31. elokuuta 2018

Neljä viikkoa Savossa, olen elossa



Uusi elämä, hei vaan sullekin! Melkoisella voimalla olet rynninyt päälle – ihan vähän voisi jo hellittääkin, jooko?

Neljä viikkoa on nyt kulunut uudessa kaupungissa, josta kolme on tehty töitä pitkiä päiviä. Neljän aineen opettaminen yläkoulussa (joista kaksi varsinaisesti niitä omia, kaksi hyvän yleissivistyksen ja opetussuunnitelman varassa) vie suoraan sanoen aika helevetisti aikaa. Siihen päälle vielä luokanvalvojuus ja erinäisiä muita (tosin ihan vapaaehtoisesti vastaanotettuja) tehtäviä, niin johan tietää tekevänsä töitä. Mutta olen tyytyväinen. Tämän vuoro on nyt, ehdottomasti.

Vastaanotto on täällä Savossa ollut toistaiseksi mukava. Kollegat ovat reiluja ja avuliaita ja oppilaat eivät ainakaan vielä ole nauraneet hesalaista kotimatkalle. Pienimuotoisia kielihaasteita on välillä: huomaan oman puheeni olevan jotenkin terävää ja sisältävän kummia sanoja, vaikken ole ikinä ajatellut puhuvani erityisen hesalaisesti. Täällä se kuitenkin on selvässä kontrastissa paikallisen puheenparren kanssa. Toivottavasti ymmärrämme toisiamme siitä huolimatta. Tai ainakin opettelemme.

Vaikka työstäni todella pidän ja olen siitä innoissani, hieman on vielä hakemista työn ja vapaa-ajan tasapainottamisen kanssa. Työstän asiaa, ei tarvitse olla huolissaan. Vielä.




Uusi koti ei ihan tunnu kodilta, eikä se sitä varsinaisesti olekaan. Asunto vain, paikka jossa oleskelen seuraavat yhdeksän kuukautta. Oikea koti on edelleen Helsingissä, mutta nyt täytyy vain opetella olemaan poissa sieltä määräaika. Ehkä en tätä arvannut tulevaksi, mutta pitäähän ihmisellä elämässään seikkailua olla. Ja onneksi oli kuitenkin useampi kuukausi aikaa totutella tilanteeseen. Nyt pitää vain saada arki rullaamaan uusissa uomissaan.

Arkeen ehti tosin jo tulla pieni murros, kun pääsin pienelle lomalle Puolaan ja osallistumaan puolalaisiin häihin keskellä maaseutua. Kokemus oli unohtumaton, ihmiset mahtavia, tarjoilut ylenpalttiset. Krakova ihastutti lyhyellä piipahduksella paluumatkalla – sinne on ehdottomasti päästävä uudelleen paremmalla ajalla. Miten en ole koskaan tajunnut, miten upea maa Puola on!




Uuden kotikaupungin tärkein palvelu on tietenkin otettu jo haltuun. Savonlinnan pääkirjasto Joeli on ilahduttanut avaruudellaan ja olen jo ehtinyt kantaa sieltä mukanani melkoisen pinon luettavaa. Vielä kun saisin lukuajan ja keskittymiskyvyn takaisin, olisin tyytyväinen. Huomaan, että ei niinkään kevyesti stressaavassa elämän muutoskohdassa lukeminen ja siihen keskittyminen on kärsinyt. Olen minä silti lukenutkin ja bloggauksiakin varmasti alkaa taas tipahdella vanhaan malliin. On tämä luku- ja bloggausharrastus kuitenkin sen verran merkittävä osa elämääni.

Muutos on elämässä hyväksi, vaikka se tuottaa myös stressiä. Onneksi perusta on kunnossa – silloin on helpompi uskaltaa uuteenkin.

Vaikka en silti väitä, etteikö kevyt koti-ikävä vaivaisi. Kyllä se vaivaa.

Juuri sopivasti.


30. elokuuta 2018

Saku Heinänen: Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä



Saku Heinäsen Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä on romaani taiteesta, perheestä, identiteetistä ja elämässä tehdyistä valinnoista – ja niistä asioista, jotka jäivät tapahtumatta.

Se kertoo nelikymppisestä Emiliasta, joka elää miehensä ja kahden tyttärensä kanssa keskiluokkaista suomenruotsalaista elämää Helsingissä. Emilian lupaava ura taiteilijana on vaihtunut lemmikkimuotokuvien freelancevalokuvaukseen ja pieniin tulovirtoihin. Elämä tuntuu rakkaasta perheestä huolimatta merkityksettömältä, käsistä haipuvalta. Olisiko iltatähden yrittäminen vastaus tyhjyyteen? Vai voisiko Emiliasta todella olla oman näyttelyn pitäjäksi, kun siihen on aukeamassa mahdollisuus nuoruudenystävän vanavedessä? Mutta miten peittää kaikki aukot ansioluettelossa, miten myöntää kaikki se, mikä on valunut ohi käsien? Lucian päivänä, vuoden pimeimpänä aikana käännökset tuntuvat vihdoin mahdolliselta.

Ylioppilaaksi juuri valmistunut Katri elää puolestaan viimeistä "lapsuuden" kesää vanhoissa ympyröissä. Syksyllä on luvassa elämänmuutos: muutto pikkukaupungista Helsinkiin, opiskelemaan taidekouluun, jonne hän pääsi parhailla pisteillä. Poikaystävä on ehkä lupaava rokkikukko pikkukaupungissa, mutta kantaako se pidemmälle? Onko Katrista sittenkään vielä sitoutumaan, kun kaikki tuntuu nyt olevan omassa kädessä? Juhannuksen vietto vanhalla kaveriporukalla luisuu ilosta ja juhlinnasta vähitellen kohti karuja käänteitä.

Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä on tiivis, kahden tason romaani ihmisistä, jotka eivät halua olla tavallisia tai ainakaan tyytyä siihen, mitä jo on. Tarinassa kuplii muutoksen odottaminen ja toivominen, uskalluksen etsiminen ja itselleen tilan tekeminen. Etenkin Emilia on roolinsa vanki, pettynyt täyttymättä jääneisiin haaveisiinsa, ennen kaikkea itseensä. Katrille kaikki on vielä mahdollista, kunhan vain...

Heinänen kirjoittaa elämästä niin säröilevänä kuin se on. Hyvään ja onneen tulee kolhuja, kun ihminen ei osaa olla itsensä kanssa tasapainossa, suree menetettyä tai sitä mitä ei koskaan ollutkaan. Kelle tahansa on väistämättä merkittävä vaihe huomata, ettei ole elänyt sitä elämää jota halusi. Mitä silloin voi tehdä? Mihin uskallus riittää?

Romaanin kerronta on sujuvaa ja taidekokemusten ja -ajatusten kuvaus elävää. Jonkin vielä jäntevämmmän sävyn olisin toivonut siitä tavoittavani, sillä paikoin päähenkilöiden ajatukset ja keskustelut lipsuvat jaaritteluksi. Toisaalta jahkailustahan kirja kertookin: siitä, kun pitäisi uskaltaa, muuttaa, päättää, valita – ja entä kun ei pystykään tai ole siihen valmis.

Ja mitä sitten kun lopulta on.


Saku Heinänen: Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä
Ulkoasu: Saku Heinänen
Tammi 2018
252 s.

Kirjastosta. 

20. elokuuta 2018

Kettu, Koutaniemi & Seppälä: Fintiaanien mailla



Yhdysvalloissa Suurten järvien alueella elää vähemmistö, jota ei juuri tunneta. He ovat fintiaaneja, suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä. Heidän elämäänsä Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä ovat kartoittaneet ja kuvanneet.

Suomalaiset siirtolaiset olivat omalla tavallaan pidettyjä 1800-luvun ja 1900-luvun alun siirtolaisaallossa, sillä heidän ajateltiin olevan kovia työntekijöitä, kylmää ja metsiä pelkäämättömiä. Mutta heidät tiedettiin myös viinaanmeneviksi ja toisinaan väkivaltaisiksikin, työväenaatteesta turhan helposti kiinnostuviksi. Yhteys luontoon oli vahva, ja sitä oli Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaiden helppo kunnioittaa. Ehkä he kokivat myös jonkinlaista yhteyttä karujen maiden suomalaisia kohtaan, jotka niin ikään tuntuivat olevan hieman syrjässä yhteiskunnan keskiöstä, useimmiten köyhiä ja vaatimattomiin oloihin pakon edessä tyytyviä.

Yhdyvaltojen alkuperäiskansojen kohtelu on kipeä ja suuri aihepiiri, jota amerikkalaiset itsekään eivät tunne erityisen hyvin. Ehkä nämä teemat ovat kotipesässä aina liian likaisia käsiteltäväksi, eihän Suomessakaan edelleenkään myönnetä kaikkia saamalaisia kohtaan tehtyjä alistavia ja halventavia toimenpiteitä – päin vastoin on ollut järkyttävää seurata, kuinka vaikkapa saamelaisaktivistit saavat vihaa niskaansa nostaessaan kansansa kohtelun esiin 2010-luvun lopun Suomessa. Paljon on vielä tehtävää ja opittavaa, se on varmaa.

Yhdysvalloissa on harjoitettu järjestelmällistä ja suunniteltua intiaanikansojen tuhoamista. Wounded Kneen verilöyly on ehkä konkreettisin suora toimenpide, mutta erilaiset lait, asetukset ja sopimukset sekä tavoitteellinen politiikka ovat olleet yhtä tehokkaita heikentäessään alkuperäiskansojen asemaa, elintilaa, terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia. Reservaateissa elämiseen pakottaminen, lasten erottaminen vanhemmistaan ja elinolojen kaikkinainen kaventaminen ovat asioita, joilla on ollut merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen intiaanien elämään – ja joita on ymmärrettävästi vaikeaa antaa anteeksi ja korjata. Alkuperäiskansoihin kuuluvien terveydentila, koulutustaso, työllisyystilanne, alkoholiongelmat ja varakkuus ovat kaikki keskimäärin hyvin kaukana muiden yhdysvaltalaisten tilanteesta. Esimerkiksi itsemurhatilastot ovat aivan toisista ulottuvuuksista.

Fintiaanien mailla on ansiokas tietokirja, joka kertoo aiheestaan sekä historiallista taustaa avaten että nykytilannetta kuvaten. Fintiaanit eivät ole mikään yhtenäinen heimo, eivätkä kaikki heistä juuri piittaa saamastaan määritelmästä. Moni tekee sinnikästä ja epäkiitollistakin työtä parantaakseen kansansa tilannetta: on pitkän tien kulkeneita, raitistuneita ja pelastuneita, paljon kokeneita – kuitenkin valmiita auttamaan muita. Teos esittelee tarkemmin joitakin fintiaaneja, kuten hyväksikäytettyjen intiaanilasten sijaiskotia pitävän pariskunnan Jim ja Rebecca Gawboyn ja hidasta ja uuvutavaa lääkärintyötä reservaatissa tekevän Arne Vainion. Henkilökuvien kautta fintiaanien elämä tulee käsinkosketeltavaksi ja heidän kohtaamansa ongelmat lähelle.

Vaikka Fintiaanien mailla on realistisuudessaan rujo ja välittämässään tiedossa ja viestissä taipumaton, toivottomuuteen ei vajota. Alkuperäiskansojen elämä ja reservaattien tarjoamat puitteet eivät ole kaksiset, mutta sinnikkyys ja ylpeys omasta taustasta auttavat ponnistamaan eteenpäin. Kirja kertoo kiehtovasti, kuinka alkuperäiskansojen kulttuuri elää eräänlaista nousukauttaan, kun vanhat tavat ja rituaalit palaavat osaksi ihmisten arkea ja juhlaa. Ennen kaikkea yhteys luontoon ja ympäristöön tuntuu olevan vahva pohja identiteetin vankistumiselle.

Monipuolinen, tyylikäs, uusia ajatuksia herättävä tietokirja, jonka ehdoton ansio on toimiva ja runsas kokonaisuus upeine kuvineen, selkeine teksteineen ja pienine tarinoineen. Tästä ei yleistajuinen tietokirjallisuus parane – en pysty keksimään, kelle tämä kirja ei voisi sopia. Itse aion hyödyntää siitä joitakin osia tulevilla historiantunneilla siirtolaisuudesta puhuessamme.


Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla
WSOY 2016
320 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Lukuisa, Kulttuuri kukoistaa, Unelmien aika, Lukupino, Mustetta paperilla, Lumiomena, Kirjojen keskellä, Kirjapolkuni

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Alkuperäiskansat osana kirjaa), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama tietokirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 8. Valokuvateos

18. elokuuta 2018

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku



HSS Matilda on tähtienvälinen sukupolvialus, joka matkaa kohti iäisyyttä elinkelvottomaksi muuttuneelta Maapallolta. Alus on valtava, monikerroksinen ja omavarainen. Sisällä on ruoantuotantoon soveltuvia ympäristöjä, jopa ydinvoimalla toimiva oma aurinko.

Matildan matkustajat tai pikemminkin asukkaat elävät arkea päivästä toiseen. Jokaisella on paikkansa, hyvin tarkkaan määrätty sellainen, eikä elämä ole erityisen valoisaa kuin aluksen korkeimmilla kansilla, jotka ovat valkoisten hallussa. Valta on siis tiukasti jakautunut ja ennen kaikkea syntyperän ja ihonvärin perusteella.

Alempien kansien alistettujen työläisten joukossa elää myös Aster. Hänen äitinsä on kuollut pian lapsensa syntymän jälkeen, mutta ei Aster ole huolenpitoa vaille jäänyt. Aster on päässyt avaruuslaivan johtavan lääkärin, Kirurgiksi kutsutun Theon suojelukseen ja apulaiseksi. Koska alempien kansien väellä ei ole pääsyä parhaaseen tarjolla olevaan hoitoon, Aster toimii eräänlaisena kansanparantajana ja välskärinä niillä tiedoin ja taidoin, joita hän jatkuvasti kehittää. Aster on sulkeutunut, omassa maailmassaan viihtyvä ja sosiaalisuudesta uupuva ihminen, mutta kykenee hyvin tehokkaaseen toimintaan tarvittaessa. Hänen hyttitoverinsa ja lapsuudenystävänsä Giselle toimii sekä taisteluparina että luotettuna, vaikka onkin pahasti traumatisoitunut ja epävakaa omalta jaksamiseltaan.

Kun Matildan päällikkö kuolee salakavalaan sairauteen ja uusi Luutnantti astuu puikkoihin, alempien kansien elämä muuttuu yhä helvetillisemmäksi mielivallan ja väkivallan täyttämäksi taisteluksi. Aster ja Giselle koettavat selvittää, mitä merkittävää Asterin äiti sai selville juuri ennen kuolemaansa – se on selvästi jotain, jolla on olennainen merkitys Matildan matkaa ajatellen.

Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku on kantaaottava, väkivaltainen ja lähes musertava scifitarina. Se nostaa esiin rotusorron, yhteiskuntaluokkien, vallan ja väkivallan tematiikkaa eikä juuri anna lukijalle armoa. Vaikka romaanin kuvaamaan sukupolvialuksen sisäinen järjestys on kahtiajakautunut ja asetelmallinen, Solomon kirjoittaa sen eläväksi ja herätteleväksi. Sävyt syvenevät monimutkaisten henkilöiden kautta: varsinaisia sankareita on vaikea löytää, mutta synkkä puoli on jokaisella.

Aster on päähenkilönä moniulotteinen ja jopa hankala. Hänestä on vaikea saada otetta, sillä hän ei sovi mihinkään muottiin – ja niin juuri on tarkoitettukin. Luonteeltaan hän on haastava mutta loputtoman kiehtova. Asterin ja muidenkin henkilöiden kautta Solomon käsittelee persoonallisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden monipuolisuutta heittäen yksioikoisuuden sivuun kuin mitään binääristä sukupuolijakoa ei koskaan olisi ollutkaan.

Solomon kirjoittaa vimmalla ja vauhdilla. Tarina ei etene suoran kronologisesti vaan jättää aukkoja. Sen tunnelma on karu, jotenkin metallinen. Matildan yhteiskunta toistaa Maapallolla vuosisatoja tehtyjä virheitä, sillä mitäpä ihminen menneestä oppisi tai edes haluaisi ymmärtää. Nujertamisen, alistamisen ja halveksunnan vastapainoksi kapina kytee. Pienikin kipinä riittää.


Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
Suomentaja: Einari Aaltonen
Like 2018
355 s., e-kirja
An Unkindness of Ghosts (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Lukuisa, Sivutiellä

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 24. Tieteis- eli scifikirjoihin kuuluva teos, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen – tai muunsukupuolisen – kirjoittama scifikirja), Yhdysvallat-lukuhaaste (Afroamerikkalaisen kirjailijan teos)

11. elokuuta 2018

Han Kang: Ihmisen teot



Ihmisen toiselle ihmiselle aiheuttamalla tuskalla ei tunnu maailmassa olevan rajaa. Sen saa jälleen huomata, kun lukee eteläkorealaisen Han Kangin romaania Ihmisen teot. Mosaiikkimaisen tarinan keskiössä on vuonna 1980 tapahtunut Gwangjun kansannousu, jonka sotilaat tukahduttivat raakaa väkivaltaa käyttäen. Näihin päiviin, niiden tapahtumiin ja niiden vuosikymmentenkin jälkeisiin seurauksiin Ihmisen teot paneutuu.

Romaani muodostuu erillisten ja erilaisia kerrontaratkaisuja käyttävien lukujen ympärille. Han Kang marssittaa näkyville nuoria, jotka lähtevät mukaan kansannousuun ehkä aivan edes sitä ymmärtämättä, niitä, jotka käsittelevät yhä kasvavia ruumiskasoja, niitä, joiden maallinen taival on jo päättynyt. Kansanousun jälkeisinä vuosina sen kokeneet muistavat yhä kidutusten ja kuulustelujen jäljet itsessään, kärsivät traumoista ja myös syyllisyydestä: joskus eloon jääminen tuntuu suuremmalta rangaistukselta kuin mieletön kuolema.

Ihmisen teot imee mukaansa alkusivuilta lähtien, mutta sen lukeminen on raskasta ja julmuuden vuoksi paikoin jopa vastentahtoista. Kirjailija ei edes mässäille kerronnallaan, kaikkea muuta, hän lähinnä toteaa ja raportoi, kuvaa tapahtumia ja ihmisen tekoja niin kuin ne pahimmillaan ovat. Ja silti huomaan, etten ennakkotiedoistani huolimatta ole ollut valmis kohtaamaan aivan kaikkea niin varoittamatta.

Han Kangin kirjoittama tarina pohjautuu monelta osin tositapahtumiin. Se saa miettimään, mistä valta rakentuu, millaisin elementein se muodostuu ja millaisin teoin siitä pidetään kiinni. Valta ei tule annettuna, se on otettava, ja siitä kiinnipitämisestä voikin tulla kaikkea muuta tärkeämpää. Sodan mekanismit ovat minulle paljon ymmärrettävämpiä verrattuna valtaan, jonka voima käännetään kohti omaa kansaa, oman kansan vaientamista, suitsimista ja tuhoamista.

Ihmisen teot on kerronnaltaan monivivahteinen, sisällöltään raaka ja tunnelmaltaan hyytävä romaani. Se vaatii ja pakottaa, eikä tarjoa lohtua. Viimeisen pisteen jälkeen olo on turta.


Han Kang: Ihmisen teot
Englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2018
231 s.
소년이 온다 (2014)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Tekstiluola, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Nannan kirjakimara, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Kosminen K, Lukuisa, Mustetta paperilla, Lady Dandy -kulttuuriblogi, Luetut, lukemattomat, Kirjamies, Maaginen realismi...         

5. elokuuta 2018

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia



Bekim on kosovolaisen maahanmuuttajaperheen poika, jonka aikuistuminen tuntuu kipeältä. Hän etsii itseään ja olemistaan yliopiston luennoilta, chateista ja rajuista irtosuhteista. Lopulta Bekim päättää ostaa itselleen boakäärmeen, vaikkei edes pidä käärmeistä. Vapaana asunnossa liikkuva matelija saa kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla Bekimin päähän ryhtiä. Toinen merkittävä kohtaaminen tapahtuu yökerhossa, kun Bekim tutustuu omapäiseen, tylyyn mutta todella kiehtovaan kissaan. Ennen kuin huomaakaan, Bekim huomaa elävänsä sekä kissan että käärmeen kanssa. Kaikkea muuta kuin hän joskus kuvitteli.

Bekimin äiti Emine on puolestaan tehnyt elämässään aina niin kuin kunnon kosovalaiselta albaanitytöltä odotetaan. Hän ei tavoitellut suuria, ei pyrkinyt eteenpäin eikä oikeastaan minnekään. Hän meni naimisiin ensimmäisen isänsä sopivaksi katsoman kosijan, komean Bajramin kanssa ja ajatteli tekevänsä siinä juuri niin kuin kuuluu. Mistä Emine olisi voinut tietää, että kotimaa ympärillä sortuu samaa tahtia kuin haaveet onnellisesta avioliitosta? Eminen ja Bajramin perhe muuttaa pois sodan jaloista kaukaiseen ja kylmään Suomeen, jossa maahanmuuttajien elämä ei ole herkkua. Vaikeinta sopeutuminen tuntuu olevan Bajramille, jonka ei ole aiemmin tarvinnut sopeutua mihinkään, sillä muut ovat tehneet hänen käskyjensä mukaan.

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti ilmestymisvuonnaan 2014 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja on kerännyt kuluneiden neljän vuoden aikana paljon lukijoita ja kehuvia kritiikkejä ja arvioita. Kirjan käännösoikeudet on myyty useisiin maihin ja käännöksiä on jo ilmestynyt kahdeksalla kielellä. Tarina on tulossa tänä syksynä Kansallisteatterin näyttämölle Johanna Freundlichin ohjauksena.

Suuri suomalainen menestystarina? Ehdottomasti. Taitava esikoisromaani? Kyllä.

Kissani Jugoslavia on villi, persoonallinen ja jäntevä romaani. Sen kertojaäänet ovat vahvoja: vuorotellen 2010-luvun nuori mies, joka etsii itseään itseään satuttaen, vuorotellen Titon Jugoslaviassa varttunut, perinteiden sitoma nuori nainen, josta kasvaa vuosien myötä itsensäkin vahvuudellaan yllättävä, sopeutumiskykyinen nainen.

Miljöön rakentamisessa Statovci on taitava. Helsinki kovana ja kylmänä, Kosovon maaseutu sellaisena kuin sitä aina on eletty. Perinteiden paino on tarinassa vahva, tukahduttavakin, ja sitä vastaan pyristely tuntuu lähtökohtaisesti mahdottomalta, mutta sinnikkyydellä selviytyy. Ulkopuolisuuden tunne välittyy vahvana etenkin Bekimistä, mutta myös Eminestä. Miten elää, jos ei ole missään kotonaan, jos ei missään tunne itseään tervetulleeksi ja rakastetuksi?

Romaanilla on suuret vahvuutensa, joita ei voi kiistää. Jokin piti minua silti etäällä Kissani Jugoslavian maailmasta, ei aivan antanut upota mukaansa. Kirja on kova ja karu, pohjavireeltään synkkä. Sen pinnan alla liikkuu paljon muutakin kuin kuristajakäärmeitä ja narsistisia kissoja, mutta ikään kuin se liike ei olisi ollut minua varten. Statovcin kirjoittaman tarinan ei toki tarvitsekaan olla minun, kaikkea muuta. Sillä on ehdoton oikeutensa olla sellainen kuin se on, ääni jollekin, jota en koskaan voi täysin ymmärtää.


Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Ulkoasu: ?
Otava 2014
286 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Luettua elämää, Kannesta kanteen, Reader, why did I marry him?, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Tuntematon lukija, Mitä luimme kerran

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

4. elokuuta 2018

YA-lukuhaaste valmis ja paketissa!




Sivujen välissä -blogin mainio YA-lukuhaaste on tullut päätökseensä 1.8. Kiitos mainiosta haasteesta, YA-kirjallisuuden lukeminen on mieluisaa ja bingojen bongaaminen toi siihen hauskan lisän.

Luin haasteen aikana yhteensä 18 siihen sopivaa kirjaa ja sain aikaiseksi kaksi bingoa. Huraa!

Mitä luin?

11 kirjoista oli kotimaisia, viisi jenkkituotantoa, yksi irlantilais-yhdysvaltalainen ja yksi Briteistä. Yhden kirjan luin englanniksi, loput suomeksi. Kuusitoista kirjoista oli naisten kirjoittamia ja kaksi miesten. Peräti kahdeksan kirjoista oli aivan tuoreita, tämän vuoden aikana julkaistuja, ja kuusi oli viime vuodelta. Yksi olennainen syy vahvalle uutuuspainotukselle oli toukokuun lopussa päättynyt projektityöni kirjastossa, johon kuului olennaisesti kirjavinkkausten vetäminen teineille.

Sarjoja sisältyi luettuihin useampia joko kokonaan tai osittain. Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan ahmin kokonaan, ja toivottavasti pian pääsen lukemaan neljännenkin osan. Se kuului parhaisiin haasteen tarjoamiin lukukokemuksiin, samoin kuin Sarah Crossanin Yksi, Nina LaCourin Välimatkoja ja Holly Bournen What's a Girl Gotta Do?.

Pettymys oli Bianca Turetskyn höpsö Muotimatkaaja Titanicin kannella, jonka hyväksyminen haasteeseen oli siinä ja kintaalla. Sen verran lapsellisesta tarinasta on kyse.

Kaikkia muita lukemiani kirjoja suosittelen sen sijaan lämmöllä! Kuten luonnollisesti ylipäänsä nuorten aikuisten kirjallisuutta.

Tässä vielä lista ja linkit haasteen kirjoista:

K. K. AlongiAnsassa (Otava 2017) – Kirjassa useampi kertoja
K. K. AlongiPakenijat (Otava 2018) – Julkaistu vuonna 2018
Maria AutioLohikäärmekesä (Karisto 2018) – Kirja ei kuulu sarjaan
Holly BourneWhat's a Girl Gotta Do? (Usborne 2016) – Englanninkielinen kirja
Sarah CrossanYksi (S&S 2018) – Kirjassa naiskertoja
John GreenKilpikonnan kuorella (WSOY 2017) – Kirja käsittelee mielenterveyttä
Sanna HeinonenNoland (WSOY 2017) – Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä
Sini HelminenKaarnan kätkössä (Myllylahti 2017) – Fantasia
Sini HelminenKiven sisässä (Myllylahti 2017) – Urbaani fantasia
Sini HelminenVeden vallassa (Myllylahti 2018) – Kirja, jonka voit lukea päivässä
Nelli HietalaMiia Martikaisen kärsimysviikko (Karisto 2016) – Lyhyt kirja
Nina LaCourVälimatkoja (Karisto 2018) – Kirja käsittelee LGBTQ-aihetta
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (WSOY 2018) – Kirjassa on kaunis kansi
Katharine McGeeTuhat kerrosta – Pudotus (Otava 2016) – Sinua kiinnostava aika/paikka
Katharine McGeeTuhat kerrosta – Huipulla (Otava 2018) – Jatko-osa sarjaan
Anne SalovaaraAfroditen askelin (Nordbooks 2017) – Suomalainen kirjailija
Bianca TuretskyMuotimatkaaja Titanicin kannella (WSOY 2011) – Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918
Anders Vacklin & Aki ParhamaaBeta. Sensored Reality 1 (Tammi 2018) – Kirja, jota et muuten lukisi