27. heinäkuuta 2009

Ihoon liimautuva paita

Minulla on nyt kahdeksan päivää vapaata. Lähden huomenna äidin kanssa Turkuun keräämään kolmannen linnan kokoelmaani, torstaina suuntaamme V:n kanssa Joensuuhun mökille. Kumpikin tulee tarpeeseen ja tuntuu hyvältä. Vaikka tästä kesästä ei jää taskun pohjalle pennin jeniä, olen sentään saanut reissailla kotimaassa ja olla vaan. Töiden tekemisestä olen saanut iloa ja rahaa, mutta pakkohan se on elää tilanteen vaatimilla ehdoilla. Enemmänkin töitä olisin jaksanut tehdä.

Illat alkavat pimetä, kohta ne ovat jo varsin syksyisiä. Ei se minua haittaa, palaan mielelläni takaisin opiskeluarkeen, joka etenkin alkusyksystä tuntuu erityisen hyvältä, omalta ja tutulta. Maltanko koskaan valmistua, kun sen jälkeen ei voi enää syksyisin palata takaisin opinahjoon? Niin, ellen sitten tosiaan lähde kansankynttilän armoitetulle urapolulle... Tosin silloin palaamiseen suhtautuu ehkä toisin - vai suhtautuuko? Jääköön nähtäväksi. Onnekseni minulla lienee vielä muutama syksy jäljellä, jolloin saan syyskuun alussa astella jälleen tuttuja yliopiston käytäviä. Olen tehnyt jo opintosuunnitelmankin Exceliin!

Työkaverini ovat mukavia, ja minusta on surku joutua luopumaan heistä elokuun jälkeen. Osaa tuskin tapaan koskaan enää, mutta joitakuita ehkä enemmänkin, sillä yhteinen linja on muutaman kanssa löytynyt. Tuntuu kivalta tutustua loistotyyppeihin. Se valaa kummasti uskoa ihmiskuntaan.

Eilen minussa heräsi kummallinen pesänrakennusvietti, kävin läpi tavaroitani, vaihdoin verhoja (huoneesta toiseen, ei minulla ylimääräisiä ole), pesin pyykkiä, imuroinkin hieman. Toisaalta tekisi mieleni sisustaa enemmänkin (tilasin uuden päiväpeiton, shoot me for this spending!), mutta toisaalta en jaksa välittää siitä, miltä täällä näyttää. Ruuvasin olohuoneen nurkassa kököttävään vitriiniin lasiovet, jotka otimme pois marraskuussa maalausurakan ja vitriinin liikuttelun vuoksi, vinoonhan ne menivät, mutta en välitä. Kaivoin edelleen muuttolaatikoissa olleita romppeita esille siihen, vaikka kesäkämppis ei pidäkään purnukoistani. Toisinaan haluaisin eroon kaikesta, mitä omistan. Helpottaisiko kodittomuuden tunne, jos todella tekisin niin? Saisin oikeasti ollakin juureton, ilman maallisen omaisuuden painolastia. Onko sellainen mahdollista, saako ihminen haluta niin? Mihin minä sitten menisin?

Mieleni ailahtelee jatkuvasti. Piruuttanikaan en harkitse terveyspalvelujen käyttämistä, toimikoon tämä väylä purkureittinä samoin kuin terassioluet valikoituneessa seurassa. Onneksi Tampereelle tulee taas elämää, kun toverit palaavat maailmalta ja kesäkaupungeista - olen kaivannut teitä!

Pitäisi kirjoittaa lupaamaani artikkelia, lukea hieman hallintotiedettä, pohdiskella syyskuun alussa alkavaa seminaaria ynnä muuta. Tämän viikon pyhitän kuitenkin lomailulle, junailulle, mökkeilylle ja saunomiselle. Joensuussa odottaa isän serkku tuhansine juttuineen - lupasin kuunnella niitä noin historiatieteelliseltä kannalta ajatellen. Itärajalta kuuluu paljonkin uutta.

Päivät lyhenevät, pilvet peittävät taivaan, mutta minun paitani liimautuu ihoon ja näen öisin levottomia unia ihmisistä, joita en edes tunne kunnolla.

24. heinäkuuta 2009

Haikeudesta ja hilloista

Olen istunut hiljaa humisevassa kesäillassa mummolan terassilla kuunnellen tarinoita enoni mansikkavarkauksista, joutunut mäkäröiden syömäksi, kömpinyt lähes kuivuneen suon laitaa kummisedän saappaiden jäljissä hilloja poimien, tavannut iloisen ja sirkeän 7-vuotiaan kummityttöni ensi kertaa sitten viime vuoden, katsellut kaihoten vaaran rinteeseen ja toivonut löytäväni jostakin sisälleni samanlaisen rauhan, joka sinne aina Lapissa laskeutuu. Miksen voinut taaskaan viipyä kauempaa? Olisi minulla ollut halua vaeltaa hiljaisessa metsässä enemmänkin, katsella joen veden matalaa pintaa ja haaveilla Ruotsin puolella myynnissä olleesta maatilasta navettoineen ja navetan ylisineen. Kotieläinten vanhainkoti ja latotanssit - tarvitseeko ihminen muuta? Kissakin viihtyisi aivan hyvin Lapin luonnossa, minä vielä paremmin. Jossain muualla on parempi olla, ja minä uskottelen pankkivirkailijan lisäksi itselleni, että voisin lähteä sopivan työn perässä vaikka pohjoiseen. Mitä minä etelässäkään, minusta ei täällä pitele kiinni kukaan eikä mikään. Toisinaan haluaisin, että pidättelisi, mutta tiedän sen olevan vain pääni sisällä. Minua ei kukaan tarvitse eikä halua osaksi arkielämää. Joillekin arkielämä on helvetti.

Mummolassa käyminen tekee mielen haikeaksi. Haluaisin olla siellä tai missä tahansa, missä tuntisin juurien pureutuvan kuivaan hiekkamaahan. Tampereella ei siltä tunnu, ei ole tuntunut kertaakaan sen jälkeen, kun jouduin muuttamaan Pispalan kodistani pois. Siellä sen tunsin, koska siellä oli Koti. Tuuliajolla oleminen on joillekin jonkinmoinen ihanne, minä olen siitä saanut jo aivan tarpeekseni. Aikuisuus? Tylsyys? Olkoon mitä hyvänsä, haluan että jossain olisi paikka, jonne haluan aina palata ja jossa haluan olla. Ei se mitään heikkoutta ole, kaivata kotiinsa siis. Niin väittävät ne onnettomat, jotka luulevat elämän olevan ikuista seikkailua. Tuskinpa vain on, sääli. Minusta arjessakin on kokemista, kyse on asenteesta.

Olen yksin asunnossani lähes elokuun puoliväliin. Täällä on hiljaista jälleen, vain kissa naukuu ja sade osuu ikkunaan. Kaupungissa ei pysty hengittämään lainkaan niin kuin pohjoisessa. Täällä olen levoton, ahdistunut, suorittaja. Lapissa on elämää.

Pois lähtiessäni pelkäsin, oliko tämä se viimeinen kerta, kun näen mummin.

20. heinäkuuta 2009

Lomalle, mars.

Hiljenen vielä muutaman päivän, sillä lähden kohta yöjunalla Lappiin ja palaan vasta perjantaina. Mutta, älkää huoliko toverit hyvät, jatkan kyllä siitä mihin viimeksi jäin, kunhan olen hankkinut muutaman inspiroivan sääskenpureman, poiminut riittävästi hilloja ensi talvea varten ja toivottavasti valokuvannut kauniissa säässä Lapin kesää.

Viime päivistä sanottakoon, että käväisin myös Savonlinnassa, Retretissä, töissä, grillibileissä ynnä muuta. Lisäksi olen lurautellut uudella SingStarillani Whitneytä ja Cheriä naapureiden korvia hivelevästi.

Taidan vielä hieman rutistaa kissaa, ennen kuin hyppään pohjoisen junaan.

12. heinäkuuta 2009

Minäkin kuulin aamulla kolibrin

Viikonloppuni oli ihana. Ihana. Kiitos siitä kuuluu Suomen valtiolle (työpaikka) ja poikaystävälle. Ensinmainitun hyväksi olen työskennellyt ahkerasti viimeiset viisi päivää mitä suurimmissa määrin hymyssä suin, jälkimmäistä kävin tapaamassa pikaisen 12 tunnin ajan työvuorojeni välissä maamme pääkaupungissa. Joskus asiat loksahtavat paikoilleen, niin myös nyt. Tuntuu siltä kuin leijuisin. Että kiitos vaan V, nyt meni aika lailla homma putkeen. Aamulla tuntui kuin olisin herännyt uusin (rähmäisin) silmin. Hieno tunne, lisää näitä.

En ole lukenut sitä, mitä minun olisi pitänyt lukea. Ajattelin kohta sulkea tietokoneen ja koettaa parhaani. Kesäopintotuet pitäisi kai jollakin tavalla ansaitakin, eikä se tule tapahtumaan ainakaan peruuttamalla harvoille sopiville vapaapäiville osuvia sähköisiä kesätenttejä. Luuseri ilmoittautuu täällä, hei vaan kaikille. Jännä juttu, että kesällä muutkin asiat kiinnostavat. Lisäksi pitäisi miettiä yhtä artikkeliakin, vaikka tutusta aiheesta sen kirjoitankin. kinkinkin.

Huomenna suuntaan työkaverin kanssa kohti Savonlinnaa kesäretkelle. Aiomme käydä tietenkin Olavinlinnassa ja lisäksi Retretissä. Kahviloissa istuskelu ja tallailu ympäriinsä eivät ole missään määrin poissuljettuja. Lisäksi olen jo aikaa sitten päättänyt, että Savon matkaamme marinoidaan kauniilla auringonpaisteella ja lämpöaallolla.

(Ajattelin silti pakata repun pohjalle sadetakin... shhhh...)

6. heinäkuuta 2009

Uhrattaisko härkä?

Heippati hei vaan kaikille innokkaille lukijoille (tai googlaajille)!

Hiljaista on pidellyt tässä suunnassa, pahoitteluni siitä. Olen saanut satikutia hitaasta päivitystahdista, ehkä syystäkin. Elämäni kaiken kaikkiaan on sen verran villiä ja kiehtovaa, että on suoranainen rikos olla kertomatta siitä intterneetissä. Totuus kuitenkin on, että keksin hauskempaakin tekemistä kuin blogger-tililleni kirjautumisen ja hassujen sattumusten satuilun bittiavaruuteen. Esimerkiksi lukeminen on sellaista tekemistä. Sain tuossa juur'ikään loppuun varsin hupaisan teoksen, jota voin mitä lämpimimmin suositella itse kullekin siellä ruudun toisella puolen (tehkää tekin joskus jotakin muuta). Kyseessä on A. J. Jacobsin Raamatullinen vuosi - Yhden miehen nöyrä yritys noudattaa Raamattua mahdollisimman kirjaimellisesti. Odotin saavani eteeni vihaisen ateistin vuoden mittaisen kärsimysnäytelmän uhrattavien lehmien ja ruoskittavien orjien kanssa, mutta sen sijaan sainkin hohotella lempeähkön agnostikon hyväätarkoittaville sattumuksille irrationaalisten ja keskenään ristiriitaisten käskyjen viidakossa. Kovaa kamaa! A. J. on todella paneutunut tehtäväänsä ja osaa myös siitä kirjoittaa. Omakin asenteeni sai niin sanotusti tulta munille tätä kirjaa lukiessani. Fundamentalismi on edelleen mustalla listallani noin niin kuin ilmiönä ja muutenkin, mutta jonkinmoinen suvaitsevaisempi asenne syntyi päässäni (Jacobsia mukaillen) "kahvilakristittyjä" ja "kahvilajuutalaisia" kohtaan. Saa kai sitä ihminen paimentolaisheimojen satukirjoja lukea ja uskoa, jos niin parhaaksi näkee. Käännyttäminen, uhkaaminen, pakottaminen ja terrorismi ovatkin sitten asia erikseen. Jos ihminen haluaa suorittaa pulunmunan varastamisen hedelmällisyysrituaalina, mikä minä olen vastaan sanomaan. Lapsilykkyä vaan meikäläisen puolesta sitä toivoville. Mutta kyllähän Raamattu hiukkasen kummallinen teos on, ja kuten Jacobs vuoden kokeilullaan osoittaa: ristiriidaton, kirjaimellinen, kokopäiväinen ja kaikin puolin oikeaoppinen Raamatun käskyjen noudattaminen ei ole yksinkertaisesti mahdollista. Jos jollakulla on esittää tähän vastaväitteitä, kuulen ne mielelläni. Suosikkikohtani (heikkoitsetuntoisena suomalaisena) kirjassa on seuraava pätkä:

" "Kerron vain Jumalan sanaa, ja ihmiset voivat hyväksyä tai hylätä sen", sanoo Jimmy [Marrow, tennesseeläinen saarnaaja ja käärmeenkäsittelijä, meikän oma lisäys]. "Täällä on käynyt mormoneja - kohtelen heitä hyvin. Täällä on käynyt suomalaisia - kohtelen heitä hyvin. En sano mitään heitä vastaan. Kerron vain heille Jumalan sanan." " (Jacobs 2008, 364.)

Nauratti, kuten yleensä viittaukset omaan heimoon hassuissa yhteyksissä tapaavat tehdä.

Sen syvempää analyysiä en kirjasta nyt tee, tutustukaa siihen itse. Jos ei muuten, niin ainakin hauskojen partakuvien ja Jacobsin vaimon Julien mainion henkilön takia.

Muussa elämässä olen tehnyt kiltisti töitä (myös saksaksi!), vältellyt alkoholipitoisia juomia ja ollut siivoamatta. Tänään melkein jo aloitin, mutta sitten luinkin kirjaa ja tein kaalilaatikkoa ja sämpylöitä. Olen ihan unelma-ainesta vaimoksi, miksei joku jo tule ja ota mukaansa? Siivoamisen kylläkin ulkoistaisin, no doubt. Mutta noin muuten.

Aurinkoa ehdin ottaa viime viikolla sen verran, että selkäni paloi siitä kohdasta, johon en itse yllä tai taivu laittamaan aurinkorasvaa. Nyt se lienee jo parantunut, eihän tässä ole viikkoon päässyt rannalle lötköttelemään. Kesäopintotuetkin tulivat, pitäisiköhän joskus suorittaa muutama opintopiste niiden oikeuttamiseksi? Ensi viikolla menen sähköiseen tenttiin, ihan varppina menen! Olen jo aloittanut kumpaakin tentittävää kirjaa. Hyvä meitsi!

Loppukaneettina tälle päivälle todettakoon, että on melkoisen raivostuttavaa löytää naistenlehdestä hauska tavara, tehdä päätös sen hankkimisesta, selvittää kyseistä hyödykettä myyvä yritys, surffata intterneetissä ja todeta, ettei tuotetta ole enää tarjolla. Nopea on tämä kapitalistinen maailma, kun 17.6. ilmestyneessä lehdessä ollut tavara on 6.7. jo auttamattomasti OUT.

Katkeraa, etten sanoisi.