31. tammikuuta 2009

Hiljaista on

Kandidaatintutkielmani palautuksen jälkeen olin ensiapukurssilla putkimiesten ja työttömien kanssa. Siellä oli ihan kivaa, opin uusia asioita ja kertasin vanhoja. Anne-nukke ei herännyt kovasta elvytyksestä huolimatta. Toivottavasti en koskaan tarvitse elvytystaitoja oikeasti. Toivottavasti osaisin tositilanteessa toimia.

En saanut kirjoitettua neukkuesseetä, deadline meni jo. Oikeastaan en tarvitse siitä saatavia opintopisteitä, mutta olen huono jättämään asioita kesken - se on typerää ja raukkamaista, joskaan pakkomielteinen suorittaminen ei ole mistään kotoisin sekään. Valmistumiseni ei ole kaukana.

Koko viikko on mennyt sumussa. Minulla oli taas migreeni, mutta lääkkeet auttoivat. Niskani on kipeä ja minua väsyttää koko ajan. En ole urheillut koko viikkoon. Olen laiska.

Istun yksin lauantai-iltana poikaystävän asunnossa. Hiljaista on tämä elämäni. Itsekään en kadehdi itseäni.

25. tammikuuta 2009

Winning a battle, losing a war

Sain tänään, sunnuntaina 25.1. herran vuonna 2009, valmiiksi vuoden ajan takaraivossani jyskyttäneen kandidaatintutkielmani. V lähti aikaisin, minä jäin hiukset likaisina collegepaidassani jälleen yksin. Avasin tietokoneen, iskin muistitikun paikalleen, avasin tiedoston kandi_autokoulut_versio1.doc ja otin itseäni niskasta kiinni. Luin ajatuksella vuoden takaisen opponenttini kirjoittaman arvion/korjausehdotuksen, selasin parit metodikirjat ja muutaman opuksen liikkumisen kulttuurista ja aloin kirjoittaa. 23 sivua on nyt valmiina tulostettavaksi, kopioitavaksi ja ohjaajalle vietäväksi. Bite me, blondies! Tein sen! Helmikuussa kiskaisen valmiiksi kypsyyskokeen, maaliskuussa käyn tenttimässä viimeisen pakollisen metodikirjan, suoritan vielä 13 op sosiologiaa, 4 op yleistä etnologiaa ja pari satunnaista hallintotiedettä ja - sitten olen humanististen tieteiden kandidaatti. Kiitos, sulkeudun suosioonne!

Tänään syön hyvällä omallatunnolla suklaata ja fetasalaattia. Huomenna menen aamulla bodypumpiin, sieltä laitokselle palauttamaan Sen ja sitten voisinkin vain makoilla sängyssä onnellisesti hymyillen. En olekaan ihan turha jätkä.

Viikonloppu kului nopeasti. Kävimme katsomassa Rööperin. V tykkäsi, minä en erityisemmin. Kaupunkikuva jäi ohueksi, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut paljon. Peter Franzén vakuutti, Samuli Edelmannista en pidä ihan vain periaatteen vuoksi (Virsiä? Virsiä II?????! Armoa, pyydän!), Kari Hietalahti oli samanlainen ressukka kuin aina. Selinin elokuvissa on aina samat näyttelijät samanlaisissa rooleissa. Kai tästä maasta muitakin naamoja löytyy? Yrittäkää edes, rahamiehet!

Satoi lunta ja minulla on uudet lakanat. Hesarissa oli ystävän nimi vihityt-palstalla.
Tämä päivä oli hyvä päivä.

22. tammikuuta 2009

Viihdettä mulle, kiitos

Olen kuluttanut päiväni bodypumpissa, luennolla torkkuen ja dekkaria lukien. Stieg Larssonin trilogian viimeinen osa on meneillään ja tarina on aika jännä, joskin menen niiden svedujen nimissä koko ajan sekaisin, mutta ei se varmaan oo niin justiinsa. Iso kasa historian metodikirjoja tuijottaa minua sekä pöydänkulmalla että kirjasäiliöksi muodostuneen edesmenneen pappani tekemän lasten keinutuolin päällä. Mutta kun dekkareissa on enemmän jutun juurta, ymmärrättehän!

Ei ole muuten kivaa huomata, että kun Mozillan pikagooglehakuun alkaa kirjoittaa sanaa akateeminen, ensimmäinen automaattisesti tarjottava valmis sanayhdistelmä on akateeminen työttömyys. Kiitti vaan. Piristää kummasti tytön päivää, ihan kuin en muutenkin koko ajan miettisi, milloin ikinä pääsen oman alan töihin, edes kokeilemaan. Plaah.

Minulla on nyt aikaa hengittää, joskin huomenna käytän YTHS:n palveluita jopa kahteen eri tarkoitukseen. Ehkä selviän kyseisestä haasteesta. Toivottavasti labratuloksissa ei ole mitään häikkää. Pitäisi siivotakin, mutta kuka sellaista vapaaehtoisesti tekee.

Näemmä päästäni ei valu kuin kuonaa, joten täältä tähän.


Ps. Diggaan Obamaa aika lailla kympillä. Jätkä alkaa saman tien jyrätä ihmisoikeuksien puolesta, hyvä kun on uusille hoodeille edes muuttaa ehtinyt. Lisää tätä, Barack, pyytää yks likka kaukaa pohjoisesta.

21. tammikuuta 2009

Sulle, mulle, ittelle

V kysyi joskus, onko blogissani mitään punaista lankaa. Jos sitä pitää erikseen kysyä, ei sitä varmaankaan ole. Vastasin, että ei, mitä nyt käytän lähes aina tekstiin mitenkään kuulumattomia otsikoita. Tästäkin periaatteesta olen ajoittain luistanut, joten vastaus on ei, blogissani ei ole minkäänlaista visiota, tarkoitusta, sanomaa tai teemaa. Kunhan lämpimikseni jorisen. Onneksi tämä on vapaaehtoista.

Raapaisin eilen aamulla kasaan esseen Neuvostoliiton koneutopiasta, ja siitä tuli oikeastaan ihan hyvä, vaikka epätoivo meinasi iskeä vaikean (olemattoman) lähdeaineiston ja hankalan (teennäisen) viittaustekniikan vuoksi (aiheenvalinnassa ei tietenkään ollut mitään vikaa, älkää nyt viitsikö). Ehkä myös aikataulullisesti, mutta loppujen lopuksi palautin esseen päivää etuajassa. Olen supernainen, kiitos aplodeistanne! Vielä pitäisi tehdä referaatti luentosarjasta (daa?) ja toinen essee Neuvostoliitosta. Saatan, saatan, ehkä käyttää jo kirjoittamaani jonkinasteisena lähtöasetelmana. Tämän toisen pitää tosin olla viitisen sivua pitempi. Viikonloppuna mies tulee luokseni, joten suunnitelmissa onkin hänellä tenttiin lukemista ja minulla yllämainittua esseetä. Saatamme ehkä pussaillakin, älkää kertoko kellekään. Hihihihi.

Meillä käy viikottain vieras, joka siivoaa aina lähtiessään. J, muuta tänne! Ollaanhan me katsottu, että tuo vaatehuone passaa ihan hyvin jonkun käyttöön! Haluan Hausfraun! Eipäs vaan kaksi! Tumman ja vaalean! Danke schön, bitte bitte!

Olohuoneessamme katsotaan taitoluistelua. Minun suuni maistuu makealta vasta syömäni hilla-annoksen jäljiltä. Aamulla menen bodypumpiin ennen aamiaista, myöhemmin päivällä luennolle. Olen skipannut tenttejä, hävettää. Teen ne joskus. Kandidaatin tutkielma on saatava valmiiksi parin viikon sisään, näin on näreet. Ehkä pitäisi unohtaa neukkuesseet siksi aikaa. Aion hankkia kunnollisia kesätöitä. Suoritin tänään hygieniapassin.

Viime viikolla istuin bussissa matkalla salille ja vieressäni istunut tyttö kaivoi repustaan paksun englanninkielisen tenttikirjan, avasi sen ja huokasi syvään. Sivun ylälaidassa oli pieni post-it-lappu, jossa luki pehmeällä lyijykynäjäljellä: "Tsemppiä! Älä anna sen lannistaa!"

Hymyilin loppupäivän.

Maailma muuttuu, Eskoseni

Barack Hussein Obama, 47, vannoi tiistaina virkavalansa liittovaltion kongressitalon länsipuolella Washingtonissa ja nousi Yhdysvaltain ensimmäiseksi presidentiksi.

Lähde: HS.fi, päivitetty 20.1.2009 klo 23.07

George, you have a competitor!

17. tammikuuta 2009

Vapaus ja vastuu

Ilmoitusluontoisena asiana kerrottakoon, että aion jatkossa käyttää vähän isompaa fonttia, ettei lukeminen menisi kamalaksi tihrustamiseksi. Ajoittain pitää uudistua, vai mitä?

Olen miettinyt hieman vastuun ja vapauden vaikeaa yhdistämistä, osittain provosoivan tenttikirjan innoittamana, osin muista syistä. Mikä on lopultakin vastuuta aikuisen ihmisen elämässä, mistä saa vapautta ja millä hinnalla? Onko jokainen vastuussa vain itsestään ja itselleen, vai pitäisikö meidän sosiaalisina eläiminä kuitenkin kokea "pakottavaa" vastuuta myös toisista kaltaisistamme? Olen miettinyt, olenko menettänyt elämässä jotakin, kun haluan suhtautua siihen vakavasti ja vastuulla. En koe olevan mahdollista saavuttaa täydellistä vapautta ilman, että ottaa vastuutakin.

Vastuulla on monet kasvot. Vastuuta on huolehtia itsestään käytössään olevilla resursseilla, pyrkiä itsenäiseen ja hyvään elämään, kantaa oma kortensa yhteiseen kekoon ja ottaa vastaan töyssyt ja mutkat sopivalla asenteella. Suurinta vastuuta saattaa olla luottamus itseensä ja kykyynsä selviytyä elämässä. Luovuttaminen on vastuuta vasta sitten, kun muita mahdollisuuksia ei ole, ja silloinkin on osattava toimia itselleen parhaalla tavalla. Otetta omaan elämäänsä ei pidä päästää liian helpolla irti. Sairaus on tietenkin asia erikseen, silloin näkisin vastuun siirtyvän läheisille ja ympäröivälle yhteisölle. Suurta ja kaunista Yhteiskuntaa en osaa kuvitella vastuunkantajana kuin taustatoimijana. Toki Yhteiskunnan on tarjottava palveluita, joilla otteensa menettäneitä hoidetaan, mutta läheisillä ja ympäröivällä elämänpiirillä on vastuu lähtölaukauksesta. Niin, on heitäkin, joilla ei ole ketään. Mutta se ei ole Yhteiskunnan vika. Ihmisten pitää omin aivoin käsittää, että muista on huolehdittava riittävissä määrin ilman, että kukaan siihen erikseen pakottaa. Yhteisöllisyydestä puhuttaessa tämä on suurin epäkohta. Itsekkyydestä ei pidä palkita. Pyrkyryys ja välinpitämättömyys eivät ole vastuuta mistään.

Vapaus on yhtä kinkkistä. Viime aikoina olen antanut itseni ymmärtää erään varsin läheisen henkilön puheiden perusteella, että vapautta on se, kun ei ole vastuussa kenellekään eikä kenestäkään. Vapautta on se, kun voi ostaa lentoliput ja lähteä, kun ei tarvitse kertoa kellekään lähdöstään, kun ei ehkä haluakaan kenenkään tietävän. Vapautta on siis olla erillinen Yksilö maailmassa, jossa kaikki muutkin ovat toisiinsa törmäileviä, teräväreunaisia ja erillisiä Yksilöitä. Ajatus on minusta pelottava, enkä ymmärrä sen tarkoitusta mistään näkökulmasta. Jokainen ihminen tarvitsee muita johonkin tarkoitukseen elämässään. Vaikka toiset ihmiset olisivatkin Yksilölle vain pelinappuloita, hyötykäyttöön tarkoitettuja välineitä tai porrastasanteita elämässä etenemisessä, he ovat kuitenkin ihmisiä, joiden kanssa ollaan tekemisissä. Haluan uskoa, ettei suurin osa ihmisistä pidä toisia vain välineinä tai välttämättömänä pahana. Haluan uskoa, että ihmiset pitävät toisistaan, saavat toisistaan iloa ja hyvää oloa, voimistuvat ja saavat toisistaan elämäänsä sisältöä. Niin minä olen aina ihmissuhteet kokenut: vapautena valita seuransa, vastuuna niistä valituista. Minusta se ei ole taakka.

Minulle vapautta on se, että saan asua, opiskella ja elää niin kuin parhaaksi näen. Saan rakentaa elämäni valitsemallani tavalla ja ohjata sitä valitsemaani suuntaan. Minulle vapautta on myös se, että saan ottaa vastuun elämästäni: olen oman elämäni ainoa herra. Minun valintojani ei ohjaile mikään korkeampi voima, jolle voisin viime kädessä vastuun sysätä, eivätkä niitä ohjaile muut ihmiset kuin korkeintaan hyviä ja harkitsemisen arvoisia neuvoja ja ehdotuksia antamalla. Vapaudeksi laskisin myös sellaisen suvaitsevaisuuden, joka antaa myös muiden valita parhaaksi katsomallaan tavalla, lakia ja ihmisarvoa noudattaen. En koe olevani pätevä moralisoimaan muita tai sanomaan heille, että heidän elämänsä ei ole yhtä vapaata kuin minun. Jokaisella on oma vapautensa, ja jos minun vapauteni ei muodostu rahasta, vallasta, urasta ja maailmanvalloituksessa valtavalla aggressiivisuudella ja pakonomaisella seikkailunhalulla, ei siihen käsitykseni mukaan pitäisi toisin valinneella olla nokan koputtamista. Etenkään, jos minä en saa koputtaa nokkaani vastaan ilman riitaa.

Minulle vapaus on vastuuta itsestäni ja niistä ihmisistä, joiden elämästä ja hyvinvoinnista olen joko vapaaehtoisesti tai velvollisuudentunnosta kiinnostunut. Vaikka vapautensa voi valita haluamallaan tavalla, minusta on naivia ja typerää olla välittämättä muista. Oman onnensa seppä voi olla, vaikka elämänpiiri olisi suurempi kuin oma vatsanympärys.

11. tammikuuta 2009

Unettomuus ja kaipaus

Unirytmini on jälleen kerran päin sitä itseään. Onneksi en elä agraarisessa protestantti-Suomessa, jossa pitäisi lypsää lehmät aamuin illoin. Lapsena kauhistelin Koiramäen talvea, kun siinä piiat joutuivat aamuvarhaisella lypsylle kylmästä pirtistä. Tähän väliin voinen paljastaa, että yksi hellittelynimeni oli aikoinaan "piika". Näin on ilmeisesti tapana kutsua tyttäriä Tornionjokilaaksossa. En pitänyt sitä koskaan pahana, mutta nyttemmin en enää haluaisi tulla kutsutuksi piiaksi tämän kansanosan suoranaisen ja poikkeuksettoman siveettömyyden takia. Nehän ne niitä aviottomia lapsia talonisännille punnersivat, luntut! (/sarkasmi) Viime syksynä käytiin muistaakseni kellojensiirron yhteydessä keskustelua siitä, pilaako kyseinen ajan kanssa pelleily unirytmin vai ei. Hurskastelevat aamuihmiset osoittivat kiistatta ylemmyytensä kertomalla aamu-unisille näiden olevan vain laiskoja, saamattomia ja huonoja ihmisiä. On se varmaan helppoa olla oikeassa tällaisessa paskamaassa, jossa on aina pimeää, märkää ja kylmää ja ne lehmätkin pitää lypsää ja kirkkoon ehtiä. Itse nukuin tänä aamuna varttia yli kahteentoista.

Koska minun olisi pitänyt lukea höpöhöpöä tenttiä varten koko päivän, päätin tietenkin siivota. Luuttusin jopa lattiat, sillä kylpyhuoneen, keittiön ja oman makuukammarini välisellä pinta-alalla oli nähtävissä huomattava määrä jalanjälkiä. Ja imuroin ja tiskasin. Iltapuolella silitin puolenkymmentä paitaa ja pöytäliinan samalla kun katsoin Simpsoneita dvd:ltä. Lienee sanomattakin selvää, etten edennyt suunnitelmieni mukaisesti. Sen sijaan sain aloitettua kahta eri Neuvostoliittoa koskevaa kirjoitelmaa, mistä olen huomattavan ylpeä. Lauantainen tentti lähenee vääjäämättä muusta ahkeruudestani huolimatta, enkä toistaiseksi ole kovin pitkällä luku-urakassani. Kirjat ovat maanneet lattiallani joulukuusta saakka, joten saan syyttää vain itseäni (tai tylsiä kirjoja?). Tosin, ainahan voin vain ilmoittaa, ettei sosiologia ole mikään tiede ja piirrellä tenttipapereihin kärpäsiä. Sosiologia ei ole tiede on eräänkin nimettömänä pysyttelevän nettikeskustelijan ahkerasti viljelemä fraasi. Niin, se, että tutkitaan sinulle epämieluisia aiheita, joista saattaa paljastua sinulle epämieluisia asioita tekee tietenkin tutkimuksesta nollatutkimusta ja tieteestä pseudoa. Onneksi maailmassa on sentään yksi virhe vähemmän!

Koska olen ollut valveilla vasta 12 tuntia, en ehkä aivan heti saa unen päästä kiinni. Nukkuminen on muutenkin ollut viime aikoina hankalaa ja jotenkin vastenmielistä, eikä viimeöistä untani häirinnyt mikään sen kummempi kuin yläkerran asunnosta kuulunut hillitön kirkuminen, pauke ja mäiskintä. Soitin jepet paikalle, ja hiljaista on pidellyt sittemmin. Toivon, että kyseessä olivat vain erikoislaatuiset bileet, jotka pilasin virkavallan avustuksella. Se on kuitenkin saletti, että minun kuulteni ei yhtäkään ihmistä naapurustossa hakata, vaikka sitten joutuisinkin juoksuttamaan pollareita paikalla turhaan. Lähisuhdeväkivallasta ei ehkä sen kummemmin tarvitse avautua.

Unettomuuttani lisää surumielinen kaipaus. Olen vähän yksinäisen oloinen, ja kaipaan miestä seuraksi. Torstaina näemme jälleen (tosin minä olen taas matkustavana osapuolena, sillä joudun vierailemaan Helsingissä muissa asioissa), mutta siihen on vielä monta yötä. Hellyyttä on vaikea itsekseen kehitellä, kun kissakaan ei ole sylissä viihtyvää sorttia. Sitäpaitsi olen enemmän ihmisiin päin.

10. tammikuuta 2009

Diagnoosi

Olen sairas.

Minulla on migreeni, jota jatkossa hoidetaan Miranaxilla ja Maxaltilla. Mikäli oireet muuttuvat oudoiksi, kuvataan pää. Ensi viikolla pitää hankkiutua labratesteihin, joiden avulla suljetaan erinäisiä kauhukuvia pois listalta. Toivon syvästi, että YTHS pystyy täyttämään vaatimani palvelun kriteerit, sillä tämänpäiväisessä lääkärikeskuksessa testit maksavat yli 170 euroa. Minulla on tosin vakuutus, mutta tietenkin lasku pitää ensin jollain taikaeuroilla maksaa, ennen kuin korvauksia saa. Ei paljon naurata. Lisäksi, myös testeihin liittyen, verenpaineeni on epätyydyttävästi koholla, ja sitä on nyt seurattava pari kuukautta säännöllisesti. Jos se ei laske, pitää tehdä jälleen lisätutkimuksia (tai jos labrakokeista paljastuu jotain kivaa, kuten vaikkapa munuaisongelmia, ne saattanevat selittää jotakin). Minulla on mummotauti.

En tosiaan tiedä, mistä verenpaine voi johtua. Huolimatta liiasta elopainosta liikun kuitenkin säännöllisesti, en kippaa naamaani ylimääräistä suolaa, enkä tupakoi. Tietenkin voi aina syyttää geenejä, mutta jotenkin se nyt ei sovi vielä tässä iässä. Onneksi äidillä on kotona verenpainemittari, jonka saan lainaan, ettei tarvitse viikottain rampata terkkarilla istumassa. Ja ehkä itse mitattuna paineet ovat alhaisemmat? Jos kyseessä onkin joku valkotakkiefekti tai muu yhtä muikea sivuvaikutus. Sen näkee sitten, kun ikiomaan verenpainekorttiini (sic!) tulee lisää merkintöjä. Hieman olen kuitenkin huolissani itsestäni, koska olen kuitenkin aina pitänyt itseäni ihan perusterveenä, joskaan en ylikuntoisena ihmisenä. Kai se on sitten mentävä salille vaikka joka päivä, etten tapata itseäni turhaan vielä hetkeen. Nilkkakin on vielä kipeä, mutta ehkä kuntopyörää voisi huomenna polkea siitä huolimatta.

Olen vähän ahdistunut (mikä ei ehkä ainakaan alenna verenpainetta), monestakin syystä. Ehkä siihen auttaa elokuvan katsominen ja mansikoiden syöminen (ei suolaa!). Ennen elokuvaa voi herkistellä.

8. tammikuuta 2009

Naisellisuuden haasteet

Vaikka olenkin ulkoisesti varsin kolho ja kookas tyyppi, tykkään silti naisellisuudesta - miten sen kukakin haluaa käsittääkään. Omaan repertoaariin kuuluvat korut, kaula-aukot, hameet, kevyt meikki ja pitkät hiukset, joita tosin täytyisi käyttää taas pitkästä aikaa kampaajalla. Uusinta uutta ovat kalliit ja jokseenkin makeennäköiset talvisaapikkaat, jotka ovat kuitenkin osoittautuneet varsin haasteellisiksi kävelykumppaneiksi. Varsinaista korkoa niissä ei ole, mutta pohja ei kuitenkaan ole tavallisen tyylini mukaisesti lattea. Olen siis joulukuusta saakka aiheuttanut vaaraa sekä itselleni että kanssakulkijoilleni hoipertelemalla haasteellisilla kengilläni pitkin kyliä. Eilen kaaduin -- jälleen -- keskellä suojatietä, ja alkuviikosta liukastuin kaupassa -- banaaniin! Kyllä. Sitä tapahtuu myös muualla kuin animaatioissa. Suoraan sanoen vitutti. Ei niinkään nolottanut, vaan ihan rehellisesti vitutti. Kukaan ei edes kysynyt, sattuiko. Ehkei ketään kiinnosta, tai sitten tällaista kolhoa olentoa ei huvita lähestyä. Tänään taitoin kengässä olevan nilkkani ilmeisesti ihan kunnolla, sillä se on vieläkin kipeä. Ehkä minun pitäisi kulkea vielä neljällä jalalla.

Kävin eilen taidenäyttelyssä, ja siellä oli kivaa. Menkää tekin. Ajattelimme J:n kanssa ehkä muuttaa Suomenlinnaan, tere tulemast mukaan. Kyllä lautalle aina lisää porukkaa mahtuu.

Huomenna minulla on työhaastattelu. Tänään vein kaksi työhakemusta postiin, ja huomenna pitäisi kirjoittaa niitä vielä lisää. Urakan päätteeksi lupaan esittää hakuprosessini teille graafisessa muodossa, minkä jälkeen kellään ei ole syytä väittää, etten olisi yrittänyt. Nii.

6. tammikuuta 2009

Mielenrauha

Olen huomannut muuttuneeni ihmisenä ikävään suuntaan. Olen hermostunut, ärtynyt, vihamielinen, rauhaton ja lyhytpinnainen. Suutun, jos en löydä tavaroita. Vihastun joutuessani odottamaan bussia pidempään kuin 5,5 minuuttia. Keskittymiskykyni on olematon -- en voi sietää typeriä tenttikirjoja saati englanninkielistä materiaalia. Verkkokurssi aiheuttaa verenpainetta, en jaksa edes kirjautua sisään, sillä ärsyynnyn sekä kurssin vetäjien nihkeistä kommenteista että viisastelevista kanssakurssilaisista. Neuvostoliittolaista tiedettä pitäisi jaksaa tutkiskella kahden esseen verran, luultavasti parhaan lähdekirjan viimeinen palautuspäivä on huomenna, ja joku karvakorva on sen varannut jo itselleen. Kiitti vaan. Menen selailemaan sitä ihan just! (Englanniksi, tietenkin.) Kesätöistä en viitsi tässä yhteydessä edes aloittaa. Taidan ruveta ihan suosiolla yhteiskunnan varoilla korkeakoulutetuksi kotirotaksi. Omapa on syynne.

Katsoin eilen televisiota neljä tuntia putkeen. Olen mainosten orja, sillä uskoin etukäteishehkutusta maikkarin maanantai-iltojen supersuorasta. Täytyy sanoa, että ihan viihdyttäviä sarjoja ovat esitykseen ottaneet, mutta ehkä katson muutaman jakson lisää, ennen kuin annan lopullisen arvioni. Eniten tykkäsin Lifesta, siihen saattaa tulla jatkossa enemmänkin särmää, toivon. Telkkari on kiva kapistus, ja sen edessä on kiva maata säkkituolissa.

Eivätkö nämä saakelin joulunpyhät koskaan lopu? Kaupat ovat aina kiinni, ja joutuu miettimään jopa etukäteen, mitä särvintä pennosillaan hankkisi. En ole oikeastaan koskaan hallinnut mitään erinomaisen hyvää suunnitelmallisuutta, mitä tulee ruoanlaittoon. Elän päivä ja jugurttipurkki kerrallaan. Haluaisin asua jossain, missä olisi ihan ookoo käydä joka päivä ulkona syömässä (olisiko oikea paikka siis Sinkkuelämää-sarja?) ja kotiovelle saisi melkein mitä vaan (yläosattomia palomiehiä, kenties?). Tampereella en usko näiden vaatimattomien haaveiden toteutuvan, ainakaan tällä tulotasolla.

Pitäisi miettiä yhtä folkloristiikan, yhtä kansatieteen, kolmea historian ja yhtä vapaaehtoista kirjoitustyötä sekä sosiologian ja hallintotieteen kirjatenttejä. Niin, mitään muutahan en teekään, siksi nytkin koetan väkinäisesti keksiä täytettä internetiin. Huomenna alkaa kevätlukukausi ja minulla on sosiologian luento heti kello 9. Jaksaakohan tuota nousta? Helsinkiinkin aion, taidenäyttelyn avajaisiin ja juoruamaan. Ja yöksi tapaamaan itse herra V:tä. Viimeksi kun kävin Helsingissä, sain migreenin. Tällä kertaa sitten ehkä suosiolla kuppa?

Joo, menen ihan just.

3. tammikuuta 2009

Päivän paras

Meni Sauli sitten naimisiin. Onnea vaan, rakkaus on kivaa, jos se kohdalle osuu.

Seurasin Hesarin keskustelupalstaa aiheesta, ja ehkä vuoden paras kommentti tuli nimimerkiltä Platon:

"31 v nainen on kyllä aivan täysikäinen. Sopiva kumppani kelle tahansa miehelle. Oikeastaan jo vähän liiankin vanha naiseksi. Kateellisten panettelua nuo ikäerovalitukset. "

Onneksi suussani ei ollut ylimääräisiä nesteitä. Kiva tietää, että viimeiseen käyttöpäivään on enää himppasen rapiat 7 vuotta. Onhan sekin tietenkin parempi kuin ei mitään.

Mitäköhän niille 31+ -vuotiaille naisille tehdään sitten, kun ne ovat liian vanhoja naisiksi? Ihan kiinnostava markkinarako, kiistämättä.

Nauran tänään itseni uneen. Kiitos, Platon, tästäkin vähästä!



2. tammikuuta 2009

Parempaa aikaa etsimässä

Hengityselimistöäni piinaava paine jatkuu edelleen. Sekä ulos- että sisäänhengitys tuottaa hassua korinaa, yskänpuuskat ovat ajoittain melko rajuja, ja suussa maistuu paska, vaikka pesin hampaat vast'ikään. Muuten olen kai terve. Varasin ajan neurologille, pääsen sinne viikon kuluttua. Pyydän suosiollisilta jumalilta armoa viikoksi: ei migreeniä ennen lääkärin tapaamista, kiitos! Intoni tuhlata vakuutusrahoja yksityisellä lääkärillä kohosi toiseen potenssiin vietettyäni uuden vuoden pää ämpärissä Vierumäellä. Sain uskomattoman päänsärky&pahoinvointikohtauksen kesken kaunista uuden vuoden aaton iltapäivää. Kivaa juhlaa sullekin, saatana. Enää pitäisi sitten löytää jokin selitys tälle kaikelle. Luottoni neurologiin on suuri. Vielä.

Vuosi on siis vaihtunut, kotini on yhtä sotkuinen kuin ennenkin ja tiskit odottavat edelleen altaassa. Kissa vaanii pöydänjalkojen takana, tili tyhjenee, kiloja karttuu, hukun turhuuteen. En jaksa mennä salillekaan yskimään, ehkä huomenna, jos olo on parempi. V:n kanssa käyty päänsärkyinen debatti johti siihen, että harkitsen syvästi absoluuttista alkoholittomuutta kunnes syy päänsäryille löytyy. Olen siis harvinaisen kivaa bileseuraa jatkossakin, uskokaa pois. Yliopistolle pitäisi kyllä raahautua ennen kirjaston sulkemisaikaa, mutta mielummin makaisin peiton alla hiljaa neuvostoliittolaista tiedettä käsittelevä kirja tyynyn alla. Vaatteetkin ovat likaisia, kuka ne on sotkenut?

Viime vuosi oli ihan kiva, kun näin jälkikäteen ajattelee. Olen sentään yhtenä kappaleena, kissa on terve, Facebook toimii ja jääkaapissa on valo. Tänään tapaan muutamia kivoja tovereita ja eilen oli se päivä, jolloin saattoi jo sanoa, että olemme V:n kanssa seurustelleet neljä (4) vuotta. Se on jotakin se.

En ole yksin.