22. marraskuuta 2019

Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia



Mihin maagiseen pyöritykseen minut veitkään, Kätlin Kaldmaa! Aivan anteeksipyytelemättä panet pään pyörälle, leikittelet kirjallisuuden genreillä, tekstin typografialla, tarinoilla, myyteillä ja itsellesi (ja minulle!) vierailla kulttuureilla.

Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017, suomentaja Outi Hytönen) on virolaisen Kätlin Kaldmaan ensimmäinen suomennettu romaani, mutta sanoisin tällä perusteella, että antakaa tulla lisää vaan, minä luen, luen, luen! Kaldmaan kerronta on kevyttä kuin usva islantilaisen syrjäkylän yllä, ja samalla painavaa kuin nyt tarina on kertoessaan monen sukupolven yli yltävästä elämästä, muistoista, kokemuksista ja uskomuksista. Suomentaja Outi Hytönen ja pieni, ihana Fabriikki Kustannus ovat tuoneet tämän suomeksi lukevien lukijoiden nenän eteen - kiitos siitä!

Romaani on yhdistelmä myyttistä Islantia, sen historiaa ja tarinaa, maagisen realismin vaiko vain yksinkertaisesti tarunhohtoisen maan elämää ja ihan tavallista ihmisten historiaa. On syrjäseutu, jossa kukaan ei asu, ennen kuin sitten asuukin. On yksilöitä, jotka kohtaavat toisiaan, päättävät tulla tärkeiksi toisilleen, saavat aikaan uusia yksilöitä, joilla on omat taakkansa kannettavanaan. On meri, joka pauhuaa, vie mennessään ja joskus jopa palauttaa. Antaa kalaakin.

On ulkoapäin tulevaa painetta elää niin kuin muutkin, on kontrollia, jolla pyritään hallitsemaan liian vahvoja (naisia). On kusipäitä ja niitä, jotka eivät koskaan opi käyttämään inhimillistä puoltaan, olemaan ihmisiä toisilleen. Ja aina on niitä, jotka sitkeästi vain jatkavat, kasvavat ja pysyvät, vaikka kaikki näyttäisi mahdottomalta ja olisikin sitä.

Islannissa ei ole perhosia kiehtoo, hämmentää ja paikoin tipauttaa kyydistään. Se sitoo itseensä, upottaa maailmaansa, joka on jossain tunnettujen karttojen reunoilla ja hieman niistä eteenpäin. Ja kaiken aikaa historia jatkaa kulkuaan, aina kuitenkin ihmistä suurempana, ja silti juuri heistä kaikkine virheineen, kolhuineen ja typeryyksineen tehtynä.


Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia
Suomentaja: Outi Hytönen
Fabriikki Kustannus 2017
346 s.
Islandil ei ole liblikaid (2013)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, Lukuisa, Kirja vieköön!, Mummo matkalla, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lumiomena, Tekstiluola, Kirjakaapin kummitus 

Haasteet: Kuukauden kieli (kirjan alkuperäiskieli viro), Kirjahyllyn aarteet

5. marraskuuta 2019

Joyce Carol Oates: Putous



Ariah on nuori, vastavihitty morsian kesäkuussa 1950. Hän on hämmentynyt uudesta roolistaan, epävarmakin, katuuko jopa. Niin kauan sitä sai odottaa, avioliittoa, jo melkein vanhaksipiiaksi tuomittuna. Mutta nyt hän on naimisissa ja vieläpä pastorin kanssa.

Ariah on nuori leski kesäkuussa 1950. Vastavihitty puoliso Gilbert, vieläpä pastori, on heittäynyt parin häämatkalla Niagaran putouksiin, ensimmäisen yhteisen yön jälkeen. Niin siltavahti todistaa, ja niin todistaa viikon kuluttua löytyvä ruumis.

Ariah on Niagaran leskimorsian, shokissa ja suuren menetyksen kokenut. Hänet huomaa asianajaja Dirk Burnaby, joka on elänyt vapaata poikamiehen elämää, mutta ei voi enää olla ohittamatta häneen syvästi vaikuttavaa, säröissään vahvaa naista. Ariah ja Dirk rakastuvat ja menevät naimisiin, nopeammin kuin moni uskoisikaan tai voi hyväksyä tilanteen huomioon ottaen. He saavat yhdessä aikaan kodin ja perheen, kolme lasta Chandlerin, Royallin ja Julietin, jossain vaiheessa koirankin, välittämättä vähääkään siitä, miten heihin aluksi suhtauduttiin. Rakkaus voittaa kaiken.

Ariahin mieltä rakkaus ei lopulta kuitenkaan voita. Hän ei pääse yli kesän 1950 menetyksestään. Vaikka hän ei koskaan ehtinyt oppia rakastamaan Gilbertiä, hääyön häpeä ja sen jälkeinen musertava suru eivät irrota otettaan. Ariah on varma, että menettää vielä kaiken uudelleen, Dirkin ja lapsensa, että hänet hylätään ja jätetään, sysätään sivuun ja unohdetaan.

Pelko ja ahdistus kulkevatkin koko romaanin ajan sen punaisena lankana. Ariah on haastava, monimutkainen persoona. Hän ei ole miellyttävä, vaan etäinen, kolea ja epäluuloinen. Vaimona hän on rakastava -- kunnes ei sitten enää olekaan, kunnes pelko hylätyksi tulemisesta ryskyy kaiken yli. Äitinä hän on hellä -- kunnes ei sitten enää olekaan, kun epäluulo ja käsittelemättömät tunteet kalvavat suhdetta lapsiin. Muita rooleja Ariah ei varsinaisesti halua tai voi itselleen hankkia. Hän toimii pianonsoitonopettajana silloinkin, kun ei taloudellisesti tarvitsisi, mutta muuten hänen on vaikeaa asettaa itseään maailmaan, hyväksyä tai ymmärtää omaa paikkaansa siinä.

Putous on eheää, vahvaa ja vaikuttavaa kirjallisuutta. Oates on kertojana omaääninen ja vastaansanomaton, hänen tarinansa laajenee ja kerii itseensä yhä uusia kerroksia ja sävyjä. Putous vie todella syvälle ihmismieleen, ihmisen käyttäytymiseen ja ihmisten välisiin suhteisiin. Se tuo esiin surua, häpeää, ahdistusta ja voimattomuutta kuten myös rohkeutta, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta. Eri henkilöiden näkökulmat rikastuttavat tarinaa ja laajentavat sen merkitystä, vaikka Ariahiin kaikki lopulta kuitenkin aina kiinnittyy. Ariahin kyvyttömyyteen ymmärtää ja hyväksyä, haluttomuuteen luottaa ja jatkaa eteenpäin.

Joyce Carol Oates on ehdottomasti suosikkikirjailijoitani. Hän yllättää joka kerta, hänen kerrontaansa ei voi vain kyllästyä. Ehdotonta timanttia, aina lukemisen arvoista.


Joyce Carol Oates: Putous
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Otava 2006
567 s.
The Falls (2004)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet