Kellastuvaa

Kävin metsässä. Pysyin siellä ihan kahden yön verran. Appivanhempien mökki sijaitsee sopivan matkan päässä, ja kun saimme auton näppärästi lainaan, pieni syyslomareissu Savoon oli vain kaasujalan painalluksen päässä. Oletettavasti luulen olevani enemmän mökki-ihminen kuin oikeasti olenkaan, ja todettava on, että kaksi yötä on ihan sopiva aika oleskella luonnon helmassa.

Lyhyt mutta tehokas nollausreissu tarjosi ainakin vuorokauden verran hyvälaatuista unta, saunomista, punkkua myrskylyhdyn valossa ja hieman Anni Kytömäen Kultarintaa (lopultakin, voinee joku sanoa). Paljoa en vaadi, joten vähästäkin tulen onnelliseksi. Vielä kun joskus kykenisi irrottautumaan ulkomaailmasta (so. pääosin sosiaalisesta mediasta) ihan rehdisti, sulkisi puhelimen kokonaan ja keskittyisi johonkin muuhun. Vai onkohan se liikaa, kuitenkin.

Syyslomaa siis vietän, joskin hieman supistetussa muodossa, sillä ihan kokonaista viikkoa ei työnantaja tänä vuonna tarjoa. Toisaalta tämä lyhytkin versio antaa hyvin tilaa hengähtää. Samalla se hieman kauhistuttaa: joko ensimmäinen neljännes kouluvuodesta on takana? Mitä tässä on ehtinyt tapahtua? Vastahan kaikki alkoi.

Kuten asiaan ja mantraan kuuluu, totean, että syksy on mennyt nopeasti. Rutiineja on löytynyt, mutta yllätyksiä piisaa edelleen. Oppilaat ovat hyväksyneet vallitsevan tilanteen, eikä joka hetkessä enää vedota edeltäjäni ansioihin. Osa oppilaistani on tosin koulussa uusia, kuten minäkin olen, joten heillä ressukoilla ei ole edes mihin verrata. Kollegoihin olen tutustunut vähitellen, ja jälleen on ilo huomata, kuinka mainioita persoonia opettajakuntaan lukeutuu. Kaikkien kanssa ei toki yhteistä säveltä löydy, mutta sentään tullaan toimeen. Oletan. Olen päättänyt, että vaikka olenkin vielä nuori ja epävarma, ihan kaikkeen en alistu. Yksi niistä on pompottelu. Saa yrittää, mutta pettymys on vastassa. Teen asiat omalla tavallani, enkä "nuoremmuuttani" hoida mitään sellaista, mikä ei minulle kuulu.

Työn tekemistä ja tulevaisuutta olen toki jälleen pohdiskellut, koskapa en. Tällä hetkellä olen äitiysloman sijaisena toukokuun loppuun, eli ensi kesä menee kortistossa vinkuen. Rahaa pitäisi alkaa säästää jo nyt, ettei leipä aivan olemattomaksi kapene kesällä. Ansiosidonnaisiahan joutuu odottelemaan pitkälle syksyyn, koska Opettajien Työttömyyskassa ei kykene valmistautumaan jokakesäiseen työttömyyspiikkiin millään tavoin etukäteen. Ainahan se tulee, pyytämättä ja yllättäen.

Viime kesän ajan olin työsuhteessa, kuten asianmukaisesti kuuluu, joten siksikin ensi kesä mietityttää. Pääsin tottumaan liian hyvälle – eli siihen, mikä opettajalle kuuluu. Monet opettajien työehdoista ovat jo sen verran antiikkisia, että ne pitäisi vähitellen uudistaa, mutta vaikealta näyttää. Nuoren opettajan on mahdotonta ymmärtää, miksi viranhaltija voi "palata töihin" opetuksettomaksi ajaksi nostamaan palkkaa työstä, jonka sijainen on opetusaikana tehnyt. Samoin joidenkin kuntien tekemiä "linjauksia" siitä, että määräaikaisia opettajia ei palkata kuin toukokuun loppuun, vaikka kyse ei olisikaan sijaisuudesta, ovat syvältä ahterista. Mutta kai on vain jaksettava siitäkin huolimatta tehdä työtään niin hyvin kuin osaa.

Joskus vain turhauttaa aika paljon kuunnella kateellista ininää "suhteettoman hyvistä työsuhde-eduista" ja "liian isoista palkoista" ja "pitkistä lomista". Tervetuloa opettajaelämän todellisuuteen! Harmi vain, että siihen tutustuminen veisi pohjan noilta mukavan provosoivilta väitteiltä.

No. Pidän silti työstäni, en muuten sitä jaksaisi tehdä. Nuorten kanssa on mukavaa tehdä töitä, koska palaute on suoraa ja välitöntä, oli se sitten hyvää tai "rakentavaa". Kaikkein pahimmalta sonnalta olen toistaiseksi välttynyt, sillä työni etuutena on se, että kohtaan oppilaat useimmiten joko kahden kesken tai hyvin pienellä porukalla. Silloin harva kehtaa ainakaan ihan täysillä leukojaan louskuttaa, etenkään enää sen jälkeen, kun ollaan jo vähän tutustuttu.

Syksy etenee, ja lehdet kellastuvat. Joka päivä on hieman eilistä pimeämpää. Jotenkin silti tuntuu siltä, että arki rullaa painollaan ja energiaa riittää. Ehkä tänä vuonna pimeys ei ihan kokonaan nielaise sisäänsä. Ja onhan tässä odotettavaa: Kirjamessuja, menemisiä, tulemisia, lukemisia, kohtaamisia. Kyllä niillä yksi talvi selätetään.