21. syyskuuta 2018

Maarit Verronen: Hiljaiset joet



Maailma loppuu, oletko valmis? Minä en ainakaan ole.

Maarit Verrosen Hiljaiset joet -scifiromaanin päähenkilö Lia sen sijaan tuntuu olevan. Ainakaan hän ei asetu ehdottomaan vastarintaan väistämätöntä vastaan, kun sen lopulta sisäistää. Hän on hieman aiemmin löytänyt joenvarresta viisi pakolaislasta ja tarjonnut näille suojaa ja turvaa, vaikkei hänellä itselläänkään ole ylenpalttisesti mitään. Lapset ovat tulleet Lian asuinmaan naapurista, diktatuurivaltiosta, jossa kansalaisia teloitetaan ja sorretaan estoitta.

Vähitellen maailma ympärillä alkaa järistä pois paikoiltaan. Jonkinlainen kosminen ryppy tai kupru aiheuttaa maapallolle totaalisen tuhon. Maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset ja sään ääri-ilmiöt lisääntyvät ensin hitaammin, sitten tuhoavalla voimalla. Vain pieni valikoitu joukko pääsee turvaan, Lia ja lapset porukan jatkona. Mutta turvan olemuskin on muuttuva, ja yhä pienemmäksi käyvä selviytyneiden joukko joutuu yhä tukalampaan tilanteeseen.

Kaiken tämän Lia kertoo toteavalla, raportoivalla tyylillä. Henkilönä hän on tasainen ja rauhallinen, jopa järkyttävien tapahtumien äärellä. Verronen kirjoittaa tarinaansa huolellisesti ja tunnelmaa vähitellen nostattaen. Kaikkea ei avata kokonaan, lukija saa itse pohtia, arvailla ja tulkita. Millainen on maailma, jonka avaruus ympärillä tuhoaa? Ei selvästikään paikka, jonka arvon voisi sellaisenaan laskea korkealle. Epätasa-arvo ja vallan väärinkäyttö ovat vallinneet jo pitkään, eikä väistämätön tuho todellakaan muuta tilannetta oikeudenmukaisemmaksi.

Hiljaiset joet kertoo tilanteesta, johon emme halua joutua. Se saa miettimään, millainen ero on itse tehdyillä ja omasta toiminnasta riippumattomilla päätöksillä. Vaikka romaanissa maailmaa ei voi pelastaa ihmisen teoin, uuden maailman rakentamisessa inhimillistä aspektia tarvitaan. Ahdistavuudestaan huolimatta Hiljaiset joet on antoisa, eheä ja vahva lukuelämys.


Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Ulkoasu: Jonna Nisu
Aviador 2018
177 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Hemulin kirjahylly

13. syyskuuta 2018

Alison Bechdel: Äideistä parhain – Koominen draama



Alison Bechdel kolahti minuun kunnolla luettuani hänen isäsuhdettaan käsittelevän sarjakuvaromaanin Hautuukoti. Ei siis ollut lainkaan hankalaa hankkia luettavaksi sen seuraajaa, puolestaan Bechdelin äitisuhteeseen pureutuvaa, niin ikään omaelämäkerrallista sarjakuvaromaania Äideistä parhain – Koominen draama.

Äideistä parhain porhaltaa suoraan syviin vesiin. Bechdel kuvaa pitkällistä prosessiaan psykoterapiassa, suhdettaan eri terapeutteihin, oman aikuiselämänsä muutoksia ja kipukohtia ja kaiken taustalla äitiään. Bechdelin äiti on kiehtova hahmo: äitinä varmasti raskas ja haastava mutta omana itsenään, erillisenä henkilönä salaisuuksia ja vähitellen aukeavia kerroksia päällään kantava ihminen, jonka elämästä ei tullut sitä, mitä hän halusi vaan kaikkea muuta.

Bechdel piirtää ja kirjoittaa tarkkaa, tiuhaa tarinaa. Sen lukeminen vaatii keskittymistä ja paneutumista, paikoin se uuvuttaa tietomäärällään ja koko ajan painavalla aiheellaan. Tarina on samaan aikaan äärimmäisen itsekeskeinen ja kuitenkin yleisen tuntuinen. Bechdel tekee laajoja viittauksia psykoanalyysin tutkimukseen ja klassikoihin, vanhemmuuteen ja äitiyteen liittyviin tietoihin ja kokonaisuuksiin. Samalla hän pyöriskelee oman napansa ja oman lapsuutensa ja äitisuhteensä ympärillä niin tiukasti, ettei lukijakaan meinaa saada henkeä – kuinka hän itse sitten.

Piirrostyyli on tarkka ja elävä. Värisävyt ovat hillittyjä: mustaa, valkoista, harmaata, punertavaa. Ihmishahmot ovat ilmeikkäitä ja realistisia, ruutujen kokoa ja asettelua hyödynnetään eri tavoin. Teksti on painavaa ja tilaavievää, ja se tämän sarjakuvaromaanin ydin onkin.

Äideistä parhain saa väistämättä vertaamaan omaa äitisuhdettaan Bechdelin kuvaamaan. Vaikka on selvää, ettei Bechdel ole elänyt "tavallisessa" perheessä (mikä perhe on edes tavallinen?), monessa kohdassa saa kiinni hänen tuntemuksistaan ja ajatuksistaan: epävarmuudesta, pyrkimyksestä miellyttää ja samaan aikaan tempoilla erilleen, hyväksynnän kaipuusta. Siinä mielessä on onnekasta, että Bechdel on päässyt työstämään niitä ammattiavun kanssa – se on varmasti tullut tarpeeseen.



Alison Bechdel: Äideistä parhain – Koominen draama
Suomentaja: Anu Turunen
Like 2012
290 s.
Are You My Mother? : A Comic Drama (2012)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Kujerruksia, Kirjavinkit, Kirjanurkkaus, Kirjavaras Rere, Savannilla, Kirjojen keskellä

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Helmet-haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani, Yhdysvallat-lukuhaaste

11. syyskuuta 2018

Leïla Slimani: Kehtolaulu



Leïla Slimanin Kehtolaulu on hyytävän lakoninen kuvaus raa'asta veriteosta ja siihen johtaneista tapahtumista. Sen keskipisteessä on pariisilainen Massén perhe: äiti Myriam, isä Paul, esikoinen Mila ja kuopus Adam. Vaikka Paul ja Myriam ovat toivoneet ja halunneet lapsia ja vaikka onni heidän saamisestaan on suuri, ei maidontuoksuinen kotirouvaelämä puhuttele juristin koulutuksen saanutta Myriamia lainkaan niin paljon kuin hän etukäteen ajatteli. Työelämä houkuttaa leikkipuiston laitaa enemmän, ja vaikka se tietää lovea perheen tuloihin, Massét päättävät palkata lastenhoitajan.

Vaan mistä löytää sopiva? Joku joka ei ole paperiton, ei liian tuore siirtolainen, joka on luotettava, valpas, äidillinen? Myriam ja Paul aloittavat projektin, joka vie heiltä aikaa ja vaivaa, mutta jonka palkinto tuntuu lopulta kohtuuttoman hyvältä: Louise on kaikkea mitä he ovat toivoneet ja vielä enemmän. Louise on täydellinen. Piparkakkukauluksessaan, hameessaan, moitteettomassa olemuksessaan, ainaisessa valmiudessaan hän on epätodellisen mahtava.

Koska jo kirjan alussa käy selväksi, että lastenhoitaja on murhannut hänen vastuulleen jätetyt lapset raa'asti, se ei ole juonipaljastus vaan olennainen tekijä kirjaa pohtiessa. Kehtolaulu on luokiteltavissa jännityskirjaksi ja trilleriksi, mutta sen jännite ei muodostu rikoksen ratkaisemisesta vaan asioista, jotka johtavat siihen. Ne ovat monimutkaisia ja samalla aivan yksinkertaisia – asioita, joista voi syyttää niin yhteiskuntaa kuin yksilöäkin.

Louisen hahmo on piinaavan kiehtova, ja hän pysyy arvoituksena, vaikka hieman tilannetta ja Pandoran lipasta avataankin lukijalle. Slimani kuvaa ihmismielen paatuneisuutta ja sen saamia kolhuja koruttomasti ja todeten. Köyhyys, osattomuus, rakkaudetta ja läheisyyttä jääminen, oman paikan löytämisen mahdottomuus... siinä on jo melkoinen liuta tekijöitä, jotka saavat vahvemmankin taittumaan, saati sellaisen, joka on jo muutenkin painettu maahan.

Kehtolaulu mäjäyttää raa'an henkirikoksen suoraan lukijan kasvoille, mutta kokonaisuutena se käsittelee laajemminkin yhteiskunnan natisevia rattaita: siirtolaisuutta ja maahanmuuttajien hyväksikäyttöä työmarkkinoilla ja muutenkin, köyhyyttä ja sen sitovuutta, äitiyden ja työelämän yhdistämisen vaikeutta, perheen rooleja ja yksilöä kohtaan esitettyjä valtavia odotuksia. Kaikki tämä käsitellään tyyneydellä ja pienin elein, vain reilussa 200 sivussa. Tyylikäs, jopa elegantti kokonaisuus, joka pysyy kuitenkin tietyllä tavalla etäällä, mutta saa miettimään ihmismielen monimutkaisuutta usemmalta kantilta.


Leïla Slimani: Kehtolaulu
Suomentaja: Lotta Toivanen
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2018
237 s.
Chanson douce (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kartanon kruunaamaton lukija, Kirjasähkökäyrä, Kirjarouvan elämää

9. syyskuuta 2018

Prinsessoja ja astronautteja -haasteen koontia




Bookishteaparty-blogin mainio Prinsessoja ja astronautteja-haaste alkoi puoli vuotta sitten kansainvälisenä naisten päivänä ja päättyi virallisesti eilen. Haasteen tarkoituksena oli "innostaa tarttumaan sellaisiin kirjoihin, joihin emme tartu niin usein, nostaa sellaisia tekijöitä esille, jotka sitä enemmän ansaitsisivat" ja korostaa etenkin naistekijöiden (ja itse tulkitsin, että myös muunsukupuolisten) teoksia.

Luin puolen vuoden aikana yhteensä 12 haasteen kategorioihin sopivaa kirjaa. 

Dekkareita olivat Melba Escobarin Kauneussalonki ja Eva Frantzin Sininen huvila. Hyviä molemmat, mutta etenkin Escobarin julma kuvaus Kolumbiasta iski.

Tietokirjoja luin vain yhden, mutta sitäkin paremman: Katja Ketun, Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän Fintiaanien mailla on aivan erinomainen kirja, jota suosittelen ihan ehdottomasti kelle vain luettavaksi.

Sarjakuvapuolelta mukaan pääsivät oivat Reetta Laitisen (toim.) Sisaret 1918 ja Johanna Rojolan (toim.) Suffragettien city

Scifi-/fantasiakirjoja osui kohdalle tällä kertaa eniten:

Sini HelminenKaarnan kätkössä
Sini HelminenKiven sisässä
Sini HelminenVeden vallassa
Rivers SolomonMenneisyyden kaiku
Jessica TownsendNevermoor – Morriganin koetukset
Katja TörmänenKarhun morsian
Helena WarisVuori

Näistä etenkin Solomonin Menneisyyden kaiku on kirja, jonka muistan pitkään. Lue se!

Kiitos Katrille haasteesta!

8. syyskuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu



Sisko Savonlahden juuri ilmestynyt esikoisteos Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kertoo 30+-elämästä Helsingissä. "Jaahas", siellä sanotaan. "Mitäs sitten?"

Se elämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin jatkuvaa skumppaa ja humppaa, menestystä ja kimalletta. Päähenkilön ja minäkertojan sinnikäs tavoite on saada kiinni jostain, minkä yllättävä ero, pätkätyöt ja koko ajan vähissä olevat rahat särkevät.

Romaani etenee päiväkirjamaisena ja raportoivana. Minäkertoja etenee jos nyt ei elämässä varsinaisesti niin ainakin päivästä toiseen. Jotenkin. Vaikka sitten parvekkeella maaten ja käsi sipsipussissa. Hän tekee tiliä menneestä ja tulevastakin, kohtaa ystäviään, mätsää Tinderissä tai sitten ei, tekee työtä tai sitten ei, toivoo vain. Hän on toimittaja, mutta saa vain haaveilla vakituisesta työstä ja palkasta, vakituiset friikkukeikatkin tulevat ja menevät niin kuin mielialat.

Savonlahden kerronta on nokkelaa ja itseironista. Päähenkilöllä on hyviä palikoita rakentaa elämäänsä ja kyllä hän sen tiedostaa, mutta samalla on paljon sellaisia voimia, joihin ei itse voi vaikuttaa. Kuten nyt oman pääkopan toiminta noin ensialkuun, saati sitten yhteiskunnan ja ympäristön asettamat paineet ja oletukset, joita jokainen 30 vuotta mittariinsa saavuttanut kohtaa, halusi tai ei – ja huomasi sitä tai ei. Toki kukin tavallaan, ympäristöstä ja elämäntilanteesta riippuen.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on ajankuva ja kaupunkilaissinkun nuotiokertomus. Se ei ehkä yllä eikä pyrikään varsinaiseksi seikkailuromaaniksi (vaikka merten taaksekin päästään, ajallaan), mutta sen viiltävät hetket ja sydäntäkipristävän rehelliset tunteet koskettavat. Romaani on kepeä muttei tyhjänpäiväinen ja terävä muttei ylpeilevä. Se viiltää osuvasti – mutta aina on aikaa sipsien rapinalle ja oikeanlaiselle dippikastikkeelle.


Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Ulkoasu: Hilla Semeri
Gummerus 2018
304 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Helmi Kekkonen, Kirjakko ruispellossa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukupino

4. syyskuuta 2018

Sama maa, eri maailma

Olen lukenut viime viikkoina kaksi kotimaista romaania nuorten elämästä 2010-luvun Suomessa. Molemmat ovat esikoisromaaneja, tänä syksynä ilmestyneitä. Niiden kuvaamat maailmat ovat kuitenkin niin kaukana toisistaan, että on lähes mahdoton uskoa niiden kuvaavan samaa maata ja aikaa. Mutta niinhän elämä on: niin erilaista aina, jokaisella omansa. Lähellä särkymistä, reunalla, melkein valmiina ponnistamaan omilleen.


Kirsikka Saaren Hölmö nuori sydän kertoo rakkaudesta, josta syntyy jotain uutta: vahinkoraskaus, odottamaton vanhemmuus 9.-luokkalaisena. Ihan liian nuorena, ja silti muka niin valmiina.

Lenni ja Kiira eivät tunne toisiaan kovin hyvin, mutta Lenni on joka tapauksessa rakastunut Kiiraan, kaveripiiriä ja koulun koviksiakin pyörittävään tyttöön, joka näyttää siltä, että tietää mitä tekee, mutta on sisältäpäin hukassa ja yksin. Äidillä ei ole Kiiralle aikaa, nuoremmat sisarukset vaativat huomion. Isää ei kuvioissa näy. Lennilläkään ei ole isää, vaan hän alkaa etsiä isähahmoa uusnatsipiireistä. Äitiä kiinnostaa enemmän omat menot.

Yksi pikapano rappukäytävässä muuttaa kaiken, kun Kiira tulee raskaaksi. Vastoin kaikkea järkeä nuoret päättävät pitää vauvan. Vanhemmille kertominen ja asioiden ajatteleminen saa kuitenkin vielä odottaa, kun Ikeaan pääsee bussilla katselemaan vauvanvarusteita ja kaksikymppinen melkein riittää jo takuuvuokraan toisessa lähiössä.

Hölmö nuori sydän kuvaa elämää Itä-Helsingissä, mutta se voisi tapahtua monessa muussakin paikassa Suomessa. Maailma, josta se kertoo, on monella tapaa kolhuilla: yksinhuoltajuus, vanhempien kaipuu, varattomuus, olematon usko tulevaan, pelko ulkopuolisten puuttumisesta omaan elämään, monikulttuurinen naapurusto ja sitä vastaan nousevat äänekkäät voimat – kaikki teemat kietoutuvat toisiinsa ja sysivät osaltaan tapahtumia eteenpäin samalla myös jarruttaen niitä. Saari kuvaa nuorten kohtaamaa yllätystä yhtäältä empaattisesti, mutta kuitenkin niin, että tilanteen traagisuuden näkee pitkälle. Minua lukijana kosketti erityisen paljon Lennin ja Kiiran kokema, lähes fyysinen vanhempien ja välittämisen kaipuu, jota ilman he joutuvat tahoillaan olemaan. Kumpikin on jätetty aivan liian nuorena pärjäämään omillaan.

Tarina on kokonaisuutena hivenen osoitteleva ja jossain määrin yksioikoinen, mutta toisaalta se onkin pohjana tänä syksynä ilmestyvälle elokuvalle, joten tietty käsikirjoitusmaisuus selittää paikkaansa. Varmastikin elokuvan jossain vaiheessa katson, sillä nuorten maailma on se, missä työnikin puolesta elän, ja kiinnostaa nähdä, miten nuoret näyttelijät saavat monimutkaisissa tilanteissa olevat hahmot elämään.


Essi Ihosen Ainoa taivas on niin ikään kasvukertomus suomalaisesta tytöstä, mutta siinä missä Saaren romaanin Kiira on kokenut jo huomattavan paljon, Ihosen päähenkilö Aino on pitänyt silmät ja korvat kiinni niin biologian kuin terveystiedonkin tunneilla.

Aino on esikoislestadiolaisperheen nuorin lapsi, jota etenkin ankara isä on latistanut ja pelotellut Jumalan tuomiolla koko tämän elämän ajan. Ainon vuotta vanhempi sisko on pian menossa naimisiin – juuri 18 täytettyään – ja Ainolla puolestaan on edessään vielä abivuosi lukiossa, joskin kaikki pitävät sitä turhana, sillä Ainolla on sormessaan Armolta saatu kihlasormus ja hääpäiväkin jo melkein päätettynä.

Jokin kuitenkin hiertää Ainon mieltä. Aivan kuin jokin olisi nupullaan, heräämässä ja valtaamassa alaa Ainon mielestä ja sydämestä. Hän haluaisi käydä lukion loppuun, opiskella opettajaksi ja tehdä elämässään toisin kuin alistuva äitinsä ja rakas, mutta ylhäältä annettuihin valintoihin tyytyvä siskonsa. Ainon ja Suvin isoveli Valo on puolestaan irrottautunut seurakunnasta ja elää vaimonsa Leenin ja pienen poikansa kanssa elämää, joka tuntuu Ainon silmissä tyynemmältä ja turvallisemmalta kuin Kirjan tuomioita isän äänellä jakava elämä lapsuudenkodissa.

Ihosen teos on nuortenkirja, joka saa näkemään elämää sellaisesta kulmasta, josta sitä ei kovin usea tule katsoneeksi. Vahva uskonnollinen tausta luo selkeät raamit kertomukselle, jonka ytimessä on oman itsen, oman äänen ja oman elämän löytäminen.

Ainoa taivas on varmasti kiinnostavaa ja ajatuksiaherättävää luettavaa monelle. Minua vaivasi kuitenkin kirjassa jonkinlainen jäntevyyden puute: siinä tuntui olevan tyhjäkäyntiä ja hitautta, jolle en omassa tulkinnassani löytänyt syytä. Ainon kasvu ja muutos on selkeää, mutta sen vaikuttavuus kärsii jahkailusta ja naiiviudesta. Minun on käytännössä mahdotonta uskoa, että lukion abivuoteen valmistuva, suomalaisen peruskoulun käynyt tyttö ei 2010-luvuun Suomessa muka tietäisi, mitä hääyönä tapahtuu. Voitte koettaa vakuuttaa, että se on mahdollista, mutta en siltikään usko.

Toivon kuitenkin, että Ainoa taivas tarjoaa kiinnostavaa luettavaa ja tarttumapintaa, ehkä rohkaisuakin niille, jotka sitä kaipaavat. Ainakin romaani saa ymmärtämään jälleen kerran, kuinka rajoittunut oma maailma ja näkökulma lopulta on: tapoja elää on niin monia, ettei niiden laskemiseen luvut riitä.


Kirsikka Saari: Hölmö nuori sydän
Otava 2018
205 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kaisa Järvelä / Aamulehti


Essi Ihonen: Ainoa taivas
Ulkoasu: Riikka Turkulainen
WSOY 2018
239 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kirjailuja, Amman kirjablogi, Kirsin kirjanurkka, Kirjapöllön huhuiluja