Olen istunut hiljaa humisevassa kesäillassa mummolan terassilla kuunnellen tarinoita enoni mansikkavarkauksista, joutunut mäkäröiden syömäksi, kömpinyt lähes kuivuneen suon laitaa kummisedän saappaiden jäljissä hilloja poimien, tavannut iloisen ja sirkeän 7-vuotiaan kummityttöni ensi kertaa sitten viime vuoden, katsellut kaihoten vaaran rinteeseen ja toivonut löytäväni jostakin sisälleni samanlaisen rauhan, joka sinne aina Lapissa laskeutuu. Miksen voinut taaskaan viipyä kauempaa? Olisi minulla ollut halua vaeltaa hiljaisessa metsässä enemmänkin, katsella joen veden matalaa pintaa ja haaveilla Ruotsin puolella myynnissä olleesta maatilasta navettoineen ja navetan ylisineen. Kotieläinten vanhainkoti ja latotanssit - tarvitseeko ihminen muuta? Kissakin viihtyisi aivan hyvin Lapin luonnossa, minä vielä paremmin. Jossain muualla on parempi olla, ja minä uskottelen pankkivirkailijan lisäksi itselleni, että voisin lähteä sopivan työn perässä vaikka pohjoiseen. Mitä minä etelässäkään, minusta ei täällä pitele kiinni kukaan eikä mikään. Toisinaan haluaisin, että pidättelisi, mutta tiedän sen olevan vain pääni sisällä. Minua ei kukaan tarvitse eikä halua osaksi arkielämää. Joillekin arkielämä on helvetti.
Mummolassa käyminen tekee mielen haikeaksi. Haluaisin olla siellä tai missä tahansa, missä tuntisin juurien pureutuvan kuivaan hiekkamaahan. Tampereella ei siltä tunnu, ei ole tuntunut kertaakaan sen jälkeen, kun jouduin muuttamaan Pispalan kodistani pois. Siellä sen tunsin, koska siellä oli Koti. Tuuliajolla oleminen on joillekin jonkinmoinen ihanne, minä olen siitä saanut jo aivan tarpeekseni. Aikuisuus? Tylsyys? Olkoon mitä hyvänsä, haluan että jossain olisi paikka, jonne haluan aina palata ja jossa haluan olla. Ei se mitään heikkoutta ole, kaivata kotiinsa siis. Niin väittävät ne onnettomat, jotka luulevat elämän olevan ikuista seikkailua. Tuskinpa vain on, sääli. Minusta arjessakin on kokemista, kyse on asenteesta.
Olen yksin asunnossani lähes elokuun puoliväliin. Täällä on hiljaista jälleen, vain kissa naukuu ja sade osuu ikkunaan. Kaupungissa ei pysty hengittämään lainkaan niin kuin pohjoisessa. Täällä olen levoton, ahdistunut, suorittaja. Lapissa on elämää.
Pois lähtiessäni pelkäsin, oliko tämä se viimeinen kerta, kun näen mummin.
Kodittomuus on ahdistavaa. Viime vuonna sitä kesti puoli vuotta ja tiedän, etten haluaisi sellaista elämää ikuisesti. J sanoo, että pitää rakentaa monta taloa ennen kuin asettuu viettämään vanhuuden päivät jossain ja minä haluan vain yhden talon, jonka ullakolle voi laittaa lasten piirustukset ja ensimmäiset vauvan vaatteet ja josta tiedän, että se on minun koti eikä sieltä tarvitse lähteä pois ollenkaan.
VastaaPoistaTuttua tuo juurettomuus. Minäkin koen ahdistavana sen, ettei voi sanoa olevansa mistään kotoisin. Ajatus karkaa helposti Lapin maisemaan.
VastaaPoistaKun ollaan tästä vähän ryppyynnytty, naamoiltamme ja maisterinpapereiltamme, perustetaanko yhdessä eläinten vanhainkoti joenmutkaan?
Sanna: Kodittomuus on todella ahdistavaa. Minusta tuntui kodilta Pispalassa ensi kertaa sitten lapsuudenkodin (vaikka sekin on vaihtanut paikkaa useaan otteeseen, mutta lapsuudenkoti onkin mulle enemmänkin mielentila kuin varsinainen paikka), ja nyt se on ollut jo vuoden poissa pelistä. Tuskin muutan sinne takaisin, vaikka se toivon mukaan tämän vuoden puolella valmistuu. Koti ei voi olla paikka, jossa joutuu koko ajan miettimään, onko jokin lorahdus merkki hajonneesta putkesta tai seinässä oleva viiru uuden homepesäkkeen itämispaikka. Mutta katsotaan... ehkä koti löytyy jostain vielä joskus. Olen toiveikas.
VastaaPoistaJenni: Sitähän se, haluaisi niin saada sanoa olevansa edes jostakin peräisin. En halua olla pääkaupunkiseutulainen, radanvarren betonihelvetin kasvatti, vaan jotain muuta. Mutta vaikeahan tuota identiteettiä on keksiäkään. Ryppyjen keräämisen jälkeen voisi vallan hyvin harkita elämää joenmutkassa jos toisessakin. Siellä elämällä voisi jopa olla jonkinlaiset mittasuhteet.