30. lokakuuta 2014

Anni Kytömäki: Kultarinta



Anni Kytömäki: Kultarinta
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2014
644 s.

Arvostelukappale.


Erik Stenfors kasvaa varakkaan perheen ainoana lapsena 1900-luvun alun Helsingissä ja kesäisin merenrantahuvilassa luonnon äärellä. Isä on poliitikko ja kauppamies, suurmaan- ja metsänomistaja, joka ei pelkää uusia asioita ja yrityksiä. Äiti on haaveiluun taipuva eteerikko, kaappialkoholisti ja epävakaa ihminen.

Erikin lapsuus loppuu lyhyeen, mutta onneksi on kotiapulainen Hanna, ikihonka, joka pysyy mukana perheen elämän käänteissä. Erik aloittaa vartuttuaan yliopisto-opinnot, mutta ne jäävät jossain vaiheessa kesken. Häntä kiinnostavat eläimet, linnut, luonto kaikkinensa. Ja eräänä päivänä hän kohtaa Lidian, torpparintyttären, jolla on kärkäs suu ja terävä mieli.

Suomen sisällissodalta Erik välttyy, sillä hän viettää sotatalven Pohjois-Lapissa metsänvartijana. Palatessaan etelään lumien jo sulattua Erik ei voi uskoa maata samaksi. Sodasta huolimatta Lidia on entisellään, joskin talven heikentämä. Tapahtuu se, mitä on tapahtuakseen.

Lidialle ja Erikille syntyy tytär Malla, jonka kirjan toinen osuus nostaa päähenkilöksi. Helppoa ei ole, kellään, ja paljon epäoikeudenmukaisuutta joudutaan kohtaamaan, vaikka välillä yhteiskunta tarkoittaa ehkä hyvää. Malla perii isänsä luontorakkauden ja haaveilevan luonteen, äidiltään ehkä pippurisuutta ja omapäisyyttä.

Ja kaiken yllä kaartuvat puut kuin suojaava katto.

Anni Kytömäen Kultarinta on yksi tämän vuoden kirjatapauksista, eikä tosiaankaan syyttä. Sain kirjan kustantamolta jo talvella, mutta kun se alkoi kerätä ylleen hehkua, otin takapakkia ja jätin sen odottamaan. Toisaalta hyvä, että tein niin. Toisaalta harmittaa, että annoin tämän kultahipun odottaa niin kauan.

Kirja on hieno, ja sen eri osat toimivat yhdessä ja erikseen. Kokonaisuus on eheä, kypsä, kaunis. Ylisanat eivät ole turhia tällaisen kirjan kohdalla, se on ansainnut ne – eikä mitään ylisanoja kyllä olekaan. 1900-luvun alun vuosikymmenet nousevat tarinassa valoon, joka paljastaa hieman uudenlaisen kulman. Sisällissodan juopa on painava, ja sen vaikutukset tavallisiin ihmisiin suuret. Silloinkin, kun varsinaiseen sotaan ei ole edes osaa eikä arpaa.

Kultarinnassa on paljon vääriä valintoja, onnettomia sattumuksia ja mielen ja kehon hidasta sortumista. Alkoholiongelma, tuberkuloosi, masennus – isoja asioita, joita Kultarinta kantaa mukanaan, mutta ei romahda niiden alle. Kirja kuvaa kauniisti isän ja tyttären suhdetta, yritystä ottaa vastuu silloinkin, kun siihen ei ole edellytyksiä ja toisaalta todellisuuden armottomuutta niille, jotka ovat taipuvaisia haaveilemaan ja uppoutumaan omaan maailmaansa. Yksinäisyys ja erilaisuus korostuvat niin ikään tarinassa. Kuinka sopeutua ympäristöönsä, jos on niin toisenlainen kuin muut? Kuinka kestää yhteisön paine ja säilyttää oma itsensä, kun kaikki ympärillä vaativat jotain muuta?

Kirjassa on mukana omanlaisensa mystinen tunnelma. Suomalainen karhuun liittyvä kansanperinne saa tarinassa osansa ja jättää lukijan sopivasti hämmennyksiin pohtimaan, missä kulkee toden ja kuvitelman raja. Onko sitä edes?

Ja tietenkin kirja on ylistyslaulu maailmalle, jossa elämme. Sen monimuotoisuudelle, herkkyydelle ja uudistumiskyvylle.

Oikeastaan tuntuu väärältä kirjoittaa Kultarinnasta ja yrittää jotenkin kuvailla sen kauneutta. Tällainen kirja on syytä lukea itse, tehdä itse omat päätelmänsä. Tätä ei voi toisen puolesta kokea. Kuten ei maailmaakaan.

_____

Kultarintaa on luettu todella paljon. Kattavahko linkkilista löytyy kirjailijan veljen Pekan Poplaari-blogista.

26. lokakuuta 2014

Kirjamessusunnuntai ja tonniarvonnan voittaja

Messusaalis koko komeudessaan.

Iloista sunnuntai-iltaa!

Päätin aamulla, että Kirjamessuja ei sittenkään ole tältä vuodelta vielä koettu loppuun, joten hyppäsin ratikkaan ja suunnistin tuttuja reittejä pitkin Pasilaan. Kävin kuuntelemassa eilen vinkkaamiani haastatteluja ja haahuilin ympäriinsä, mihin sai hienosti kulumaan useamman tunnin aikaa.

Kaari Utrion, Tiina Raevaaran ja Tuula-Liina Variksen keskustelussa pohdittiin, mikä erottaa tieto- ja kaunokirjallisuuden kirjoittamisen toisistaan. Keskeisemmäksi aiheeksi nousi lopulta, kuinka paljon tietopohjaa kirjailijalla on oltava kaunoakin kirjoittaessaan. Esimerkiksi historiallisia romaaneja on mahdotonta kirjoittaa – ainakaan kovin uskottavasti – ellei ota selvää ajasta, jota kuvaa. Kaari Utrio tosin korosti, ettei kaikkea ole mahdollista tai järkevää kuvata autenttisesti: esimerkiksi keskiaikaisen ihmisen ajatusmaailma on niin kaukana nykyaikaisesta, että sitä olisi lähes tuskallista yrittää ymmärtää. Niinpä hän on omassa työssään päätynyt siihen, että ympäristö, tavat ja aika ovat vahvasti lähdeaineistoon pohjautuvia, mutta ihmiset fiktiivisiä ja väistämättä moderneja. Keskustelu oli kiinnostava ja polveileva, ja sitä oli mukavaa seurata.

Iltapäivän ensimmäinen kohokohta koitti tämän jälkeen, sillä menin seuraamaan Kirsi Kunnaksen elämäkerran kirjoittaneen Leena Kirstinän haastattelua. Ilokseni huomasin, että kirjailija itse istui eturivissä tyylikäs lierihattu hiuksillaan, ja eipä kulunut kauaakaan, kun hänetkin kutsuttiin lavalle! Kirsi Kunnas on aivan ihastuttava henkilö ja äärimmäisen lahjakas kirjailija, ja oli suuri kunnia päästä kuulemaan häntä. Kunnas puhui viisaita sanoja yhdessä ja ääneen lukemisen tärkeydestä sekä ylipäänsä kauneudesta maailmassa. Runon ja sanojen maistelu tuo kirjallisuuden kokemuksen lähemmäs ihmistä. Kunnas ja Kirstinä sanailivat keskenään yleisöä naurattaen. Syvä kunnioitus vallitsi ja huomasinpa muutamia silmäkulmiakin pyyhittävän.

Kirsi Kunnaksen jälkeen alkoi Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon finalistien yhteishaastattelu. Olen lukenut ehdolla olevista kirjoista kaksi (Henni Kitin Elävän näköiset ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen), yksi oli juuri jätettävä kesken laina-ajan umpeutuessa (Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia) ja yksi on parhaillaan luettavana (Anni Kytömäen Kultarinta). Haastattelu oli mielestäni jouheva ja hyvin toteutettu: kolme haastattelijaa (Antti Majander, Suvi Ahola ja Juhani Karila) käytti puheenvuoroja vaihdellen ja jokainen kirjailija sai aikaa vastata kysymyksiin.

Joukkohaastattelun jälkeen lähdinkin jo valumaan kohti Takauma-lavaa, jonka edusta, vierusta ja tausta olikin jo tupaten täynnä, sillä Kirsi Kunnas oli aloittelemassa esiintymistään siellä. Hän luki ääneen runojaan, ja voi – pakko sanoa, etten hetkeen ole liikuttunut yhtä suuresti kirjallisuuden äärellä. Kunnas on totta vieköön viisas nainen: ääneen lukeminen ja ääneen lukemisen kuunteleminen on ihanaa. Lämpö levisi kaikkialle kroppaan ja pään sisällä olo oli kepeä ja onnellinen. Ehdottomasti koko Kirjamessujen huipentuma!

Viimeiseksi kipaisin vielä WSOY:n osastolle ostamaan Kirsi Kunnaksen elämäkerran itselleni, ja niin oli vähitellen vuoden 2014 Kirjamessut koettu. Kotiin lähti tyytyväinen ja kirjallisuudella hyvin, monipuolisesti ja ravitsevasti ruokittu lukutoukka.

Messusaaliini on 11 kirjaa, joista suurimman osan hankin antikkaosastolta. Varallisuutta käytin hankintoihin lopulta varsin kohtuullisesti ja kaikki ostamani kirjat todella halusin. Yksi kirjoista menee lahjaksi, muut löytävät paikkansa kotihyllystä. Ehtisipä kaikkea lukea kerralla ja yhtä aikaa!




Tänään päättyi myös tuhannennen postaukseni kunniaksi järjestämäni blogiarvonta. Kiitos mukavista kommenteista! Blogini on tulevaisuudessakin kirjallisuuden, elämän ja työn kohtauspaikka, jossa kirjoitan luetuista kirjoista, koetuista asioista ja heränneistä ajatuksista. Koulumaailmasta riittäisi ammennettavaa juttuun jos toiseenkin, ja yritän hieman ryhdistäytyä aihepiirin ympärillä. Paljon ajatuksia on tämäkin syksy herättänyt, mutta työni luonteen vuoksi täytyy tietenkin tarkkaan miettiä, mistä ja miten voin kirjoittaa. Erityisen iloinen olen siitä, että blogistani on löytynyt hyviä kirjavinkkejä toisille lukijoille – ja osalle myös kollegiaalista vertaistukea.

Lupaamani arvonta suoritettiin hyvin perinteikkäällä muumimukimenetelmällä ja onnettarena toimi puolisoni.

Voittoarvassa luki....


...Ellen!

Onnea Ellen!

Lähetätkö minulle sähköpostia ja kerrot postiosoitteesi, niin laitan Akateemisen Kirjakaupan lahjakortin tulemaan.

Kiitos kaikille kommentoijille ja arvontaan osallistuneille!

Ihana, kirjaisa viikonloppu on vaipumassa mailleen ja huomenna alkaa taas arkinen aherrus. Ei se haittaa, Kirjamessuista on saanut mukavasti energiaa pimenevään syksyyn ja lukupulaa ei ainakaan ole havaittavissa lähiaikoina, se on varmaa.

25. lokakuuta 2014

Helsingin Kirjamessuilla oli mukavaa (ja muistathan tonniarvonnan)



Tänä viikonloppuna Helsingin Messukeskuksessa on tohistu kirjojen ympärillä, sillä Kirjamessut ovat olleet käynnissä torstaista alkaen. Huomenna sunnuntaina on vielä mahdollista osallistua kemuihin, sillä messut ovat auki kello 10–18. Saatanpa itsekin vielä kertaalleen suunnata Pasilaan.

Kävin messuilla torstaina ja perjantaina. Sisäänpääsy tarjottiin Kirjamessujen puolesta, kiitos siitä järjestävälle taholle. Torstaina keskityin ottamaan tarjoomuksia haltuun ja nuohoamaan antikvaarisella osastolla. Tein muutaman mukavan löydön: Alice Munron Kerjäläistyttö ja Viha, ystävyys, rakkaus pomppasivat silmiin kovakantisina painoksina ja koska niiden yhteishinta oli kohtuullinen, en jäänyt turhaan arpomaan, vaan kuljin onnellisena kassan kautta. Nyt minulta puuttuu kovakantisena painoksena enää Hyvän naisen rakkaus – sitten Munro-suomennoskokoelmani on täydellinen. Näiden lisäksi bongasin Savukeitaan kojusta Charlotte Perkins Gilmanin Herlandin vitosella ja Niina Within hauskan Sikin sokin -lorukirjan samoin vitosella Myllylahden ständilta. Ensinmainittu itselle, jälkimmäinen on joululahja sukulaisskidille.

Yläkerran Ruoka, viini ja hyvä elämä -messuilla tuli käytyä maistelemassa juustoja ja kuolaamassa oliiveja. Herkut ja kirjathan kuuluvat kaikki hyvään elämään, joten kombo on erinomainen. Esiintymisiä tai haastatteluja en käynyt torstaina kuuntelemassa.

Perjantaina suuntasin Messukeskukseen töiden jälkeen iltapäivällä. Kävimme seuralaisekseni lähteneen ystäväni kanssa kuuntelemassa Esko Valtaojan haastattelua, jossa käsiteltiin Valtaojan uusinta kirjaa, kolumnikokoelmaa Ensimmäinen koira kuussa. Pidän paljon Valtaojan tavasta popularisoida tiedettä ja ottaa rohkeasti kantaa ajankohtaisiin asioihin. Haastattelussa hän korosti pitävänsä tärkeänä, että ihminen suhtautuu kohtaamiinsa ilmiöihin Onks totta ja? -asenteella: tiedonvälityksen pursutessa joka puolella on olennaista, että osaa epäillä ja asettaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Olen samaa mieltä.

Kustantamojen pisteissä oli tarjolla paljon kiinnostavaa luettavaa, mutta olosuhteiden pakosta pidin itseni kurissa. Perjantain kirjasaalis rajoittuu vain yhteen kirjaan. Löysin Simone de Beauvoirin Mandariinit I -kirjan härskiin kahden euron hintaan, ja pakkohan se oli itselle ostaa. Kirja oli minulla keväällä lainassa kuukausikaupalla, mutten saanut sitä luettua. Nyt se on sitten omassa hyllyssä odottelemassa vuoroaan.

Kirjamessujen tunnelma on aina ollut hauska: hallillinen kirjanystäviä, lukijoita, kirjailijoita, kirja-alan ihmisiä ja satunnaisia matkailijoita yhtä aikaa kirjojen äärellä. Kymmenittäin keskusteluja, haastatteluja, paneeleja, esiitymisiä ja signeerauksia. Kohtaamisia ja tunnelmahetkiä. Hieno tapahtuma kokonaisuudessaan, en voi muuta sanoa.

Tämän vuoden teemamaa Italia ei korostunut omassa messuilussani, mutta sain kuitenkin kunnian tavata kirjailija Cristina De Stefanon, jolta on juuri julkaistu suomeksi italialaisen toimittajatähti Oriana Fellacin elämäkerta Nainen ristitulessa. Miten kiinnostava nainen ja elämä!

Harkitsen vielä, menenkö messuille huomennakin. Menen tai en, menovinkeiksi nostan ehdottomasti ainakin Kirsi Kunnaksen haastattelun kello 13 (Aleksis Kivi) ja Kunnaksen lukutilaisuuden kello 14.30 (Takauma), Esikoiset lavalla kello 13.30 (Aleksis Kivi), Kun fakta vaihtuu fiktioon – Tiina Raevaaran ja Kaari Utrion haastattelu kauno- ja tietokirjoittamisen eroista kello 12.00 (Takauma) sekä bloggarikollegoiden Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen esiintymisen Linnasta humisevalle harjulle – 50 parasta kirjaa -aiheesta kello 11.00 (Wine Corner).

Kävitkö messuilla? Teitkö löytöjä? Sana on vapaa!

Ps. Vielä ehtii osallistua Tonniarvontaani.

21. lokakuuta 2014

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen – Suurtaistelun ihmisten historia



Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen – Suurtaistelun ihmisten historia
Ulkoasu: Mika Tuominen
Siltala 2014
303 s.

Arvostelukappale.


Joulukuun 12. päivänä vuonna 1939 Suomi oli ollut kaksi viikkoa sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Puna-armeija eteni ylivoimaisen tuntuisesti laajalla rintamalla, ja mieliala oli Suomen joukoissa matala. Sodanjohdon suunnitelma oli näennäisen yksinkertainen: jostain on saatava voitto, vaikka väkisin. Mahdollisuus siihen tuli 12.12. Tolvajärvellä, jossa Suomen joukot iskivät vasten Neuvostoliiton linnoitettuja asemia. Hyisessä säässä mahdoton onnistui ja voitto tuli. Tolvajärven taistelussa kaatui satakunta suomalaista, puna-armeijan sotilaita kuoli noin tuhat. Siitä tuli ensimmäinen merkittävä talvisodan hyökkäysvoitto Suomelle.

Teemu Keskisarjan Tolvajärven jälkeen – Suurtaistelun ihmisten historia kertoo Tolvajärven taistelusta ja sen seurauksista talvisodassa ja myöhemminkin. Hän kuvaa lähinnä hämäläisen jalkaväkirykmentin vaiheita ja samalla muodostaa kuvaa taistelun johtajistosta: Paavo Talvelasta ja Aaro Pajarista. Kokonaisuus on monipuolinen ja moniääninen. Rivimiehet nousevat esiin kukin vuorollaan, ja samoin osa heistä myös haavoittuu tai kaatuu. Sota on armoton.

Tutkimuksen lähdeaineisto on laaja ja osin ennen koskematon. Keskisarja on päässyt henkilökohtaisten arkistojen ja muistojen äärelle, ja hän käyttää niitä taitavasti. Kirjan kuvaamat ihmiset, nekin, jotka kulkevat siinä mukana vain hetken, tuntuvat aidoilta ja eläviltä, niin huolellisesti Keskisarja heidät lukijalle esittelee. Samasta syystä näiden tehtaanmiesten ja maanviljelijöiden haavoittumiset ja kuolemat koskettavat lukijaa. Niitä tulee liukuhihnalta.

Talvelan ja Pajarin kautta paljastetaan upseeritason sota. Nämä pelkoa tuntemattomat miehet toimivat epäilemättä parhaan kykynsä mukaan, joskin kirja kertoo ronskein ottein myös harkitsemattomammista teoista ja sanoista. Korkeimmallakin upseeritasolla kateus ja henkilökohtaiset kaunat saattoivat kantaa pitkälle ja haitata jopa operatiivista toimintaa.

Operatiivisesta toiminnasta puheen ollen: se oli ehkä juuri se aspekti, joka teki säröjä lukukokemukseen. En ole kovin yhtään kiinnostunut siitä, miten jotkut sotajoukot jossain liikkuvat ja millaisia aseita käyttävät. Ymmärrettävästi tämä on tärkeää kokonaisuuden kannalta, kun puhutaan tietyistä taisteluista ja muutenkin lyhytaikaisesta sodasta, mutta sallin itselleni lukiessa kevyen huomion irrottamisen näiden vaiheiden kohdalla.

Vaikka Keskisarja kirjoittaa pohjimmiltaan kovaa, huolella perusteltua historiaa, paikoin hänen tyylinsä on jopa vimmainen. Lukija pääsee totisesti osaksi taisteluja, kokee niiden kylmyyden, raskauden ja yllättävyyden, palelee pakkasissa ja pelkää poteroissa. Pakko arvostaa, koska en pidä itseäni kummoisenakaan tällaisen sotatoiminnan lukijana, ja niin vain Tolvajärven jälkeen tuli ahmaistua suuremmin nikottelematta. Niin toiminnallinen se on.

Kirja on epäilemättä kiinnostavaa luettavaa niille, joita (talvi)sota muutenkin kiehtoo, sillä se tuo esiin uusia, tarkempia puolia sodan tietyistä vaiheista ja tapahtumista. Täysin satunnaisena sotakirjana se ei ehkä toimi niin hyvin, sillä pohjatiedot sodan perusliikkeistä on paikallaan olla. Toisaalta ihmiskohtaloiden kertaajana se on mainio, jos haluaa jättää itse sotatapahtumat sivurooliin. Mahdollinen lähestymistapahan sekin on.

Tolvajärven jälkeen asettuu omalle paikalleen suomalaiseen sotahistoriaan. Se paljastaa sodan moninaiset kasvot, muistuttaa sen kauheudesta ja antaa meille 75 vuotta myöhemmin eläville mahdollisuuden yrittää ymmärtää, miltä sota rivimiehen silmin näytti.

19. lokakuuta 2014

Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä



Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Otava 2011 (1. painos 2009)
E-kirja

E-kirjaostos.


Ysiluokkalainen Mira on niin sanotusti jännän äärellä: hän on lähdössä ensimmäistä kertaa kunnolliselle ulkomaanreissulle, eikä kohde olekaan kuin ihmeellinen Intia. Kyse on Miran tyttöystävän Kertun äidin Kaarinan 45-vuotissyntymäpäivämatkasta. Mira odottaa reissua innolla. Kaksi viikkoa Kertun, Kaarinan ja Kaarinan mukavan miesystävän seurassa kaukana koti-Suomen pakkasista ja omista mutkikkaista uusperhekuvioista. Mitä relausta! Ehkä reissusta löytyisi inspiraatiota kuviskoulun päättötyöhönkin.

Tutustuin Kerttuun ja Miraan vasta viime kuussa, ja kun minulle selvisi, että heidän tarinalleen on jatkoa, ei tämän kakkososan hankkimisessa kauaa nokka tuhissut. Tällä kertaa näkökulma on tosiaan tuiskahtelevan Kertun sijaan rauhallisemman Miran, joka ei tosin hänkään mikään tapetinvärinen tyttö ole, päin vastoin. Taiteellisempi ja herkempi luonne tuo tyttöjen suhteeseen ihan uudenlaista sävyä, ja Mira on tässä kirjassa huomattavasti kiinnostavampi kuin ensimmäisessä osassa, jossa hän jää hieman taustalle.

Miran perhekuviot eivät ole yksinkertaisimmasta päästä. Hän asuu isänsä, äitipuolensa ja kahden pienen velipuolensa kanssa. Suhde äitiin ja tämän kanssa asuvaan siskoon on vähän etäinen. Miran isä on ihan sympaattinen luontomies, mutta hänellä on myös vaikeuksia pitää uusperhekuviota kasassa. Mira joutuu paikoin aika ikävästi äitipuolensa passuuttamaksi, ja toisaalta Miran on mahdotonta ajatellakaan kertovansa kotona sitä tärkeintä asiaa itsestään: että Kerttu on paitsi paras ystävä, myös ennen kaikkea oma rakas.

Suurin osa kirjasta sijoittuu Intian matkalle. En ole itse ikinä Intiassa käynyt, ja minuun kirjan tarjoama värikäs kuva upposi ihan täysin. Seurue matkustaa siisteillä alueilla hyvissä hotelleissa, mutta maan epätasa-arvoisuus ja rumakin puoli tulevat silti selväksi ilman, että kurjuutta hierottaisiin henkilöiden tai lukijan naamaan. Raikas mutta näpäkkä ote hankalaan teemaan – tykkään.

Samalla Mira käy läpi omia tulevaisuudensuunnitelmiaan ja pyrkimyksiään. Hän on kuvataiteellisesti lahjakas ja haaveilee sekä kuvataiteilijan että vaatesuunnittelijan urasta. Suomeen palaamisen jälkeen onkin luvassa peruskoulun loppurutistus ja kuvislukion pääsykokeet. Isoja asioita, joihin onneksi on ammennettavaa, kun on käynyt maailman toisella puolella. Oma näyttely intialaisessa ravintolassakin on melkoinen unelmien täyttymys. Töyssyjäkin tulee. Perhekuviot ovat mennä pahasti solmuun, mutta onneksi asiat myös ratkeavat, vaikkei nöyryys olekaan kellekään asianosaiselle ihan kaikkein helpoin asia kestää.

Näkisin, että Goa, Ganesha ja minä on raikas ja positiivinen kirja, jossa käsitellään isoja asioita niin, ettei kellekään tule tuputettu olo, mutta toisaalta mitään ällösöpöilyäkään ei harrasteta. Realismia, todentuntuisuutta, aitoutta. Se on melkoinen suoritus, ja kiitän siitä Terhi Rannelaa. Ja vielä on tarinan kolmas osa lukemistaan odottamassa...

_____

Myös Lukutoukan kulttuuriblogissa ja Mari A:n kirjablogissa on kirjoitettu tästä kirjasta.

18. lokakuuta 2014

Kellastuvaa



Kävin metsässä. Pysyin siellä ihan kahden yön verran. Appivanhempien mökki sijaitsee sopivan matkan päässä, ja kun saimme auton näppärästi lainaan, pieni syyslomareissu Savoon oli vain kaasujalan painalluksen päässä. Oletettavasti luulen olevani enemmän mökki-ihminen kuin oikeasti olenkaan, ja todettava on, että kaksi yötä on ihan sopiva aika oleskella luonnon helmassa.

Lyhyt mutta tehokas nollausreissu tarjosi ainakin vuorokauden verran hyvälaatuista unta, saunomista, punkkua myrskylyhdyn valossa ja hieman Anni Kytömäen Kultarintaa (lopultakin, voinee joku sanoa). Paljoa en vaadi, joten vähästäkin tulen onnelliseksi. Vielä kun joskus kykenisi irrottautumaan ulkomaailmasta (so. pääosin sosiaalisesta mediasta) ihan rehdisti, sulkisi puhelimen kokonaan ja keskittyisi johonkin muuhun. Vai onkohan se liikaa, kuitenkin.

Syyslomaa siis vietän, joskin hieman supistetussa muodossa, sillä ihan kokonaista viikkoa ei työnantaja tänä vuonna tarjoa. Toisaalta tämä lyhytkin versio antaa hyvin tilaa hengähtää. Samalla se hieman kauhistuttaa: joko ensimmäinen neljännes kouluvuodesta on takana? Mitä tässä on ehtinyt tapahtua? Vastahan kaikki alkoi.

Kuten asiaan ja mantraan kuuluu, totean, että syksy on mennyt nopeasti. Rutiineja on löytynyt, mutta yllätyksiä piisaa edelleen. Oppilaat ovat hyväksyneet vallitsevan tilanteen, eikä joka hetkessä enää vedota edeltäjäni ansioihin. Osa oppilaistani on tosin koulussa uusia, kuten minäkin olen, joten heillä ressukoilla ei ole edes mihin verrata. Kollegoihin olen tutustunut vähitellen, ja jälleen on ilo huomata, kuinka mainioita persoonia opettajakuntaan lukeutuu. Kaikkien kanssa ei toki yhteistä säveltä löydy, mutta sentään tullaan toimeen. Oletan. Olen päättänyt, että vaikka olenkin vielä nuori ja epävarma, ihan kaikkeen en alistu. Yksi niistä on pompottelu. Saa yrittää, mutta pettymys on vastassa. Teen asiat omalla tavallani, enkä "nuoremmuuttani" hoida mitään sellaista, mikä ei minulle kuulu.

Työn tekemistä ja tulevaisuutta olen toki jälleen pohdiskellut, koskapa en. Tällä hetkellä olen äitiysloman sijaisena toukokuun loppuun, eli ensi kesä menee kortistossa vinkuen. Rahaa pitäisi alkaa säästää jo nyt, ettei leipä aivan olemattomaksi kapene kesällä. Ansiosidonnaisiahan joutuu odottelemaan pitkälle syksyyn, koska Opettajien Työttömyyskassa ei kykene valmistautumaan jokakesäiseen työttömyyspiikkiin millään tavoin etukäteen. Ainahan se tulee, pyytämättä ja yllättäen.

Viime kesän ajan olin työsuhteessa, kuten asianmukaisesti kuuluu, joten siksikin ensi kesä mietityttää. Pääsin tottumaan liian hyvälle – eli siihen, mikä opettajalle kuuluu. Monet opettajien työehdoista ovat jo sen verran antiikkisia, että ne pitäisi vähitellen uudistaa, mutta vaikealta näyttää. Nuoren opettajan on mahdotonta ymmärtää, miksi viranhaltija voi "palata töihin" opetuksettomaksi ajaksi nostamaan palkkaa työstä, jonka sijainen on opetusaikana tehnyt. Samoin joidenkin kuntien tekemiä "linjauksia" siitä, että määräaikaisia opettajia ei palkata kuin toukokuun loppuun, vaikka kyse ei olisikaan sijaisuudesta, ovat syvältä ahterista. Mutta kai on vain jaksettava siitäkin huolimatta tehdä työtään niin hyvin kuin osaa.

Joskus vain turhauttaa aika paljon kuunnella kateellista ininää "suhteettoman hyvistä työsuhde-eduista" ja "liian isoista palkoista" ja "pitkistä lomista". Tervetuloa opettajaelämän todellisuuteen! Harmi vain, että siihen tutustuminen veisi pohjan noilta mukavan provosoivilta väitteiltä.

No. Pidän silti työstäni, en muuten sitä jaksaisi tehdä. Nuorten kanssa on mukavaa tehdä töitä, koska palaute on suoraa ja välitöntä, oli se sitten hyvää tai "rakentavaa". Kaikkein pahimmalta sonnalta olen toistaiseksi välttynyt, sillä työni etuutena on se, että kohtaan oppilaat useimmiten joko kahden kesken tai hyvin pienellä porukalla. Silloin harva kehtaa ainakaan ihan täysillä leukojaan louskuttaa, etenkään enää sen jälkeen, kun ollaan jo vähän tutustuttu.

Syksy etenee, ja lehdet kellastuvat. Joka päivä on hieman eilistä pimeämpää. Jotenkin silti tuntuu siltä, että arki rullaa painollaan ja energiaa riittää. Ehkä tänä vuonna pimeys ei ihan kokonaan nielaise sisäänsä. Ja onhan tässä odotettavaa: Kirjamessuja, menemisiä, tulemisia, lukemisia, kohtaamisia. Kyllä niillä yksi talvi selätetään.

15. lokakuuta 2014

Talvisotaa selkosuomeksi



Pertti Rajala: Talvisota – Talvisodan arkea selkosuomeksi
Ulkoasu: ?
Avain 2014
141 s.

Arvostelukappale.


Pertti Rajalan kirjoittama Talvisota – Talvisodan arkea selkosuomeksi antaa juuri sitä, mitä lupaa. Kirja on käsiin mainiosti sopiva, selkeästi taitettu, runsaasti kuvitettu ja ennen kaikkea ymmärrettävästi kirjoitettu kooste talvisodan tapahtumista niin valtiollisella tasolla kuin rivisotilaan ja kotirintaman näkökulmasta.

Talvisodan syttymisestä tulee pian kuluneeksi 75 vuotta. Sota kesti 105 päivää ja vaikutti merkittävästi Suomen poliittiseen tilanteeseen ja tietenkin niihin ihmisiin, jotka sotaa joutuivat elämään ja kokemaan. Kaatuneita oli 21 396 ja haavoittuneita 43 557 henkilöä. Rauhansopimuksen ehdot olivat kovat, mutta itsenäisyys säilyi.

Rajala ei ole ensimmäistä kertaa selkosuomea kirjoittamassa. Kokonaisuus toimii mielestäni hienosti, kieli on huoliteltua alusta loppuun ja lukijan kiinnostus pysyy yllä. Kirjassa on runsaasti kuvia, jotka ovat pääosin SA-kuva-arkistosta. Varsinainen teksti etenee kronologisesti, ja sen ohella on selkeästi eri tavalla taitettuja infosivuja, joilla kerrotaan esimerkiksi keskeisistä henkilöistä (Mannerheim, Kyösti Kallio, Stalin). Lisäksi mukana on tavallisten ihmisten muistoja isän lähdöstä sotaan, sotilaan kokemuksista rintamalla ja niin edelleen. Monta erilaista näkökulmaa on otettu huomioon ja ne tasapainottavat kirjaa onnistuneesti.

Kirjan asiasisältö on asianmukainen ja selkeä, se on turhista sivupoluista ja yksityiskohdista riisuttu. Sotatapahtumat ja sotaan liittyvät yleiset ilmiöt tulevat käsitellyiksi, ja kirja on hyvä ja tiivis esitys talvisodasta. Sitä voi hyvin käyttää esimerkiksi aiheen yleiseen kertaamiseen, vaikkei koko kirjaa lukisikaan.

Selkosuomen lukeminen on pidemmän päälle hieman puuduttavaa, mutta toisaalta kirja ei ole liian pitkä, joten kyllästymään ei pääse. Kyse on myös tottumuksesta. Selkosuomi ei ole minulle tuttua mitenkään virallisena järjestelmänä, vaikka toki pyrin töissä puhumaan mahdollisimman selkeää kieltä tilanteessa kuin tilanteessa. Se ei tosin ole sama asia kuin hallita selkosuomi säännönmukaisena kirjallisena ja suullisena ilmaisuna.

Kiitän Pertti Rajalaa siitä, että hän on nähnyt tämän vaivan. Erityisopettajana kohtaan monenlaisia oppijoita, ja hyvin usein mielessä käy pohdiskelu siitä, miksi esimerkiksi oppikirjat ovat niin monimutkaisia ja vaikeaselkoisia. Ne eivät ehkä tunnu siltä oppikirjan kirjoittajista tai keskimääräisestä oppilaasta, mutta jos lukemisen ja kielen kanssa on vähänkin haastetta, etenkin reaaliaineiden kirjat voivat vähitellen muodostaa melkoisen vuoren, jonka valloittaminen ei niin vain sujukaan.

Selkosuomella ei vielä ole kirjoitettu mitenkään valtaisaa määrää kirjoja, mutta kysyntää niille varmasti on. Eikä edes pelkästään oppimateriaalina, vaan ilman muuta ihan kulutuskäytössä. En myöskään rajaisi  tämän kirjan lukemista vain selkosuomea käyttäviin tai tarvitseviin, vaan esimerkiksi tiivistelmäkohdat sopivat opetuskäyttöön ihan kaikille vaikkapa peruskouluun.

Rohkeasti tutustumaan selkosuomeen, hopi hopi!

_____

Osallistun kirjalla Ihminen sodassa -haasteeseen ja avaan Ullan luetut kirjat -blogin Talven lukuhaasteen, jonka ideana on lukea ensi helmikuun loppuun mennessä kirjoja, joiden nimi tai kansikuva liittyy syksyisiin ja talvisiin teemoihin.

13. lokakuuta 2014

Silvia Avallone: Teräs



Silvia Avallone: Teräs
Suomentaja: Taru Nyström
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2014
427 s.
Acciaio (2010)

Kirjastosta.


Tämän kirjan Toscanan auringon alla eivät auringonkukat kasva ja viljapellot heilimöi.

Piombinon rantakaupungin Stalingradon kaupunginosassa ihmiset elävät vuokratalokasarmeissaan, painavat pitkää päivää terästehtaalla ja koettavat selviytyä eteenpäin jotenkuten. Huterien talojen seinät kätkevät sisäänsä perheväkivaltaa, huumeita, rikollisuutta ja koskaan syntymättömiä haaveita.

Via Stalingradon varrella asuvat myös parhaat ystävät Anna ja Francesca, kolmetoistakesäiset naisenalut, tytöt joilla on kaikki vielä edessään. Annan isä on saanut potkut käytännössä koko Piombinoa elättävältä terästehtaalta ja tekee katoamistemppuja hämärähommiensa ohessa. Annan äiti on kommunistipuolueen aktivisti, joka uskoo parempaan yhteiskuntaan, muttei pääse eroon epäonnistuneesta avioliitostaan. Annan veli Alessio on jo siirtynyt tehtaalle töihin, tehnyt sen, mitä piombinolaisilta nuorukaisilta odotetaan.

Francescan isä on väkivaltainen hirviö, tehdastyössä itsensä näivettänyt, empatiaan kyvytön. Francescan äiti on kolmekymppinen vanhus, elämänilonsa vuosia sitten menettänyt. Hänestä ei ole suojelemaan tytärtään tai itseään, vaatimaan muuta. On helpompaa alistua.

Annan ja Francescan kesä on vedenjakaja. On vuosi 2001 ja maailma muuttuu muuallakin kuin heidän omalla rannallaan. Tyttöjen arjen tiet tulevat eroamaan, sillä Anna jatkaa lukioon, Francesca ammattikouluun. Tulevaisuus tuntuu kiveen hakatulta, vaikka tytöt jaksavat vielä unelmoida, ainakin toisinaan, kun meri kutittaa vatsaa ja hiukset kastuvat. Horisontissa siintää Elban saari kuin saavuttamattomana toisena maailmana. Se on kaikkea sitä, mitä Via Stalingradolla on kiellettyä haluta.

Kiinnostuin Teräksestä blogitekstien myötä. Onneksi kiinnostuin, kirja on vimmainen lukukokemus, joka nirhii ikävästi ja samalla vaikuttavasti. Avallone pudottaa lukijan suoraan keskelle kolhuista Piombinoa, ja kyyti lähtee jarruttelematta. On vain pidettävä kiinni ja toivottava parasta.

Se paras ei kuitenkaan tule, oikeastaan ehkä kellekään. Piombinon elämä on tarkasti uomissaan, yhteisö ja normit pitävät siitä huolen. Jos kuvittelee itsestään liikoja, on kolaus kaatuessa entistä kovempi, siitä pitävät muut huolen. Vauhtia on siksi otettava aina niin paljon kuin voi, sillä lento loppuu joka tapauksessa aikanaan. Vauhtia saa huumeista, seksistä, adrenaliinin pauhusta, uhosta, alkoholista, mistä tahansa.

Teräksen maailma on raaka, miehinen, fyysinen. Talojen rakenteet murenevat, hiki virtaa, hiekka hiertää, autojen ja skootterien pyörät vinkuvat asfaltilla. Kaiken yllä terästehtaan masuunit pauhaavat kuumuutta ja voimaa. Samalla maailmassa on paljon herkkyyttä. Se on syttyvässä naiseudessa, pyöreässä olkapäässä, nuorten illanvietossa, makuuhuoneen hämärässä. Kontrasti on suuri, mutta se puhuttelee.

Kirja on kokonaisuutena onnistunut. Se on himokas ja vimmainen, muttei vedä överiksi. Ehkä se näyttää jotain sellaista, mitä ei haluaisi nähdä. Ja vaikka elämä kulkee väistämättä kohti hallitsematonta muutosta, voi kaiken alla tuntea haaveiden voiman ja uskon siihen, ettei Elba olekaan kuin uintimatkan päässä.

_____

Teräksestä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Leena Lumi, Mari A., Annika K., Tuija, Marja-Liisa, Krista.

Kirja pureutuu voimakkaasti metallitehtaan ja metallityömiesten arkeen, joten liitän sen osaksi Mikä minusta tulee isona? -haastetta.

_____

Silvia Avallone on Helsingin Kirjamessuilla esiintymässä lauantaina 25.10. Häntä haastattelee Aleksis Kivi -lavalla kirjan suomentaja Taru Nyström kello 11.30. Itse menen ilman muuta kuuntelemaan, mikäli messuilen lauantainakin.

11. lokakuuta 2014

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis



Pirjo Hassinen: Sauna Paradis
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2014
253 s.

Kirjastosta.


Anne Horn on kirjailija, jonka muistot lapsuudesta 1960-luvulta ovat kauniita ja onnellisia. Hänen isänsä pyöritti yleistä saunaa, Sauna Paradisia, jonka toiminnassa Anne sai lapsena olla mukana. Yleisessä saunassa näki elämän koko kirjon ja vähän enemmänkin, mutta ympäristö oli turvallinen ja perhe-elämä pääosin hyvää, kunnes isä kuoli Annen ollessa teini-ikäinen.

Eroa menneeseen Anne on tehnyt jo kauan. Hän asuu miehensä Martin kanssa toisessa kaupungissa, on käynyt läpi lapsettomuuden tuoman kivun, kirjoittaa uraansa eteenpäin. Ollessaan esiintymisvierailulla vanhan kotikaupunkinsa kirjastossa Anne tapaa miehen menneisyydestään.

Lauri Kovanen on Annea muutaman vuoden nuorempi ja samalla kadulla Sauna Paradisin kanssa kasvanut. Laurin isä katosi 1960-luvun lopussa hämärissä olosuhteissa, ja häntä on koko ikänsä vaivannut, mitä isälle tapahtui. Siihen hän tarvitsee Annen apua, sillä Anne tietää, kuinka muistetaan. Anne ei ole halukas kaivelemaan muiden muistoja, mutta Laurilla on vastalahja: hän voi kertoa Annelle jotain ratkaisevaa tämän omasta menneisyydestä.

Sauna Paradis valittiin työpaikan lukupiirin syksyn ensimmäiseksi kirjaksi, ja siitä minäkin sain hyvän syyn ottaa selkoa Pirjo Hassisesta, jonka kirjoja en ole aiemmin lukenut. Luku-urakka oli nopea ja suhteellisen vaivaton, mutta jätti ristiriitaisen olon.

Tarina itsessään on varsin kiehtova. Miten menneisyys muistetaan, kuka muistaa samoista asioista mitäkin, kenen muistot ovat lähinnä totuutta? Kirjassa nousee esiin todella monia kipeitä muistoja, jollaisia ei kellekään toivo. On alkoholismia, väkivaltaa, pakon edessä tehtyjä pahoja tekoja. Näillä asioilla Hassinen ei kuitenkaan mässäile, vaan ne tulevat esiin vähitellen, jopa lakonisesti.

Sen sijaan monet yksityiskohdat hämmentävät. Yleinen sauna on toki paikka, jossa näkee ja kuulee vaikka mitä, mutta jäin pohtimaan, miksi Sauna Paradisin pesuhuoneisiin ja lauteille päätyi niin paljon erikoisia ihmisiä outoine salaisuuksineen. Erinäiset genitaaliosaston yksityiskohdat räiskäistiin tekstissä esiin tuosta vain, ja minun on vaikea ymmärtää, millä tavoin ne liittyivät kirjan teemaan ja kokonaisuuteen.

Lukupiirikeskustelussa nostettiin esiin, että Hassinen on ennenkin kirjoittanut paljon ruumiillisuudesta ja että se on hänen tuotannossaan keskeinen tekijä. Ruumiillisuus kiinnostaa minuakin paljon, monelta kantilta, mutta pelkkä shokeeraavuus ei minuun enää oikein tehoa.

Samoin koin hankalaksi sijoittaa romaanin sisällä kulkevaa Annen kirjoittamaa romaanikäsikirjoitusta osaksi tarinaa. Tässä Tuhlaajatytöksi nimitetyssä romaanissa on paljon ahdistusta ja vallankäyttöä, mutta en ihan tavoittanut, millä tavoin se kuuluu kokonaisuuteen. Ehkä pyrkimyksenä on tuoda esiin säröä ja osoittaa, ettei mikään täydellinen pinta voi peittää sisältöä, jossa on aina kolhuja.

Sauna Paradis on kertomus syyllisyydestä. Sitä kuvataan monesta näkökulmasta: lapsen, puolison, aikuisen. Se on sekä itse tehtyjen valintojen aihettamaa että pakon edessä niskaan saatua. Luonnevikaisen vanhemman tuottama tuska lapselle on kuvattu julmasti ja aidon tuntuisesti. Kuinka paljon vanhemmalla onkaan valtaa lapseensa! Ja kuinka huoletta jotkut sitä käyttävät. Se on käsittämätöntä. Ja pelottavaa.

Huomaan, että yhdessä jaettu lukukokemus vaikuttaa omiin muistoihin kirjasta. En erityisemmin pitänyt kirjasta lukiessani sitä, mutta kun siitä keskusteltiin yhdessä, kirjan vahvuudet nousivat esiin. Jokainen löytää erilaisia lähestymistapoja ja tulkintoja, ja niinhän lukeminen juuri toimii. Itse esimerkiksi jäin ärsyyntyneenä laskemaan käytettyjä kaksoispisteitä ja puolipilkkuja (niitä on kirjassa aivan liikaa minun makuuni!), muut eivät olleet niitä huomanneetkaan ollessaan tarinan vietävänä. Minä ja eräs toinen kiinnitimme huomiota ruumiillisiin yksityiskohtiin, muut eivät pitäneet niitä merkittävän häiritsevinä. Ja niin edelleen.

Sauna Paradis on eheä kokonaisuus, tiivis tarina ja vahvasti kirjoitettu romaani muistamisesta ja syyllisyydestä. Se saattaa ärsyttää ja ahdistaa, mutta yhtä lailla se voi tarjota upean lukukokemuksen. Hassinen jakanee lukijat tyylillään, mutta ainakaan hänen kirjansa ei jätä yhdentekevää tunnetta. Jotain kohtaa hän onnistuu hienosti töytäisemään.

_____

Luettu ja blogattu muuallakin: Kirjakaapin kummitus, Lukukausi, Habaneran havaintoja.

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, johon ruksaan kirjailijan ammatin.

8. lokakuuta 2014

Tuhat turinaa takana!



Jopa on hieno hetki käsillä, kun tätä blogitekstiä naputtelen. Tämä on nimittäin tuhannes blogini kirjoitus. Tuhannes! Tonni! 1000!

Ikää blogillani on pian yhdeksän vuotta, joten onhan tässä ollut aikaa tekstejä kirjoitella. Ensimmäisen postauksen kirjoitin tammikuussa 2006 asuessani Porvoossa. Siellä vietin elämästäni yhden vuoden opiskellen ensin ammattiopistossa painoviestintätekniikkaa ja sittemmin valmistautuen Tampereen yliopiston historian oppiaineen pääsykokeisiin. Pääsykokeissa kävi hyvin ja syksyllä 2006 muutin Tampereelle.

Tampereella asuin sitten neljä ja puoli vuotta, välillä yksin ja välillä kämppiksen kanssa. Se vasta oli elämää. Opiskelua, bileitä, uusia ystäviä, vähittäistä hivuttautumista kohti sitä, mitä aikuisuudeksikin kutsutaan. Ihanaa aikaa, vaikka välillä oli surua ja töyssyjä. Töitä tein sairaalassa, kehitysvammaisten kanssa ja museossa. 

Tammikuussa 2011 muutin avovaimoksi Helsinkiin. Täällä onkin sitten jo vierähtänyt kolme ja puoli vuotta, ja pois tuskin enää lähdemme, pysyvästi ainakaan. Helsinki-aikaan on mahtunut graduntekoa, museohommia, valmistuminen ja varsinaiseen työelämään siirtyminen. Peruskoulumaailma. Sitähän tämä nyt sitten on ollut viimeiset kaksi vuotta. Isoja juttuja.

Ja blogi, se on kulkenut mukana näissä vuosissa. Ensin päiväkirjana ja avautumisalustana, ja viimeiset neljä vuotta myös kirjablogina, kaikenlaisella sekametelillä kuorrutettuna. Tämä on rakas harrastus, jonka kautta olen tutustunut mahtaviin ihmisiin ja päässyt monenmoisiin kekkereihin ja tapahtumiin. Ihan hyviä etuja, kieltämättä. Nimimerkillä kirjoitan nyt ja vastakin, kuten olen aiemminkin todennut. Ammatinvalinnasta on seurannnut halu pitää työ ja vapaa-aika erillään toisistaan. Tämä toimii minulle. 

Ja nyt on siis juhlan aika!

Koska ihan tonnin seteliä en voi lukijalahjukseksi luvata, tyydyttäköön tällä kertaa maltillisempaan. Arvon lukijoideni kesken yhden 30 euron lahjakortin suosikkikirjakauppaani Akateemiseen Kirjakauppaan. Lahjakortti on omin pennosin kustantamani, eikä siihen liity minkäänlaista yhteistyö- tai mainossopimusta tai muuta kaupallista virettä. 

Voit osallistua tonniarvontaani kommentoimalla ja kertomalla, mistä aiheista haluaisit minun kirjoittavan seuraavien tuhannen postauksen aikana. Muukin palaute on tervetullutta. Täytyyhän tuhatluvuille siirryttäessä kyetä myös parannuksiin!

Osallistua voit myös nimimerkillä, jos sinulla ei ole omaa blogia ja/tai jonkin blogipalvelun käyttäjätunnusta. Jätä siinä tapauksessa myös sähköpostiosoite.

Arvonnan suoritan juhlallisin menoin Helsingin Kirjamessujen jälkihuumassa sunnuntaina 26.10. iltasella. Siihen asti voi siis osallistua.


Kiitos teille kaikille lukijoilleni ja etenkin niille, jotka ilahduttavat päiviäni kommentoimalla turinoitani. 

Blogi on mahtava juttu!

7. lokakuuta 2014

Kari Levola: Suorin mutka ikinä



Kari Levola: Suorin mutka ikinä
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2011
101 s.

Kirjastosta.


Tällä kirjalla starttaan matkani Pojat, lukemaan! -haasteessa, jonka taannoin pystytin. Kirjavinkistä kiitän lämpimästi Velmaa. Omin päin en Levolan ääreen olisi luultavasti löytänyt.

Mistä siis on kyse?

Suorin mutka ikinä on mininovellien kokoelma, timmi 101-sivuinen paketti, jonka tarinoilla on mittaa puolesta sivusta korkeimmillaan muutamaan. Teemat kulkevat sujuvasti koulukiusaamisessa, koulussa, perheessä, tulevaisuudessa ja erinäisissä tuntemuksissa. Kukin teksti on oma kokonaisuutensa, pienestä mitastaan huolimatta punnittu ja funtsittu.

Tarinoita tekee samaan aikaan mieli ahmia ja säästellä. Ne ovat riittävän erilaisia, etteivät lukiessa sekoitu toisiinsa, mutta näin jälkikäteen ajatellen on vaikeaa nostaa esiin mitään erityisen suurta vaikutusta tehnyttä mininovellia. Aivan superlyhyt mitta ei ehkä päästä tarinan kaarta oikeuksiinsa, joten kaikkein lyhyimmistä tarinoista en ehkä ihan vaikuttunut. Mutta pointtinsa on niilläkin.

Kieli on helposti lähestyttävää, aitoa. Se on kaukana korkeuksista, hyvin lähellä arkea ja maan pintaa. Puhekielisyyttä, ajatuksia, teinin pään sisäistä menoa. Kirjan asetelmat eivät tunnu väkisin mietityiltä, vaan ne ovat pikemminkin pieniä kurkkauksia maailmaan, siihen ihan oikeaan ja todelliseen. Ihan kuin verho hetkeksi vedettäisiin pois silmien edestä.

Monipuolisuus on kokoelman vahvuus. Aihepiirejä on monta, kertojatyyliä vaihdellaan, ja tarinoiden kärjet ja käänteet ovat mielikuvituksekkaita ja paikoin yllättäviä ja hörähdyttäviä. Tarinoissa opitaan uutta, tehdään typeryyksiä, näpäytetään ja tullaan itse näpäytetyiksi, kokeillaan, petytään ja onnistutaan. Vähän niin kuin elämässäkin.

Innostuin kirjasta niin paljon, että käytin sitä opetusmateriaalina sekä kuudes- että kahdeksasluokkalaisille (sekä tytöille että pojille). Kutosille valitsin kirjasta yhden noin kaksisivuisen novellin, jonka kaikki lukivat. Lukemisen jälkeen pohdittiin novellin kertojaa, henkilöitä ja keskeisiä tapahtumia. Lopuksi jokainen sai piirtää sarjakuvan novellin käänteistä. Niistä tuli hauskoja – ja tulkinnat vaihtelivat huikeasti.

Kasiluokkalaisessa versiossa oppilas sai valita kirjasta kaksi haluamaansa novellia, lukea ne ja tehdä lyhyitä, pohtivia tehtäviä molemmista yhdessä ja erikseen. Tämä ei toiminut ihan yhtä hyvin kuin kutosluokkalaisten homma, mutta oli silti kiva kokeilla. Lukemisen hankaluuksien kanssa painiskeleva oppilaskin sai kirjasta jotain irti, koska tekstit ovat siinä lyhyitä ja selkeitä.


Pojat, lukemaan! -ehdotus:

Kirja on kompakti ja selkeä ja ennen kaikkea lyhyt, mikä on usein erityisen houkutteleva tekijä. Sitä voi ehdottaa luettavaksi sellaisellekin, jota pitkät tekstit eivät kiinnosta. Kirjan voi hyvin lukea vain osittain tai pätkissä, sillä sen tarinat toimivat yksinäänkin. Ja vinkkinä: tästä saa helposti suorituksen vaikka novellitehtävään, jos joku vaatii sellaista tekemään.

_____

Suorin mutka ikinä muualla: Kirjava Kukko, Alas taikavirtaa, Vauhkon kirjat ja kirjaimet, Lastenkirjahylly.

5. lokakuuta 2014

Jaana Lehtiö & Helena Miettinen: Taika Valo ja Pelukylän pokaali



Jaana Lehtiö & Helena Miettinen: Taika Valo ja Pelukylän pokaali
Ulkoasu: ?
Myllylahti 2014
204 s.

Arvostelukappale.


Taika Valo joutuu kesäloman alkaessa kuulemaan vanhemmiltaan ikäviä uutisia. Perhe muuttaa tutusta kaupungista Taikan äidin vanhaan kotitaloon Pelukylään, käytännössä maalle! Parhaalle ystävälle ja omalle futisjengille on sanottava näkemiin, pakattava nukkekoti ja pehmolelut huolella ja lähdettävä tutuista ympyröistä uuteen.

Muuton hyvä puoli on se, että Taika saa oman huoneen ja lopulta kauan toivomansa hamsterin. Isossa talossa on paljon jännittävää tutkittavaa, ja suvun tarinat alkavat elää talon sisällä. Pelukylässä hän tutustuu myös kiehtovaan Saanaan, joka viettää kesää isovanhempiensa luona. Saanalla on käärme lemmikkinä ja joitakin lähes taianomaisia kykyjä...

Taika ja Saana alkavat selvittää, miksi Taikan sukutaloa sanotaan Varastaloksi ja mitä oikein tapahtui 1900-luvun alkupuolella, kun Pelukylän Pelurien palkintopokaali katosi?

Olen haastanut itseni tutustumaan laajemmin lasten- ja nuortenkirjallisuuteen (ja ehkä etenkin poikia kiinnostavaan kirjallisuuteen), sillä genre on jäänyt kirjatuntemuksessani paitsioon. Taika Valo ja Pelukylän pokaali on riemukas ja helposti lähestyttävä lastenromaani, joka sopii hyvin alakouluikäisille lukijoille. Siinä on mukana ripaus fantasiaelementtejä, jotka solahtavat tarinaan aika hauskasti ilman turhia selittelyjä. Taikan perhe on boheemi ja leppoisa, niin kuin tällaisissa kirjoissa lie tapana. Hyvähän se vain on, että nuori lukija saa rauhassa keskittyä tarinaan, jonka puitteet ovat turvalliset ja lempeät.

Tummiakin sävyjä tarinassa on, sillä siinä pohditaan ahneutta ja juonittelua. Kaikilla ei aina ole puhtaat jauhot pussissa, eivätkä kaikki ihmiset halua toisille hyvää. Taika Valo ja Pelukylän pokaali on kuitenkin positiivinen kirja, jonka keskiössä on uuteen elämäntilanteeseen opettelu ja uskallus kokeilla ja tutkia. Oikein hyvä teema!

Vaikka Taika Valo oli hauska uusi tuttavuus (ja tarkoitus on, että hänestä kirjoitetaan lisääkin, eli uusi sarja on saanut alkusysäyksensä), en kuitenkaan usko, että luen ihan valtavia määriä lastenkirjoja jatkossakaan. Taidan olla enemmän teini. Nuortenkirjat purevat paremmin, ja ne tuntuvat jossain määrin antoisemmilta. Yläkoulun opettajana tuntuu, että nuorten lukemiset ovat omaa kiinnostusaluettani lähempänä. Mutta onhan sitä aina mukavaa kurkistaa uuteen.

2. lokakuuta 2014

Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä (ja Vive la France!)



Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä
Ulkoasu: Markus Pyörälä
Otava 2008

E-kirja kirjastosta.


Tamperelainen Kerttu on juuri täyttänyt viisitoista ja eronnut tyttöystävästään Mirasta, tekstarilla. Onneksi kirjailijaäiti on varannut syyslomamatkan Amsterdamiin, jonka aikana Kerttu saa toivoakseen ajatuksensa järjestykseen. Miran kanssa nolosti päättynyt suhde kalvaa Kertun mieltä, ja samalla netti-ihastus Jimi vilkkuu kuvakkeena Mesessä. Kenestä Kerttu tykkää ja kenen kanssa haluaa olla? Tykkääkö hän tytöistä vai pojista vai molemmista?

Isoja juttuja pohdittavaksi, mutta onneksi kaupunkilomalla on myös muuta ajateltavaa. Äidin seura ei ehkä ole teini-ikäiselle sitä kaikkein mieluisinta, mutta toisaalta mutsilla saattaa olla joskus ihan järkeviä pointtejakin. Suurkaupungin vilinässä Kerttu tutustuu kahviloihin, Punaisten lyhtyjen alueeseen ja paikallisiin nuoriin. Menevä neiti kaiken kaikkiaan!

Loma ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Kotona odottaa selvitettävä sotku ja muitakin yllätyksiä.

Selailin päivänä eräänä kirjaston e-kirjakantaa ja eteeni pompsahti Terhi Rannelan Amsterdam, Anne F. ja minä. Virkeä kansikuva sai tekemään nopeita päätöksiä ja lainasin kirjan.

Kyllä muuten kannatti! Rannelan teksti on sujuvaa ja soljuvaa, sitä lukee ilokseen. Päähenkilö Kerttu on pippurinen ja suloinen, erittäin aidon teinitytön kuuloinen. Pikkuvanha ja kypsyvä, kriittinen ja vielä vähän lapsellinen. Yksinkertaisesti mainio!

Tarina on nopeasti selvitetty, ja sen juonikuvio on miellyttävän simppeli. Mukaan ei ole ahdettu liikaa kurveja ja käännöksiä, vaan periaatteessa lyhyessä ajassa saadaan käsiteltyä monta keskeistä asiaa ilman, että kokonaisuus tuntuisi sen enempää täyteen ahdetulta kuin vajaalta. Tämä on tällaisenaan toimiva paketti.

Aiheista keskeisin taitaa olla Kertun pohdiskelu itsestään ja olemuksestaan. Kenestä kiinnostuu, kenestä ei, ja miksi niin on? Yllättävän hengenheimolaisen hän löytää äitinsä tuputtamasta Anne Frankista, sillä Nuoren tytön päiväkirjassa pohditaan myös hetkellisesti kiinnostusta omaan sukupuoleen. Melkoinen koukutin, joka luultavasti houkuttaa jokusenkin kirjan lukijan toisen maailmansodan aikaisen päiväkirjan äärelle. Myönnetääköön, että kuulun samaan joukkoon, sillä tuo klassikko on minulta edelleen lukematta. Nyt kaivoin sen kirjahyllystä. Lopultakin.

Amsterdam, Anne F. ja minä on raikas, tasapainoinen ja laadukas nuortenkirja. Se ei pureskele valmiiksi, vaan antaa piikkien olla paikoillaan, mutta on kuitenkin helposti lähestyttävä ja taitavasti kirjoitettu tarina.

Se on myös koukuttava, koska jatko-osa Goa, Ganesha ja minä on jo lukulistalla.


Muualla: Lukutoukan kulttuuriblogi.

_____




Anna minun lukea enemmän -blogissa avattiin vajaa vuosi sitten ranskalaiseen kirjallisuuteen keskittyvä lukuhaaste Vive la France!. Innolla osallistuin siihen, sillä pidän tällaisista maa-/kulttuuriteemaisista lukuhaasteista (ja kaikista muistakin, ei siinä).

Vajaan vuoden aikana luin kymmenen ranskalaiseksi laskettavaa kirjaa:

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja (La Suite Française, 2004/2005)
Alex CapusLéon ja Louise (Léon und Louise, 2011/2012)
Muriel BarberySiilin eleganssi (L'Élégance du hérisson, 2006/2010)
Marguerite DurasRakastaja (L'Amant, 1984/1985)
J. M. G. Le ClézioAlkusoitto (Ritournelle de la faim, 2008/2009)
VercorsMeren hiljaisuus (Le silence de la mer, 1951/1985)
Nicolas BarreauRakkausromaanin resepti (Das Lächeln der Frauen, 2010/2013)
Hélène GrémillonUskottuni (Le Confident, 2010/2012)
Raymond RadiguetPaholainen ruumiissa (Le diable au corps, 1923/1958)
René DaumalMont Analogue. Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus (Le Mont Analogue, Roman d'aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques, 1944/2014)

Erityisesti nostaisin esiin Irène Némirovskyn Ranskalaisen sarjan, J. M. G. Le Clézion Alkusoiton sekä Vercorsin Meren hiljaisuuden. Myös René Daumalin erikoinen ja kiehtova Mont Analogue oli kutkuttava lukukokemus.

Ranskalainen kirjallisuus ei ollut vierasta aiemminkaan, mutta tämä haaste innosti kokeilemaan uusia tuttavuuksia ja auttoi löytämään suoranaisia aarteita. Ei ollenkaan hassummin lukuhaasteelta!

Kiitos Annamille kivasta haasteesta.