee vielä paikkaansa, mutta olen päättänyt olla itselleni armollinen. Se saa viedä oman aikansa, ei tässä ole kiire. Vaikka tähän kaikkeen oli aikaa valmistautua, ei tähän silti ollut lopulta yhtään valmis. Äidiksi tulemiseen. Mutta nyt olen sellainen, ja olen loppuikäni.

Hurjaa, ihanaa, hienoa, ihmeellistä.

Kirjahommat ovat toistaiseksi hieman katkolla, mutta palaan niihin kyllä. Pikkutyypin ensimmäinen ulkoilukin suuntautui luonnollisesti kirjastoon.

18. helmikuuta 2020

Elizabeth Acevedo: Runoilija X



Xiomara Batista on newyorkilainen lukiolainen, jonka lahjakkuus on sanoissa ja ajatuksissa. Hänen vanhempansa ovat siirtolaisia Dominikaanisesta tasavallasta ja Xiomaran ja hänen kaksoisveljensä elämä on muotoutunut moninaisen identiteetin ympärille. Katolisella uskolla on vahva vaikutus perheeseen, siitä äiti pitää huolen. Xiomara pohtii, olisiko äidistä pitänyt tulla nunna, ja kärsiikö hän siksi "maallisesta" elämästä kaikkine puolineen niin paljon.

Xiomaran elämä on melko tarkkaan säänneltyä. Äiti tuntuu tietävän parhaiten, miten hänen tulisi elämänsä elää. Koulussa äidinkielenopettaja huomaa Xiomaran lahjakkuuden ja houkuttelee häntä mukaan koulun runoklubille ja sitä kautta lavarunouden maailmaan. Xiomaralle tilanne on vaikea, sillä vaikka hän ei muuta halua kuin kirjoittaa, velvollisuudentunto äidin vaatimuksia kohtaan on vielä vahva. Ylipäänsä itsenäistyminen ja oman elämän haltuunotto repii Xiomaraa paljon. Helppo tie oman elämänsä runoilijaksi ja määrittelijäksi ei ole.

Elizabeth Acevedon nuorille aikuisille suunnattu säeromaani Runoilija X on hienoa ja koskettavaa luettavaa. Xiomara on elävä, uskottava romaanihenkilö, johon lukija kiintyy ja jonka puolella haluaa olla. Xiomaran toiveet eivät ole kohtuuttomia, eivätkä hänen valintansa ja tekonsa saa edes toista kulmakarvaa kohoamaan: hän on teini, joka haluaa rakastaa, tulla hyväksytyksi ja ilmaista itseään. Kaikkeen siihen Xiomaran äidillä tuntuu olevan jotain pahaa sanottavaa.

Xiomaran äitisuhde jäi kaihertamaan mieltäni. Äidin tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää ja hyväksyä, että tytär itsenäistyy ja kasvaa naiseksi, eroon äidin ja uskonnon auktoriteetista ja vallasta. Se ei yksinkertaisesti käy, ja seuraukset ovatkin sen mukaiset. Uskonnolla voi olla hyvät puolensa ihmiselle, en kiellä sitä, mutta pahimmillaan uskonto on tukahduttavaa, kuristavaa ja autoritääristä vallankäyttöä ja alistamista. Xiomaran äiti ei pysty hyväksymään mitään muuta tulkintaa kuin omansa, ei mitään muuta uskoa.

Säeromaani ei ole tavanomaisin lukemani tekstimuoto, mutta tekee hyvää lukea sellaistakin, johon ei normaalisti tartu. Muoto sopii tähän tarinaan ja tarina muotoon. Xiomaran ajatukset, tunteet ja elämä tulevat liki ja pysyvät siinä. Kirja on käytännössä pakko ahmia lähes kerralla, niin vetävä se on. Suursuositukseni.


Elizabeth Acevedo: Runoilija X
Suomentaja: Leena Ojalatva
Karisto 2019
368 s.
The Poet X (2018)

Kirjastosta.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Oksan hyllyltä, Lukeva peikko, Kirjahilla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

9. helmikuuta 2020

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo



Tohtori David Livingstone lienee yksi maailmanhistorian kuuluisimmista tutkimusmatkailijoista, ainakin näin länsimaalaisen historiankirjoituksen näkökulmasta. Hän syntyi Skotlannissa vuonna 1813 ja kuoli Sambiassa vuonna 1873. Livingstonen viimeisen tutkimusmatkan tarkoituksena oli löytää Niilin lähteille, mutta se päättyi hänen kuolemaansa.

Mutta ei tässä pitänyt Livingstonesta puhua, oikeastaan hän on tällä kertaa sivuseikka.

Zimbabwelaisen Petina Gappahin romaani Pimeydestä loistaa valo on ihastuttavan eloisa, herkullinen ja raadollinen kuvaus ajasta ja tapahtumista David Livingstonen kuoleman jälkeen. Livingstonen uskolliset palvelijat ja matkakumppanit päätyivät neuvottelujen jälkeen hautaamaan hänen sydämensä ja sisäelimensä kuolinpaikalle mutta kuljettamaan luut rannikolle ja siitä eteenpäin Isoon-Britanniaan saakka. Romaani kertoo pitkästä matkasta, jonka seurue teki Livingstonen maallisten jäänteiden kanssa.

Tarinan näkökulma on kaksijakoinen. Ääneen pääsevät Livingstonen rempseä kokki Halima ja hänen jälkeensä pappeudesta haaveileva käännynnäinen, orjuudesta kristittyyn lähetyskouluun pelastettu Jacob Wainwright. Henkilöhahmot eivät voisi olla erilaisempia. Siinä missä Halima on käytännöllinen, suurpiirteinen ja hätkähtämätön, Jacob pyrkii kaikessa ilmaisussaan huolehtimaan säädyllisyydestä, kristillisyydestä ja jälkeensä jättämistä merkityksistä. Halima kertoo tapahtumista niin kuin ne kokee, Jacob kirjaa niitä päiväkirjaansa tarkkaan sanojaan punniten, toiveenaan, että teksti julkaistaisiin joskus.

Gappahin romaani on yhtäältä kiehtova ja hyvin rakennettu historiallinen romaani, toisaalta kiinnostava kannanotto historiankirjoituksen muodostumiseen. Etenkin Jacobin suureelliset suunnitelmat ja jatkuva itsensä tarkkailu ja toiminnan tiedostaminen kuvaavat historiankirjoituksen monitulkintaisuutta ja ristiriitaisuutta. Monet lähteet, joihin historiallinen tietomme ja ymmärryksemme perustuu, ovat hyvin itsetietoisia ja tarkoituksellisesti koostettuja, eivät mitään viattomia ja satunnaisia tietyistä historiallisista hetkistä säilyneitä "aarteita".

Pimeydestä loistaa valo saa lukijansa tuntemaan viidakon uhan, matkan raskauden ja seurueen turhautumisen. Sen mukana uppoaa vieraaseen maailmaan, jossa on kuitenkin paljon tuttua yleisinhimillistä: väsymystä, riitoja, ristiriitaisia pyrkimyksiä, pettymyksiä. Kaiken yllä on yhteinen päämäärä, tavoite jonka toteutuminen on kiinni monesta selkänahasta ja hiertyneestä jalkapohjasta.


Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Suomentaja: Aleksi Milonoff
Tammi 2019
377 s.
Out of Darkness, Shining Light (2019)

Kirjastosta.


Toisaalla: Lumiomena, Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Donna mobilen kirjat, Kirjojen kuisketta

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.

5. helmikuuta 2020

Kenen tyttäriä?



Vuoden 2020 Helmet-haasteen yksi kiehtova kohta on lukea kaksi kirjaa, joilla on samankaltaiset nimet. Minun valintani kohdistui tyttäriin, nimittäin Nefrin ja Kiurun sellaisiin.

Erika Vikin loistava steampunk-fantasiatrilogia Kaksosauringot sai päätösosansa Nefrin tytär vuonna 2018. Aiemmat osat Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat olleet koukuttavaa, viihdyttävää ja koskettavaa luettavaa. Kolmas osa jäi minulla muun lukemisen jalkoihin, mutta nyt nautiskelin sen, suorastaan ahmin, yhden viikonlopun aikana.

Kyse on tosiaan trilogian päätösosasta, joten jos et ole sarjaan vielä tutustunut, seuraavassa on juonta paljastavia asioita. 

Nefrin tytär jatkuu suoraan siitä, mihin Seleesian näkijä jäi. Tulilinnut ovat hyökänneet Seleesiaan ja sota on syttynyt. Taistelun melskeessä Aleia on kaapattu ja viety laivaan, joka matkaa vauhdilla kohti itää. Kaappauksen takana on salaperäinen Klaani, joka on ollut Aleian kintereillä jo pitkään.

Corildon lähtee apujoukkojen kanssa jäljittämään Aleiaa, jotta hänet saataisiin pelastettua. Joukkoon liittyy lahjakkaita seleesejä ja vanhoja tuttuja ihmisiä: Aleian heila Mateio ja Corildonin vanha ystävä Arata Erren.

Matka vie kohti Thelluriaa, joka on kenties vahvin ja kehittynein valtio kahden auringon alla. Thelluriassa Aleia kohtaa ihmiset, jotka ovat olleet hänen kannoillaan ja saa yllättyä monella tapaa. Hänen oma taustansa alkaa aueta, vaikka sitä onkin vaikea uskoa ja hyväksyä. Samalla Aleialle paljastuu diplomaattisia kuvioita ja strategioita, joiden hän ymmärtää olevan seleesien kannalta tuhoisia. Seleesit eivät ylivoimaisine aisteineen totisesti ole kaikkien kansojen suosiossa.

Nefrin tytär sijoittuu suurimmilta osin Thelluriaan. Vik koukuttaa lukijansa jälleen: miljöö on todella kiehtova. Thelluriassa on jo opittu hyödyntämään sähköä, ja teknologia on muutenkin edistyneempää kuin naapurivaltioissa. Mutta millä hinnalla teknologinen kehitys on saatu aikaan ja mitä sen edelleen kehittämisestä ollaan valmiita maksamaan? Paljon.

Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kokonaisuutta avaavia osuuksia on ripoteltu juonenkäänteisiin juuri sopivasti. Aleian oma historia ja olemus saavat selitystä, ja kokonaiskuva Kaksosaurinkojen maailmasta selkenee ja laajenee. Todella kiehtovaa kerrontaa, se on todettava. Trilogia kasvaa ehdottomasti suurmittoihin, jotka tuovat lukijalle tyytyväistä kiherrystä.

En keksi, mitä vaille olisin Kaksosaurinkojen suhteen jäänyt. Trilogian puolisentoistatuhatta sivua upottavat mukaansa, saavat nauttimaan seikkailusta, uudesta maailmasta ja fantasiaelementeistä. Suosittelen suurella ilolla, ja luulenpa joskus palaavani Aleian, Corildonin ja kumppaneiden seuraan uusintakierrokselle.


Erika Vik: Nefrin tytär. Kaksosauringot III
Gummerus 2018
560 s.

Kirjastosta.


Toinen tytär, johon tutustuin, on kaikkea muuta kuin yliluonnollinen. Päin vastoin: hyvin tiukasti reaalimaailmassa ja sen karuudessa pysyteltiin. Silja Kiuru on evakkoperheen tytär, jonka arki hiljaisella maaseudulla koostuu leikeistä, työstä ja perheen elämästä. Siljan vanhemmat ovat työteliäitä karjalalaisia, jotka ovat tehneet kaikkensa, jotta sodanjälkeinen elämä uudella seudulla luonnistuisi mahdollisimman hyvin. He ovat ahkeria, vaatimattomia ja vakavia ihmisiä, eikä elämässä ole juurikaan hupia.

Silja tarkkailee perhettään ja elää elämäänsä kuin vain alle kouluikäinen tyttö osaa. Vähitellen hän kasvaa, ymmärrys laajenee ja monenlaiset pienet ja lopulta suuret tapahtumat muokkaavat Kiurun perheen elämää. Siljan elämää seurataan nuoreksi aikuiseksi, ja aivan helpoimpia kortteja hän ei käteensä saa.

Marja Leena Virtasen kerronta on tyyntä, jollain tapaa eteeristä. Kieli on kaunista ja kuulasta, tarinassa traagisia käänteitä, henkilöissä paljon ladattuna. Minuun tämä ei oikein vaikuttanut eikä koskettanut, vaikka lähtökohtaisesti olen kiinnostunut siitä, millaisia vaikutuksia sodalla on ihmisiin. Jokin hiersi: minun makuuni kirja on liian tietoinen itsestään ja koskettavuudestaan.

Uskon tämän olevan monelle mieluisaa ja kaunista luettavaa, mutta minä en kuulunut ehkä kohderyhmään, enkä siksi oikein saa kirjasta irti edes kirjoitettavaa.


Marja Leena Virtanen: Kiurun tytär
Karisto 2019
292 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47. ja 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet.

3. helmikuuta 2020

Tammikuun lyhyitä: Tikkurila-Minecraftista Algeriaan, Beniniin ja pimeään kellarikomeroon

Tammikuu oli oivallinen lukukuukausi. Luin 12 kirjaa, paljon enemmän kuin viime aikoina ylipäänsä ja suuremmalla innolla kuin pitkään aikaan. Toki sillä oli suuri vaikutus, etten ollut tammikuussa lainkaan töissä: ensimmäisen viikon olin joululomalla ja siitä alkoikin sitten äitiysvapaa. (Ei, pieni lukutoukka ei ole vielä(kään) osoittanut kiinnostusta poistua kotelostaan.)

Muutamasta tammikuun kirjasta aion kirjoittaa vielä myöhemmin lisää, mutta tähän postaukseen kasaan neljä sellaista, joista kerron lyhyesti. Viime vuoden blogialhon jälkeen tuntuu tärkeältä kirjata edes hieman tarkemmin talteen luettuja kirjoja ja niiden herättämiä ajatuksia - edes lyhyesti.




Antti Arnkil on kirjailija ja kustannustoimittaja, jonka kolmas kirja Sunnuntaiesseet julkaistiin viime vuonna. Olen lukenut hänen esikoisteoksensa Lauantaiesseet viitisen vuotta sitten, ja pidin siitä todella paljon.

Sunnuntaiesseet sisältää kymmenen esseetä erilaisista kulttuurin muodoista. Arnkil käsittelee esimerkiksi liikkuvaa kuvaa, runoja, proosaa, lastenkulttuuria ja pelimaailmoja. Aiheet lentelevät laidasta laitaan ja ilahduttavat monipuolisuudellaan.

Arnkilin esseiden ansioksi on ilman muuta annettava se, että vaikka aihe ei olisi itselle edes tuttu, sitä käsittelevän esseen lukeminen on silti suurta iloa. Itse en esimerkiksi ole koskaan katsonut tv-sarja Breaking Badia tai lukenut Pauliina Haasjoen runoja, mutta silti luin mielelläni Arnkilin ajatuksia niistä. Toisaalta en erityisemmin piittaa Tuntemattomasta sotilaasta tai Petri Tammisen Meriromaanista (jonka sentään olen lukenut, mutta joka ei jättänyt oikein mitään tuntemuksia) - ja kappas, silti luin niitä käsittelevät esseet tyytyväisenä.

Arnkil käsittelee myös Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania (johon perustuvan immersiivisen näytelmän olen kokenut), Tikkurilaa Minecraftin kautta ja Ryhmä Hauta. Monipuolista ja ilahduttavaa, kerta kaikkiaan. Teksti on tyylikästä, älykästä ja konstailematonta, ajattelu kirkasta ja selkeää. Voihan esseet, ne ovat niin mainioita!


Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet
Siltala 2019
176 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli




Joann Sfarin Rabbin katti on kolmen albumin sarjakuvakokoelma, joka vie lukijan 1930-luvun Algeriaan. Ei kovin tuttu aihe, ei tosiaan. Pääosassa sarjakuvassa on juutalainen rabbi, hänen kaunis tyttärensä Zlabya ja heidän kissansa, joka oppii puhumaan ja on muutenkin aika poikkeuksellinen kaveri.

Tripla-albumi koostuu kolmesta osasta, jotka ovat Bar mitsva, Leijona-Malka ja Exodus. Sfar herättää miljöön ja kulttuurin eloon ilahduttavilla yksityiskohdilla, seesteisellä värimaailmalla ja vinkeällä tarinalla kiinnostavine hahmoineen. Rabbi itse on hieman hölmö mutta sympaattinen, Zlabya-tytär nokkela ja kissa sopivan kiero ja kuitenkin mainio.

Rabbin katti oli hauska tuttavuus tarinallisesti, mutta kuvatyyliltään se ei ehkä ole minulle kaikkein mieluisin. Sfarin tyyli on melko kulmikas ja osin karski, ja etenkin ihmishahmot ovat tietyllä tavalla "tönkköjä", vaikka totta kai taidolla tehtyjä.

Periaatteessa erikoisen poppoon seikkailuja voisi mielellään seurata lisääkin.


Joann Sfar: Rabbin katti
Suomentajat: Kirsi Kinnunen ja Saila Kinnunen
Egmont Kustannus 2006
142 s.
Le Chat du Rabbin 1: La Bar-Mitsva, Le Chat du Rabbin 2: Le Malka des Lions, Le Chat du Rabbin 3: L'Exode (2001-2003)

Kirjastosta.


Haasteet: Pariisi-Dakar-kirjaralli (Algeria)




Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoin kirjahyllyssäni vuodesta 2004 majailleen Vivi-Ann Sjögrenin omaelämäkerrallisen kirjan Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä. Olen lukenut sen ensimmäisen kerran jo tuolloin viitisentoista vuotta sitten, jolloin luin muutenkin Sjögrenin ihania muistelmakirjoja. Ajattelin (ja ajattelen edelleen), että Sjögren on elänyt kiehtovan, kokemusrikkaan elämän.

Kasvokkain on Sjögrenin kirjoituskokoelma Beninistä. Hän vieraili siellä olevassa taiteilijaresidenssissä Villa Karossa vuosituhannen vaihteessa ja palasi Beniniin vielä uudelleen asumaan joksikin aikaa sen jälkeen. Kirja kuvaa kokemuksia, kohtaamisia ja ajatuksia, joita Benin ja Afrikka laajemmin Sjögrenin eteen toivat.

Itse en ole koskaan käynyt Afrikan mantereella, toivottavasti jonain päivänä pääsen. Ja vaikken monessa muussakaan maailmankolkassa ole käynyt, muiden kokemukset niistä kiehtovat ja kiinnostavat kovasti. Sjögrenin ote omiin kokemuksiinsa on lempeä, konstailematon ja avarakatseinen. Hän myöntää omat heikkoutensa ja kompastuskivensä, eikä toisaalta rakenna kohtaamistaan vieraan kulttuurin muodoista sen enempää uhkakuvia kuin ihanteitakaan.

Sjögreniä lukiessa on aina sellainen olo, että maailmassa on hyvää ja lempeää, inhimillistä ja aitoa. Kaikesta pahasta ja kolhivasta huolimatta suuri osa elämää on edelleen ihmisten välisiä kohtaamisia, onnistunutta kommunikointa ja uuden oppimista ja ymmärtämistä. Miten lohdullinen ajatus.


Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain - Muistiinpanoja Beninistä
Suomentaja: Saara Villa
Schildts 2003
291 s.
Detta möte (2002)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Benin).




Tuuve Aron novellit ovat olleet minulle ilahduttavaa luettavaa vuosien varrella. Ne ovat useimmiten hieman absurdiin taipuvaisia, villejä ja hyväntuulisia, vaikka aiheet voivat olla karujakin.

Kirjaston suositushyllystä bongasin Tuuve Aron tuotannolle harvinaisemman teoksen: romaanin. Karmiina on Aron esikoisromaani ja tarinaltaan ehdottomasti yhtä villi kuin monet hänen novelleistaankin.

Päähenkilö on 17-vuotias tyttö Karmiina, joka on elänyt koko ikänsä lukittuna saunan kellarikomeroon. Hänen kasvojensa ja kehonsa toinen puoli on ruhjoutunut jo vauvana, kun äiti viskasi Karmiinan ja hänen kaksoissiskonsa kaivoon. Nyt aikuisuuden kynnyksellä Karmiina on päässyt vapauteen, ei ehkä siisteimmällä mahdollisella tavalla, mutta päässyt kuitenkin.

Karmiinalta puuttuvat ymmärrettävästi sosiaaliset taidot ja "normaalit" käytöstavat. Hän ei osaa kohdata muita ihmisiä, mutta sentään osa muista ihmisistä osaa kohdata hänet. Kaikki tosin eivät, eikä taakse jää pelkkää hymyä. Käänteet tarinassa ovat melkoisia, ne ilahduttavat ja vähän karmivatkin.

Aron omaperäinen tyyli on mieleenpainuva. Itse pidän siitä enemmän novelleissa, Karmiina alkoi pidemmän päälle käydä hieman raskaaksi luettavaksi erikoislaatuisuutensa vuoksi.


Tuuve Aro: Karmiina
WSOY 2004
270 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja