Ihoon liimautuva paita

Minulla on nyt kahdeksan päivää vapaata. Lähden huomenna äidin kanssa Turkuun keräämään kolmannen linnan kokoelmaani, torstaina suuntaamme V:n kanssa Joensuuhun mökille. Kumpikin tulee tarpeeseen ja tuntuu hyvältä. Vaikka tästä kesästä ei jää taskun pohjalle pennin jeniä, olen sentään saanut reissailla kotimaassa ja olla vaan. Töiden tekemisestä olen saanut iloa ja rahaa, mutta pakkohan se on elää tilanteen vaatimilla ehdoilla. Enemmänkin töitä olisin jaksanut tehdä.

Illat alkavat pimetä, kohta ne ovat jo varsin syksyisiä. Ei se minua haittaa, palaan mielelläni takaisin opiskeluarkeen, joka etenkin alkusyksystä tuntuu erityisen hyvältä, omalta ja tutulta. Maltanko koskaan valmistua, kun sen jälkeen ei voi enää syksyisin palata takaisin opinahjoon? Niin, ellen sitten tosiaan lähde kansankynttilän armoitetulle urapolulle... Tosin silloin palaamiseen suhtautuu ehkä toisin - vai suhtautuuko? Jääköön nähtäväksi. Onnekseni minulla lienee vielä muutama syksy jäljellä, jolloin saan syyskuun alussa astella jälleen tuttuja yliopiston käytäviä. Olen tehnyt jo opintosuunnitelmankin Exceliin!

Työkaverini ovat mukavia, ja minusta on surku joutua luopumaan heistä elokuun jälkeen. Osaa tuskin tapaan koskaan enää, mutta joitakuita ehkä enemmänkin, sillä yhteinen linja on muutaman kanssa löytynyt. Tuntuu kivalta tutustua loistotyyppeihin. Se valaa kummasti uskoa ihmiskuntaan.

Eilen minussa heräsi kummallinen pesänrakennusvietti, kävin läpi tavaroitani, vaihdoin verhoja (huoneesta toiseen, ei minulla ylimääräisiä ole), pesin pyykkiä, imuroinkin hieman. Toisaalta tekisi mieleni sisustaa enemmänkin (tilasin uuden päiväpeiton, shoot me for this spending!), mutta toisaalta en jaksa välittää siitä, miltä täällä näyttää. Ruuvasin olohuoneen nurkassa kököttävään vitriiniin lasiovet, jotka otimme pois marraskuussa maalausurakan ja vitriinin liikuttelun vuoksi, vinoonhan ne menivät, mutta en välitä. Kaivoin edelleen muuttolaatikoissa olleita romppeita esille siihen, vaikka kesäkämppis ei pidäkään purnukoistani. Toisinaan haluaisin eroon kaikesta, mitä omistan. Helpottaisiko kodittomuuden tunne, jos todella tekisin niin? Saisin oikeasti ollakin juureton, ilman maallisen omaisuuden painolastia. Onko sellainen mahdollista, saako ihminen haluta niin? Mihin minä sitten menisin?

Mieleni ailahtelee jatkuvasti. Piruuttanikaan en harkitse terveyspalvelujen käyttämistä, toimikoon tämä väylä purkureittinä samoin kuin terassioluet valikoituneessa seurassa. Onneksi Tampereelle tulee taas elämää, kun toverit palaavat maailmalta ja kesäkaupungeista - olen kaivannut teitä!

Pitäisi kirjoittaa lupaamaani artikkelia, lukea hieman hallintotiedettä, pohdiskella syyskuun alussa alkavaa seminaaria ynnä muuta. Tämän viikon pyhitän kuitenkin lomailulle, junailulle, mökkeilylle ja saunomiselle. Joensuussa odottaa isän serkku tuhansine juttuineen - lupasin kuunnella niitä noin historiatieteelliseltä kannalta ajatellen. Itärajalta kuuluu paljonkin uutta.

Päivät lyhenevät, pilvet peittävät taivaan, mutta minun paitani liimautuu ihoon ja näen öisin levottomia unia ihmisistä, joita en edes tunne kunnolla.