Kierot ihmissuhteet vapauttavat tai tukahduttavat

Noin lähtökohtaisesti ihmissuhteet ovat kirjallisuudessa suurta mannaa minulle. Mitä kierompia ja kompleksisempia, sen parempi. Niistä syntyvä jännite ilahduttaa, viihdyttää ja kavahduttaa.

Joskus käy kuitenkin niin, että vahvoista lähtökohdista huolimatta ihmissuhdesoppa ei sytytä, ei tiivisty eikä pidä otteessaan. Jokin sysii vastaan, pitää etäällä, ärsyttääkin.

Luin kesäkuussa kaksi ihmissuhteiden ympärille rakentuvaa tiivistä romaania, jotka eivät lopulta antaneet niin paljon kuin toivoin. Niillä oli hetkensä, ehdottomasti, mutta kokonaisuus jäi kaipaamaan jotakin olennaista.

Joel Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon tiivistää alle kahteensataan sivuun erään avioliiton tarinan. Kyse on suhteesta, jossa on paljon enemmän virtauksia ja voimakenttiä kuin päällepäin uskoisi.

Lilian ja Klaus ovat menneet vasta naimisiin ja muuttavat upeaan taloon meren rannalle. Lilian on kääntäjä, Klaus puolestaan arkkitehti. Lapsia heillä ei vielä ole, eikä ehkä tulekaan. Molemmat ovat mukavuudenhaluisia, omalla tavallaan kunnianhimoisia.

Naapurin boheemi pariskunta Emma ja Jimi tarjoavat peilauspintaa huomattavasti keskiluokkaisemmille Lilianille ja Klausille. Salaisuuksia on kaikilla, sen voi arvata. Mutta entä jos oma rooli onkin vain peiteltyä totuutta? Jos oikeasti haluaisi olla joku muu jossain muualla, ehkä onkin?

Joel Haahtela on mestari ilmaisemaan tiiviisti isoja asioita, suuria tunteita, hetkiä ja oivalluksia. Jokin minua silti hiertää, liekö se tietynlainen asetelmallisuus, loppuun asti hiottu tyyli. Naiset katsovat vastavaloon etenee rivi riviltä hienovaraisena, tyylikkäänä tarinana, joka nojaa pitkälti dialogiin.

Ajankuvana on 1970-luvun alku, tarinan alussa vielä tarkemmin vuosi 1972 ja Münchenin olympialaiset. Joko huomiokyvyssäni on vikaa tai sitten ajankuva ei aivan aukea ennen ilmiselviä vihjeitä, sillä pitkään meni, ennen kuin sijoitin tarinaa tarkemmin ajallisesti mihinkään muualle kuin omaan kirjoitusaikaansa aivan 2000-luvun alkuun. Ehkä pidin henkilöitä ja heidän suhteitaan mielessäni liian moderneina, jotta ne olisivat voineet olla yli neljänkymmenen vuoden takaa, mutta siinä saatoin itse kompuroida omaan nokkeluuteeni.

Naiset katsovat vastavaloon on tiivis mutta kaikkea muuta kuin raskas romaani. Se vihjaa paljon, mutta jättää vielä enemmän lukijan tulkittavaksi. Henkilöihin ei kiinny, heidän sisäinen maailmansa on pikemminkin yhdentekevä. Jokin olennainen tekijä, joka nitoisi tarinan kiinni todellisuuteen, jää puuttumaan.


Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon
Otava 2001
199 s.

Omasta hyllystä.

__________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Ullan luetut kirjat, Luettua elämää, Oksan hyllyltä    

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 53. Kirja, jossa juhlitaan.

Synnøve Søe (1962–2018) oli tanskalainen journalisti ja kirjailija, jonka omaelämäkerrallinen esikoisteos Isä! kohahdutti ilmestymisensä aikoihin 1980-luvun lopussa. Romaani on karu lapsuuskuvaus, jossa vanhempien idealismi ja hedonismi vie pohjan lasten turvalliselta ja vakaalta kasvulta.

Søen vanhemmat erosivat, kun hän oli vielä pieni. Isä perusti pian uuden perheen, äiti puolestaan innostui yhä syvemmin erilaisissa tiiviissä yhteisöissä ja kommuuneissa elämisestä. Tarinan päähenkilö on sen kertomisen aikaan jo nuori nainen omissa ihmissuhteissaan, joissa voisi olla huomattavasti parantamisen varaa. Hän alkaa muistaa yhä selvemmin, millainen lapsuus oli ja minne kaikkialle hän joutui vanhempiensa toiveiden, tavoitteiden ja tekojen vuoksi.

Päähenkilö ja hänen pikkusiskonsa asuvat vuorotellen molempien vanhempien luona hyvin erilaisissa olosuhteissa. Isän uuden perheen luona he ovat tunkeilijoita, ulkopuolisia, joita edes oma isä ei kaipaa. Hän keskittyy uraansa merkittävänä journalistina. Äiti on puolestaan itse lähes holhouksen tarpeessa, niin utopistisia hänen ajatuksensa ja asenteensa ovat.

Kummassakaan kodissa lapset eivät saa osakseen huolenpitoa, kiintymystä tai rakkautta. On kuin he olisivat pakollinen paha, se ylimääräinen kerros, jota ei saa pyyhittyä pois vaikka haluaisi.

Isä! on surullista ja ahdistavaa luettavaa. Se on malliesimerkki pieleen menevästä lapsuudesta ja sen vaikutuksesta ihmisen aikuisuuteen ja tunne-elämään. Søe ryöpyttää vanhempiensa tekemiä valintoja armotta, ja on helppoa ymmärtää, miksi kirja on aikanaan aiheuttanut kohinaa. Vimmainen tyyli korostaa teeman karuutta, mutta samalla potkii vastaan. Kirjan loppupuolella, kun päähenkilö kuvaa aikaa sisäoppilaitoksessa, tarinan jännite hajoaa, kun tapahtumat lähtevät niin villeille kierroksille, ettei mukana enää tahdo pysyä. Liika on liikaa, etenkin vain puolitoistasataa sivua pitkässä kirjassa.


Synnøve Søe: Isä!
Suomentaja: Annika Idström
WSOY 1991
148 s.
Fars (1989)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti (ostin kirjan Kirjamessuilta antikvariaattiosaston alelaarista siitä mitään tietämättä).