22. lokakuuta 2018

Lapsuus Lähi-idässä ja vanhuus Alaskassa – Syyskuun Kuukauden lyhyet

Lukeminen ja bloggaaminen ovat tuntuneet ankeilta ja kankeilta harrastuksilta viime aikoina. Into molempiin on alamaissa. Huomaan, että keskittyminen on vaikeaa ja tyydyn lähinnä selailemaan aivottomana puhelinta sellaisina aikoina, jolloin aina ennen olisin uppoutunut kirjoihin tai niistä kirjoittamiseen. Asiaintila ei ole mieluisa, ja joitain korjausliikkeitä olen nyt vähitellen aloittanut. Kyllä se varmaan tästä taas iloksi muuttuu.

Tällä viikolla minulla on syysloma. Nukuin tänään yllättävän pitkään (univaikeuksia on ollut), join aamukahvia ja varasin talvirenkaiden vaihdon autolle. Nyt istuskelen vain ja katselen kirkastuvaa päivää. Yöllä oli kova tuuli ja sade, joita kuuntelin pimeydessä. Tämän ja huomisen päivän aion vain oleskella, keskiviikkona lähden Tampereelle ja perjantaina Helsinkiin.

Kirjamessut! Nehän siellä Helsingissä odottavat! Eilen hieman vilkuilin messuohjelmaa, mutta en vielä tehnyt sen tarkempia suunnitelmia. Kaipaisin kovasti paperista messuohjelmaa, netin lista tuntuu uuvuttavalta. Mutta kyllä minä sen selätän ja muutaman must see -tärpin sieltä löydän! Palaan niihin myöhemmin.

Nyt yritän sen sijaan selättää muutaman ikivanhan (eli syyskuisen) lukukokemuksen tiiviisti ja lyhyesti. Niitä yhdistää kurkistus itselleni vieraaseen kulttuuriin: Lähi-itään ja Alaskan alkuperäiskansan elämää.

Riad Sattouf on ranskalainen sarjakuvataiteilija, jonka omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaanisarja Tulevaisuuden arabi – Lapsuus Lähi-idässä on ollut menestysilmiö Ranskassa. Sarja alkaa osalla, joka kuvaa vuosia 1978–1984, jolloin Sattoufin perhe asui ensin Libyassa ja sitten Syyriassa.

Sattouf on syyrialaisen isän ja ranskalaisen äidin esikoispoika, ihmeellisen kaunis ja täydellinen vaaleine kiharoineen. Vanhemmat tapasivat toisensa yliopisto-opiskelijoina. Isä väitteli tohtoriksi, muttei halunnut jäädä Eurooppaan työskentelemään, vaikka saikin mahtavan työtarjouksen – sen esittänyt taho ei osannut kirjoittaa hänen nimeään oikein, mikä loukkasi omanarvontuntoista miestä kovasti.

Niinpä perhe muuttaa Libyaan, joka on Muammar Gaddafin rautaisen otteen alla. Talot rapistuvat, kuka tahansa saa asettua asumaan minne vain, päivittäistarvikkeita saa hankittua, kun on tuuria. Sattoufin isä pyrkii edistämään asioita ja kehitystä tehdäkseen arabimaista jälleen kunniakkaita ja toimivia. Sattoufin äiti puolestaan vajoaa jonkinlaiseen koti-ikävän ja tilanteeseen alistuvaan puolikoomaan. Pikku-Riad tarkkailee elämää ja perhettä lapsen näkökulmasta, ihmetellen ja välillä ahdistuen.

Libya ei tarjoa riittävästi rakennuspalikoita hyvään elämään, joten perheen seuraava osoite on Syyria. Siellä isä sopeutuu tuttuihin tapoihin ja ihmisiin, muulla perheellä on edelleen vaikeaa. Riad saa myös pikkusisaruksen, joka tietenkin mullistaa omalla tavallaan huomion keskipisteenä olleen pojan maailman.

Tulevaisuuden arabi oli kiinnostavaa mutta hieman haastavaa luettavaa. Tarina on ristiriitaisia ajatuksia herättävä, se kiskoo ajatuksia eri suuntiin. Henkilöhahmot lähinnä ärsyttävät: Riadin isä on rasittava, omahyväinen ja itsepäinen, äiti puolestaan kummallisen alistuva, vähitellen selvästi jonkinlaiseen masennukseen vaipuva. Riad joutuu pohtimaan omin päin isoja asioita, kun vanhemmilla ei ole halua tai taitoa selittää hänelle, miksi jotakin tapahtuu.

Sattoufin piirrostyyli ei aivan osunut makuhermoihini, se on turhan pyöreää ja yksinkertaistavaa, vaikka onkin ilmeikästä ja kuvaavaa. Saa nähdä, luenko jatko-osia: teoksen pohjavire tuntui minusta ahdistavalta.





Velma Wallisin pienoisromaani Kaksi vanhaa naista vie puolestaan aivan toisenlaiseen maailmaan ja ympäristöön: Alaskan luontoon. Se pohjautuu Athabaskan-kansan Gwich'in heimon kansanperinteeseen ja tarinaan, jota heimon keskuudessa on kerrottu pitkään.

Heimo on kärsinyt pitkään nälästä ja voimien uupumisesta. Päällikkö ja heimoneuvosto päättävät tehdä jotakin rajua: heimon kaksi vanhinta naista on jätettävä jälkeen, sillä heistä huolehtiminen vie liikaa muutenkin vähäisiä resursseja. Niinpä Ch'idzigyaak ja Sa' joutuvat jäämään viimeiselle leiripaikalle, kun muut jatkavat matkaansa.

Aluksi naiset ovat järkyttyneitä ja lamaantuneita kokemastaan kohtelusta. He eivät kuitenkaan alistu kohtaloonsa ja jää odottamaan hidasta näivettymistä nälkään ja kylmään, vaan rakentavat itselleen suojan, keräävät ravintoa ja alkavat myös metsästää pienriistaa jo lapsena oppimillaan taidoilla. Talvi tulee, mutta naiset selviävät siitä paremmin kuin hyvin. Eivät ehkä yltäkylläisesti, mutta hengissä kuitenkin. Muulla heimolla on samaan aikaan suuria vaikeuksia selvitä päivästä toiseen, ja lopulta neuvokkaiden ja sisukkaiden vanhojen naisten apu on korvaamatonta – jos he suostuvat antamaan anteeksi.

Kaksi vanhaa naista on perinteinen kansantarina käänteineen ja opetuksineen. Se kertoo olennaisia seikkoja ihmisenä olemisesta ja yhteisön merkityksestä. Kiinnostavana pidin etenkin heimon arkipäiväisiä tapoja ja taitoja: luonnossa ja luonnosta elämistä, metsästämistä, käsitöitä ja asumuksia.



Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984)
Suomentaja: Saara Pääkkönen
WSOY 2015
158 s.
L'arabe du futur. Une jeunesse au Moyen-Orient (1978–1984) (2014)

Kirjastosta.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Oksan hyllyltä, Kirjojen keskellä

Haasteet: Maailmanvalloitus (Libya), Sarjakuvahaaste, Jatkumo


Velma Wallis: Kaksi vanhaa naista
Suomentaja. Tuomas Kilpi
Like 2002
88 s.
Two Old Women (1993)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mummo matkalla, Kirja vieköön!, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste, Tundran lumoissa

16. lokakuuta 2018

Jarmo Ihalainen: Oikea elämä



Jarmo Ihalaisen kirjat ovat kiilanneet aika yllättäen takavasemmalta kotimaisten suosikkieni joukkoon. Perheestä ja alastomana juoksemisesta lämmitti mieltäni kovin, eikä edellinen miesten maailmaan uppoava Mitä miehen pitää jäänyt kauaskaan esikoisen taiasta.

Ihalaisen uusin romaani Oikea elämä laajentaa ja syventää aiemmista romaaneista tuttua tematiikkaa: perhettä, ihmissuhteita, elämän menetyksiä ja aukkokohtia. Ihalaisella on taito tarkastella luomiaan henkilöhahmoja lämmöllä ja empatialla mutta niin, ettei sokerihuurteesta ole merkkiäkään.

Oikea elämä on kolmen ihmisen tarina. He ovat kaikki menettäneet elämästään paljon. Juri on menestyvä liikkeenjohdon konsultti, piinkova bisnesmies, jonka kiireisessä arjessa ei ole aikaa miettiä tyhjiä paikkoja. Salaa – ehkä jopa itseltään? – hän kaipaa lapsuuden päiviin ja aikaan ennen korvaamattomia menetyksiä, niihin pitkiin talvipäiviin, jolloin pulkka ylitti suurimmatkin hyppyrit ja räkä jäätyi ylähuuleen. Lotta on terveyskeskuslääkäri, joka on päässyt lopultakin eroon väkivaltaisesta miehestään ja keskittyy nyt löytämään elämänilonsa uudelleen, niin kuin vain kapinoivan teini-ikäisen keski-ikäinen vanhempi ja rikkonaisen lapsuuden satuttama ihminen voi. Antti ei ole koskaan päässyt yli pikkusiskonsa kuolemasta, vaan puhuu siskolleen jatkuvasti, uskoo tämän kuulevan. Päivätyönsä ministeriön neuvottelemana virkamiehenä hän hoitaa viivasuorasti ja poukkoilematta – oma perhe puolestaan alkaa kärsiä poissaolevan isän ja aviomiehen haipuvasta olemuksesta.

Ihalainen kirjoittaa henkilönsä eläviksi, todellisiksi, juuri niiksi ihmisiksi, jotka tulevat jossain vastaan, kulkevat ohi, ehkä hipaisevat hetken. Heillä on kullakin raskas paino harteillaan, mutta hyvin he sen peittävät. Niin kai kaikki tekevät, ainakin jossain määrin. Helppo on uskoa Juriin, Lottaan ja Anttiinkin – kuka vain voisi olla he, meillä jokaisella jotain samaa.

Oikea elämä näyttää, miten pienestä asiat ovat kiinni. Kuulostaa tutulta, kalutulta, käsitellyltä, mutta ei se ole sitä. Tuskin kukaan voi ymmärtää, miltä sattuma todella tuntuu, ennen kuin se kolahtaa naamaa vasten ihan tosissaan. Ihalaisen käsissä satuttavatkaan asiat eivät kuitenkaan lannista: tarinat kasvavat suuriksi, inhimillisiksi, todellisiksi. Niistä saa kiinni, niiden matkaan on helppoa kuvitella itsensä. Ne näyttävät, kuinka lopulta osaamme ehkä sittenkin olla toisillemme ihan vain ihmisiä.


Vain unissa alut ja loput kietoutuvat toisiinsa kiinni. Todellisuudessa ollaan aina alun ja lopun välissä. (s. 221)


Jarmo Ihalainen: Oikea elämä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2018
299 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

11. lokakuuta 2018

Christoph Hein: Vieras, ystävä



Itäsaksalainen kirjallisuus ei ole minulle erityisen tuttua, joten ihan piruuttani etsin Helmet-haasteen kohtaan Entisen itäblokin maasta kertova kirja juuri itäsaksalaisen kirjan. Samalla sain napsaistua Kuukauden kieli -haasteen syyskuun kielen eli saksan. Tuplapotti, niin sanoakseni.

Christoph Heinin Vieras, ystävä (Der fremde Freund) on julkaistu DDR:ssä alunperin vuonna 1982 ja suomennettu vuonna 1985. Ylistävien alkusanojen mukaan (jotka luin vasta lopuksi monista spoilaavista alkusanoista oppirahani maksaneena) kirja oli ilmestyessään varsinainen tapaus molemmissa Saksoissa. Se edustaa kriittistä realismia suhtautuessaan kriittisesti päähenkilöönsä ja sitä kautta kuvaamaansa yhteiskuntaan.

Päähenkilö on itäberliiniläinen lääkäri Claudia, joka tekee pitkää päivää sairaalassa ja asuu yksineläjille tarkoitetussa kerrostalokompleksissa. Hän on eronnut ja lapseton, välit lapsuudenperheeseen ovat etäiset eikä läheisiä ystäviäkään juuri ole. Claudia ei omien sanojensa mukaan kaipaa elämäänsä muuta kuin mitä hänellä on. Niin kovasti hän sitä korostaa, ettei lukija voi kuin epäillä. "Läpäisemätön ihoni on linnani", Claudia vakuuttaa.

Romaani alkaa unella ja heti sen jälkeen Claudia pohtii, osallistuuko yllättäen kuolleen rakastajansa Henryn hautajaisiin vai ei. Vähitellen Claudian ja Henryn suhde aukeaa ja samalla Claudia tekee tiliä muustakin elämästään. Selvää on, etteivät tunteet ja kokemukset ole niin ilmeisiä kuin miksi hän koettaa ne selittää. Paljon kuplii pinnan alla, pulpahtelee esiin.

Vieras, ystävä on romaani yksinäisyydestä ja sijattomuudesta. Sen tunnelma on surumielinen ja terävä, Heinin katse porautuu syvälle. Itä-Berliini elää hiljaa taustalla, DDR:n painostava tunnelma on etäällä ja silti läsnä. Ihmisyys kietoutuu suoritusten ympärille: on yhteiskunnan asettamat vaatimukset, mutta yhtä lailla painetta tulee ihmisiltä lähellä ja etäämpänä. Nykyaikaisen populaaripsykologian termein Claudialla olisi totisesti muutamakin tunnelukko tiirikoitavana, mutta 1980-luvun alun Itä-Saksassa hän on pikemminkin ihannekansalainen. Tehokas, tunteilematon, mihinkään kiintymätön.

Heinin teos on kiehtova kirja ennen kaikkea miljöönsä vuoksi, mutta myös haastava kohdattava. Etäisyys, kliinisyys ja Claudian sulkeutuneisuus tyrkkivät kauemmas. Samalla kirjan herättämät tunteet tulevat lähelle – uskaltaako niitä kohdata, se jää jokaisen lukijan itse ratkaistavaksi.


Christoph Hein: Vieras, ystävä
Suomentaja: Markku Mannila
Ulkoasu: Alexander Pankow
Otava 1985
184 s.
Der fremde Freund (1982)

Kirjastosta.


Toisaalla: Tahaton lueskelija, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (syyskuun kieli on saksa), Helmet-haasteen kohta 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja

6. lokakuuta 2018

Helena Waris: Vedenkehrääjä



Helena Wariksen tiivis dystopiaromaani Linnunsitoja on juuri saanut jatkoa Vedenkehrääjästä. Linnunsitoja on viime syksyn oivallisimpia lukukokemuksiani ja erinomainen kirjavinkkauskirja: sen tarina on napakka, selkeä ja huikean kutkuttava. Niinpä jatko-osa sujahti lukulistalleni samantien.

Vedenkehrääjä on tarina Sazista, joka on pakon edessä lähtenyt rakkaalta majakkasaareltaan ja päätynyt aavikoituvaan Ammabariin. Koneiden vastaisen vastarintaliikkeen toimista ja hyvinvoinnista hän ei tiedä enää mitään, voi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta. Viestintäkanavaa ei ole, sillä kyyhkysetkin ovat suurilta osin kadonneet.

Saz etsii ystäväänsä Maximiliania, jolla on hallussaan vastarintaliikkeen Ammabarin solun toimintaohjeet, tai ainakin pitäisi olla. Saz päätyy junamatkalle mantereen halki naamioituneena Maximilianin toimittamaan valeasuun: hän on olevinaan Vedenkehrääjä, kunnioitetun ja arvostetun ammattikunnan edustaja, joka osaa etsiä vettä sieltä, mistä sen luullaan jo loppuneen. Hän saa huomata asun kantamisen käyvän raskaaksi, sillä Ammabar on kuivumassa lopullisesti.

Ammabar on ollut Sazin mielessä viimeinen vapaan maailman edustaja jäljellä olevista mantereista. Kauhukseen hän tajuaa, että myös sinne ollaan rakentamassa Koneiden valvomia Kuiluja. Eikä Kuiluissa ole tilaa kaikille.

Vedenkehrääjä jatkaa Linnunsitojan tiivistä, vauhdikasta ja terävää tarinaa. Se ei selittele mitään ylimääräistä, vaan jättää lukijalle paljon pohdittavaa omin päin. Kirjan maailma on uhkaava, mutta suurin uhka syntyy omassa mielikuvituksessa, sillä Waris ei tarjoile valmiita vastauksia, vaan pieniä kurkistuksia, tiedonmuruja ja vihjeitä.

Tarinassa keskeiseen rooliin nousevat yhteisön ja ihmisten toiminta, kohtaaminen ja valta. Saz on vahvasti Koneiden ja niiden mukanaan tuoman kontrollin vastainen, mutta huomaa uppoutuvansa itsekin tietotekniikan maailmaan pitkän junamatkansa aikana. Oivallisesti Waris osoittaa, kuinka monimutkaisia ja samalla hyvin yksinkertaisia omat asenteemme ja ajatuksemme ovat. Silloinkin, ja etenkin silloin, kun olemme niistä muka ehdottoman varmoja.

Vedenkehrääjä jää hyvin kutkuttavaan tilanteeseen, joten ennustan tarinan jatkuvan vielä. Ympäristön muodostama uhka, vedenpuute ja Koneet vaativat vielä selityksiä ja ratkaisuja – joko hyviä, huonoja tai vielä huonompia.


Helena Waris: Vedenkehrääjä
Otava 2018
157 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirsin kirjanurkka

Haasteet: Jatkumo

30. syyskuuta 2018

Jarkko Tontti: Perintö



Keski-ikäiset sisarukset Henrik ja Anna-Leena eivät ole hyvissä väleissä keskenään. Heitä hiertävät lapsuuden muistot, suhteet vanhempiin ja toistensa tekemät elämänvalinnat. Kun heidän äitinsä yllättäen kuolee, joutuvat sisarukset väistämättä tekemisiin toistensa kanssa. On selvitettävä perunkirjoitus, tyhjennettävä asunto, jaettava perintö – mitä ikinä siihen lopulta kuuluukaan.

Äidin tavaroista löytyy kasa sinikantisia vihkoja. Niistä paljastuu äidin salainen elämä ja ajatukset, joista ei lasten kanssa koskaan tullut puhetta. Niissä on peiteltyä, piilotettua, paljon sellaistakin minkä olisi halunnut unohtaa.

Jarkko Tontin romaani Perintö on perhekuvaus, joka jättää jälkeensä piikikkään olon. Tontin rakentamat henkilöt eivät ole mukavia, ja heidän välisensä suhteet vasta vaikeita ovatkin. Henrik työskentelee lukiossa filosofianopettajana, vaikka haluaisi ehkä tehdä jotain muuta, vaikka sen ikuisesti kesken olevan väitöskirjan. Henrik tuntee itsensä perheen mustaksi lampaaksi ja on pyrkinyt sellaiseksi myös tietoisin valinnoin. Anna-Leena on puolestaan yksityisklinikalla työskentelevä, maineikas plastiikkakirurgi, joka pitää kynsin hampain kiinni mielikuvistaan ja muistoistaan, joista hänen menneisyytensä ja siten myös nykyisyytensä koostuu. Kun ne väistämättä alkavat rapista, joutuu Anna-Leena punnitsemaan käsityksiään uudelleen.

Kertojanäkökulma on vuorotellen kummallakin sisaruksella. Heidän ajatuksensa, reaktionsa ja tunteensa löytävät yhtymäkohtia, mutta yhtä lailla muistot ja johtopäätökset voisivat olla eri maailmoista ja historioista. Äidin kuolema tulee kummallekin suhteellisen kovana kolauksena, vaikkeivät he sitä myönnä edes itselleen. Perheen isä on kuollut jo aikoja sitten, ja vaikka asia tuntui pitkään loppuunkäsitellyltä, äidin vihkomerkintöjen kautta mennyt aukeaa aivan uudella tavalla.

Perintö on tiivis, särmikäs romaani. Se esittää ihmiset paljaina, karuina ja yksin. Vaikka romaanin loppu on ehkä astetta turhan hempeä, kokonaisuus säilyttää jännitteensä. Tarinan äärellä miettii väistämättä omia tekojaan ja tekemättä jättämisiään. Mitä niistä on valmis jättämään jälkeensä – ja mitkä niistä on syytä piilottaa jonnekin, mistä kukaan ei niitä löydä.


Jarkko Tontti: Perintö
Ulkoasu: Tuuli Juusela
Otava 2018
251 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirja vieköön!, Kirjarouvan elämää

26. syyskuuta 2018

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja



Miranda on helmenkalastajista kaikkein paras ja tietää sen. Ruusuhai on kuitenkin koitunut jo kertaalleen lähes hänen kohtalokseen ja vienyt sukellusretkellä Mirandan toisen käden. Silti: hän on paras. Miranda tietää tarinan Silmäterästä, maailman suurimmasta ja arvokkaimmasta helmestä. Tietenkin hän tietää, kaikki valtakunnassa tietävät. Hänen isänsä on lähtenyt sitä etsimään eikä ole koskaan palannut. Silmäterä on nimittäin petollinen tavoiteltava: kun sitä päättää alkaa etsiä, ei voi lopettaa ennen kuin sen löytää. Eikä kukaan ole sitä vielä löytänyt. Mutta jos sen löytää, ei koskaan enää kaipaa mitään muuta.

Kun Mirandan veneeseen ilmestyy lörpöttelevä pikkutyttö Sirkka, hän on aluksi maansa myynyt. Miranda nimittäin viihtyy parhaiten yksikseen, niin maalla kuin merelläkin. Sirkalla on taito, jonka edessä Mirandankin on lopulta nöyrryttävä: Sirkka osaa kutsua helmiä luokseen. Ehkä myös Silmäterän?

Niinpä Miranda ja Sirkka lähtevät yhdessä etsimään Silmäterää. Matkan varrella paljastuu, ettei asioiden arvo olekaan se, minkä päällepäin niihin luulee osaavansa liittää.

Karin Erlandssonin viime vuonna ilmestynyt Helmenkalastaja avaa lastenromaanisarjan, jonka seuraava osa Linnunkesyttäjä on vastikään jo tullut saataville. Sarja vaikuttaa ensimmäisen osan perusteella vahvasti perinteiseen satu- ja seikkailuromaaniin vivahtavalta, henkilöidensä ympärille rakentuvalta seikkailukertomukselta, josta pitkäjänteinen lukija saanee paljon pohdiskeltavaa. Erlandssonin luoma satumaailma rakentuu kevyen fantasian elementeistä ja olennaisten asioiden käsittelystä.

Mirandasta on hahmona helppoa pitää: hän on särmikäs, joutuu uusiin tilanteisiin ja vaikka alkuun vastustaa, joutuu lopulta myös miettimään asenteensa ja ajatuksensa erilaisiin uomiin kuin joissa ne alunperin olivat. Sirkka jää vielä hieman etäisemmäksi, ja luulen, että hänestä nousee enemmän puolia esiin seuraavassa osassa.

Tarinana Helmenkalastaja on rauhallinen, jopa hieman hidastempoinen. Se voi toimia vaikka ääneen luettuna, mutta näin levottomana aikuisena yksin itselleen lukien myönnän, että paikoin hieman tylsistyin. Mirandan mukana oli kuitenkin kiehtovaa kulkea, ja kieltämättä tarinan vähitellen saamat hieman synkemmät sävyt vain paransivat sitä. Nyt mietin, millaisia käänteitä seuraavan osan metsämaisemissa mahtaa olla luvassa...  


Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Suomentaja: Tuula Kojo
Kuvitus: Tuuli Toivola
Kustantamo S&S 2017
249 s.
Pärlfiskaren (2017)

Kirjastosta.


Toisaalla: Lastenkirjahylly, Kirjojen keskellä, Oksan hyllyltä

Haasteet: Kirjoja ulapalta, Jatkumo

23. syyskuuta 2018

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki



Juha Itkosen tuorein romaani Ihmettä kaikki on omaelämäkerrallinen tarina siitä, mitä on tapana rakkaudeksi kutsua. Se upottaa ensimmäisiltä sivuiltaan alkaen mukaan perhe-elämän syövereihin, siihen iloon, suruun ja kauhuun, jonka toivottu raskaus ja perhekoon odotettu kasvu aiheuttaa. Samalla se kuvaa kaiken epävarmuutta ja arvaamattomuutta, niitä käänteitä, joiden jälkeen mikään ei ole ennallaan.

On nelihenkinen perhe, jonka vanhemmat tekevät tiiviisti töitään kirjallisuuden ja uusien innovaatioiden parissa. Esikoinen on jo esimurkku, kuopus vielä päiväkoti-ikäinen. Kolmannen lapsen saaminen tuntuu käännekohdalta jollain tapaa, vielä yhdeltä uudelta alulta. Kun sitten raskauden komplikaatiot alkavat aivan liian varhaisilla viikoilla, vanhemmat joutuvat todella suurien päätösten eteen. Miten voi valita, kun kaikki valitseminen tuntuu väärältä? Miten uskoa tulevaan, kun kaikki ennusteet iskevät ilmat pihalle? Ja miten selvitä, kun oma lapsi kuolee ennen kuin on syntynytkään?

Toinen taistelukertomus alkaa siitä, kun uuden raskauden ilahduttamat ja samalla lähes hengiltä pelottelemat vanhemmat löytävät itsensä vastasyntyneiden teho-osastolta. Siellä jos missä tuntee itsensä vieraaksi, väärään paikkaan eksyneeksi, toheloksi ja virheelliseksi. Ammattitaitoisen henkilökunnan ja koko ajan kehittyvän lääketieteen hoivissa on kuitenkin mahdollista kasvaa kohti jotain sellaista, jonka voi luottaa pysyvän ja voimistuvan. Hento ote vahvistuu, kun sille antaa aikaa.

Ihmettä kaikki on kirja, jonka lukemista en epäröinyt hetkeäkään, vaikka aihe tuntuu raskaalta ja suurelta. Ei minulla edes ole omakohtaista kokemusta, ei läheltä eikä kauempaakaan aivan näin rankasta alusta elämälle. Itkosen kerronnan myötä tuntuu, että elin monta elämää, monta sellaista tapahtumaa, joita tietää koko ajan tapahtuvan, mutta joiden eteen ei ole valmis aseettomana käymään.

Itkonen kirjoittaa paikoin raa'asti, paikoin hellästi. Aikuisen tunnerekisteri on opitun ja koetun kautta laaja, mutta mitä sitten tehdään, kun mikään ei tunnu olevan tarpeeksi, eikä mikään riitä. Miten luottaa puolison kanssa jaettuun, kun tiet, ajatukset ja tunteet repeävät irti toisistaan valuen kauas koskemattomiin. Ja miten tukea lapsia, jotka eivät voi kaikkea ymmärtää?

Tätä romaania tuntuu karulta arvioida, niin henkilökohtainen se on. Kaiken tunteen, koetun ja pelätyn alla se on kuitenkin kirjallisesti vahva, jäntevä ja huolellinen. Pääosassa on kaikki, mikä tekee elämästä elämää ja kaikki, minkä elämä lopullisessa yksinkertaisuudessaan kattaa. Minä itkin jo sivulla 23, eikä se siihen loppunut. Ihmettä kaikki näyttää, miten vahvaa kaikkein hennoinkin on.


Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2018
294 s.

Arvostelukappale.

21. syyskuuta 2018

Maarit Verronen: Hiljaiset joet



Maailma loppuu, oletko valmis? Minä en ainakaan ole.

Maarit Verrosen Hiljaiset joet -scifiromaanin päähenkilö Lia sen sijaan tuntuu olevan. Ainakaan hän ei asetu ehdottomaan vastarintaan väistämätöntä vastaan, kun sen lopulta sisäistää. Hän on hieman aiemmin löytänyt joenvarresta viisi pakolaislasta ja tarjonnut näille suojaa ja turvaa, vaikkei hänellä itselläänkään ole ylenpalttisesti mitään. Lapset ovat tulleet Lian asuinmaan naapurista, diktatuurivaltiosta, jossa kansalaisia teloitetaan ja sorretaan estoitta.

Vähitellen maailma ympärillä alkaa järistä pois paikoiltaan. Jonkinlainen kosminen ryppy tai kupru aiheuttaa maapallolle totaalisen tuhon. Maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset ja sään ääri-ilmiöt lisääntyvät ensin hitaammin, sitten tuhoavalla voimalla. Vain pieni valikoitu joukko pääsee turvaan, Lia ja lapset porukan jatkona. Mutta turvan olemuskin on muuttuva, ja yhä pienemmäksi käyvä selviytyneiden joukko joutuu yhä tukalampaan tilanteeseen.

Kaiken tämän Lia kertoo toteavalla, raportoivalla tyylillä. Henkilönä hän on tasainen ja rauhallinen, jopa järkyttävien tapahtumien äärellä. Verronen kirjoittaa tarinaansa huolellisesti ja tunnelmaa vähitellen nostattaen. Kaikkea ei avata kokonaan, lukija saa itse pohtia, arvailla ja tulkita. Millainen on maailma, jonka avaruus ympärillä tuhoaa? Ei selvästikään paikka, jonka arvon voisi sellaisenaan laskea korkealle. Epätasa-arvo ja vallan väärinkäyttö ovat vallinneet jo pitkään, eikä väistämätön tuho todellakaan muuta tilannetta oikeudenmukaisemmaksi.

Hiljaiset joet kertoo tilanteesta, johon emme halua joutua. Se saa miettimään, millainen ero on itse tehdyillä ja omasta toiminnasta riippumattomilla päätöksillä. Vaikka romaanissa maailmaa ei voi pelastaa ihmisen teoin, uuden maailman rakentamisessa inhimillistä aspektia tarvitaan. Ahdistavuudestaan huolimatta Hiljaiset joet on antoisa, eheä ja vahva lukuelämys.


Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Ulkoasu: Jonna Nisu
Aviador 2018
177 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Hemulin kirjahylly

13. syyskuuta 2018

Alison Bechdel: Äideistä parhain – Koominen draama



Alison Bechdel kolahti minuun kunnolla luettuani hänen isäsuhdettaan käsittelevän sarjakuvaromaanin Hautuukoti. Ei siis ollut lainkaan hankalaa hankkia luettavaksi sen seuraajaa, puolestaan Bechdelin äitisuhteeseen pureutuvaa, niin ikään omaelämäkerrallista sarjakuvaromaania Äideistä parhain – Koominen draama.

Äideistä parhain porhaltaa suoraan syviin vesiin. Bechdel kuvaa pitkällistä prosessiaan psykoterapiassa, suhdettaan eri terapeutteihin, oman aikuiselämänsä muutoksia ja kipukohtia ja kaiken taustalla äitiään. Bechdelin äiti on kiehtova hahmo: äitinä varmasti raskas ja haastava mutta omana itsenään, erillisenä henkilönä salaisuuksia ja vähitellen aukeavia kerroksia päällään kantava ihminen, jonka elämästä ei tullut sitä, mitä hän halusi vaan kaikkea muuta.

Bechdel piirtää ja kirjoittaa tarkkaa, tiuhaa tarinaa. Sen lukeminen vaatii keskittymistä ja paneutumista, paikoin se uuvuttaa tietomäärällään ja koko ajan painavalla aiheellaan. Tarina on samaan aikaan äärimmäisen itsekeskeinen ja kuitenkin yleisen tuntuinen. Bechdel tekee laajoja viittauksia psykoanalyysin tutkimukseen ja klassikoihin, vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyviin tietoihin ja kokonaisuuksiin. Samalla hän pyöriskelee oman napansa ja oman lapsuutensa ja äitisuhteensä ympärillä niin tiukasti, ettei lukijakaan meinaa saada henkeä – kuinka hän itse sitten.

Piirrostyyli on tarkka ja elävä. Värisävyt ovat hillittyjä: mustaa, valkoista, harmaata, punertavaa. Ihmishahmot ovat ilmeikkäitä ja realistisia, ruutujen kokoa ja asettelua hyödynnetään eri tavoin. Teksti on painavaa ja tilaavievää, ja se tämän sarjakuvaromaanin ydin onkin.

Äideistä parhain saa väistämättä vertaamaan omaa äitisuhdettaan Bechdelin kuvaamaan. Vaikka on selvää, ettei Bechdel ole elänyt "tavallisessa" perheessä (mikä perhe on edes tavallinen?), monessa kohdassa saa kiinni hänen tuntemuksistaan ja ajatuksistaan: epävarmuudesta, pyrkimyksestä miellyttää ja samaan aikaan tempoilla erilleen, hyväksynnän kaipuusta. Siinä mielessä on onnekasta, että Bechdel on päässyt työstämään niitä ammattiavun kanssa – se on varmasti tullut tarpeeseen.



Alison Bechdel: Äideistä parhain – Koominen draama
Suomentaja: Anu Turunen
Like 2012
290 s.
Are You My Mother? : A Comic Drama (2012)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, Kirjavinkit, Kirjanurkkaus, Kirjavaras Rere, Savannilla, Kirjojen keskellä

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Helmet-haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani, Yhdysvallat-lukuhaaste

11. syyskuuta 2018

Leïla Slimani: Kehtolaulu



Leïla Slimanin Kehtolaulu on hyytävän lakoninen kuvaus raa'asta veriteosta ja siihen johtaneista tapahtumista. Sen keskipisteessä on pariisilainen Massén perhe: äiti Myriam, isä Paul, esikoinen Mila ja kuopus Adam. Vaikka Paul ja Myriam ovat toivoneet ja halunneet lapsia ja vaikka onni heidän saamisestaan on suuri, ei maidontuoksuinen kotirouvaelämä puhuttele juristin koulutuksen saanutta Myriamia lainkaan niin paljon kuin hän etukäteen ajatteli. Työelämä houkuttaa leikkipuiston laitaa enemmän, ja vaikka se tietää lovea perheen tuloihin, Massét päättävät palkata lastenhoitajan.

Vaan mistä löytää sopiva? Joku joka ei ole paperiton, ei liian tuore siirtolainen, joka on luotettava, valpas, äidillinen? Myriam ja Paul aloittavat projektin, joka vie heiltä aikaa ja vaivaa, mutta jonka palkinto tuntuu lopulta kohtuuttoman hyvältä: Louise on kaikkea mitä he ovat toivoneet ja vielä enemmän. Louise on täydellinen. Piparkakkukauluksessaan, hameessaan, moitteettomassa olemuksessaan, ainaisessa valmiudessaan hän on epätodellisen mahtava.

Koska jo kirjan alussa käy selväksi, että lastenhoitaja on murhannut hänen vastuulleen jätetyt lapset raa'asti, se ei ole juonipaljastus vaan olennainen tekijä kirjaa pohtiessa. Kehtolaulu on luokiteltavissa jännityskirjaksi ja trilleriksi, mutta sen jännite ei muodostu rikoksen ratkaisemisesta vaan asioista, jotka johtavat siihen. Ne ovat monimutkaisia ja samalla aivan yksinkertaisia – asioita, joista voi syyttää niin yhteiskuntaa kuin yksilöäkin.

Louisen hahmo on piinaavan kiehtova, ja hän pysyy arvoituksena, vaikka hieman tilannetta ja Pandoran lipasta avataankin lukijalle. Slimani kuvaa ihmismielen paatuneisuutta ja sen saamia kolhuja koruttomasti ja todeten. Köyhyys, osattomuus, rakkaudetta ja läheisyyttä jääminen, oman paikan löytämisen mahdottomuus... siinä on jo melkoinen liuta tekijöitä, jotka saavat vahvemmankin taittumaan, saati sellaisen, joka on jo muutenkin painettu maahan.

Kehtolaulu mäjäyttää raa'an henkirikoksen suoraan lukijan kasvoille, mutta kokonaisuutena se käsittelee laajemminkin yhteiskunnan natisevia rattaita: siirtolaisuutta ja maahanmuuttajien hyväksikäyttöä työmarkkinoilla ja muutenkin, köyhyyttä ja sen sitovuutta, äitiyden ja työelämän yhdistämisen vaikeutta, perheen rooleja ja yksilöä kohtaan esitettyjä valtavia odotuksia. Kaikki tämä käsitellään tyyneydellä ja pienin elein, vain reilussa 200 sivussa. Tyylikäs, jopa elegantti kokonaisuus, joka pysyy kuitenkin tietyllä tavalla etäällä, mutta saa miettimään ihmismielen monimutkaisuutta usemmalta kantilta.


Leïla Slimani: Kehtolaulu
Suomentaja: Lotta Toivanen
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2018
237 s.
Chanson douce (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kartanon kruunaamaton lukija, Kirjasähkökäyrä, Kirjarouvan elämää

9. syyskuuta 2018

Prinsessoja ja astronautteja -haasteen koontia




Bookishteaparty-blogin mainio Prinsessoja ja astronautteja-haaste alkoi puoli vuotta sitten kansainvälisenä naisten päivänä ja päättyi virallisesti eilen. Haasteen tarkoituksena oli "innostaa tarttumaan sellaisiin kirjoihin, joihin emme tartu niin usein, nostaa sellaisia tekijöitä esille, jotka sitä enemmän ansaitsisivat" ja korostaa etenkin naistekijöiden (ja itse tulkitsin, että myös muunsukupuolisten) teoksia.

Luin puolen vuoden aikana yhteensä 12 haasteen kategorioihin sopivaa kirjaa. 

Dekkareita olivat Melba Escobarin Kauneussalonki ja Eva Frantzin Sininen huvila. Hyviä molemmat, mutta etenkin Escobarin julma kuvaus Kolumbiasta iski.

Tietokirjoja luin vain yhden, mutta sitäkin paremman: Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän Fintiaanien mailla on aivan erinomainen kirja, jota suosittelen ihan ehdottomasti kelle vain luettavaksi.

Sarjakuvapuolelta mukaan pääsivät oivat Reetta Laitisen (toim.) Sisaret 1918 ja Johanna Rojolan (toim.) Suffragettien city

Scifi-/fantasiakirjoja osui kohdalle tällä kertaa eniten:

Sini HelminenKaarnan kätkössä
Sini HelminenKiven sisässä
Sini HelminenVeden vallassa
Rivers SolomonMenneisyyden kaiku
Jessica TownsendNevermoor – Morriganin koetukset
Katja TörmänenKarhun morsian
Helena WarisVuori

Näistä etenkin Solomonin Menneisyyden kaiku on kirja, jonka muistan pitkään. Lue se!

Kiitos Katrille haasteesta!

8. syyskuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu



Sisko Savonlahden juuri ilmestynyt esikoisteos Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kertoo 30+-elämästä Helsingissä. "Jaahas", siellä sanotaan. "Mitäs sitten?"

Se elämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin jatkuvaa skumppaa ja humppaa, menestystä ja kimalletta. Päähenkilön ja minäkertojan sinnikäs tavoite on saada kiinni jostain, minkä yllättävä ero, pätkätyöt ja koko ajan vähissä olevat rahat särkevät.

Romaani etenee päiväkirjamaisena ja raportoivana. Minäkertoja etenee jos nyt ei elämässä varsinaisesti niin ainakin päivästä toiseen. Jotenkin. Vaikka sitten parvekkeella maaten ja käsi sipsipussissa. Hän tekee tiliä menneestä ja tulevastakin, kohtaa ystäviään, mätsää Tinderissä tai sitten ei, tekee työtä tai sitten ei, toivoo vain. Hän on toimittaja, mutta saa vain haaveilla vakituisesta työstä ja palkasta, vakituiset friikkukeikatkin tulevat ja menevät niin kuin mielialat.

Savonlahden kerronta on nokkelaa ja itseironista. Päähenkilöllä on hyviä palikoita rakentaa elämäänsä ja kyllä hän sen tiedostaa, mutta samalla on paljon sellaisia voimia, joihin ei itse voi vaikuttaa. Kuten nyt oman pääkopan toiminta noin ensialkuun, saati sitten yhteiskunnan ja ympäristön asettamat paineet ja oletukset, joita jokainen 30 vuotta mittariinsa saavuttanut kohtaa, halusi tai ei – ja huomasi sitä tai ei. Toki kukin tavallaan, ympäristöstä ja elämäntilanteesta riippuen.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on ajankuva ja kaupunkilaissinkun nuotiokertomus. Se ei ehkä yllä eikä pyrikään varsinaiseksi seikkailuromaaniksi (vaikka merten taaksekin päästään, ajallaan), mutta sen viiltävät hetket ja sydäntäkipristävän rehelliset tunteet koskettavat. Romaani on kepeä muttei tyhjänpäiväinen ja terävä muttei ylpeilevä. Se viiltää osuvasti – mutta aina on aikaa sipsien rapinalle ja oikeanlaiselle dippikastikkeelle.


Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Ulkoasu: Hilla Semeri
Gummerus 2018
304 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Helmi Kekkonen, Kirjakko ruispellossa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukupino

4. syyskuuta 2018

Sama maa, eri maailma

Olen lukenut viime viikkoina kaksi kotimaista romaania nuorten elämästä 2010-luvun Suomessa. Molemmat ovat esikoisromaaneja, tänä syksynä ilmestyneitä. Niiden kuvaamat maailmat ovat kuitenkin niin kaukana toisistaan, että on lähes mahdoton uskoa niiden kuvaavan samaa maata ja aikaa. Mutta niinhän elämä on: niin erilaista aina, jokaisella omansa. Lähellä särkymistä, reunalla, melkein valmiina ponnistamaan omilleen.


Kirsikka Saaren Hölmö nuori sydän kertoo rakkaudesta, josta syntyy jotain uutta: vahinkoraskaus, odottamaton vanhemmuus 9.-luokkalaisena. Ihan liian nuorena, ja silti muka niin valmiina.

Lenni ja Kiira eivät tunne toisiaan kovin hyvin, mutta Lenni on joka tapauksessa rakastunut Kiiraan, kaveripiiriä ja koulun koviksiakin pyörittävään tyttöön, joka näyttää siltä, että tietää mitä tekee, mutta on sisältäpäin hukassa ja yksin. Äidillä ei ole Kiiralle aikaa, nuoremmat sisarukset vaativat huomion. Isää ei kuvioissa näy. Lennilläkään ei ole isää, vaan hän alkaa etsiä isähahmoa uusnatsipiireistä. Äitiä kiinnostaa enemmän omat menot.

Yksi pikapano rappukäytävässä muuttaa kaiken, kun Kiira tulee raskaaksi. Vastoin kaikkea järkeä nuoret päättävät pitää vauvan. Vanhemmille kertominen ja asioiden ajatteleminen saa kuitenkin vielä odottaa, kun Ikeaan pääsee bussilla katselemaan vauvanvarusteita ja kaksikymppinen melkein riittää jo takuuvuokraan toisessa lähiössä.

Hölmö nuori sydän kuvaa elämää Itä-Helsingissä, mutta se voisi tapahtua monessa muussakin paikassa Suomessa. Maailma, josta se kertoo, on monella tapaa kolhuilla: yksinhuoltajuus, vanhempien kaipuu, varattomuus, olematon usko tulevaan, pelko ulkopuolisten puuttumisesta omaan elämään, monikulttuurinen naapurusto ja sitä vastaan nousevat äänekkäät voimat – kaikki teemat kietoutuvat toisiinsa ja sysivät osaltaan tapahtumia eteenpäin samalla myös jarruttaen niitä. Saari kuvaa nuorten kohtaamaa yllätystä yhtäältä empaattisesti, mutta kuitenkin niin, että tilanteen traagisuuden näkee pitkälle. Minua lukijana kosketti erityisen paljon Lennin ja Kiiran kokema, lähes fyysinen vanhempien ja välittämisen kaipuu, jota ilman he joutuvat tahoillaan olemaan. Kumpikin on jätetty aivan liian nuorena pärjäämään omillaan.

Tarina on kokonaisuutena hivenen osoitteleva ja jossain määrin yksioikoinen, mutta toisaalta se onkin pohjana tänä syksynä ilmestyvälle elokuvalle, joten tietty käsikirjoitusmaisuus selittää paikkaansa. Varmastikin elokuvan jossain vaiheessa katson, sillä nuorten maailma on se, missä työnikin puolesta elän, ja kiinnostaa nähdä, miten nuoret näyttelijät saavat monimutkaisissa tilanteissa olevat hahmot elämään.


Essi Ihosen Ainoa taivas on niin ikään kasvukertomus suomalaisesta tytöstä, mutta siinä missä Saaren romaanin Kiira on kokenut jo huomattavan paljon, Ihosen päähenkilö Aino on pitänyt silmät ja korvat kiinni niin biologian kuin terveystiedonkin tunneilla.

Aino on esikoislestadiolaisperheen nuorin lapsi, jota etenkin ankara isä on latistanut ja pelotellut Jumalan tuomiolla koko tämän elämän ajan. Ainon vuotta vanhempi sisko on pian menossa naimisiin – juuri 18 täytettyään – ja Ainolla puolestaan on edessään vielä abivuosi lukiossa, joskin kaikki pitävät sitä turhana, sillä Ainolla on sormessaan Armolta saatu kihlasormus ja hääpäiväkin jo melkein päätettynä.

Jokin kuitenkin hiertää Ainon mieltä. Aivan kuin jokin olisi nupullaan, heräämässä ja valtaamassa alaa Ainon mielestä ja sydämestä. Hän haluaisi käydä lukion loppuun, opiskella opettajaksi ja tehdä elämässään toisin kuin alistuva äitinsä ja rakas, mutta ylhäältä annettuihin valintoihin tyytyvä siskonsa. Ainon ja Suvin isoveli Valo on puolestaan irrottautunut seurakunnasta ja elää vaimonsa Leenin ja pienen poikansa kanssa elämää, joka tuntuu Ainon silmissä tyynemmältä ja turvallisemmalta kuin Kirjan tuomioita isän äänellä jakava elämä lapsuudenkodissa.

Ihosen teos on nuortenkirja, joka saa näkemään elämää sellaisesta kulmasta, josta sitä ei kovin usea tule katsoneeksi. Vahva uskonnollinen tausta luo selkeät raamit kertomukselle, jonka ytimessä on oman itsen, oman äänen ja oman elämän löytäminen.

Ainoa taivas on varmasti kiinnostavaa ja ajatuksiaherättävää luettavaa monelle. Minua vaivasi kuitenkin kirjassa jonkinlainen jäntevyyden puute: siinä tuntui olevan tyhjäkäyntiä ja hitautta, jolle en omassa tulkinnassani löytänyt syytä. Ainon kasvu ja muutos on selkeää, mutta sen vaikuttavuus kärsii jahkailusta ja naiiviudesta. Minun on käytännössä mahdotonta uskoa, että lukion abivuoteen valmistuva, suomalaisen peruskoulun käynyt tyttö ei 2010-luvuun Suomessa muka tietäisi, mitä hääyönä tapahtuu. Voitte koettaa vakuuttaa, että se on mahdollista, mutta en siltikään usko.

Toivon kuitenkin, että Ainoa taivas tarjoaa kiinnostavaa luettavaa ja tarttumapintaa, ehkä rohkaisuakin niille, jotka sitä kaipaavat. Ainakin romaani saa ymmärtämään jälleen kerran, kuinka rajoittunut oma maailma ja näkökulma lopulta on: tapoja elää on niin monia, ettei niiden laskemiseen luvut riitä.


Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän
Otava 2018
205 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kaisa Järvelä / Aamulehti


Essi Ihonen: Ainoa taivas
Ulkoasu: Riikka Turkulainen
WSOY 2018
239 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjailuja, Amman kirjablogi, Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja  

31. elokuuta 2018

Neljä viikkoa Savossa, olen elossa



Uusi elämä, hei vaan sullekin! Melkoisella voimalla olet rynninyt päälle – ihan vähän voisi jo hellittääkin, jooko?

Neljä viikkoa on nyt kulunut uudessa kaupungissa, josta kolme on tehty töitä pitkiä päiviä. Neljän aineen opettaminen yläkoulussa (joista kaksi varsinaisesti niitä omia, kaksi hyvän yleissivistyksen ja opetussuunnitelman varassa) vie suoraan sanoen aika helevetisti aikaa. Siihen päälle vielä luokanvalvojuus ja erinäisiä muita (tosin ihan vapaaehtoisesti vastaanotettuja) tehtäviä, niin johan tietää tekevänsä töitä. Mutta olen tyytyväinen. Tämän vuoro on nyt, ehdottomasti.

Vastaanotto on täällä Savossa ollut toistaiseksi mukava. Kollegat ovat reiluja ja avuliaita ja oppilaat eivät ainakaan vielä ole nauraneet hesalaista kotimatkalle. Pienimuotoisia kielihaasteita on välillä: huomaan oman puheeni olevan jotenkin terävää ja sisältävän kummia sanoja, vaikken ole ikinä ajatellut puhuvani erityisen hesalaisesti. Täällä se kuitenkin on selvässä kontrastissa paikallisen puheenparren kanssa. Toivottavasti ymmärrämme toisiamme siitä huolimatta. Tai ainakin opettelemme.

Vaikka työstäni todella pidän ja olen siitä innoissani, hieman on vielä hakemista työn ja vapaa-ajan tasapainottamisen kanssa. Työstän asiaa, ei tarvitse olla huolissaan. Vielä.




Uusi koti ei ihan tunnu kodilta, eikä se sitä varsinaisesti olekaan. Asunto vain, paikka jossa oleskelen seuraavat yhdeksän kuukautta. Oikea koti on edelleen Helsingissä, mutta nyt täytyy vain opetella olemaan poissa sieltä määräaika. Ehkä en tätä arvannut tulevaksi, mutta pitäähän ihmisellä elämässään seikkailua olla. Ja onneksi oli kuitenkin useampi kuukausi aikaa totutella tilanteeseen. Nyt pitää vain saada arki rullaamaan uusissa uomissaan.

Arkeen ehti tosin jo tulla pieni murros, kun pääsin pienelle lomalle Puolaan ja osallistumaan puolalaisiin häihin keskellä maaseutua. Kokemus oli unohtumaton, ihmiset mahtavia, tarjoilut ylenpalttiset. Krakova ihastutti lyhyellä piipahduksella paluumatkalla – sinne on ehdottomasti päästävä uudelleen paremmalla ajalla. Miten en ole koskaan tajunnut, miten upea maa Puola on!




Uuden kotikaupungin tärkein palvelu on tietenkin otettu jo haltuun. Savonlinnan pääkirjasto Joeli on ilahduttanut avaruudellaan ja olen jo ehtinyt kantaa sieltä mukanani melkoisen pinon luettavaa. Vielä kun saisin lukuajan ja keskittymiskyvyn takaisin, olisin tyytyväinen. Huomaan, että ei niinkään kevyesti stressaavassa elämän muutoskohdassa lukeminen ja siihen keskittyminen on kärsinyt. Olen minä silti lukenutkin ja bloggauksiakin varmasti alkaa taas tipahdella vanhaan malliin. On tämä luku- ja bloggausharrastus kuitenkin sen verran merkittävä osa elämääni.

Muutos on elämässä hyväksi, vaikka se tuottaa myös stressiä. Onneksi perusta on kunnossa – silloin on helpompi uskaltaa uuteenkin.

Vaikka en silti väitä, etteikö kevyt koti-ikävä vaivaisi. Kyllä se vaivaa.

Juuri sopivasti.


30. elokuuta 2018

Saku Heinänen: Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä



Saku Heinäsen Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä on romaani taiteesta, perheestä, identiteetistä ja elämässä tehdyistä valinnoista – ja niistä asioista, jotka jäivät tapahtumatta.

Se kertoo nelikymppisestä Emiliasta, joka elää miehensä ja kahden tyttärensä kanssa keskiluokkaista suomenruotsalaista elämää Helsingissä. Emilian lupaava ura taiteilijana on vaihtunut lemmikkimuotokuvien freelancevalokuvaukseen ja pieniin tulovirtoihin. Elämä tuntuu rakkaasta perheestä huolimatta merkityksettömältä, käsistä haipuvalta. Olisiko iltatähden yrittäminen vastaus tyhjyyteen? Vai voisiko Emiliasta todella olla oman näyttelyn pitäjäksi, kun siihen on aukeamassa mahdollisuus nuoruudenystävän vanavedessä? Mutta miten peittää kaikki aukot ansioluettelossa, miten myöntää kaikki se, mikä on valunut ohi käsien? Lucian päivänä, vuoden pimeimpänä aikana käännökset tuntuvat vihdoin mahdolliselta.

Ylioppilaaksi juuri valmistunut Katri elää puolestaan viimeistä "lapsuuden" kesää vanhoissa ympyröissä. Syksyllä on luvassa elämänmuutos: muutto pikkukaupungista Helsinkiin, opiskelemaan taidekouluun, jonne hän pääsi parhailla pisteillä. Poikaystävä on ehkä lupaava rokkikukko pikkukaupungissa, mutta kantaako se pidemmälle? Onko Katrista sittenkään vielä sitoutumaan, kun kaikki tuntuu nyt olevan omassa kädessä? Juhannuksen vietto vanhalla kaveriporukalla luisuu ilosta ja juhlinnasta vähitellen kohti karuja käänteitä.

Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä on tiivis, kahden tason romaani ihmisistä, jotka eivät halua olla tavallisia tai ainakaan tyytyä siihen, mitä jo on. Tarinassa kuplii muutoksen odottaminen ja toivominen, uskalluksen etsiminen ja itselleen tilan tekeminen. Etenkin Emilia on roolinsa vanki, pettynyt täyttymättä jääneisiin haaveisiinsa, ennen kaikkea itseensä. Katrille kaikki on vielä mahdollista, kunhan vain...

Heinänen kirjoittaa elämästä niin säröilevänä kuin se on. Hyvään ja onneen tulee kolhuja, kun ihminen ei osaa olla itsensä kanssa tasapainossa, suree menetettyä tai sitä mitä ei koskaan ollutkaan. Kelle tahansa on väistämättä merkittävä vaihe huomata, ettei ole elänyt sitä elämää jota halusi. Mitä silloin voi tehdä? Mihin uskallus riittää?

Romaanin kerronta on sujuvaa ja taidekokemusten ja -ajatusten kuvaus elävää. Jonkin vielä jäntevämmmän sävyn olisin toivonut siitä tavoittavani, sillä paikoin päähenkilöiden ajatukset ja keskustelut lipsuvat jaaritteluksi. Toisaalta jahkailustahan kirja kertookin: siitä, kun pitäisi uskaltaa, muuttaa, päättää, valita – ja entä kun ei pystykään tai ole siihen valmis.

Ja mitä sitten kun lopulta on.


Saku Heinänen: Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä
Ulkoasu: Saku Heinänen
Tammi 2018
252 s.

Kirjastosta. 

20. elokuuta 2018

Kettu, Koutaniemi & Seppälä: Fintiaanien mailla



Yhdysvalloissa Suurten järvien alueella elää vähemmistö, jota ei juuri tunneta. He ovat fintiaaneja, suomalaisten siirtolaisten ja ojibwa-intiaanien jälkeläisiä. Heidän elämäänsä Katja Kettu, Meeri Koutaniemi ja Maria Seppälä ovat kartoittaneet ja kuvanneet.

Suomalaiset siirtolaiset olivat omalla tavallaan pidettyjä 1800-luvun ja 1900-luvun alun siirtolaisaallossa, sillä heidän ajateltiin olevan kovia työntekijöitä, kylmää ja metsiä pelkäämättömiä. Mutta heidät tiedettiin myös viinaanmeneviksi ja toisinaan väkivaltaisiksikin, työväenaatteesta turhan helposti kiinnostuviksi. Yhteys luontoon oli vahva, ja sitä oli Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaiden helppo kunnioittaa. Ehkä he kokivat myös jonkinlaista yhteyttä karujen maiden suomalaisia kohtaan, jotka niin ikään tuntuivat olevan hieman syrjässä yhteiskunnan keskiöstä, useimmiten köyhiä ja vaatimattomiin oloihin pakon edessä tyytyviä.

Yhdyvaltojen alkuperäiskansojen kohtelu on kipeä ja suuri aihepiiri, jota amerikkalaiset itsekään eivät tunne erityisen hyvin. Ehkä nämä teemat ovat kotipesässä aina liian likaisia käsiteltäväksi, eihän Suomessakaan edelleenkään myönnetä kaikkia saamalaisia kohtaan tehtyjä alistavia ja halventavia toimenpiteitä – päin vastoin on ollut järkyttävää seurata, kuinka vaikkapa saamelaisaktivistit saavat vihaa niskaansa nostaessaan kansansa kohtelun esiin 2010-luvun lopun Suomessa. Paljon on vielä tehtävää ja opittavaa, se on varmaa.

Yhdysvalloissa on harjoitettu järjestelmällistä ja suunniteltua intiaanikansojen tuhoamista. Wounded Kneen verilöyly on ehkä konkreettisin suora toimenpide, mutta erilaiset lait, asetukset ja sopimukset sekä tavoitteellinen politiikka ovat olleet yhtä tehokkaita heikentäessään alkuperäiskansojen asemaa, elintilaa, terveyttä ja sosiaalista hyvinvointia. Reservaateissa elämiseen pakottaminen, lasten erottaminen vanhemmistaan ja elinolojen kaikkinainen kaventaminen ovat asioita, joilla on ollut merkittävä vaikutus Yhdysvaltojen intiaanien elämään – ja joita on ymmärrettävästi vaikeaa antaa anteeksi ja korjata. Alkuperäiskansoihin kuuluvien terveydentila, koulutustaso, työllisyystilanne, alkoholiongelmat ja varakkuus ovat kaikki keskimäärin hyvin kaukana muiden yhdysvaltalaisten tilanteesta. Esimerkiksi itsemurhatilastot ovat aivan toisista ulottuvuuksista.

Fintiaanien mailla on ansiokas tietokirja, joka kertoo aiheestaan sekä historiallista taustaa avaten että nykytilannetta kuvaten. Fintiaanit eivät ole mikään yhtenäinen heimo, eivätkä kaikki heistä juuri piittaa saamastaan määritelmästä. Moni tekee sinnikästä ja epäkiitollistakin työtä parantaakseen kansansa tilannetta: on pitkän tien kulkeneita, raitistuneita ja pelastuneita, paljon kokeneita – kuitenkin valmiita auttamaan muita. Teos esittelee tarkemmin joitakin fintiaaneja, kuten hyväksikäytettyjen intiaanilasten sijaiskotia pitävän pariskunnan Jim ja Rebecca Gawboyn ja hidasta ja uuvutavaa lääkärintyötä reservaatissa tekevän Arne Vainion. Henkilökuvien kautta fintiaanien elämä tulee käsinkosketeltavaksi ja heidän kohtaamansa ongelmat lähelle.

Vaikka Fintiaanien mailla on realistisuudessaan rujo ja välittämässään tiedossa ja viestissä taipumaton, toivottomuuteen ei vajota. Alkuperäiskansojen elämä ja reservaattien tarjoamat puitteet eivät ole kaksiset, mutta sinnikkyys ja ylpeys omasta taustasta auttavat ponnistamaan eteenpäin. Kirja kertoo kiehtovasti, kuinka alkuperäiskansojen kulttuuri elää eräänlaista nousukauttaan, kun vanhat tavat ja rituaalit palaavat osaksi ihmisten arkea ja juhlaa. Ennen kaikkea yhteys luontoon ja ympäristöön tuntuu olevan vahva pohja identiteetin vankistumiselle.

Monipuolinen, tyylikäs, uusia ajatuksia herättävä tietokirja, jonka ehdoton ansio on toimiva ja runsas kokonaisuus upeine kuvineen, selkeine teksteineen ja pienine tarinoineen. Tästä ei yleistajuinen tietokirjallisuus parane – en pysty keksimään, kelle tämä kirja ei voisi sopia. Itse aion hyödyntää siitä joitakin osia tulevilla historiantunneilla siirtolaisuudesta puhuessamme.


Katja Kettu, Meeri Koutaniemi & Maria Seppälä: Fintiaanien mailla
WSOY 2016
320 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Lukuisa, Kulttuuri kukoistaa, Unelmien aika, Lukupino, Mustetta paperilla, Lumiomena, Kirjojen keskellä, Kirjapolkuni

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Alkuperäiskansat osana kirjaa), Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama tietokirja), Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 8. Valokuvateos

18. elokuuta 2018

Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku



HSS Matilda on tähtienvälinen sukupolvialus, joka matkaa kohti iäisyyttä elinkelvottomaksi muuttuneelta Maapallolta. Alus on valtava, monikerroksinen ja omavarainen. Sisällä on ruoantuotantoon soveltuvia ympäristöjä, jopa ydinvoimalla toimiva oma aurinko.

Matildan matkustajat tai pikemminkin asukkaat elävät arkea päivästä toiseen. Jokaisella on paikkansa, hyvin tarkkaan määrätty sellainen, eikä elämä ole erityisen valoisaa kuin aluksen korkeimmilla kansilla, jotka ovat valkoisten hallussa. Valta on siis tiukasti jakautunut ja ennen kaikkea syntyperän ja ihonvärin perusteella.

Alempien kansien alistettujen työläisten joukossa elää myös Aster. Hänen äitinsä on kuollut pian lapsensa syntymän jälkeen, mutta ei Aster ole huolenpitoa vaille jäänyt. Aster on päässyt avaruuslaivan johtavan lääkärin, Kirurgiksi kutsutun Theon suojelukseen ja apulaiseksi. Koska alempien kansien väellä ei ole pääsyä parhaaseen tarjolla olevaan hoitoon, Aster toimii eräänlaisena kansanparantajana ja välskärinä niillä tiedoin ja taidoin, joita hän jatkuvasti kehittää. Aster on sulkeutunut, omassa maailmassaan viihtyvä ja sosiaalisuudesta uupuva ihminen, mutta kykenee hyvin tehokkaaseen toimintaan tarvittaessa. Hänen hyttitoverinsa ja lapsuudenystävänsä Giselle toimii sekä taisteluparina että luotettuna, vaikka onkin pahasti traumatisoitunut ja epävakaa omalta jaksamiseltaan.

Kun Matildan päällikkö kuolee salakavalaan sairauteen ja uusi Luutnantti astuu puikkoihin, alempien kansien elämä muuttuu yhä helvetillisemmäksi mielivallan ja väkivallan täyttämäksi taisteluksi. Aster ja Giselle koettavat selvittää, mitä merkittävää Asterin äiti sai selville juuri ennen kuolemaansa – se on selvästi jotain, jolla on olennainen merkitys Matildan matkaa ajatellen.

Rivers Solomonin Menneisyyden kaiku on kantaaottava, väkivaltainen ja lähes musertava scifitarina. Se nostaa esiin rotusorron, yhteiskuntaluokkien, vallan ja väkivallan tematiikkaa eikä juuri anna lukijalle armoa. Vaikka romaanin kuvaamaan sukupolvialuksen sisäinen järjestys on kahtiajakautunut ja asetelmallinen, Solomon kirjoittaa sen eläväksi ja herätteleväksi. Sävyt syvenevät monimutkaisten henkilöiden kautta: varsinaisia sankareita on vaikea löytää, mutta synkkä puoli on jokaisella.

Aster on päähenkilönä moniulotteinen ja jopa hankala. Hänestä on vaikea saada otetta, sillä hän ei sovi mihinkään muottiin – ja niin juuri on tarkoitettukin. Luonteeltaan hän on haastava mutta loputtoman kiehtova. Asterin ja muidenkin henkilöiden kautta Solomon käsittelee persoonallisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden monipuolisuutta heittäen yksioikoisuuden sivuun kuin mitään binääristä sukupuolijakoa ei koskaan olisi ollutkaan.

Solomon kirjoittaa vimmalla ja vauhdilla. Tarina ei etene suoran kronologisesti vaan jättää aukkoja. Sen tunnelma on karu, jotenkin metallinen. Matildan yhteiskunta toistaa Maapallolla vuosisatoja tehtyjä virheitä, sillä mitäpä ihminen menneestä oppisi tai edes haluaisi ymmärtää. Nujertamisen, alistamisen ja halveksunnan vastapainoksi kapina kytee. Pienikin kipinä riittää.


Rivers Solomon: Menneisyyden kaiku
Suomentaja: Einari Aaltonen
Like 2018
355 s., e-kirja
An Unkindness of Ghosts (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Lukuisa, Sivutiellä

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 24. Tieteis- eli scifikirjoihin kuuluva teos, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen – tai muunsukupuolisen – kirjoittama scifikirja), Yhdysvallat-lukuhaaste (Afroamerikkalaisen kirjailijan teos)

11. elokuuta 2018

Han Kang: Ihmisen teot



Ihmisen toiselle ihmiselle aiheuttamalla tuskalla ei tunnu maailmassa olevan rajaa. Sen saa jälleen huomata, kun lukee eteläkorealaisen Han Kangin romaania Ihmisen teot. Mosaiikkimaisen tarinan keskiössä on vuonna 1980 tapahtunut Gwangjun kansannousu, jonka sotilaat tukahduttivat raakaa väkivaltaa käyttäen. Näihin päiviin, niiden tapahtumiin ja niiden vuosikymmentenkin jälkeisiin seurauksiin Ihmisen teot paneutuu.

Romaani muodostuu erillisten ja erilaisia kerrontaratkaisuja käyttävien lukujen ympärille. Han Kang marssittaa näkyville nuoria, jotka lähtevät mukaan kansannousuun ehkä aivan edes sitä ymmärtämättä, niitä, jotka käsittelevät yhä kasvavia ruumiskasoja, niitä, joiden maallinen taival on jo päättynyt. Kansanousun jälkeisinä vuosina sen kokeneet muistavat yhä kidutusten ja kuulustelujen jäljet itsessään, kärsivät traumoista ja myös syyllisyydestä: joskus eloon jääminen tuntuu suuremmalta rangaistukselta kuin mieletön kuolema.

Ihmisen teot imee mukaansa alkusivuilta lähtien, mutta sen lukeminen on raskasta ja julmuuden vuoksi paikoin jopa vastentahtoista. Kirjailija ei edes mässäille kerronnallaan, kaikkea muuta, hän lähinnä toteaa ja raportoi, kuvaa tapahtumia ja ihmisen tekoja niin kuin ne pahimmillaan ovat. Ja silti huomaan, etten ennakkotiedoistani huolimatta ole ollut valmis kohtaamaan aivan kaikkea niin varoittamatta.

Han Kangin kirjoittama tarina pohjautuu monelta osin tositapahtumiin. Se saa miettimään, mistä valta rakentuu, millaisin elementein se muodostuu ja millaisin teoin siitä pidetään kiinni. Valta ei tule annettuna, se on otettava, ja siitä kiinnipitämisestä voikin tulla kaikkea muuta tärkeämpää. Sodan mekanismit ovat minulle paljon ymmärrettävämpiä verrattuna valtaan, jonka voima käännetään kohti omaa kansaa, oman kansan vaientamista, suitsimista ja tuhoamista.

Ihmisen teot on kerronnaltaan monivivahteinen, sisällöltään raaka ja tunnelmaltaan hyytävä romaani. Se vaatii ja pakottaa, eikä tarjoa lohtua. Viimeisen pisteen jälkeen olo on turta.


Han Kang: Ihmisen teot
Englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2018
231 s.
소년이 온다 (2014)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Tekstiluola, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Nannan kirjakimara, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Kosminen K, Lukuisa, Mustetta paperilla, Lady Dandy -kulttuuriblogi, Luetut, lukemattomat, Kirjamies, Maaginen realismi...         

5. elokuuta 2018

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia



Bekim on kosovolaisen maahanmuuttajaperheen poika, jonka aikuistuminen tuntuu kipeältä. Hän etsii itseään ja olemistaan yliopiston luennoilta, chateista ja rajuista irtosuhteista. Lopulta Bekim päättää ostaa itselleen boakäärmeen, vaikkei edes pidä käärmeistä. Vapaana asunnossa liikkuva matelija saa kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla Bekimin päähän ryhtiä. Toinen merkittävä kohtaaminen tapahtuu yökerhossa, kun Bekim tutustuu omapäiseen, tylyyn mutta todella kiehtovaan kissaan. Ennen kuin huomaakaan, Bekim huomaa elävänsä sekä kissan että käärmeen kanssa. Kaikkea muuta kuin hän joskus kuvitteli.

Bekimin äiti Emine on puolestaan tehnyt elämässään aina niin kuin kunnon kosovalaiselta albaanitytöltä odotetaan. Hän ei tavoitellut suuria, ei pyrkinyt eteenpäin eikä oikeastaan minnekään. Hän meni naimisiin ensimmäisen isänsä sopivaksi katsoman kosijan, komean Bajramin kanssa ja ajatteli tekevänsä siinä juuri niin kuin kuuluu. Mistä Emine olisi voinut tietää, että kotimaa ympärillä sortuu samaa tahtia kuin haaveet onnellisesta avioliitosta? Eminen ja Bajramin perhe muuttaa pois sodan jaloista kaukaiseen ja kylmään Suomeen, jossa maahanmuuttajien elämä ei ole herkkua. Vaikeinta sopeutuminen tuntuu olevan Bajramille, jonka ei ole aiemmin tarvinnut sopeutua mihinkään, sillä muut ovat tehneet hänen käskyjensä mukaan.

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti ilmestymisvuonnaan 2014 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja on kerännyt kuluneiden neljän vuoden aikana paljon lukijoita ja kehuvia kritiikkejä ja arvioita. Kirjan käännösoikeudet on myyty useisiin maihin ja käännöksiä on jo ilmestynyt kahdeksalla kielellä. Tarina on tulossa tänä syksynä Kansallisteatterin näyttämölle Johanna Freundlichin ohjauksena.

Suuri suomalainen menestystarina? Ehdottomasti. Taitava esikoisromaani? Kyllä.

Kissani Jugoslavia on villi, persoonallinen ja jäntevä romaani. Sen kertojaäänet ovat vahvoja: vuorotellen 2010-luvun nuori mies, joka etsii itseään itseään satuttaen, vuorotellen Titon Jugoslaviassa varttunut, perinteiden sitoma nuori nainen, josta kasvaa vuosien myötä itsensäkin vahvuudellaan yllättävä, sopeutumiskykyinen nainen.

Miljöön rakentamisessa Statovci on taitava. Helsinki kovana ja kylmänä, Kosovon maaseutu sellaisena kuin sitä aina on eletty. Perinteiden paino on tarinassa vahva, tukahduttavakin, ja sitä vastaan pyristely tuntuu lähtökohtaisesti mahdottomalta, mutta sinnikkyydellä selviytyy. Ulkopuolisuuden tunne välittyy vahvana etenkin Bekimistä, mutta myös Eminestä. Miten elää, jos ei ole missään kotonaan, jos ei missään tunne itseään tervetulleeksi ja rakastetuksi?

Romaanilla on suuret vahvuutensa, joita ei voi kiistää. Jokin piti minua silti etäällä Kissani Jugoslavian maailmasta, ei aivan antanut upota mukaansa. Kirja on kova ja karu, pohjavireeltään synkkä. Sen pinnan alla liikkuu paljon muutakin kuin kuristajakäärmeitä ja narsistisia kissoja, mutta ikään kuin se liike ei olisi ollut minua varten. Statovcin kirjoittaman tarinan ei toki tarvitsekaan olla minun, kaikkea muuta. Sillä on ehdoton oikeutensa olla sellainen kuin se on, ääni jollekin, jota en koskaan voi täysin ymmärtää.


Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Ulkoasu: ?
Otava 2014
286 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Luettua elämää, Kannesta kanteen, Reader, why did I marry him?, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Tuntematon lukija, Mitä luimme kerran

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

4. elokuuta 2018

YA-lukuhaaste valmis ja paketissa!




Sivujen välissä -blogin mainio YA-lukuhaaste on tullut päätökseensä 1.8. Kiitos mainiosta haasteesta, YA-kirjallisuuden lukeminen on mieluisaa ja bingojen bongaaminen toi siihen hauskan lisän.

Luin haasteen aikana yhteensä 18 siihen sopivaa kirjaa ja sain aikaiseksi kaksi bingoa. Huraa!

Mitä luin?

11 kirjoista oli kotimaisia, viisi jenkkituotantoa, yksi irlantilais-yhdysvaltalainen ja yksi Briteistä. Yhden kirjan luin englanniksi, loput suomeksi. Kuusitoista kirjoista oli naisten kirjoittamia ja kaksi miesten. Peräti kahdeksan kirjoista oli aivan tuoreita, tämän vuoden aikana julkaistuja, ja kuusi oli viime vuodelta. Yksi olennainen syy vahvalle uutuuspainotukselle oli toukokuun lopussa päättynyt projektityöni kirjastossa, johon kuului olennaisesti kirjavinkkausten vetäminen teineille.

Sarjoja sisältyi luettuihin useampia joko kokonaan tai osittain. Sini Helmisen Väkiveriset-sarjan ahmin kokonaan, ja toivottavasti pian pääsen lukemaan neljännenkin osan. Se kuului parhaisiin haasteen tarjoamiin lukukokemuksiin, samoin kuin Sarah Crossanin Yksi, Nina LaCourin Välimatkoja ja Holly Bournen What's a Girl Gotta Do?.

Pettymys oli Bianca Turetskyn höpsö Muotimatkaaja Titanicin kannella, jonka hyväksyminen haasteeseen oli siinä ja kintaalla. Sen verran lapsellisesta tarinasta on kyse.

Kaikkia muita lukemiani kirjoja suosittelen sen sijaan lämmöllä! Kuten luonnollisesti ylipäänsä nuorten aikuisten kirjallisuutta.

Tässä vielä lista ja linkit haasteen kirjoista:

K. K. AlongiAnsassa (Otava 2017) – Kirjassa useampi kertoja
K. K. AlongiPakenijat (Otava 2018) – Julkaistu vuonna 2018
Maria AutioLohikäärmekesä (Karisto 2018) – Kirja ei kuulu sarjaan
Holly BourneWhat's a Girl Gotta Do? (Usborne 2016) – Englanninkielinen kirja
Sarah CrossanYksi (S&S 2018) – Kirjassa naiskertoja
John GreenKilpikonnan kuorella (WSOY 2017) – Kirja käsittelee mielenterveyttä
Sanna HeinonenNoland (WSOY 2017) – Kirjassa on hahmo eri kulttuurista kuin sinä
Sini HelminenKaarnan kätkössä (Myllylahti 2017) – Fantasia
Sini HelminenKiven sisässä (Myllylahti 2017) – Urbaani fantasia
Sini HelminenVeden vallassa (Myllylahti 2018) – Kirja, jonka voit lukea päivässä
Nelli HietalaMiia Martikaisen kärsimysviikko (Karisto 2016) – Lyhyt kirja
Nina LaCourVälimatkoja (Karisto 2018) – Kirja käsittelee LGBTQ-aihetta
Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (WSOY 2018) – Kirjassa on kaunis kansi
Katharine McGeeTuhat kerrosta – Pudotus (Otava 2016) – Sinua kiinnostava aika/paikka
Katharine McGeeTuhat kerrosta – Huipulla (Otava 2018) – Jatko-osa sarjaan
Anne SalovaaraAfroditen askelin (Nordbooks 2017) – Suomalainen kirjailija
Bianca TuretskyMuotimatkaaja Titanicin kannella (WSOY 2011) – Kirja tapahtuu ennen vuotta 1918
Anders Vacklin & Aki ParhamaaBeta. Sensored Reality 1 (Tammi 2018) – Kirja, jota et muuten lukisi

30. heinäkuuta 2018

George Saunders: Lincoln bardossa



George Saundersin ensimmäinen romaani Lincoln bardossa palkittiin viime vuonna Man Booker Prizella. Kyse on sirpalemaisesta kollaasiromaanista, joka koostuu eri kertojaäänien lyhyiksi ja lyhyehköiksi pätkiksi suikaloiduista puheenvuoroista. Rakenne on mielenkiintoinen ja nopealukuisuudestaan huolimatta jollain tapaa raskas.

Ydintarina kertoo Yhdysvaltojen presidenttiä Abraham Lincolnia kesken sisällissodan kohdanneesta henkilökohtaisesta tragediasta. Hänen poikansa Willie vilustuu ja hoidosta huolimatta kuolee tautiin. Isku on kova vanhemmille, ja vaikka Lincoln tekee koko ajan tuhansien ihmisten elämään ja kuolemaan vaikuttavia päätöksiä, oman pojan kuolemasta hän ei tahdo toeta. Lincoln vierailee hautausmaalla poikansa kryptassa pitääkseen tätä vielä hetken sylissään.

Vähänpä presidentti kuitenkaan kuolemasta tietää. Willie on useiden muiden kuolleiden henkien kanssa siirtynyt elämän ja kuoleman välitilaan, buddhalaisittain bardoon. Henget ovat läsnä, mutteivät kuitenkaan ole. He eivät ole aineellisia, mutta kullakin on olomuodossaan yhä jotakin olennaista muistuttamassa omasta elämästä – ja ehkä kuolemastakin. Kuolema tosin on bardossa tabu.

Yhden yön aikana saadaan kokea useiden kiehtovien persoonien ääni ja tarina. On ylhäisön edustajia ja köyhälistöä, orjia ja isäntiä, miehiä ja naisia, pastori ja pikkurikollisia. Kaikille yhteistä on kuitenkin vimmattu halu pitää kiinni siitä, mikä vielä on jäljellä elämäksi sanotusta ilmiökokonaisuudesta. Jossain vaiheessa on kuitenkin aika päästä irti ja siirtyä eteenpäin, niin paljon kuin se pelottaakin.

Lincoln bardossa on ehdottomasti kokeellinen romaani. Sen muotoon ja rakenteeseen kestää tottua, mutta sen rytmi on antoisa. Saunders yhdistelee ja historiankirjoituksen keinoja ja muistamisen kerrontaa kutkuttelevalla tavalla ja saa kiinnittämään huomion kerronnan ristiriitoihin. Osa tekstikatkelmista on oikeista historiallisista dokumenteista, osa on kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Tehokkailla ja yksinkertaisilla keinoilla Saunders näyttää, miten erilaisia tulkintoja ja kerronnan tapoja historiaan ja sen kerroksiin väistämättä jää.

Vaikka bardossa oleskelevat henget ovat monella tapaa äärimmilleen pingottuneita, heissä on silti vielä ripaus ihmisyyttä. Lincoln bardossa poikkeaa virkistävällä tavalla Saundersilta aiemmin lukemastani lyhytproosasta, josta olen pitänyt aivan tolkuttoman paljon (Joulukuun kymmenes, Sotapuiston perikato). Taivun edelleen novellien puoleen, mutta tämä teos osoittaa, että Saundersilla on annettavaa myös pitkälle proosalle. Jään kiinnostuneena odottamaan jatkoa.


George Saunders: Lincoln bardossa
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2018
415 s.
Lincoln in the Bardo (2017)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Luetut, lukemattomatTekstiluola, Sanoissa ja sivuilla, Kirjojen keskellä, Piippuhyllyllä, Kirsin Book Club, Opus eka    

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Kirja poliitikosta)

29. heinäkuuta 2018

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville



Lopultakin luin kirjan, jolla saan kuitattua hankalat kohdat Helmet-lukuhaasteessa ja Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteessa, nimittäin "Haluaisit olla kirjan päähenkilö" ja "Et olisi halunnut erota kirjan päähenkilöstä". Jotenkin luen kai pääsääntöisesti kirjoja, joiden henkilöissä ei ole sellaisia määrääviä ominaisuuksia, joiden perään haikailen tai joihin en kyllästy. Tai sitten olen näissä seikoissa nirso.

Yhdysvaltalaisen Mary Ann Shafferin (1934–2008) luoma ja hänen sisarentyttärensä Annie Barrowsin viimeistelemä Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on täydellistä (kesä)lomaluettavaa. Se on kirjeromaani, joka sijoittuu vuoteen 1946 ja Isoon-Britanniaan, pääosin Guernseyn saarelle, joka kuuluu Kanaalisaariin. Lontoolainen kirjailija Juliet Ashton on jumissa uuden kirjansa kanssa, ehkä vähän elämänsäkin, kun hän saa yllättäen kirjeen Guerneysta Dawsey Adamsilta. Dawsey on saanut käsiinsä kirjan, joka on kuulunut Julietille ja pyytää tältä palvelusta. Samalla Dawsey onnistuu koukuttamaan Julietin Guernseyn maailmaan: Kanaalisaaret olivat toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittäminä, ja sota-ajasta on paljon kerrottavaa. Juliet päättää matkustaa saarelle.

Guerneyssa Julietia odottaa yhteisö, jonka jäsenissä on ammennettavaa vaikka romaanisarjaan. Ihmiset ovat erikoisia, tavallisia, yksinäisiä, seurallisia, iloisia, surullisia, sivistyneitä, vihaisia, menetyksen kokeneita ja sodasta jo vähitellen toipuneita. Juliet tutustuu ihmisiin, joilla on kaikilla oma näkemyksensä ja omat muistonsa sodasta – kaikkiin se on jättänyt jonkinlaisen jäljen.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on romaani, joka onnistuu yhdistämään raskaan aiheen ja kevyen, mutta kerronnallisesti vakuuttavan tarinan. Koko romaani perustuu siis kirjeille, joita eri ihmiset lähettävät toisilleen. Osa on pitkiä ja vakavia, osa leikitteleviä, osa sähkösanomia ja viestilappuja. Kommunikointi kulkee suunnasta toiseen ja sanomisen tapa tietenkin muuttuu, kun kirjoitetaan tuntemattomalle tai omalle heilalle. Henkilöitä on paljon, ehkä hitusen liikaa makuuni, sillä ajoittain joutuu tarkistamaan, kuka kukin on.

Kiinnostavaa on myös, kuinka kirja onnistuu kertomaan ihmisistä, jotka eivät itse pääse kirjeissä ääneen. Keskeisin on nuori nainen Elizabeth, joka on joutunut sodan aikana saarelta saksalaisten vankileirille. Elizabeth on selvästi eräänlainen saaren sielu, vaikkeivät kaikki häntä ja hänen tekojaan hyväksykään. Juliet löytää Elizabethista sukulaissielun, mikä vahvistaa hänen kiintymystään Guernseyn saareen ja sen ihmisiin. Samalla lukija huomaa kaipaavansa jostain syystä aivan tolkuttomasti samoilemaan samoihin maisemiin noille sangen tuntemattomille saarille.

Ja vaikka olennainen teema onkin sota-aika ja siinä selviäminen (ja ennen kaikkea sen reflektointi sodan jo päätyttyä), tilaa on myös ihmissuhteille, romantiikanpoikasille, kasvamiselle ja isoille valinnoille ja elämänmuutoksille. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville jättää lämpimän, hyvän mielen, jossa on kuitenkin oiva ripaus terävyyttä. Perunankuoripaistos on sopivan tymäkkä sivumaku, joka taittaa sokerisimman kärjen tarinalta – sellaiseenkin kun olisi hyvin voitu näiden ainesten äärellä päätyä.


Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta
Otava 2010
301 s.
The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society (2008)

Omasta hyllystä.


Toisaalla muun muassa: Kirjan pauloissa, Amman lukuhetki, Lukuisa, Luetut, lukemattomat, Kannesta kanteen, Ei vain mustaa valkoisella     

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste (Aiheena sota, jossa Yhdysvallat on ollut osallisena), Helmet-haasteen kohta 48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 18. Kirja, jonka päähenkilöstä et olisi halunnut erota