21. kesäkuuta 2018

Melba Escobar: Kauneussalonki

Karen Valdés tekee pitkiä päiviä bogotalaisen kauneussalongin kosmetologina. Hänen tavoitteensa on saada säästöön sen verran rahaa, että voisi hakea nelivuotiaan poikansa Emilion luokseen, lopultakin. Poika on Karenin äidin hoidossa Cartagenassa, ja ikävä on suuri. Kauneussalonki sijaitsee Bogotán paremmalla alueella ja sen asiakkaina ovat kaupungin kermaan kuuluvat naiset, kuka kainalokarvoineen, kuka selluliitteineen. Mikä tahansa hoito onnistuu, ja Karenista on tulossa hyvää vauhtia salongin paras kosmetologi.

Kunnes yksi hänen asiakkaistaan kuolee. Lukiotyttö Sabrina Guzmán menehtyy ja viralliseksi syyksi ilmoitetaan itsemurha lääkkeillä. Karen on ollut viimeinen, joka on nähnyt hänet elossa. Jokin ei kuitenkaan täsmää, ja Sabrinan vanhemmat alkavat selvittää tapausta yksityisetsivän avulla. Viralliselta syyttäjältä on turha hakea apua: toimisto pursuaa juttuja, eikä tiettyjä tapauksia tutkita tarkemmin.

Kaikkea tarkkailee psykoanalyytikko Claire Dalvard, niin ikään Karenin asiakas, joka itse nauttii sangen yltäkylläisestä elämästä, mutta joka haluaa ottaa sisukkaan Karenin siipiensä suojaan. Clairen lapsuudenystävä Lucía on vastikään eronnut miehestään Eduardo Ramellista, joka puolestaan on maankuulu self help -kirjailija. Paitsi että kaikki Eduardon kirjat on haamukirjoittanut Lucía. Jotain tekemistä Eduardollakin on Sabrinan hämärän kuoleman kanssa, bisnesmies Aníbal Diazgranadosista puhumattakaan.

Melba Escobarin Kauneussalonki yllätti. Odotin lukevani jotakin tavanomaisehkoa dekkaria, jossa amatöörit hoitavat poliisien työt kun nämä eivät itse kykene. Sen sijaan luinkin kurkkua kuristavan kuvauksen epätasa-arvoisen ja väkivaltaisen yhteiskunnan karuista puolista, naisiin kohdistuvasta törkeästä seksuaalisesta väkivallasta ja läpimädästä korruptiosta.

Kerronnassa on jotain, joka toi mieleeni Kate Atkinsonin dekkarit. Näkökulmat vaihtelevat ja kerronnan pyörteet kasvavat kasvamistaan. Välillä joutuu pysähtymään ja palaamaan takaisinkin, kun tapahtumat etenevät ja tuottavat takaumia. Kertojaääniä on useita, ja vaikka Claire ja Lucía saavat ainoina minäkertojan paikat, päähenkilö on ehdottomasti Karen kaikkine komplekseineen.

Henkilöt ovat moniulotteisia joskin jossain määrin etäisiä, ja heidän kauttaan Escobar kuvaa rikkinäisen yhteiskunnan toimintaa – vai pikemminkin räpiköintiä eteenpäin. Ainoastaan rahalla ja vallalla on väliä, ja jos niitä sattuu olemaan naisella, on osattava myös muuten pujotella koko ajan tiellä olevien esteiden välissä. Ilman rahaa ei ole päätäntävaltaa omasta elämästä tai sen rakenteista, sen saa Karenkin huomata menettäessään sinnikkäästi säästämänsä rahat. Omien valintojen merkitys on lopulta hyvin marginaalinen, kun rakenteelliset voimat asetetaan vastakkain.

Kauneussalonki etenee romaanina sujuvasti, sen maailmaan uppoaa ja sen antaa kiehtoa ja surettaa. Päällimmäinen tunne on epäusko ja epätoivo: onko todella niin, ettei yksilö voi vaikuttaa ympäristöönsä käytännössä mitenkään, onko todella alistuttava olemaan ikuisesti osa koneistoa, jota ei itsekään arvosta? Jatkuva väkivalta ja sen uhka, korruptio ja valtasuhteet, kunnioituksen ja oman tilan puute, pelko ja näköalattomuus ilmenevät romaanin sivuilla niin monella tavalla, että laskuissa menee sekaisin.

Melba Escobarin kuvaama Kolumbia on ristiriitojen ja kipeää tekevien osumien maa.


Melba Escobar: Kauneussalonki
Suomentaja: Taina Helkamo
Aula & Co 2018
262 s.
La Casa de la Belleza (2015)

Arvostelukappale.

________

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 39. Kirja, jossa rikoksia ratkaisee joku muu kuin poliisi, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

18. kesäkuuta 2018

Philip Pullman: Vedenpaisumus – Lyran kirjat 1



Kuka muistaa Philip Pullmanin huikean Universumien Tomu -sarjan? Kultaisen kompassin, Salaperäisen veitsen ja Maagisen kaukoputken? Nuo kirjat kolahtivat minuun nuorena todella osuvasti, ja luin sarjan monta kertaa läpi alusta loppuun. Joskus taisin aloittaa sen heti uudelleen loppuun päästyäni. Lukemattomien rinnakkaistodellisuuksien välillä kulkeva, koko universumin rakennetta ravisteleva sarja on yksi parhaista ikinä lukemistani. Uskallan sanoa niin, vaikken ole Tomun maailmaan palannutkaan vuosikausiin, viimeksi ehkä joskus parikymppisenä.

Nyt Philip Pullman on palannut samaan kirjalliseen maailmaan kirjoittamalla jatkoa Tomulle. Tai oikeastaan kyse on alkuperäistrilogiaa edeltäviin tapahtumiin paneutuvasta tarinasta, joka pohjustaa Lyran elämää ja myöhemmin tulevia vaiheita hänen elämässään.

Vedenpaisumus sijoittuu Lyran maailmaan, Isoon-Britanniaan. Päähenkilö on majatalon poika Malcolm, joka käy koulua ja auttelee perhettään majatalossa. Hän on näppärä ja nokkela kaveri, joka rakastaa kanootilla melomista ja kaikenlaista puuhailua. Malcolm on apupoikana myös läheisessä nunnaluostarissa, jonne eräänä päivänä tuodaan pieni vauva, Lyra. Malcolm on aina kaivannut sisaruksia, ja hän ihastuu Lyraan kovasti. Jotain hyvin salaperäistä lapseen kuitenkin liittyy, sillä pian käy selväksi, että varsin moni taho on ylettömän kiinnostunut lapsen sijainnista.

Samaan aikaan kirkko kiristää otettaan yhteiskunnasta ja vaatii yhä puhdasoppisempia näkemyksiä niin tavalliselta kansalta kuin tutkijoiltakin. Kouluissakin rekrytoidaan lapsia osallistumaan eräänlaiseen vasikointikampanjaan, jossa lapsia kannustetaan ilmiantamaan kaikki "epäilyttävä" kirkolle Pyhän Aleksanterin legioonan nimissä. Opettajakunta kokeekin mullistuksen, kun yksi toisensa perään vapaamielisemmät ja kriittisemmät opettajat katoavat.

Kirkolla on vastavoimansa, joka pyrkii pysymään maan alla mahdollisimman hyvin. Tohtori Hannah Relf kuuluu tähän ryhmittymään, ja koska hän tutkii ja tulkitsee työkseen aletiometriä – kullasta tehtyä laitetta, joka vastaa symbolien avulla kysymyksiin, jotka sille esitetään – hänellä on tilaisuus toimia myös vastarintaliikkeen eduksi. Malcolm ja tohtori Relf tapaavat ja ystävystyvät. Malcolm alkaa lainata tohtori Relfiltä kirjoja ja tohtori Relf saa puolestaan Malcolmilta olennaisia tietoja majatalon ja luostarin tapahtumista.

Tilanne kärjistyy, kun viikkokausien sade aiheuttaa lopulta hallitsemattoman tulvan. Malcolm, majatalon aputyttö Alice ja Lyra pakenevat Malcolmin kanootilla nousevaa vettä. Ja millainen matka heillä onkaan edessään, ennen kuin kukaan voi tuntea olevansa turvassa...

Luin Vedenpaisumusta pitkälti nostalgialasit nenälläni. Oli ihastuttavaa tavata vanhoja tuttuja, etenkin lordi Asriel, mutta myös kammottava rouva Coulter. Vauva-Lyrassa on jo havaittavissa erikoislaatuisia piirteitä, mutta paljonkohan niitä olisi huomannut, ellei tietäisi, mitä on myöhemmin luvassa. Aletiometri kiehtoo aina vain, ja Tomustakin ollaan jo kiinnostuneita, vaikkei luonnollisesti vielä tiedetä, mitä se on. Kirkko sitä kuitenkin osaa jo vihata ja pelätä.

Erityisen paljon olen aina viehättynyt Pullmanin rohkeasta ja kriittisestä asenteesta uskontoa kohtaan. Ei niinkään ihmisen henkilökohtaisesti kokemaa uskoa vaan sitä, millaisia valtarakenteita, väärinkäytöksiä ja sensuuria sen varjolla rakennetaan – missä tahansa kuviteltavissa olevassa maailmassa. Nuortenkirjallisuudessa aihe ei ole mitenkään ylettömän yleinen, mutta Pullmanin käsissä se saa mielenkiintoisia ilmentymiä.

Itsenäisenä tarinana tai sen aloittajana Vedenpaisumuksessa on kuitenkin ongelmakohtia. Voisin uskoa, että Universumien Tomua tuntemattomalle lukijalle se ei avaudu tai avautuu hitaasti ja epäselvästi. Tarinassa on myös suvantokohtia ja löysiä hetkiä, ja se olisi ehdottomasti kaivannut tiivistämistä ja karsintaakin. Monet asiat tapahtuvat turhan moneen kertaan: Malcolm vierailee luostarissa, Malcolm vierailee tohtori Relfin luona, Malcolm kohtaa outoja ja kiinnostavia henkilöitä majatalossa ja sitten kaikki tapahtuu uudelleen. Myös kanoottimatkalla on toisteisuutta, jonka merkitystä en kyennyt tulkitsemaan. Kirja on lähes 700-sivuinen ja ottaen huomioon, että se on trilogian avausosa, paljon on vielä kertomatta. Toivon, että tyyli tiivistyy seuraavissa osissa, sillä pituus ei sellaisenaan ole tarinalle ansio. Toisaalta tässä suomenkielisessä painoksessa on miellyttävä fontti ja hieman tavallista väljempi taitto, mikä on tuo helpotusta lukurasitukselle.

Ehdottomasti olen myös sitä mieltä, että Lyraan ja kaikkeen häneen liittyvään kannattaa tutustua ensin alkuperäissarjan kautta. Otava onkin ottanut uusintapainokset Universumien Tomusta, joten sitä on nyt hyvin saatavilla. Alkuperäiset suomennokset on puolestaan kustantanut Tammi.


Philip Pullman: Vedenpaisumus – Lyran kirjat 1
Suomentaja: Helene Bützow
Otava 2018
687 s.
The Book of Dust 1. La Belle Sauvage (2017)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Taikakirjaimet, Mustetta paperilla

Haasteet: Jatkumo

15. kesäkuuta 2018

Pirkko Saisio: Betoniyö



Simo ja Ilkka ovat veljekset, joita yhdistää karu tausta yksinhuoltajaäidin vähävaraisessa ja alkoholinhuuruisessa kodissa. Simo on koulupudokas, joka ei oikein uskalla kertoa siitä kellekään ja Ilkka puolestaan on menossa vankilaan istumaan tuomiotaan pikkurötöksestä. Vielä on kuitenkin viikonloppu aikaa ennen sitä.

Veljekset viettävät painostavan kesäpäivän ja -yön Itä-Helsingin kaduilla, kuppiloissa ja laitureilla. Simon on vaikeaa sanoittaa mitään mielessään olevaa, hän on miellyttämisenhaluinen ja myötäilevä. Ilkalla on omat ajatussfäärinsä, joista pikkuveli ei aina ota selkoa, vaikka kuinka yrittää.

Jossain vaiheessa veljesten tiet eroavat, ja molemmilla on luvassa omanlaisensa kuoppien kiertely. Ilkka päätyy kohtaamaan tutun porukan, jossa vaikuttaisi olevan kuitenkin uudet säännöt. Simo jatkaa omaa yksinäistä vaellustaan ilman kiinnekohtia ja päätyy juttusille naapuruston erikoisena pidetyn miehen luokse. Molemmilla nuorilla miehillä on vastassa asioita, joita he mielummin olisivat olleet kokematta ja näkemättä – ja kyvyttömyys käsitellä yllättäviä tunteita ja tekoja.

Pirkko Saision tuotanto on minulle tutumpaa teatterin lavalta kuin romaaneista. Betoniyö on hänen 1980-luvun alussa julkaistu romaaninsa, tuotannon alkupäätä edustava aikalaiskuvaus, josta Pirjo Honkasalo on tehnyt myös elokuvan (jota en ole nähnyt). 1980-luvun alku tulee voimakkaasti esiin tekstissä ja tunnelmassa, Saisio tavoittelee ja tavoittaa ajankuvaa, juuri sitä hetkeä ja tuokiota, jossa hänen henkilönsä elävät.

Simo ja Ilkka eivät ole saaneet parhaita kortteja käteensä, mutta räpiköivät jollain tasolla ja selviytymiskeinoilla eteenpäin. Jos tekee nopean leikkauksen tähän hetkeen, lähes 40 vuoden päähän Betoniyön tapahtumista, on tylyä tajuta, kuinka paljon samantyyppistä syrjäytymistä ja syrjäyttämistä yhteiskunnassa edelleen on. Sijattomuus, merkityksettömyys ja tulevaisuuden näkymien puute ovat vastaansanomaton osa tarinan veljesten elämää, kuten ovat valitettavasti liian monelle 2010-luvun simolle ja ilkallekin.

Tarina muotoutuu pitkälti dialogin ympärille. Yleistunnelma kirjassa on apaattinen, jollain tapaa tuhnuinen. Painostava kesäpäivä hiostaa niin henkilöitä kuin lukijaakin, eikä mikään tunnu menevän parempaan suuntaan. Saisio tavoittaa pienillä eleillä maailman, jota läheskään kaikki eivät halua nähdä, eivät edes vilkaista. Mutta siellä se on, vahvasti olemassa, kaikkialla.


Pirkko Saisio: Betoniyö
Tammi 2011 (1. painos 1981)
171 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Matkalla tuntemattomaan

Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 4. Kirja, josta on tehty elokuva.

13. kesäkuuta 2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto




Öisin he makaavat sängyssä käsi kädessä. Jos vaimo on tarpeeksi salavihkainen, hän pystyy samalla näyttämään miehelle keskisormea. (s. 180)

Olen pari viikkoa miettinyt, mitä kirjoittaisin Jenny Offillin romaanista Syvien pohdintojen jaosto. Se on kirja, jota lukiessa nauroin ääneen, hymähtelin ja liikutuin. Romaani on ruumiinavaus parisuhteelle ja rakkaudelle, erään avioliiton tarina.

"Miten originellia", ajattelet nyt siellä.

Voi, kyllä se vain on.

Offill kirjoittaa ilmavasti, helpon tuntuisesti, tiukasti mukanaan pitäen. Tekstin on suomentanut onnistuneesti Marianna Kurtto ja ladonta antaa tilaa lyhyille tuokioille, huomioille ja kommenteille. Tätä kirjaa on helppoa lukea, mutta kuin huomaamatta se pureutuu syvälle.

Syvien pohdintojen jaosto alkaa siitä mistä rakkauskin alkaa. Tai ehkä hieman ennen, tai oikeastaan vasta kun kaikki on jo ohi. Nainen ja mies kohtaavat, tutustuvat, ihastuvat. Heistä tulee mies ja vaimo, äiti ja isä. Parisuhde kasvaa ja kehittyy, muuttaa muotoaan, syvenee – ja lakastuu. Miten niin voi käydä, vaikka alussa on niin paljon? Antilooppien näköä, Saturnuksen renkaita, niitä syviä pohdintoja.

Seitsemäntenä hääpäivänämme mies soittaa minulle laulun, mutta sellaisen joka on melkein liian surullinen kuunneltavaksi. Se kertoo avioliitosta ja siitä, kuka lähtee täältä ensin. Kertosäkeessä lauletaan: toinen meistä kuolee näille käsivarsille. (s. 109)

Offillin tarinan minäkertoja on nainen, joka tietää, mitä tahtoo tai ainakin luulee niin. Hän on yhden kirjan julkaissut kirjailija, kirjoittamisen opettaja, äiti ja vaimo. Boheemina newyorkilaisena eläminen on vaikeaa, etenkin kun elämä muodostuu lopulta juuri niin keskiluokkaiseksi ja poroporvarilliseksi kuin voi ajatellakin, vain pienellä taiteellisella twistillä. Naisen silmin elämä on juuri sitä, miten hän sen kuvaa. Lapsi, puoliso, sisko, ystävät ja naapurit ovat olemassa omana itsenään, mutta se, minkä tarina kertoo, on naisen näkökulmaa. Eikä hän välttele raakojakaan pohdintoja, etenkään enää sitten, kun moni asia on jo ajautunut muualle kuin piti.

Mutta agentillani on teoria: hän sanoo, että jokainen avioliitto on horjuva kyhäelmä. Että nekin liitot, jotka näyttävät ulkopuolelta katsottuna kohtuullisen toimivilta, pysyvät sisäpuolelta koossa purkalla ja rautalangalla ja narulla. (s. 126)

Offill on samaan aikaan oikukas ja viiltävän tarkka. Teksti tempoilee tietoiskuista sitaatteihin, dialogista päänsisäiseen vyörytykseen. Rakkaus on magneettikuvia, itse sävellettyjä lauluja, pientä pränttiä synnytystodistuksessa. Se on jossain lähikaupan tiskillä ja joogamaton alla. Ja yhtä nopeasti se katoaa, tai ei ehkä aivan mutta melkein.

Syvien pohdintojen jaosto puraisee ja potkaisee. Se on huolellisesti kirjoitettu ja hiottu, ja vaikka näennäisesti kertoja poukkoilee helposti aiheesta toiseen, ydin pysyy tiiviinä. Siihen kiteytyy paljon, paljon sellaistakin, jota ei ehkä ole itse kokenut, mutta jonka olemassaolon tiedostaa vahvasti. Ja jokin toivo, valo, onni kaiken sen muun keskellä. Se kannattelee.

Vaimo ei ole koskaan halunnut olla olematta naimisissa miehen kanssa. Tämä kuulostaa valheelta, mutta on totta. (s. 185)


Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
Suomentaja: Marianna Kurtto
Gummerus 2018
237 s.
Dept. of Speculation (2014)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Lumiomena, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Rakkaudesta kirjoihin

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (New Yorkiin sijoittuva kirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 30. Kirja, josta saa lohtua.

11. kesäkuuta 2018

Enni Vanhatapio: Absentia



Aava asuu Lontoossa paossa entistä elämäänsä. Hän työskentelee kapakassa, elelee kämppiksen kanssa ja kaipaa siskoaan Kaisaa. Kukaan ei tiedä, mitä Kaisalle viisi vuotta aiemmin tapahtui, tai ei ainakaan halua kertoa. Kaisa on kadonnut, ja ikävä tekee kipeää joka päivä.

Yllättäen Aava saa puhelun Kaisan entiseltä mieheltä Olavilta, joka ilmoittaa olevansa kaupungissa ja haluavansa tavata. Mukana on myös Kaisan ja Olavin pieni tytär Siiri. Aava reagoi viestiin oksentamalla ikkunasta, mutta jokin vetää hänet kuitenkin hotelliin tapaamaan kadonneen siskon perhettä. On niin paljon asioita, joista pitäisi puhua, jos voisi tai olisi sanoja.

Vähä vähältä aiemmat vuodet aukeavat kuin varovaiset kevätkukat. Kaisan heittelevä mielenterveys, Olavin ja Kaisan repivä parisuhde, Aavan tasapainoilu pikkusiskon roolissa ainaisen pelon ja epävarmuuden kanssa. Mätä odottaa aivan pinnan alla valmiina purkautumaan.

Enni Vanhatapion Absentia on tyly, karu ja terävä romaani, joka pakottaa lähelleen ja herättää lukijan kaikki aistit. Välillä tarina hengittää niskassa niin painokkaasti, että tekee mieli ravistaa se irti, mutta ei se minnekään lähde, tiukentaa vain otettaan. Romaani on hyhmäinen, paikoin inhottavakin. Sen jänteikäs ja ilmeikäs kerronta on raadollista ja tarkkaa. Tarina on dialogivetoinen, mutta paljon jää painostavaan hiljaisuuteen.  

Absentia vie syvälle vallankäytön, mielenterveyden ja hallitsemattomien halujen sekasortoon. Olavin ja Kaisan parisuhteen vääristymät paljastuvat vähitellen, Kaisan ja Aavan sisaruus on puolestaan oma taistelukenttänsä. Mieleltään epävakaan isosiskon vaikutus Aavan omaan kasvuun ja kehitykseen on valtava. Aava haluaisi olla siskolleen lähellä ja tärkeä, mutta joutuu kerta toisensa jälkeen tajuamaan, ettei voi päästä tämän lainalaisuuksia jatkuvasti venyttävään maailmaan, ainoastaan jonnekin sen liepeille. Hän saa vain murusia ja yrittää niistä rakentaa jotain identiteetiksi kutsuttavaa.

Kaisa on arvoituksellinen, etäinen, kadonnut jo ennen katoamistaan. Hänen hahmoonsa kiteytyy olennaisesti muiden ylittämätön tarve määritellä itseään ja toista. Mikä minä olen tuon naisen maailmassa, mikä on minun merkitykseni ja paikkani? Absentia on suuresti myös tarina itsekkyydestä    ja etenkin itsekkyydestä ihmissuhteissa.

Absentia ei jätä jälkeensä hyvää mieltä eikä rauhaa. Se tuntuu pistelynä ja kipuna, epämukavuutena ja suruna. Hieno lukuelämys se yhtä kaikki on: eheä, vaikuttava, valmis.


Enni Vanhatapio: Absentia
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2018
304 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Lukuisa, Kosminen K, Rosa Aphalo / Sylvi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

7. kesäkuuta 2018

Katja Törmänen: Karhun morsian



Suolakarin Freydis on kasvanut tehtävään, jonka harva saa: hän on Karhun morsian, nuori nainen ja näkijä, josta tulee aikanaan kylän päällikön vaimo. Karhun morsiamen harteilla on suuri paino, sillä hänen on pidettävä Karhu tyytyväisenä uhraamalla ja toimimalla oikein. Jos hänen lapsensa syntyy keskitalvella, on edessä uhrauksista suurin: jos syntyvä lapsi on poika, Karhu saa sen. Jos lapsi on tyttö, tästä tulee seuraava Karhun morsian ja uhrina onkin Freydis itse.

Surmankylässä Aslaug tietää, että hänet on luvattu päällikölle puolisoksi, kunhan päällikkö päättää lupauksen lunastaa. Surmankylässä ei Karhua palvota, niin on päällikkö aikanaan kiivaasti päättänyt, eikä kukaan häntä uhmaa – julkisesti ainakaan. Orpo Aslaug on saanut kasvattajaltaan kuitenkin opit Karhun palvelemiseen ja parantajan taitoihin, ja hän saa uusia taitoja myös Surmankylään tuoduilta orjilta.

Raaka viikinkikulttuuri ei anna naiselle juurikaan painoa. Miehet sotivat ja hallitsevat, tekevät kauppaa ja purjehtivat. Naisten tehtävänä on huolehtia kylästä, suorittaa uhrimenoja ja tietää paikkansa. Suolakari ja Surmankylä sijaitsevat lähekkäin, mutta voisivat monessa mielessä olla eri maailmoista. Suolakarin elämä Karhun suojeluksessa on tasapainoisempaa, vaikka paljon sen eteen tehdäänkin. Etenkin Freydisin rooli on olennainen, ja hänen on koko ajan oltava varuillaan, jotta Karhu saa kaiken, kuten kuuluu. Jos kylää kohtaa vastoinkäyminen, syyttävät katseet kääntyvät aina ensin Karhun morsiameen päin. Surmankylässä puolestaan oikukas päällikkö ja verisiä uhreja usein vaativat jumalat pitävät ihmiset pelossa ja kurissa. Väkivalta ei ole vierasta, pelko on jatkuvasti läsnä. Moni kaipaa Karhua, vaikkei saa sitä ääneen sanoa.

Katja Törmäsen Karhun morsian on fantasiaromaani, jonka maailma on elävä ja maagisilta elementeiltään hallittu. Jossain muinaisen Norjan tyyppisellä alueella, meren rannalla tapahtuva tarina ammentaa viikinkimaailmasta ja pohjoismaisesta kansanperinteestä. Uskontoon liittyvät riitit nivoutuvat tärkeäksi osaksi elettyä elämää ja ikivahva Karhu tuntuu enemmän kuin näkyy.

Kyläyhteisön tarkkaan määrätty elämä kuvaa tarinan maailman karuutta. Kaikilla on oltava paikkansa ja tehtävänsä, asioiden on mentävä kuten kuuluukin, velvollisuuksiaan ei saa unohtaa. Ihmiset ovat sään ja luonnon armoilla, toistensakin. Hauras rauha naapureiden kanssa voi sortua mihin tahansa väärinymmärrykseen tai vahinkoon, joskus tahallisestikin. Niukat resurssit vaativat kaikkien panostuksen.

Karhun morsian yhdistää metsän ja meren voimakkaaksi miljööksi. Suolakari ja Surmankylä sijaitsevat molemmat meren rannalla ja ne saavat olennaisen osan omaisuudestaan ja ravinnostaan mereltä. Toisaalta heti kylän rajojen takana oleva metsä tarjoaa sekä suojaa että uhkaa, ja tasapainosta on huolehdittava.

Törmäsen kerronta on hiottua ja kuvailevaa. Tarinan toiminta on lopulta sangen hienovaraista, joskin se tiivistyy ajoittain huomattavasti. Freydisin ja Aslaugin polut kulkevat roolin ja kohtalon määräämällä tavalla, mutta ilman harha-askelia ja uhmaa se ei tapahdu. Raaoista aiheistaan huolimatta Karhun morsian on kirja, joka imee mukanaan kiehtovaan, synkkäsävyiseen maailmaansa, jonka ehdoilla ei itse olisi valmis elämään.


Katja Törmänen: Karhun morsian
Like 2018
390 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Kirjahilla, Nörttitytöt, Annelin lukuvinkitEvarian kirjahylly, Paperisiivet   

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Helmet-haasteen kohta 23. Kirjassa on mukana meri.

5. kesäkuuta 2018

Morten A. Strøksnes: Merikirja



Merikirja kiinnitti huomioni Gummeruksen kirjaesittelyssä loppuvuodesta, niin tunteikkaasti kustannustoimittaja siitä puhui. Suhtauduin epäillen, mutta uteliaana. Meri on vaikea aihe, monipuolinen ja päättymätön. Olen asunut yli seitsemän vuotta meren rannalla, enkä kyllästy siihen ikinä. Mikään varsinainen merenkävijä en kyllä itse ole.

Morten A. Strøksnes sen sijaan on. Hän on Kirkkoniemestä kotoisin oleva, sittemmin oslolaistunut norjalaiskirjailija, joka sai ystävänsä, taiteilija Hugo Aasjordin kanssa päähänsä ajatuksen jäähain pyydystämisestä. Jäähai eli holkeri voi elää monisataavuotiaaksi ja kasvaa valkohaitakin suuremmaksi. Sen liha on käsittelemättömänä myrkyllistä, ja suurin ihmisten kiinnostuksenkohde onkin maksa, josta saadaan kalanmaksaöljyä. Hugo on kalastajien sukua, ja valaanpyytäjäisän kertomus jäähain pyydystämisestä jätti häneen poikasena lähtemättömän jäljen.

Itsehän se on siis koettava.

Niinpä Morten ja Hugo valmistautuvat jäähain pyydystämiseen Lofooteilla huolellisesti. Hugo on pätevä kalastaja, Morten ehkä haluaisi olla. Hugon kumiveneellä he käyvät taistoon merta ja jäähaita vastaan. Syöttinä monikymmenmetrisessä, kettingillä vahvistetussa siimassa on mätänevää lihaa, aikaa rajallisesti, sää hallitsematon. Eikä syvyyksien peto anna löytää itseään helpolla.

Merikirja on kirja hain pyydystämisestä ja kalastamisesta, mutta se on myös historiaa, biologiaa, ekologiaa, kansanperinnettä ja kirjallisuutta käsittelevä teos. Sen tyyli on jutusteleva, sisältö tiukkaa asiaa. Tarinallistaminen toimii Strøksnesin käsissä kitkatta: vaikka hän hyppii asiasta toiseen samalla kun raportoi yhä hidastempoisemmaksi käyvästä kalastamisesta, lukija haluaa lukea yhä enemmän – suorastaan, no, koukuttuu. Katriina Huttusen oivalla suomennoksella on luonnollisesti sormensa pelissä.

Valaanpyynti on teema, joka saa niskavillani pystyyn, ja vaikken pystykään ymmärtämään syytä sille, miksi miesten piti jäähain perään lähteä, kirjan lukemisesta kuitenkin nautin. Olen tieteen ja tutkimuksen yleistajuistamisen suuri ja vannoutunut ystävä, ja ehkä siksikin Merikirja tarjosi minulle syyn nyökytellä tyytyväisenä. Se on kirja täynnä tietoa, yksityiskohtia ja konteksteja mutta kirjoitettu niin, ettei etukäteistietämystä tarvita. On vain asennoiduttava vastaanottamaan se kaikki, mikä Strøksnesillä on annettavanaan. Ja se on kieltämättä paljon.

Huumannuin Lofoottien karusta miljööstä ja meren voimasta, joka kirjan sivuilta välittyy. Merikirjaa lukiessa tuntee todella olevansa itsekin mukana matkalla, ja vaikkei kumiveneeseen lopulta itse uskaltaisikaan, voi pysyä karun majakkasaaren rannalla, antaa tuulen humista korvissa ja hiuksissa ja tähyillä merelle, joka ei koskaan anna kaikkea – ja joka ei tarvitse meitä ihmisiä mihinkään.


Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jäähaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana
Suomentaja: Katriina Huttunen
Ulkoasu: Sanna Mander
Gummerus 2018
312 s.
Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

3. kesäkuuta 2018

Villikissoja ja kuvitteellinen Kalevi Sorsa – Toukokuun Kuukauden lyhyet

Taas on aika Kuukauden lyhyiden. Toukokuussa luin huiman määrän kirjoja, en oikein tiedä, mistä lukuinto ja -aika ilmestyivät. Sama kai sille, tärkeintä on, että lukeminen on maittanut.

Laitetaas oikein lukemia esiin, kun nyt kerran tälle tielle lähdin. Luin yhteensä 20 kirjaa! Näistä kaksi oli sarjakuvia (Aya – Elämää Yop Cityssä ja Kirottu sota!, joista tein yhteispostauksen). 11 luetuista oli nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja, sillä tein jonkinmoisen loppuspurtin töissä. Kävin vielä loppukuusta vetämässä kirjavinkkauksia paikallisella yläkoululla, ja halusin tarjota jotain uutta vakkarivinkkausten sijaan. Hyvin tai edes kohtuullisesti upposivat:

John Green: Kilpikonnan kuorella
Sini Helminen: Väkiveriset-trilogia
Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta. Sensored Reality 1

(Sivuhuomautuksena: kuluneen lukuvuoden parhaat vinkkaushitit olivat ehdottomasti K. K. Alongin Kevätuhrit, Chris Weitzin The Young World – Kaaoksen päivät, Antti Halmeen Mafiakesä, Holly Bournen Oonko ihan normaali? ja Angie Thomasin Viha jonka kylvät.)

Muita toukokuussa lukemiani nuorten- ja nuorten aikuisten kirjoja olivat:

Katharine McGee: Tuhat kerrosta – Huipulla (olen niin koukussa tähän sarjaan)
Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset (ihan näpsäkkä, muttei totaalisesti hurmannut)
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (höpsö)
Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko (freesiä ja railakasta)
Maria Autio: Lohikäärmekesä (ihan ok, olisi kaivannut vielä vähän terää)

Vahvasta ja ylivoimaisesta nuortenkirjapainotuksesta huolimatta luin muutakin. Sain loppuun useamman viikon vieneen Jani Saxellin Tuomiopäivän karavaanin, joka on aivan massiivisen upea (ja voitti muuten juuri Tähtivaeltaja-palkinnon!). Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa oli erikoinen ja outo, enkä oikein pitänyt sen lukemisesta, mutta ihastelin Turusen proosaa suuresti. Elizabeth Stroutin hieno, pieni Nimeni on Lucy Barton osui kovaa sydämeeni. Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois mahdollisti matkan vieraaseen maahan ja kulttuuriin, muttei silti aivan kolahtanut.

Bloggaamatta on vielä Morten A. Strøksnesin Merikirjasta ja Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaostosta, joista molemmista pidin paljon. Erityisesti Offill oli mieleeni monellakin tapaa – siitä lisää omassa bloggauksessa aikanaan.

Mutta nyt sitten niihin kahteen kirjaan, jotka pääsevät osaksi maineikasta (ehhehe) Kuukauden lyhyet -sarjaa.




Muusikkona tutummaksi tulleen Anssi Kelan esikoisromaani Kesä Kalevi Sorsan kanssa ilmestyi 10 vuotta sitten ja se sai kunnian päästä kevään kirjaksi Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -lukupiiriimme. Tarinan päähenkilö on kolmekymppinen Johannes, joka on menettänyt muistinsa onnettomuuden seurauksena. Muistiaukko koskee kahta onnettomuutta edeltänyttä viikkoa. Johanneksen seurana on hänen erikoinen ystävänsä Markus, maailman kovin pajunköyden syöttäjä ellei ihan patologinen valehtelija, ja toki myös huolehtiva äiti. Muita ihmisiä Johanneksen elämässä ei oikein olekaan: hän ei ole mikään sosiaalisten parkettien partaveitsi, vaan melko sulkeutunut ja vähän epäluuloinenkin.

Kun eräänä päivänä Johanneksen viereen puistonpenkille istuu itse Kalevi Sorsa, alkavat asiat saada mielenkiintoisia käänteitä. Kalevi on selvästi mielikuvituksen tuotetta tai jokin harha, mutta kumman omaehtoinen tämä kuitenkin on. Johannes saakin Sorsalta apua kadonneiden viikkojen metsästykseen ja vähitellen tapahtumien vyöry alkaa palautua Johanneksen mieleen.

Kelalla on lempeän humoristinen tyyli, johon sekoittuu teräviäkin piikkejä. Hänen luomansa henkilöhahmot ovat ristiriitaisia ja heistä löytyy pinnan alta enemmän kuin alkuun uskoisi. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on hyvänmielenlukemista, mutta se ei kuitenkaan ole höttöä, vaan tarinalla on selkeä, jäntevä kaari. Kyse ei ole mistään kuolemattomasta klassikkoteoksesta, mutta tarina pohtii ansiokkaasti ystävyyttä, omatuntoa ja omien valintojen painoa.


Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa
Teos 2008
283 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kujerruksia, Villasukka kirjahyllyssä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Sallan lukupäiväkirja, Rakkaus on koira helvetistä  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo.


Erin Hunter -kirjailijanimen taakse kätkeytyvän kirjailijakollektiivin Soturikissat-kirjasarja on aivan törkeän suosittu ympäri maailmaa. Suomessakin se uppoaa varhaisnuorisoon kuin kissan kynsi hiiren niskaan. Osia on ilmestynyt suomeksikin jo useampi kymmenen ja lisää tulee.

Pitihän sitä sitten ottaa lopulta itsekin selvää, mistä tässä oikein on kyse.

Kotikissa Ruska kaipaa jostain syystä pois turvallisesta ihmiskodistaan. Hän tuntee villiä vetoa takapihalta alkavaa luontoa kohtaan. Eräänä päivänä hän lähteekin hieman reviiriään kauemmaksi ja joutuu tappeluun villikissan kanssa. Tämä ei ole yksin, vaan muutama vielä kokeneempi villikissa tulee myös paikalle. He esittävät Ruskalle tarjouksen huomattuaan tämän luontaiset kyvyt: Ruska on tervetullut soturikissaoppilaaksi Myrskyklaaniin, jos on valmis jättämään kotikisun elämänsä lopullisesti.

Ruska on. Hän liittyy Myrskyklaaniin, joka on yksi neljästä lähiseudun soturikissaklaanista. Muita ovat Jokiklaani, Tuuliklaani ja Varjoklaani, joista viimeisin on alkanut vallata muiden klaanien metsästysmaita vastoin klaanien välistä sopimusta. Ruskasta tulee siis soturioppilas Tulitassu, jonka tehtävänä on oppia soturikissalle olennaiset tiedot ja taidot voidakseen suojella klaania kunnialla.

Soturikissat – Villiin luontoon esittelee villikiss... siis soturikissojen elämää ja klaanien monimutkaisia suhdeverkostoja ja valtapelejä vauhdikkaasti ja koko ajan uusia käänteitä vyöryttäen. Kissahenkilöitä on paljon, ja heidän nimensäkin muuttuvat matkan varrella, kun pennuista tulee soturioppilaita ja lopulta sotureita tai kuningattaria tai muita aikuisia kissoja. Onneksi etulehdillä on sekä maailman kartta että lista henkilöistä, muuten olisin pudonnut kärryiltä hyvin nopeasti.

Pystyn kyllä näkemään, miksi tämä sarja on niin tolkuttoman suosittu, mutta hieman kepoiselta se tuntuu kuitenkin. Tämä on varmaan taas niitä kirjoja ja kirjasarjoja, joihin pitäisi ehdottomasti tutustua itse kohderyhmäikäisenä, jotta niihin pääsee sisälle. Onpahan kuitenkin tutustuttu nyt, enempää ei tarvitse lukea.


Erin Hunter: Soturikissat – Villiin luontoon
Suomentaja: Vesa-Matti Paija
Art House 2009
271 s.
Warriors. Into the Wild (2003)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kujerruksia, Koko lailla kirjallisesti, Ullan Luetut kirjat, Ja kaikkea muuta

Haasteet: JatkumoHelmet-haasteen kohta 42. Kirjan nimessä on adjektiivi.

31. toukokuuta 2018

Sini Helmisen Väkiveriset-sarja tuo kansanperinteestä ammentavan fantasian nykypäivään



Kansantaruista ja myyteistä tuttuja olentoja keskellä tavallisten ihmisten elämää? Piilossa ja silti saatavilla, melkein näkyvillä ainakin niille, jotka katsovat tarpeeksi tarkasti? Sini Helmisen nuorten fantasiasarja Väkiveriset on freesiä ja ilahduttavaa luettavaa, joka tarjoaa yllätyksiä ja pohdinnan paikkoja.

Sarjasta on tulossa neliosainen, ja kolme ensimmäistä osaa ovat ilmestyneet vuosina 2017–2018. Osat ovat itsenäisiä teoksia, mutta tiettyjä yhtymäkohtia niillä on. Miten lie neljännen osan kanssa, kokoaako se kaiken lopulta yhteen? Jää nähtäväksi.

Avausosa Kaarnan kätkössä alkaa kaikin puolin pieleen menevällä ylioppilaskeväällä. Pinja on aina ollut erinomainen oppilas, ja mielessä siintävät lääkisopinnot. Kaikki romahtaa, kun Pinja saa käsiinsä kuvan, jossa hänen poikaystävänsä suutelee toista tyttöä, Pinjan ystävää vieläpä. Kirjoitukset menevät penkin alle ja mieli mustenee. Pinjan topakka opettajaäiti ei kuitenkaan jää sivustakatsojaksi, vaan hankkii tyttärelleen kesätyöpaikan kaupungin puisto-osastolta. Siellä Pinja kohtaa punatukkaisen Virven, jonka kanssa huomaa olevansa monella tapaa hyvin samanlainen. Jokin vetovoima kuitenkin selvästi on olemassa. Pinjan äiti ei ilahdu tyttärensä heräävästä seksuaalisuudesta, vaan lähettää tämän maalle mummolaan toipumaan "vaiheestaan".

Pinjalla on äidin tempauksen aiheuttaman ärsytyksen lisäksi muutakin pohdittavaa, hänellä on nimittäin selässään suuret arvet, jotka ovat vanhempien mukaan peräisin pienenä lapsena sairastetusta ihosairaudesta. Käy kuitenkin ilmi, että Virvellä on samanlainen selkä, ja kyse on jostain ihan muusta: Pinja on nimittäin metsänneitojen sukua, metsän kuninkaan Tapion hovin jälkeläinen. Ja mihin seikkailuun se viekään, kun ensin omaan todellisuuteen ilmestyy äkkiväärä sinipiika Tuulia, jota kukaan muu ei näe, ja kun metsän kätköistä löytyy myös hiisiä...

Kaarnan kätkössä on vauhdikas, helpostilähestyttävä nuortenromaani, joka tarjoaa lukijalle näkymän yhtäältä lukioikäisen todellisuuteen, toisaalta suomalaisen kansanperinteen inspiroimaan fantasiamaailmaan. Helminen hyödyntää rohkeasti kansanperinnettä ja sen kaanonia ja tekee myös uusia tulkintoja siitä. Käänne realismista fantasiaan on vauhdikas ja yllättäväkin, ja vaikka osasin sitä odottaa, jouduin kieltämättä hieman nikottelemaan, joskin tunnelman vaihtumiseen tottui kyllä nopeasti.

Kiven sisässä on sarjan toinen osa, ja sen pääosassa on Pekko, jonka mummo on vastikään kuollut. Pekon perhe muuttaa mummon vanhaan asuntoon Helsingin Kallioon, ja muutos vaatii sopeutumista kaikilta. Pekko on enemmän tai vähemmän koukussa Minecraftiin, mutta pelaamisen lisäksi on kuitenkin mentävä myös uuteen kouluun, jossa erikoisen oloinen Tuulia-niminen tyttö on ensimmäisenä vastassa. Yläkerrassa asuu kiinnostava tyttö Gwin, joka puhuu suomea murtaen ja pukeutuu peittävään huiviin ja pitkään hameeseen. Vähitellen Pekolle paljastuu, että mummon kuolema ei ole lainkaan niin yksinkertainen vanhuksen poismeno, kuin hänelle on annettu ymmärtää – ja vaara vaanii koko perhettä.

Kiven sisässä on tunnelmaltaan jännittävämpi kuin Kaarnan kätkössä, ja siinä käänteet lähtevät avausosaa nopeammin käyntiin. Pekon kokemat tilanteet ovat toisella tapaa uhkaavia kuin Pinjan, ja ympäristö on myös olennaisesti erilainen. Siinä missä Pinja joutuu kiipeliin metsässä, Pekko päätyy sananmukaisesti kiven sisään, kaupungin maaperän ja kallioiden alle.

Kolmas osa Veden vallassa on puolestaan järvien pinnan alle sukeltava tarina. Päähenkilö Mari on kahdeksasluokkalainen tyttö, joka elää kahdestaan isänsä kanssa. Isä uskoo vahvasti kalevalaisten olentojen olemassaoloon, äiti puolestaan on kadonnut jo vuosia aiemmin. Pahat kielet sanovat hänen jättäneen perheensä, Marin käsitys on puolestaan, että äiti hukkui uintiretkellä ja siksi isä ei anna Marinkaan uida luonnonvesissä. Marin tilanne on ikävä: lapsuuden paras ystävä Jessika on alkanut hännystelijöineen kiusata häntä, ja arkielämä koulussa on tuskaa. Asiaa ei auta, että eräänä päivänä kylvyssä ollessaan Mari löytää jalastaan selvän suomun.

Mari onkin veden väen sukua, ja houkutus päästä pinnan alle kasvaa yhä suuremmaksi, vaikka kummallinen naapurintyttö Tuulia siitä vakaasti varoittelee. Järvessä on vastassa aivan oma maailmansa: Ahdin hallitsema yhteisö, joka kärsii reviirin ja populaation pienenemisestä ja geenivarannon supistumisesta. Maria todella tarvittaisiin hurmaavan Kymin puolisoksi ja suvun rikastuttajaksi, mutta millä hinnalla...

Veden vallassa oli minulle kaikkein mieluisin sarjan kirjoista. Marin haastava elämäntilanne herätti sympatiani ja Helmisen kerronta pääsee tarinassa kaikkein parhaiten esiin. Toisistaan suuresti poikkeavat miljööt lomittuvat onnistuneesti, ja etenkin järven pinnan alla koetut vaiheet nostattavat sykkeen korkealle.

Väkiveriset on mainiota kotimaista fantasiaa nuorille. Helmisen tekstiä on helppoa lähestyä, eivätkä kirjat ole ylettömän paksuja tai tarinat venytettyjä. Tiivis ilmaisu, mehevät miljööt ja kiinnostavat päähenkilöt yhdistyvät mielikuvitukselliseen kansanperinteeseen, joka on tuotu kitkattomasti osaksi nykypäivää. Ehdottomasti suositeltavaa tutustuttavaa, antaa mennä vaan!


Sini Helminen: Kaarnan kätkössä (Väkiveriset 1)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2017
220 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Lukutoukan kulttuuriblogi, Yöpöydän kirjat, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Todella vaiheessa, Kirjapöllön huhuiluja 

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Fantasia), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Helmet-haasteen kohta 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta


Sini Helminen: Kiven sisässä (Väkiveriset 2)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2017
231 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjojen keskellä,

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Urbaani fantasia), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)


Sini Helminen: Veden vallassa (Väkiveriset 3)
Ulkoasu: Karin Niemi
Myllylahti 2018
239 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Kirjojen keskellä

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Kirja, jonka voit lukea päivässä), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaaste (23. Kirjassa liikutaan vesillä)

27. toukokuuta 2018

Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani



Minä en tiedä, mitä tästä kirjasta voisin kertoa.

Että se on massiivinen sotaromaani? Vaihtoehtohistoriallinen hyytävä dystopia? Vallankäytön, vallanhimon ja välinpitämättömyyden ajankuva – samalla rakkauskertomus ja sankaritarina?

Jani Saxellin Eurooppa-tetralogia on ollut minulle tajunnanräjäyttävää, raskasta ja haastavaa luettavaa. Unenpäästäjä Florian, Sotilasrajan unet ja nyt Tuomiopäivän karavaani ovat vaatineet lukijana paljon: halua keskittyä, taitoa hidastaa, kykyä pureskella lukemaansa. Vaikea uskoa, että vielä kirjailijan työpöydällä oleva neljäs osa muuttaisi asetelmaa suuresti.

Tuomiopäivän karavaani jatkaa romani Florian Tímarin tarinaa siitä, mihin se Sotilasrajan unissa jää. Florian on edelleen Balkanilla, Sarajevossa, selvittämässä mitä Osattomien armeijaksi kutsuttu joukko on suunnittelemassa. Osattomien armeijaa johtaa albiinomies Flavius – Florianin poika, jota hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Florian kohtaa entisen rakastettunsa, Florianin äidin Danielan, jonka kanssa ajautuu sekasortoiseen, menneisyyden virheitä ruotivaan ja raastavan intohimoiseen tapaamiseen. Kotona Suomessa odottavat vaimo Ann-Stine ja muutaman kuukauden ikäinen tytär sekä muut Räksylän kansakoulua asuttavat siunauskirotut kumppanit, kaikki omalla tavallaan erikoisia taitoja hallitsevia.

Danielan mielen ja kielen kautta Florian uppoutuu Sarajevon piirityksen 1425 päivään, jotka Daniela on joutunut elämään läpi. Florian ja Daniela erosivat nuorina raastavasta suhteestaan jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä, mutta yhdessä sovitun abortin sijaan Daniela synnytti Florianin tietämättä lapsen, Flaviuksen. Flavius kasvoi ja oppi tuntemaan paranormaalit voimansa sodan ja Sarajevon piirityksen keskellä, ja samoissa kehyksissä Daniela jatkoi elämäänsä eteenpäin ilman Floriania. Tämä kaikki iskeytyy Florianin tajuntaan nyt vuosikausia myöhemmin, kun tehdylle ja tekemättömälle määrätään kova hinta.

Samaan aikaan, kun Florian tekee tiliä menneisyytensä kanssa, Suomenlahdella kuohuu. Räksylän väki on saanut selville, että Osattomien armeija suunnittelee iskua Pietariin Sosnovyi Borin ydinvoimalaan. Koska heillä itselläänkään ei ole kummoista suhdetta virkavaltaan – ja kuka edes uskoisi heitä – on lähdettävä itse estämään ydintuho.

Saxellin kirjoitustapa on omaa luokkaansa, persoonallinen ja vahva. Tarina punoutuu auki yhä suurempina kierteinä, yhä tarkemmin yksityiskohdin. Fakta ja fiktio kietoutuvat yhteen niin tiukasti, ettei niitä voi erottaa toisistaan – eikä haluakaan. Kirjaa sekä ahmii että säästelee, sillä se vaatii voimia: niin fyysisiä (yli 700-sivuinen järkäle kasvattaa hauiksia) kuin henkisiäkin, sillä Sarajevoon sijoittuva sotakuvaus ja Räksylän siunauskirottujen omat kokemukset sodasta, ihmiskaupasta ja väkivallasta ovat kaikkea muuta kuin kevyesti sulavaa tarinointia.

Tuomiopäivän karavaani on kirjallisuutta, joka pakottaa mukaansa. Se on paikoin uuvuttava, jopa tuskallinen kirja. Saxellin kerronta on voimakasta ja armotonta, kuvaus vyöryy päälle yltyen yhä rankemmaksi. Mutta sitä on sota, sitä ovat väärinkäytökset ja epäoikeudenmukaisuus, syrjintä ja välinpitämättömyys.

Saxellin kirjat eivät kumartele tai pehmentele. Lukijan on oltava valmis ponnistelemaan ja sietämään epämukavuutta, mutta palkintona on vahva lukuelämys, Euroopan traumoja ja hennosti sulkeutuneita haavoja avaava tarina, johon kätkeytyvä vaatimus inhimillisyyden ja humaaniuden arvosta on painava.


Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani
Ulkoasu: Timo Mänttäri
WSOY 2017
733 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Ville Hänninen / Aamulehti, Jukka Mallinen / Kansan Uutiset

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

26. toukokuuta 2018

Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Sensored Reality – Beta



Sadan vuoden kuluttua Helsinki on vajonnut osin meren alle ilmastonmuutoksen aiheuttaman vedenpinnan nousun myötä. Minako Takeda, pelinimeltään Bug, on joutunut muuttamaan Helsinkiin Meri-Tokiosta isänsä traagisen ja hieman hämärän kuoleman jälkeen äidin saatua erinomaisen työn pelialan firman johtopaikalta Helsingistä. Bug rakastaa pelaamista, eikä uuteen kouluun meneminen kiinnostaisi yhtään. Mentävä kuitenkin on. Heti ensimmäisenä päivänä hänelle selviävät olennaiset sosiaaliset kuviot uudesta koulusta. Taistelulajeja harrastava Jade pitää valtaa käsissään hännystelijöidensä tukemana, eikä muiden auta kuin alistua ja kumartaa – tai kärsiä nahoissaan.

Bug saa postissa tuntemattomalta lähettäjältä uusinta teknologiaa edustavan pelipuvun, johon pukeuduttuaan pystyy siirtymään VR-maailmaan pelaamaan uuden ninjapelin, Shadow Warriors II:n betaversiota. Kyse on keskiaikaiseen ninjojen ja samuraiden kansoittamaan Japaniin sijoittuvasta seikkailupelistä, jossa on ratkottava arvoituksia, harjoiteltava haastavia taisteluliikkeitä ja myös taisteltava tiensä voittoon. Ymmärrettävästi Bug jää koukkuun peliin, joka on huomattavasti kiinnostavampi kuin mikään todellisessa maailmassa. Vaikka muutama kiinnostava uusi tuttavuus onkin jo päässyt syntymään.

Kun peli julkaistaan suurelle yleisölle, se saa uskomattoman suosion. Joku on kuitenkin pielessä, kun yhtäkkiä pelin tuli polttaa aidosti ihoa ja mustelmat tulevat jäädäkseen. Sensored Reality muuttuu pelistä vaaralliseksi todellisuudeksi. Ehditäänkö koodivirhe löytää, ennen kuin on liian myöhäistä? Ja miten pelastaa peliin juuttuneet pelaajat ilman vakavia seurauksia?

Anders Vacklinin ja Aki Parhamaan Beta avaa Sensored Reality -sarjan vauhdikkaasti ja tyylikkäästi. Huimaavat pelikohtaukset yhdistyvät tulevaisuuden Helsingin kanssa hienoksi kokonaisuudeksi, jonka osat toimivat hyvin yhdessä. Kuvattu maailma on kiehtova, osaltaan erilainen ja osaltaan samanlainen kuin meidän maailmamme.

Pelit ovat tarinassa nousseet suurimmaksi teollisuudenalaksi ja kaikki pelaavat niitä. On helppoa uskoa, että kehityssuunta on juuri kuvatunlainen. Mitä tehokkaammaksi ja monipuolisemmaksi pelimaailma ja sen teknologia kehittyvät, sen suuremman osan virtuaalitodellisuus ihmisten elämässä saa. Teknologia on onnistunut helpottamaan monia arjen asioita, mutta samalla se aiheuttaa kuilun ihmisten välille sen mukaan, millaisiin laitteisiin on varaa.

Toisaalta kirjan "oikeassa" todellisuudessakin on edelleen paljon pureskeltavaa, etenkin Bugilla oman perheensä ja muidenkin asioiden kanssa. Isän hukkumiskuolema Bugin silmien alla vaivaa ja surettaa ja mietityttää häntä ymmärrettävästi edelleen. Äidin kanssa elämä sujuu kyllä, mutta jotain kertomatta jätettyä heidänkin välillään on.

Beta on hieno yhdistelmä scifiä ja nuortenkirjaa, johon kannattaa tutustua, oli pelimaailma sitten tuttu tai ei. Jatkoa on luvassa, ja ehkä sitten päästään käsiksi vielä laajemmin myös maailman tilaan ja syihin, jotka ovat kirjan nykyisyyden tilanteen aiheuttaneet.


Anders Vacklin & Aki Parhamaa: Beta – Sensored Reality 1
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2018
328 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirsin kirjanurkka, Yöpöydän kirjat, Sivujen välissä, Carry on reading, Neverendingly, Teatterinna, Expelliarmus, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä

Haasteet: Jatkumo, YA-lukuhaaste (Kirja, jota et muuten lukisi), Helmet-lukuhaasteen kohta 44. Kirja liittyy johonkin peliin.

22. toukokuuta 2018

Kesäisiä kotimaisia nuortenkirjakipinöitä



Innostuinpa tässä (nykyisen) kirjavinkkarinurani loppumetreillä vielä ahmaisemaan muutaman tuoreehkon kotimaisen nuortenkirjan ja vieläpä sellaisia, joissa ei ole niin mitään maagisia elementtejä. Tavallista nuorten elämää siis, ajatella!

Nelli Hietalan Miia Martikaisen kärsimysviikko on takakannen mukaan "kesänraikas feelgood-romaani täynnä huumoria ja herkkyyttä" ja todettava on, että olen samaa mieltä. Miia on joutunut äitiensä kanssa kesämökille työleirille, ja joutuu pitämään paastoa somesta ja kaverisuhteista. Huono sää ja kesken loppuva bensa ajaa mökkirantaan melkoisen muskeliveneen miehistöineen, joka koostuu isästä Pentistä ja pojasta Tanelista.

Miia ja Taneli lähtevät seuraavana päivänä hakemaan bensaa kaupungin satamasta, mutta matkaan tulee mutkia, kun bensarahat hukkuvat. Nuorten pitää selvittää, mistä voisivat saada lisää tuohta ostoksia varten ja he joutuvatkin venyttämään kekseliäisyyttään äärimmilleen. Kuuma kesä kutkuttelee myös monella muulla tapaa...

Tartuin kirjaan hieman ennakkoluuloisena, sillä sen kansi ei houkutellut yhtään. Kaipasin kuitenkin jotain kevyttä ja mukavaa, ja sitä todella sain. Tätä tarinaa leimaa rempseän rento ote, oivallisen sujuva kieli ja kerronta sekä ihastuttavan tomera päähenkilö Miia Martikainen. Miialla on monta rautaa tulessa, ei vähimpänä kiinnostus päästä selvittämään, millaista kaikkien kouhottama seksi oikein on.

Hietalalle pisteet tavasta käsitellä aiheita, joissa voisi helposti lipsahtaa selittelyn, saarnaamisen tai osoittelun puolelle. Nyt mitään sellaista ei käy, vaan tarina rullaa painollaan ja lukija pohtii omat pohdintansa. Nykyaikainen, helpostilähestyttävä ja samastuttava nuortenkirja, joka on samaan aikaan helppolukuinen muttei lapsellinen. Jatkoakin tarinalle on jo ilmestynyt, lukulistalla on!

Maria Aution Lohikäärmekesä sijoittuu niin ikään nimensä mukaisesti kesäaikaan, mutta on tunnelmaltaan hyvin toisenlainen. Parhaat ystävät Sinna ja Tuisku ovat päättäneet ysiluokan ja peruskoulun, ja jännitys jatko-opintopaikoista tiivistyy. Tuisku pääseekin pikkukaupungin lukioon kirkkaasti, mutta Sinna jää desimaalin päähän. Tuiskun äiti on kuollut syöpään puolta vuotta aiemmin ja isä on edelleen pahasti hukassa. Tuiskunkin surutyö on vielä kesken, mutta koska äiti kannusti häntä aina opiskelemaan, suunta on selvä. Tuiskun vanhemmat ovat kuuluneet jonkin aikaa kaupungissa toimivaan lahkoon, Aurinkopiiriin, mutta eronneet siitä ja tähän liittyvät tapahtumat alkavat kiinnostaa Tuiskua.

Samaan aikaan Sinna etsii eksyneenä selvyyttä elämäänsä ja tulevaisuuteensa. Hän päätyy iltakävelyllään vahingossa Aurinkopiirin tiluksille ja kutsutaan mukaan toimintaan. Hukassa olevaa ja itsensä uusperheessä yksinäiseksi tuntevaa tyttöä on helppoa houkutella mukaan välittömän ja lämpimän tuntuiseen yhteisöön, vaikka Sinnan mielessä käy myös epäilyksen aaltoja.

Lohikäärmekesä kertoo osuvasti, joskin hivenen liian yksinkertaisesti nuoruuden taitekohdan epävarmuuden tuntemuksista ja ihmisen halusta tulla kohdatuksi ja arvostetuksi. Tarinaa kerrotaan vuorotellen Tuiskun ja Sinnan näkökulmista, ja se etenee kohelluksitta. Aurinkopiirin hämäräperäisyys on lukijalle selvää alusta alkaen, mutta lahkon tarkoitusperät ja toimintamallit avautuvat vasta vähitellen.

Selkeää luettavaa, josta saa varmasti keskustelun ja pohdinnan aiheita etenkin yläkoulun loppuvaiheisiin.


Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko
Ulkoasu: Kati Rapia
Karisto 2016
161 s.

Kirjastosta.


Maria Autio: Lohikäärmekesä
Ulkoasu: Mari Villanen
Karisto 2018
214 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla Miia Martikaisesta: Kirjakaapin kummitus, Kirjakaapin avain, Lukutoukan kulttuuriblogi

Toisaalla Lohikäärmekesästä: Kirsin kirjanurkka, Evarian kirjahylly, Lastenkirjahylly 

Haasteet: Molemmat kirjat pääsevät osaksi YA-lukuhaastetta, josta kuittaan Hietalan kirjalla kohdan Lyhyt kirja ja Aution kirjalla kohdan Kirja ei kuulu sarjaan sekä Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaastetta, josta Hietalan kirja ruksaa kohdan 1. Kirja, joka saa sinut hyvälle tuulelle ja Aution kirja kohdan 49. Kirja, jossa paha saa palkkansa.

21. toukokuuta 2018

Sarjakuvin Norsunluurannikolle ja ensimmäiseen maailmansotaan



Sarjakuvat ovat osoittautuneet erinomaiseksi tavaksi tutustua vieraisiin kulttuureihin ja kerrata historian tapahtumia. Muutenkin ne toki ovat aivan mainiota luettavaa, ihan ilman mitään hyötynäkökulmiakaan.

Norsunluurannikko on minulle käytännössä aivan tuntematon maa. Marguerite Abouetin kirjoittama ja Clément Oubrerien piirtämä Aya – Elämää Yop Cityssä tuo sitä hieman lähemmäs ja tutummaksi. Pääosassa ovat kaupungin värikästä elämää omalla tavallaan elävät nuoret naiset, Aya ja hänen parhaat ystävänsä Adjoua ja Bintou. He eivät ehkä ole rikkaita, mutta neuvokkaita ja elämäniloisia he ovat.




Aya kertoo kiehtovasti norsunluurannikkolaisesta elämänmenosta. Nuoret elävät opiskelun, perheiden odotusten ja perinteiden paineessa. Kuka haluaa menestyä, kuka taas olla ennen kaikkea hyvä tytär, kuka kapinoida kaikkea vastaan. Selviytymisstrategioita on moneen makuun, eikä aina käy ihan niin kuin suunnitteli. Nuoruuden huolettomuus voi olla nopeasti ohi yhden virheliikkeen myötä.




Abouetin tarina on polveileva ja kiinnostavasti kerrottu. Oubrerien piirrosjälki on maanläheisten sävyjen ja eloisan ja ilmeikkään jäljen yhdistelmää. Ihmishahmot ovat eläviä ja heidän tunteensa, ilmeensä ja reaktionsa on saatu hienosti esiin. Ayan tarina yhdistelee rentoa ja vapauksia ottavaa nuoruuden villyttä ympäristön luomiin tiukkoihin raameihin.




Aya – Elämää Yop Cityssä on oivallinen sarjakuva, joka vie länkkärin mukanaan aidon tuntuiseen afrikkalaiseen elämään. Osin nuoruuden kriisit, deittailu ja ystävyyssuhteiden kiemurat tuntuvat tutuilta, osin elämä, jota sarjakuva kuvaa, on hyvin vierasta. Vanhemmilla ja suvulla on suuri valta norsunluurannikkolaisten nuorten elämässä, ja kuuliaisuus on lopulta suurin hyve, joka nuorella ihmisellä voi olla. Ayan ja kumppaneiden tarina jatkuu sarjan myöhemmissä osissa, joita ei valitettavasti ole suomennettu.




Aivan toisenlaiseen tunnelmaan ja todellisuuteen vie puolestaan ranskalaisen sarjakuvataiteilija Tardin ensimmäisen maailmansodan vuosiin pureutuva Kirottu sota! 1914–1919. Albumi käy sotavuodet läpi tuokiokuvina ja tapahtumasarjoina, joita tarkastellaan yksittäisen ranskalaisen rivisotilaan silmin. Sotilas ei ole suuri sankari, mutta sitäkin tarkkasilmäisempi hän on.




Albumissa ei ole lainkaan dialogia, vaan kaikki kerronta on päähenkilön ajattelua ja pohdintaa. Ruudut ovat näyttäviä, eräänlaisia pysäytyskuvia järjettömistä, hyytävistä ja myös niistä hiljaisista, paikoillaan olevista hetkistä, joita pitkät asemasotavaiheet sisältävät. Sodan kauheus tulee ilmi pienin elein, toteavin kommentein ja paikoin myös dramaattisin tapahtumin.




Kirottu sota! on värimaailmaltaan harmaansävyinen, paikoin tehostevärinä käytetään punaista, mustaa, ruskeaa ja sinistä. Haalea väritys tukee tarinan sisältöä: sodan keskellä värit katoavat maailmasta ilon ja inhimillisyyden myötä. Tardi ei anna lukijalle rauhaa, sillä yhdessä hetkessä voi vasta esitelty henkilö kohdata loppunsa vihollisen luodista tai pommin räjähtäessä.




Ensimmäisestä maailmansodasta ei puhuta läheskään niin paljon kuin sitä seuranneesta. Ehkä pitkät asemasotavaiheet, diktatuurien puute ja vähemmän tunnetut valtionpäämiehet vaikuttavat asiaan jotenkin. Kirottu sota! on siksikin tärkeä sarjakuva-albumi nostaessaan esiin sodan, jonka kauheus ja traagisuus jää syyttä seuraajan "varjoon". Tardilla on kyky kertoa sodan tarinaa tavalla, joka ei tunnu saarnaamiselta, mutta ottaa silti voimakkaasti kantaa.




Sarjakuvaosion loputtua albumissa on Jean-Pierre Verneyn kirjoittama tieto-osuus ensimmäisen maailmansodan tapahtumista vuosi vuodelta. Sen kuvituksena on käytetty autenttisia valokuvia ja sotapropagandaa. Teksti on erinomainen kertaus sodan vuosista ja etenemisestä, mutta sen voi toki halutessaan lukea läpi silmäillen.

Suosittelen näitä molempia sarjakuvia tiedonjanoon ja silmien avaamiseen. Historian tapahtumat konkretisoituvat sarjakuvamuodossa ihan toisella tavalla kuin kirjoitetussa tekstissä, ja itselle vieras maailma ja kulttuuri heräävät eloon kuin varkain.


Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani 2010
112 s.
Aya de Yopougon 1 (2005)

Kirjastosta.


Tardi & Verney: Kirottu sota! 1914–1919
Suomentaja: Heikki Kaukoranta
Jalava 2014
133 s.
Putain de guerre! L'intégrale (2008)

Kirjastosta.

__________

Haasteet: Molemmat kirjat pääsevät osaksi Sarjakuvahaastetta ja Helmet-lukuhaastetta, josta Aya ruksaa kohdan 4. Kirjan nimessä on jokin paikka ja Kirottu sota! kohdan 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan. Ayalla osallistun lisäksi Jatkumo-haasteeseen.

20. toukokuuta 2018

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois



Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on pintaansa koko ajan laajentava avioliittoromaani, joka tekee vähitellen raakoja paljastuksia yksilöistä ja näiden ympärillä olevasta yhteisöstä. Kirjan alku saa virittäytymään kepeälle tasolle, mutta se asenne muuttuu varsin pian.

Keskiössä on avioliitto, jonka solmivat yliopistoaikana tapaavat Yejide ja Akin. Yejide on uuden ajan nigerialaisnainen, puoliorpo selviytyjä, jonka äiti kuoli synnytykseen ja isällä piti kiirettä useamman vaimon ja suuren lapsikatraan kanssa. Yejide on aina ollut lapsuudenperheessään ulkopuolinen, jota isän muut vaimot ovat katsoneet vinoon. Akin tulee puolestaan vakavaraisesta, arvonsa tuntevasta perheestä, ja hänen vahvaa äitiään Yejidekin alkaa kutsua Moomiksi. Yejide perustaa oman kauneussalongin ja Akin tekee nousujohteista uraa rahoitusalalla. Asetelma on hyvä.

Kun jälkeläistä ei kuitenkaan ala kuulua, joutuvat Yejide ja Akin kovan paikan eteen. Nigeriassa lapsen saaminen on selviö, jota ei kyseenalaisteta. Yejide on valmis venyttämään omien uskomustensa rajoja ja kokeilemaan vaikka minkälaisia poppakonsteja tullakseen raskaaksi. Akin puolestaan tekee käytännönläheisempiä, mutta arvelluttavia ratkaisuja. Moomi taas tekee sen, minkä kuka tahansa hyvä nigerialaisäiti tekee: hän hankkii Akinille toisen vaimon, nuoren ja hedelmällisen oloisen Funmin. Yejiden on tätä mahdotonta niellä.

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on romaani, johon huomasin suhtautuvani varauksella. Kirja tekee melkoisen silmänkääntötempun, sillä se alkaa hyvin tavanomaisen tuntuisena, astetta kevyempänä romaanina, mutta saa yhä synkempiä sävyjä, mitä pidemmälle tarinassa päästään. Yejiden ja Akinin avioliittoa kuvataan vuorotellen kummankin näkökulmasta, ja ajassakin tehdään loikkia eteen- ja taaksepäin. Taustalla pauhaa Nigerian levoton tilanne, joka ei kuitenkaan saa tarinallisesti kovin vahvaa sijaa.

Adébáyò rakentaa kuvaa avioliitosta ja perheestä, joka on samaan aikaan luonnollisesti aivan omanlaisensa – ja silti ympäristön paineen ja odotusten alainen. Suru ja ärsytys henkilöiden puolesta on vahvaa, heidän asemaansa ei totisesti kadehdi. Perinteiden ja omien halujen välisessä maastossa ei kenenkään ole helppoa vaeltaa, etenkään silloin, kun asiat eivät suju kenenkään toiveiden mukaisesti.

Vaikka romaanin tarina on mehevä ja moniulotteinen, jäin silti kaipaamaan jotakin lisää, ehkä vielä yhtä kerrosta ja sävyä. Nyt olin vain tarkkailija, jonka kiinnostus kertomuksen käänteisiin koki useammankin herpaantumisen. 


Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Suomentaja: Heli Naski
Atena 2018
300 s.
Stay With Me (2017)

Arvostelukappale.

__________


Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 60. Kirja, joka kertoo itsellesi vieraasta kulttuurista.

18. toukokuuta 2018

John Green: Kilpikonnan kuorella



Seuraa tunnustus.

En ole koskaan lukenut John Greenin kirjoja. En, vaikka tietenkin olen tuntenut niiden maineen, lukenut juttuja niistä, saanut lukuvinkkejä niihin liittyen. Viime vuonna ilmestyi Greenin uusin kirja, jota ehdittiinkin jo ilmeisesti odottaa, ja heti vuoden loppupuolella suomennos, Kilpikonnan kuorella (suom. Helene Bützow). Lainasin sen silloin, lueskelin parikymmentä sivua, en innostunut, palautin takaisin ja annoin olla. Jokin tässä keväässä ja kirjatyöni viimeisissä metreissä sai punnitsemaan uudelleen. Pakkohan tämä on lopultakin testata, mikä nuortenkirjavinkkari ei muka tunne John Greeniä?

Uusi yritys Kilpikonnan kuorella kanssa oli menestyksekkäämpi. Niiden samojen parinkymmenen alkusivun jälkeen tempauduin mukaan tarinan pyörteeseen niin, että ahmaisin kirjan lähes kertarykäisyllä.

Aza Holmes on fiksu lukiolaistyttö, jolla on elämässään paljon hyvää. Huolehtiva äiti, tavoite opiskelupaikasta hyvässä yliopistossa, railakas paras ystävä Daisy Ramirez, muitakin hyviä kavereita. Paljon häneltä myös puuttuu: useampia vuosia aiemmin kuollut isä ja kokonainen mielenterveys. Azalla on pakko-oireita, jotka kohdistuvat ennen kaikkea bakteereihin ja hygieniaan. Aza kammoaa oman kehonsa mikrobeja ja ulkoapäin tulevia uhkia, hän pelkää niitä kuollakseen.

Kun mediassa rummutetaan paikallisen miljonäärin katoamista ja luvataan tuntuva palkkio ratkaisevasta vihjeestä, Daisy houkuttelee Azan kumppanikseen selvittämään tilannetta. Aza on nimittäin tuntenut kadonneen miljonäärin pojan Davisin vuosia aiemmin, kun he ovat olleet samalla vanhempansa menettäneille lapsille tarkoitetulla suruleirillä.

Tytöt pääsevätkin tutustumaan Davisiin ja Pickettien hulppeaan kartanoon, ja Aza ja Davis tutustuvat uudelleen. He huomaavat olevansa monella tapaa samanlaisia ja tulevansa mainiosti toimeen. Samalla Davisin kadonnut isä kuitenkin hiertää tilannetta – Azan pahanevista pakko-oireista ja ahdistuneisuudesta puhumattakaan.

Lukiessani Kilpikonnan kuorella -teosta tunsin oloni hyväksi ja turvalliseksi, siitäkin huolimatta, että kirjan sisältämä ahdistuneisuus kasvaa ja kiertyy yhä tiukemmaksi sykkyräksi mitä pidemmälle tarina etenee. Green kirjoittaa temmoltaan koukuttavaa ja teemoiltaan tärkeää kirjallisuutta, sellaista, jota teini-ikäinen minä olisi lukenut sydän varauksetta pamppaillen. Nyt kokeneempana lukijana (ja kyynistyneenä aikuisena?) huomioni kiinnittyy väistämättä myös toisenlaisiin asioihin: viisasteleviin teineihin, hivenen epäuskottaviin henkilöihin (etenkin Davis on kaikkea muuta kuin tyypillinen teinipoika, ei sillä etteivätkö tyypilliset tai ihan millaiset tahansa teinipojat saisi olla juuri sellaisia kuin ovat, mutta ihan loppuun asti en häneen kirjallisena henkilönä uskonut), jenkkielämän ratkaiseviin tekijöihin, joita suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kasvatti pohtii kulmat koholla.

Azan mielenterveys on kaikessa horjuvuudessaan kirjan kannatteleva voima ja teema, johon olisi voinut rauhassa keskittyä enemmänkin. Toisaalta pakko-oireiden kuvaus tuntuu lukijasta ahdistavalta, etenkin mitä syvemmälle Aza kierteeseensä painuu. Ehkä on siis hyvä, että tarinassa on muutakin, vähintään tuomassa hengitysilmaa.

Green on sujuva, yleisönsä ottava kirjailija ja kirjan suomennos hyvä. Mielenterveysaiheet ovat sydäntäni lähellä, etenkin kun puhutaan nuorista, joten nyökkäilen tyytyväisenä sille, että teema on noussut viime vuosina nuorten ja nuorten aikuisten kirjallisuudessa yhä vahvemmin esiin. Vertaistuen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, ja sitä Kilpikonnan kuorella voi monelle tuoda. Ja hyvää luettavaa se on joka tapauksessa kelle tahansa.

Seuraa toinen tunnustus.

Aion lukea muutkin John Greenin kirjat.


John Green: Kilpikonnan kuorella
Suomentaja: Helene Bützow
WSOY 2017
264 s.
Turtles All the Way Down (2017)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjasähkökäyrä, Bibbidi Bobbidi Book, Mustetta paperilla, Kirjan vuoksi, Sivujen havinaa, Kirjastokissa kirjablogi, Cats, books & me, Carry on reading, Kirjojen keskellä, Ei vain mustaa valkoisella        

Haasteet: YA-lukuhaaste (Kirja käsittelee mielenterveyttä), Yhdysvallat-lukuhaaste (Listan ulkopuolelta), Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

15. toukokuuta 2018

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa



Eeva Turusen novellikokoelma Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on kirja, jonka lukemisesta en erityisemmin pitänyt, mutta jonka villille ja anteeksipyytelemättömälle asenteelle olen valmis nyökkäämään tyytyväisenä ja hyväksyen.

Turunen panee proosaa uusiksi railakkaalla tyylillä. Listamaisuus, välimerkittömyys ja tajunnanvirtamaisuus kuljettavat novellit radoille, joissa tapahtumien ennustaminen käy mahdottomaksi. Itse asiassa varsinaiset "tapahtumat" ovat Turuselle yhdentekeviä, sen sijaan novellit kietoutuvat kerronnan, tunnelman ja mielikuvien varaan.

On naisia, miehiä ja monia muita. On orastavia ihmissuhteita, menneitä ihmissuhteita, tuhoon tuomittuja ihmissuhteita. Jonkun tärkein ihmissuhde on Parahin tekninen isännöitsijä, joka saa tuta kaiken, mikä naapurustossa on kerronnan arvoista ja kaiken senkin, mikä ei ole. Vaan mistä ihminen lopulta kertoo kertoessaan kanta-astuvista naapureista?

Eeva Turusen tyyli on ehdottoman persoonallinen ja raivostuttavan kokeileva. Mistään ei saa kiinni, etenkään jos yrittää liikaa, ja juuri siksi on oman lukijajärkensä vuoksi syytä antaa periksi ja antaa vain mennä. Antaa tekstin viedä, tunnelmien herätä silmien eteen, kertojien hurmaavan epäluotettavuuden ravisuttaa ja vaivata.

Jos jotain, Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa käsittelee identiteettiä ja minuutta, asioita, tapoja ja neurooseja, joista minuus muodostuu. Kuka olen, miksi olen, mitä yritän olla, mitä on olla minä. Tai sinä. Tai joku muu. Sukupuoli, seksuaalisuus, ammatti, työ, asuinpaikka – mitä väliä niillä on ja tarvitseeko edes olla?

Turunen on kirjoittajana lahjakas ja rohkea. En usko olevani väärässä kun sanon, että hänen tuleva tuotantonsa ei ainakaan tästä tasosta laske. On ihastuttavan rasittavaa tulla haastetuksi lukijana ihan yllättäen, joutua taipumaan tekstin tahtoon, kun se on vahvaakin vahvempi. Tässä pelissä voittaja on kirja, joka ei anna armoa, vaan härnää ja houkuttelee eksymään yhä kauemmas omien tulkintojensa taakse. Ja lällättää perään.


Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Siltala 2018
210 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Lumiomena, Reader, why did I marry him?, Kujerruksia

Haasteet: Novellihaaste2

14. toukokuuta 2018

Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset



Morrigan Korppi on kirottu lapsi. Hänen synnyinaikansa on niin epäonninen – ehtoo, ajan viimeinen päivä – ettei siitä voi seurata kuin tuhoa. Sitä hän onkin lyhyen elämänsä aikana aiheuttanut runsain mitoin isänsä harmiksi. Kiroukseen kuuluu väistämättömänä tosiasiana myös se, että Morrigan tulee kuolemaan yhdentenätoista syntymäpäivänään.

Näistä lähtökohdista ihminen ei ehkä ponnista kovin positiiviseen elämään. Käy kuitenkin jotain ennenkuulumatonta: ensinnäkin Morriganista esitetään useampikin tarjous nuorten jatko-opintopaikkoja määrittävässä tilaisuudessa. Jo se on skandaali. Toisekseen Morrigan ei kuole syntymäpäivänään, kaikkea muuta. Hänet noutaa kotoaan suurella mekaanisella hämähäkillä erikoinen punapäinen mies Jupiter Pohjoinen ja vie mukanaan Nevermoorin vapaavaltioon – paikkaan, jollaista Morrigan ei voinut uskoa olevankaan.

Jupiter on kuuluisan Meineikkaan Seuran arvostettu jäsen ja hän on päättänyt asettaa Morriganin omaksi kokelaakseen Seuran pääsykokeisiin. Luvassa on nokkeluutta, rohkeutta, sisua ja taitoja vaativa pääsykoeruljanssi, neljästä koetuksesta koostuva kokonaisuus, josta vain terävin kärki valitaan Seuraan. Morrigan on melkoisten haasteiden edessä, sillä vain lunastamalla paikan Seurasta hän voi jäädä Nevermooriin.

Jessica Townsendin Nevermoor-sarjan aloitusosa Morriganin koetukset esittelee uudenlaisen fantasiamaailman ja henkilökaartiin, joka ilahduttaa ja riemastuttaa monipuolisuudellaan. Nevermoor on yhdistelmä steampunkia, vauhtia, magiaa, hyvän ja pahan taistelua ja väärinkohdeltujen lasten kohtaloita. Se on vauhdikas seikkailu, paikoin jopa hengästyttävällä tahdilla etenevä tarina, joka kietoutuu vahvasti Meineikkaan Seuran koetusten ympärille.

Morrigan on päähenkilö, josta voi odottaa vielä paljon. Ymmärrettävistä syistä hän on alkuun epäileväinen ja hämmentynyt. Koko ikänsä kirottuna kohdellun tytön on vaikeaa luottaa muiden ihmisten hyväntahtoisuuteen ja aitoon kiintymykseen. Toisaalta Jupiter Pohjoinen – vaikka vinkeä kummisetä onkin – ei ole helpoin mahdollinen lähiaikuinen: hän on usein salaperäisillä matkoillaan, eikä vastaa Morriganin mieltä painaviin kysymyksiin ainakaan suoraan. Onneksi Morriganin uudessa kodissa, Jupiterin omistamassa Deukalion-hotellissa on paljon muitakin ihmisiä ja olentoja, joiden kanssa elämäänsä jakaa, kuten esimerkiksi eräänlaisen emännän ja lastenvahdin roolia kantava äksy mutta kaikin puolin hurmaava magnifikatti Fenestra. Lisäksi Morrigan tutustuu koetuksissa lohikäärmeratsastaja Pihlajaan, josta tulee hänen paras ystävänsä.

Morriganin koetukset on kiehtovan villiä luettavaa, mutta kieltämättä alkuun joutuu hieman näkemään vaivaa päästäkseen kärryille Townsendin luomassa maailmassa termeineen, käytäntöineen ja uskomuksineen. Siinä on monta liehuvaa ja kieppuvaa osaa, joihin tarttua – ja useita, jotka jäävät vielä vaille vastauksia. Onneksi homma lähtee kunnolla käyntiin melko nopeasti, ja kirja pitää imussaan onnistuneesti. Ja jatkoahan on luvassa.


Jessica Townsend: Nevermoor – Morriganin koetukset
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Ulkoasu: Sami Saramäki
Otava 2018
368 s.
Nevermoor – The Trials of Morrigan Crow (2017)

Arvostelukappale.

___________

Toisaalla: Yöpöydän kirjat, Kirjoihin kadonnut, Siniset helmet, Lukuaikaa etsimässä, Vuosi kirjoitusharjoituksia

Haasteet: Jatkumo-haaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 36. Kirja, jossa haluaisit olla itse mukana, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)