29. maaliskuuta 2014

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat



Jonathan Carroll: Valkoiset omenat
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Kansi: ?
Loki-Kirjat 2006
317 s.
White Apples (2002)

Kirjastosta.


Vincent Ettrich on elänyt makoisaa ja yltäkylläistä elämää, johon on kuulunut naisia, nautintoa ja menestystä enemmän kuin laki sallii. Eräänä päivänä hän huomaa jonkin muuttuneen, olennaisesti: hän on kuollut ja palannut takaisin maailmaan muistamatta kuolemastaan mitään saati ymmärtämättä, miksi on palannut. Arvoituksellinen Coco-niminen nainen alkaa opastaa Vincentiä totuuden selvittämisessä. Kuvioon sekoittuu myös Vincentin rakastajatar ja elämän suurin rakkaus Isabelle, joka on raskaana.

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Mistä universumi, menneisyys ja elämä oikein koostuvat ja mikä on ihmisen paikka niissä? Entä kuinka suojella rakkaitaan – eläviä, kuolleita ja vielä syntymättömiä – ahneelta kaaokselta?

Jonathan Carrollin Valkoiset omenat on viihdyttävä, vetävä ja arvoituksellinen kirja. Se ilottelee tarinankerronnalla, juonenkäänteillä ja arvaamattomuuksilla. Joka sivulla lukijaa keikautetaan hieman uuteen suuntaan, yllätyksiin kannattaa varautua ja paikoin aivot saavat todella ärsykettä Carrollin hurjista visioista.

Tästä kirjasta ei myöskään kannata liiaksi tietää ennen lukemista. Yllätykset maistuvat makoisammilta, kun niitä ei osaa odottaa. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että keskeisiin rooleihin nousevat ainakin eläimet, sairaalat ja muistot. Ajan kulku käännetään ympäri, koetusta ja eletystä menneisyydestä rakennetaan kuvio, joka kannattelee käytännössä koko maailmanjärjestystä ja toisaalta rakkaus ja kiintymys osoittavat paikkansa ja arvonsa.

Kirjan henkilöt ovat hiukan ärsyttäviä, eikä kukaan heistä ole oikein samaistumisen arvoinen. Vincent on parantumaton elostelija, joskin aivan hyväntahtoinen mies. Hänenlaistaan ikuista optimistia ja eteenpäintarpojaa ei ehkä omassa elämässä oikein jaksaisi: kaveri ei tunnu keskittyvän koskaan oikein mihinkään ihan kunnolla. Paitsi naisten iskemiseen. Isabelle taas tempoilee ja huitoo, on olevinaan kovin salaperäinen ja etäinen, ja tekee niin vain itselleen hallaa, ja muillekin. Toisaalta kaiketi kirja tarvitsee juuri tällaiset henkilöt, sillä tarina on muutenkin niin erikoinen, etteivät tavalliset ja tasaiset ihmiset siihen oikein sopisikaan. Lukijalle tarjotaan myös hieman turhan paljon aukikirjoitettuja selityksiä, sillä vaikka Carrollin luoman maailman lainalaisuudet kaipaavatkin taustaa, lukijaan olisi voinut huoletta luottaa enemmän. Mutta kun tämän antaa anteeksi ja antaa palaa vaan, ei töyssyillä ole niin väliä.

Valkoiset omenat sattui luettavakseni juuri sopivaan aikaan. Olen ollut jumissa lukemisen kanssa jo monta viikkoa, juuri mikään ei oikein maistu. Tämä opus veti mukaansa ensimmäisestä luvusta alkaen ja koin sen parissa pitkästä aikaa aivan puhdasta lukemisen iloa. Seikkailua, outouksia, maailmankaikkeutta, kuolemanjälkeisen elämän selityksiä, yllätyksiä, menoa ja meininkiä. Juuri tätä kaipasin – ja kaiken sen sain.

___

Jonathan Carrollista kuulin ensimmäistä kertaa kujerruksia-blogin Linnealta, joka on suuri Carroll-fani. Valkoisista omenoista ovat kirjoittaneet myös Liisa (joka ei oikein tykännyt), Ilselän Minna vanhassa blogissaan (ei lämmennyt), Satu (jonka mielestä kirja oli kiinnostava, mutta turhan korkealentoinen) ja Penjami (joka nautti yllätyksellisyydestä).

27. maaliskuuta 2014

Työmiehen vaimo Teatteri Avoimissa Ovissa

© Mikko Mäntyniemi

Minna Canthin klassikko Työmiehen vaimo on tuotu näyttämölle 2010-luvun asussa Teatteri Avoimiin Oviin Helsinkiin. Ensi-ilta oli helmikuussa ja näytökset jatkuvat huhtikuun loppuun.

Kun minulle tarjoutui tilaisuus lähteä katsomaan näytelmää kultturellissa ja ennakkoluulottomassa seurassa, en kauaa epäröinyt. Tänään marssimme kuuden kirjabloggaajan porukalla teatteriin.

Työmiehen vaimo on kertomus eriarvoisuudesta. Päähenkilö Johanna (Hanna Seppä) avioituu hulttiomies Riston (Paavo Kerosuo) kanssa, vaikka jo hääpäivänä häntä epäilyttää tekemänsä valinta. Johannalla on säästöjä, joiden tarkoituksena on turvata avioliiton alkutaival ja perhe-elämä. Risto käyttää kuitenkin aviomiehen oikeuttaan runsaalla kädellä, ja juo rahat loppuun ennen kuin ensimmäinen aviovuosi on kulunut. Johannan on keksittävä keinoja rahoittaa pienellä pojalla kasvaneen perheen elämä, kun Ristoa ei työnteko riittävästi kiinnosta.

Toisaalla on petetty mustalaistyttö Homsantuu (Petriikka Pohjanheimo), Riston entinen kihlattu, jonka ylpeyttä on raskaasti loukattu. Ympäröivä yhteiskunta ei myöskään anna nuorelle naiselle rauhaa, vaan korostaa jatkuvasti tämän toiseutta ja alemmuutta. Konflikti on väistämätön.

Minna Canth kirjoitti Työmiehen vaimon lähes 130 vuotta sitten kommentiksi ja kannanotoksi aikansa yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Naisen asema avioliitossa, köyhän suhde rikkaaseen, työläisen paikka sekä alkoholin ja uskonnon rooli ihmisen elämässä nousevat näytelmässä keskeiseen rooliin. Canth ravistelee rakenteita, eikä anna armoa.

Teatteri Avoimet Ovet on tehnyt raikkaan, ravisuttavan ja koskettavan tulkinnan klassikkoteoksesta. Aiheiltaan näytelmä ei tunnu vanhentuneen valitettavasti pätkääkään: näyttelijöiden pelkistetty puvustus ja yksinkertainen lavastus vain vahvistavat sanomaa. Hanna Sepän taidokkaasti tulkitsemassa Johannassa on nähtävissä joka päivä vastaantuleva, yksinäinen äiti, jolla ei ole juurikaan vaihtoehtoja elämässä, jonka kortteja ei muistettu jakaa tasan.

Näytelmän alku ei heti imaissut tätä katsojaa mukaansa, ja aluksi vierastin kertojaääntä ja selityksiä, jotka Karoliina Kudjoi vetää. Pian kuitenkin pääsin niiden makuun ja Minna Canthin oma ääni pääsi osaksi esitystä, vieläpä keskeisesti.

Hanna Sepän Johannan ohella mieleenpainuva on Petriikka Pohjanheimon työ Homsantuuna. Ylpeä, mutta kiintymystä ja arvostusta kaipaava nainen tulee tulkituksi tunteella ja taidolla. Muissa rooleissa, sivuhenkilöinä, mutta sitäkin tärkeämpinä tarinankerronnan kannalta nähdään Miika Laakso ja Jukka Pitkänen. Kokonaisuutena kiitän eläytymistä, liikettä ja musiikkiesityksiä. Kaikki tukevat toisiaan, tuovat uuden kulman ja koostavat tarinaa yhteen.

Työmiehen vaimo kolahti kovaa. Loppua kohden vauhti kiihtyy, mielet särkyvät ja eriarvoisuus iskee vasten kasvoja. Kun epätoivoinen Johanna huutaa kadulla apua, pyytää ketä tahansa auttamaan, pala nousee kurkkuun. Miksi tänäkin päivänä ihmisen on karjuttava hätäänsä, hierottava sitä vasten vastaantulijan naamaa, ja miksi sitä hätää ei edelleenkään kuulla – tai haluta kuulla.

Työmiehen vaimo jäytää ja jytisee.


"Teidän lakinne ja oikeutenne. Hah! Niitähän minun pitikin ampua!"

24. maaliskuuta 2014

Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater



Kurt Vonnegut: Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater eli Helmiä sioille
Suomentaja: Marjatta Kapari
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2010 (1. painos 1972)
215 s.
God Bless You, Mr. Rosewater or Pearls Before Swine (1965)

Kirjakauppaostos.


Rosewater-säätiön originelli miljonäärijohtaja Eliot Rosewater on erikoinen mies. Hänellä on rahaa kuin roskaa, mutta mies ei halua tahkota sitä lisää, vaan pikemminkin jakaa sitä mahdollisimman nopeasti pois. Hän on muuttanut vallan ytimestä ja bisneksen kourasta asumaan Rosewaterin pikkukaupunkiin, jossa huolehtii kaupunkilaisista parhaan kykynsä mukaan esimerkiksi ylläpitämällä vuorokauden ympäri toimivaa, muun muassa itsemurhien ehkäisyyn tähtäävää puhelinlinjaa ja tukemalla sydämestään kaupungin palokuntaa. Mikään inhimillinen pyyntö ei ole Eliot Rosewaterille vieras, eikä hän käännytä hätää kärsiviä oveltaan.

Nuori lakimiehenplanttu Norman Mushari työskentelee Rosewater-säätiön asioita hoitavassa asianajotoimistossa. Hän pääsee jymyjutun jäljille: voisi olla mahdollista syrjäyttää säätiön päämies ja nostaa samaan tehtävään joku Musharille suotuisampi henkilö. Enää täytyy vain todistaa Eliot Rosewater mielenvikaiseksi. Ja eikö sikarikkaan henkilön yletön rahanjako ole ainakin aivan selvä merkki sellaisesta?

Kurt Vonnegut on kiehtova kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut vasta aikuisiällä. Olen kuullut, useammaltakin henkilöltä, että Vonnegutin lukeminen nuorena on jollain tapaa saattanut räjäyttää tajunnan. Se on helppo uskoa, onhan mies suoranainen 1960- ja 1970-lukujen kulttikirjailija.

Itse olen nyt lukenut kolme Vonnegutin teosta: Kissan kehdon, Teurastamo 5:n ja tämän.

Tämän otannan perusteella on tehtävä se päätelmä, että olen tykästynyt, mutten missään määrin häkeltynyt tai ylitsevuotavan vaikuttunut. Ja kieltämättä olo on hieman pettynyt. Onko vika lukijassa? Jotenkin ajattelisin, että kai minun pitäisi olla Vonnegutin pauloihin vietävissä, jotakuinkin tismalleen oikeaa kohderyhmää. Vaikuttaako ikä? Erilainen maailma?

Njäh. Tuntuu hassulta, että tällainen aihe herää kysymyksiä omasta lukijuudesta. Mikä saa asettamaan itselleen ehtoja, kuvittelemaan, että tietynlaisista kirjoista tai kirjailijoista pitäisi pitää?

Jumala teitä siunatkoon, herra Rosewater on vekkuli kirja, joka kertoo ihmisenä olemisesta, modernista yhteiskunnasta, rahasta, ahneudesta sekä hyvin- ja pahoinvoinnista. Henkilöhahmot ovat hupaisia, samaan aikaan monikasvoisia ja karikatyyrimäisiä, eikä heistä saa oikein kiinni. Yhteistä kirjan ihmisille lienee, että he ovat aika tavalla surkeita hoitamaan perhe- ja ihmissuhteitaan.

Vonnegut pyörittää sekä lukijaa että kirjan tapahtumia tasan mielensä mukaan. Heittää koukun sinne ja nappaa toisen täältä. Paikoin teksti on tempoilevaa ja kohtaukset lyhyitä, välillä vilkaistaan sotamuistoihin ja välillä perhehistoriaan. Vaikka lukijan ote välillä herpaantuisi ja kiinnostus siirtyisi muualle kuin kirjan tarinaan, jollain kummallisella tavalla se kuitenkin vetää takaisin puoleensa. On saatava tietää, kuinka Rosewaterien itsensä ja Rosewaterin kaupungin oikein käy.

Tällä hetkellä suhteeni Kurt Vonnegutiin on siis hieman ristiriitainen. Toisaalta olen pitänyt hänen kirjoistaan, toisaalta en löydä itsestäni tai niistä hurmosta, jollainen ymmärtääkseni on jossakin olemassa. Kai se on vain hyväksyttävä, ettei kaikki kolahda, ei edes sellainen todennäköinen.

Mutta voin minä tätä lisääkin lukea, ei sillä. Ja ihan mielelläni vielä.

Kenties jossain odottaa vielä se minunkin katu-uskottava kulttikirjailijani.

___

Muualla: Einesbaari, Tarinauttisen hämärän hetket

19. maaliskuuta 2014

Kisaväsymys



Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää arvoisat kanssakulkijat!

Päivä on ollut aurinkoinen ja hieman kirpeä, kevättalvinen kaikella tapaa. Olen opettanut piitä, määrännyt yhden jälki-istunnon, väitellyt ulkovaatteiden käytöstä ruokalassa (mikä siinä on niin vaikeaa, kertokaa?) ja onnitellut ilosta itkevää kollegaa (hän sai lopultakin viran, toisesta koulusta).

Tänään esimieheni kysyi, olenko käytettävissä ensi vuodelle, jos hän saa järjestettyä asiat niin, että toimeni säilyy. Kysymys tuli yllättäen, mutta onneksi osasin silti vastata niin kuin ajattelen: haluan täydet tunnit. Muuten kyllä. Niitä ei voida luvata. Mutta peli on auki. Ainakin voinen päätellä, että työhöni ollaan tyytyväisiä.

Olisinpa itsekin varmempi siitä. Viime viikkoina vain on ollut enenevissä määrin päiviä, jolloin mietin, mitä ihmettä luulen olevani tekemässä ja miten oikein kuvittelen osaavani yhtään mitään. On ollut vähän ikäviä tilanteita, joissa en ole osannut toimia järkevästi ja jotka ovat jääneet kalvamaan mieltä. Joidenkin oppilaiden kanssa on menty tunnevuoristoradalla sen verran vauhdikkaasti, ettei meinaa perässä pysyä: tunnetilat vaihtelevat laidasta laitaan, vaikka välissä on vain välitunti. Huh. Ja itse mietin omaa ammattilaisuuttani ja osaamistani. Tai lähinnä niiden puutteita.

Päivät venyvät pitkiksi, vaikka olen yrittänyt vähentää iltapäiväkuormitusta ja kotiin kannettavien töiden määrää. Ne vähäisetkin tuntisuunnitelmat on heitetty jo ajat sitten paperinkeräykseen – nyt mennään tilanteen mukaan. Silti päivät tuntuvat raskailta ja kotiin päästessä väsyttää, päivittäin. En ole jaksanut viime aikoina keskittyä lukemiseenkaan juuri ollenkaan, mutta nyt on lopultakin kesken kirja, joka on imaissut mukaansa: Jonathan Carrollin Valkoiset omenat. Lukutoukkaa surettaa, kun lukeminen ei maistu ja keskittymiskyky on hukassa. Mielummin nukkuisin vain, kaiken vapaa-ajan.

Toisaalta päivät pitenevät ja valo lisääntyy. Kesäloma häämöttää jo reilun kahden kuukauden päässä, uskomatonta. Minulle on kerrottu, että pian alkaa se kenties raskain pyöritys, kun lukuvuotta aletaan koostaa kasaan ja yseille puuhataan päättöarviointia. Yhteishaku on sentään jo kunnialla hoidettu, ja vaikkei se tänä vuonna toimenkuvaani varsinaisesti kuulunut, seurasin toki omien oppilaideni tekemisiä mielenkiinnolla. Monessa alkaa jo näkyä sitä ihan oikeaa kypsymistä, seuraava askel kohti aikuisuutta on jo aloitettu.

Mutta niin hurjasti on vielä tekemistä, etten ole uskaltanut edes tehdä to do -listaa, koska pelkään siitä tulevan tolkuttoman pitkän. Ja sitäpaitsi haluan nyt keskittyä löytämään hukkaamani energian jostain. Ainakin salikortti vinkuu ahkerasti ja vitamiinipaukut vetäisen joka aamu. Vastaus löytynee jostain syvemmältä. Mistä – jääköön nähtäväksi.

(Mutta toivottavasti se löytyisi pian, koska tämä levottomuuden ja väsymyksen yhdistelmä on aika pirun kuluttavaa.)

14. maaliskuuta 2014

Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli



Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2014
269 s.

Arvostelukappale.


Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri, tutkimusprofessori Hannu Lauerma on tarttunut ajankohtaisiin aiheisiin kirjoittamalla kevytrakenteisen mutta asiasta painavan tekstikokoelman Hyvän kääntöpuoli. Kirjassa on kaksikymmentä terävää kirjoitusta, jotka ottavat kantaa, perustelevat ja hyökkäävätkin. Mukana on myös pieni pilke silmäkulmassa, joskin huumori on esiintyessään asiallisen kuivakkaa.

Hyvällä voi olla toinenkin puoli, ja paha osaa usein esittää hyvää taitaen. Lauerma kirjoittaa muun muassa vankien psykiatrisesta hoitotyöstä, lääkkeistä, psykopaateista, ihmisen väkivaltaisuudesta ja suomalaisen miehen väkivaltaisuuden myytistä, ns. "vaihtoehtohoidoista" ja erilaisista terapioista. Lisäksi sivutaan useampaan otteeseen mediaa, internetin ihmemaata ja sen anonyymeja kaikkitietäjiä ja tehdäänpä kurkistus myös taistolaisuuteen ja kalastukseen.

Aihepiirit siis vaihtelevat, mutta pohjavire on kautta linjan yhtenäinen: huijaaminen, virheellinen tieto, tunteen palolla argumentointi tiedon ja järjen sijaan sekä suoranainen pahuus ovat ilmiöitä, jotka leikkaavat yhteiskunnan kaikki tasot jollain tapaa. Kun päälle lisätään nykyajan salamannopea tiedonvälitys (ja "tiedon"välitys), ollaan tilanteessa, jossa tietoa on mahdollista saada yhdellä klikkauksella ja vilkaisulla, mutta sen käsittely, arviointi ja ymmärtäminen eivät pysy välttämättä samassa vauhdissa. Siinä on ihmisolento – vahvempikin – helposti hukassa ja harhaanjohdettavissa.

Ihminen elää edelleen luolaihmisen eli lähes savanniapinan geeneillä. Me harkitsemme ja pohdimme sen aikaa, kun ehdimme ja jaksamme, mutta menetämme järkemme laumahierarkiaan, seksuaalisuuteen ja vaaraan liittyvien signaalien edessä ja seuraamme johtajaa. (s. 97)

Hyvän kääntöpuoli on hyvin yleistajuinen ja populaari kirja. Siinä ei ole lähdeviitteitä eikä kirjallisuuslistaa, joista ensinmainittujaa en osannut kaivata, mutta jälkimmäistä olisin hyvinkin voinut hyödyntää, sillä kirja innostaa tutustumaan käsittelemiinsä aiheisiin tarkemmin. Sen voi lukea kuka hyvänsä, sillä ammatti- ja akateeminen jargon on jätetty vähemmälle ja keskitytty helposti lähestyttävään muotoon. Jonkin verran teksteissä on toistoa, jonka olisi voinut loppuvaiheessa hioa pois, sillä samoja asioita pyöriteltiin eri teksteissä vain hieman eri sanakääntein, eikä toisto tuonut esiin syvempää näkökulmaa.

Olen etenkin Esko Valtaojan kirjoista kirjoittaessani (muun muassa täällä ja täällä) pyrkinyt korostamaan, kuinka paljon arvostan tieteen popularisointiin panoksia laittavia tutkijoita. Hannu Lauerma kuuluu samaan jengiin. Vaikka hän on paikoin ärhäkkä ja jopa turhautuneen oloinen maailman virheiden äärellä, teksti lentää ja ajatus sen mukana. Lauerman esittämiin näkökohtiin on hankalaa lähteä väittämään vastaan, mutta toisaalta areena on avoin: kortit on isketty pöytään ja toisin ajatteleva voi hyvin aloittaa vastaväitekierroksen. Jos uskaltaa.

____

Hyvän kääntöpuoli muualla: Jonna/Kirjakaapin kummitus, Kirjavinkit, Kainuun Sanomat.

11. maaliskuuta 2014

Katja Kaukonen: Kohina


Katja Kaukonen: Kohina
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2014
216 s.

Arvostelukappale.


Alvar Malmbergin äiti on lähtenyt lätkimään pojan ollessa vielä pieni. Äitiä kiehtoi maailma ja Venetsia, ei äitiys tai perhe-elämä. Niin saivat aviomies ja pieni poika jäädä taakse. Alvar on kasvanut aikuiseksi kahdestaan isänsä kanssa. Isä toimi lakimiehenä ja oli kiireinen – toisaalta isän sydän särkyi, kun vaimo lähti, eikä koskaan oikein parantunut.

Keski-ikäinen Alvar päätyy syksyksi hiljaiseen saareen pieneen mökkiin. Hän haluaa ottaa etäisyyttä elämäänsä, käsitellä menetyksiään ja kenties astua askeleen kohti uutta elämänvaihetta. Alvar erakoituu saarelleen, tarkkailee sen vähäistä elämää, radion kohinaa ja itseään. Huoltojoukkoina ovat paikallinen mies nuoren poikansa kanssa. Säännöllisten ruokalähetysten lisäksi Alvar saa kirjeitä. Moni niistä lentää lukematta tuulen mukana pois.

Katja Kaukosen Kohina on surumielinen, hidastempoinen ja syvissä vesissä kulkeva tarina. Sen päähenkilö on yksinäinen ja hieman katkera mies, johon ei ole helppo kiintyä, mutta joka on kirjan loppuessa muuttunut huomaamatta yllättävän läheiseksi. Alvar ei ole miellyttävä ihminen, häntä ei haluaisi oikeassa elämässä tuntea. Ja kuitenkin hän on hyvin inhimillinen, ymmärrettävä, aito.

Pääpiirteissään tarina sijoittuu hiljaiselle saarelle syksyisiin maisemiin. Maisema- ja luontokuvausta ja -kuvastoa kirjassa on paljon, ja vaikka se on kaunista ja tuoretta, sitä on hitunen liikaa. Syksyn eteneminen, sään raaistuminen, tuulen kohina ja meren liike – pidän niistä kaikista, ne ovat kauniita ja kuvaamisen arvoisia asioita, mutta liika on liikaa.

Toisaalta Kohina paljastaa päähenkilönsä menneisyyden aina syntymästä lapsuuteen, nuoren aikuisen elämään, innolla aloitettuihin arkkitehtiopintoihin ja aivan viimeisimpiin, vaikeisiin hetkiin ennen saareen lähtöä. Alvarin elämä ei ole ollut helppoa, mutta voiko kaikista epämieluisista luonteenpiirteistä ja toimintatavoista syyttää vaikeaa lapsuutta? Kuinka paljon merkitystä on lopulta ihmisellä itsellään, hänen valinnoillaan ja päätöksillään? Kaukonen ei tarjoile Alvaria alleviivaten tai puhkiselittäen, vaan hän jättää lukijalle paljon pääteltävää. Ja mielipiteen muodostaa jokainen itse, mahdollisesti omaan elämäänsä ja omiin kokemuksiinsa peilaten.

Kohina on rauhallinen kirja, eikä siinä päällisin puolin tapahdu paljon. Sitäkin enemmän se nojaa muistoihin, menneisyyteen ja osin myös kuvitelmiin. Kirjan rakenne on toimiva, se paljastaa kerros kerrokselta enemmän, auttaa rakentamaan kokonaiskuvaa ja ymmärrystä. Paikoin aiemmat oletukset saavat kyytiä, paikoin vahvistuvat. Tasapaino säilyy.

Vaikka Alvar ei koskaan opi kiintymään toisiin ihmisiin, hänen ihmissuhteensa ovat kiistämättä olemassa. Ne ovat – monen muun asian ohella – eräänlaista kohinaa, hiljaista mutta kiistämätöntä ääntä ja liikettä. Tunnelma kirjassa on melankolinen, mutta tausta värisee ja liikkuu, elää. Tyhjyys ei ole tyhjyyttä eikä hiljaisuus mykkyyttä.

Mutta yksinäisyys – se on sitä itseään. Alusta loppuun, jos ihminen niin päättää.

____

Muualla muun muassa: Sanna/Luettua, Ulla/Ullan luetut kirjat ja Minna Vuo-Cho/Ja kaikkea muuta.

8. maaliskuuta 2014

Vuosi kuvina – Maaliskuu 2014

Aloitin Vuosi kuvina -haasteen helmikuussa ja nyt on aika ottaa iso hyppy kohti kevättä maaliskuisen auringonvalon innoittamana.



Jää on ohentunut ja osin jo sulanut pois. Taivas on sinisempi kuin kuukausi sitten.




Jos oikein tarkkaan katsoo, Lauttasaaressa oleva nostokurki on ehkä hieman eri asennossa kuin viime kuussa. Asiat etenevät, jokainen omalla tavallaan ja vauhdillaan. Se vähäinenkin lumi on ainakin historiaa jo.




Rakennustyömaalta ei mitään uutta. Pinot pysyvät ja odottavat vuoroaan. 

Pöly leijailee auringonvalossa, silmät häikäistyvät, aurinkolasit pitäisikin etsiä jostain. Tuuli on navakka, mutta ilma jossain määrin lempeä.

Ihan kuin ihmiset olisivat hieman iloisemman oloisia. Askel on kevyempi. Hymyilyttää.

6. maaliskuuta 2014

Alice Munro: Liian paljon onnea



Alice Munro: Liian paljon onnea
Suomentaja: Kristiina Rikman
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2013 (1. painos 2010)
366 s.
Too Much Happiness (2009)

Kirjakauppaostos.


Alice Munron novellikokoelma Liian paljon onnea on jälleen yksi osoitus kanadalaiskirjailijan vahvuudesta, taituruudesta ja monipuolisuudesta. Mukana on kymmenen novellia, joiden aihepiirit vaihtelevat perhe-elämän vavahduksista brutaaliin väkivaltaan, lapsuuskokemuksista kuolinvuoteelle, sairaudesta satunnaiseen pahuuteen, hyviin hetkiin ja onnen murusiin. Etenkin viisi novellia nousee tavalla tai toisella yli muiden.

Wenlock Edge on kertomus opiskelemaan lähtevästä nuoresta naisesta, joka kohtaa yliopistokaupungissa uusia puolia elämästä. Erikoislaatuinen ystävyys johtaa kummallisiin tapahtumiin, joiden kokonaisuutta niin lukija kuin päähenkilö joutuvat miettimään useampaan otteeseen eri näkökulmista. Munrolla on taito tehdä tutusta outoa ja oudosta tuttua, ja hänen käsissään hyvinkin absurdit tapahtumat muotoutuvat huomaamatta osaksi normaalia ja tavanomaista.

Lasten leikkiä pureutuu syyllisyyteen ja nuorten tyttöjen julmuuteen. Se kertoo eräästä kesäisestä päivästä leirillä, vesileikeistä ja samaan aikaan se käsittelee erilaisuuden pelkäämistä ja sen kohtaamisen mahdottomuutta. Novelli saa miettimään, kuinka kapea on raja lapsen avoimen mielen ja opittujen ennakkoluulojen välillä.

Vapaat radikaalit tarjoaa yllätyksiä. Sen henkilöt eivät ole lainkaan sitä, miltä näyttävät ja uusia puolia paljastuu joka hetki. Novellin tunnelma on samaan aikaan latautunut ja ahdistava ja sen käänteet hämmentävät ja samalla ihastuttavat oveluudellaan. Aikatasot limittyvät, muistot, toiveet ja pelot yhdistyvät.

Kokoelman niminovelli Liian paljon onnea kertoo oikeasta, eläneestä ihmisestä: venäläisestä matemaatikosta Sofja Kovalevskajasta, joka joutui näkemään 1800-luvun lopulla paljon vaivaa saadakseen tehdä kykyjensä mukaista uraa. Novellin runko sijoittuu muutaman päivän ajanjaksolle, mutta takaumien ja muistojen kautta Kovalevskajan elämä saa pinnan ja sisällön. Tyyliltään novelli ei ole aivan perinteisintä Munroa, vaan tarinallisempi ja juonellisesti laajempi. Kokonaisuus on kaikin tavoin pakoton, vapaasti kehkeytyvä ja eheä.

Ja sitten on Ulottuvuuksia. Kokoelman avaava, luun kurkkuun iskevä, terävä, raadollinen ja surullinen. Vaikket koskaan lukisi muuta Munrolta, lue tämä novelli. Se on tunnelmaltaan tiivis, käänteiltään yllättävä ja kauheasta aiheestaan huolimatta kaikkea muuta kuin toivoton. Ulottuvuuksia pureutuu syvälle perhetragediaan, taustoittaa ja kyseenalaistaa, analysoi muttei tarjoile mitään valmiina. Lukija saa hämmästyä, ihmetellä, ihailla ja nieleskellä. Ulottuvuuksia on novellitaidetta parhaimmillaan.

Alice Munro on niin taitava kirjailija, että hänen teostensa äärellä on pakko nöyrtyä. Aiheet pulppuavat arjesta, mutta ovat kaikkea muuta kuin tylsiä tai ankeita. Yllätykset, muutokset, pienet liikahdukset ja käännökset tekevät Munron novelleista kirjallisuutta, joka ei jätä kylmäksi. Hän käsittelee rumia, brutaaleja, jopa tavallaan kiellettyjä aiheita, muttei koskaan ylly mässäilemään tai moralisoimaan. Ihmiset saavat hänen novelleissaan elää elämäänsä valintojensa, virheidensä ja toisinaan myös onnensa kanssa. Liikaa onnea ei kuitenkaan kukaan lopulta saa. Siitä pitää elämän vaaka huolen.

___

Liian paljon onnea on laajalti luettu kirja. Muutamia muiden arvioita: Lurun luvut, Kirjanainen, Kirjapeto, Mustikkakummun Anna, Sinisen linnan kirjasto.

Osallistun kirjalla 14 nobelistia -haasteeseen.

5. maaliskuuta 2014

Pohjois-Korea – Siperiasta itään



Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea – Siperiasta itään
Kansi: Maria Mitrunen
Johnny Kniga 2014
294 s.


Arvostelukappale.


Pohjois-Korea, maailman korruptoitunein maa. Romahduksen partaalla oleva diktatuuri, suljettu, salainen ja outo. Tuohon maahan ei varsinaisia pakettimatkoja tehdä, mutta turistinkin on mahdollista sinne tiettyjä reunaehtoja noudattaen päästä. Toimittaja ja dokumentaristi Jouni Hokkanen on kirjoittanut kiinnostavan ja viihdyttävän tietopaketin ja matkaoppaan, jonka avulla laiskempi ja mukavuudenhaluisempikin nojatuolimatkaaja pääsee kurkistamaan tuohon erikoiseen valtioon.

Pohjois-Korea on Hokkasta mukaillen "umpiuskollinen teokratia", eikä pohjoiskorealaisuus ole "sosialismia eikä kommunismia, vaan kyseessä on äärinationalistinen, rodun puhtautta vaaliva syvästi uskonnollinen diktatuuri, hengellinen pappisvaltio". Tämä on kiinnostava lähestymistapa ja tärkeä huomio. Maa elää Kimin dynastian, Suuren johtajan muiston, autoritäärisen hallinnon ja armeijan ehdottomassa puristuksessa.

Suuren Johtajan Kim Il-sungin ja hänen seuraajansa, Rakkaan Johtajan Kim Jong-ilin henkilöpalvontakultti pääsee kirjassa esiin selkeästi, kiihkotta ja silti tarkkasilmäisesti. On jotakuinkin mahdotonta ymmärtää, kuinka ihmisen palvonta voi mennä niin pitkälle kuin se Pohjois-Koreassa on mennyt jo vuosikymmeniä sitten. Johtaja- ja kansan isähahmon täydellisyys, ylivoimaisuus ja yli-inhimillisyys muodostavat keitoksen, jota demokraattisessa ja varsin tasapäisessä maassa syntynyt ja kasvanut ihminen ei käsitä. Kansalaiset kykenevät kiihottamaan itsensä hysterian partaalle, itkemään ja palvomaan kuolleita johtajiaan käytännössä käskystä. Maan nykyinen hallitsija, tiettävästi maailman nuorin valtiojohtaja on Kim Jong-un, Loistava toveri, Suuri seuraaja ja Kansan, armeijan ja puolueen kiistaton johtaja. Tästä lähtökohdasta onkin hyvä harkita jonkinmoisen järjen saamista Pohjois-Koreaan. Tai sitten ei.

Hokkanen on vieraillut Pohjois-Koreassa esimerkiksi elokuvafestivaaleilla ja kirjan mukana päästään kurkistamaan hänen yrityksiinsä ottaa selvää oudosta maasta. Pohjois-Koreaan järjestettävät matkat ovat tarkkaan kontrolloituja, eikä mukana saa olla esimerkiksi matkapuhelinta. Turisteille määrätään oppaat, jotka valvovat ja vahtivat vieraita vuorokauden ympäri, jotta nämä näkevät vain oikeat asiat. Hokkanen onnistui itse välillä karkaamaan oppaansa valvovan silmän alta, mutta toisaalta hyöty omin päin tehdyistä retkistä jäi pieneksi: Pjongjangin kaduilla ei pääse kovin pitkälle kiinnittämättä huomiota, eikä turistien käytössä oleva valuutta kelpaa tavallisen kansan kaupoissa ja ravintoloissa. Matkamuistovalikoima on rajoitettu ja valokuvata saa vain luvan kanssa.

Kirja on vetävästi toteutettu ja havainnollistavasti kuvitettu. Luvut ovat lyhyehköjä ja niiden kautta tutustutaan Pohjois-Korean historiaan, diktaattorien ja puoluejohdon holtittomaan elämään sekä maan nykytilanteeseen. Ilmassa on myös kevyttä tulevaisuuden visiointia. Miten Pohjois-Korean käy? Voiko maa pysyä olemassa vielä pitkäänkin ottaen huomioon, että sen talous on käytännössä täysin kuralla? Voiko palvontakultti ja diktatuuri toteutua, kun tiedonvälitys luikertelee vähittäin myös tavallisen kansan käsiin, vaikka puolue kuinka yrittäisi sitä voimakeinoinkin estää?

Pohjois-Korea on totta vieköön kummallinen maa. Sen olemassaoloa on vaikea uskoa ja käsittää, ja maan rajojen sisällä tehdyt hirveydet jäävät paikoin itselläni olankohautuksella kuitatuiksi: abstrakti, vieras ja käsityskyvyn ylittävä ei yksinkertaisesti mahdu tajuntaan. Myöskään Hokkanen ei kirjassaan juuri ota kantaa Pohjois-Korean vankileireihin ja mielivaltaiseen rangaistusjärjestelmään. Tämän kirjan tarkoitus onkin olla kuvaileva, ei arvottava.

Itse en missään nimessä matkustaisi Pohjois-Koreaan. En etenkään nyt diktatuurin aikana, mutta en ehkä silloinkaan, vaikka maa muuttuisi, kansa vapautuisi ja yhteiskunta normalisoituisi. Vieraat tavat, kielet, kulttuurit ja maailmankatsomukset kiinnostavat kyllä, mutta jossain kulkee vieraudenkin siedon raja. Omalla kohdallani se menee tässä.

Jouni Hokkasen Pohjois-Korea – Siperiasta itään on suositeltavaa luettavaa Pohjois-Koreasta (ja/tai diktatuureista) kiinnostuneille, vetävästä ja kepeähköstä tyylistä pitäville ja vaivattomalle nojatuolimatkalle haluaville. Alan asiantuntijoille se ei tarjonne mitään uutta, ja keskustelunavaukseksi se on kepoinen. Kiinnostava ja huolella koostettu kirja yhtä kaikki.

____

Pohjois-Koreaan ovat kirjallisesti matkustaneet myös Lumiomenan Katja ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

Kuittaan tällä kirjalla Maailmanvalloitukseni etenemisen Pohjois-Koreaan.

2. maaliskuuta 2014

Taisin lukea täydellisen kirjan



David Mitchell: Pilvikartasto
Suomentaja: Vesa Suominen
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2012
676 s.
Cloud Atlas (2003)

Kirjastosta.


Mitä voi sanoa täydellisen lukukokemuksen jälkeen? Miten tiivistää ajatukset, joita parin viikon lukeminen herättää? Kuinka selittää vaihtelevat tuntemukset, kuinka kuvata se hetki, kun kirja, jonka meinasi heittää seinään ja jättää kesken alkaakin yhtäkkiä avautua, imeä, vaikuttaa, vakuuttaa, hengästyttää? Miten tehdä kunniaa kirjalle, jonka jälkeen jokin on lopullisesti muuttunut?

Vaikeaa se on.

Mutta yritän.

Pilvikartasto on kuuden erillisen, mutta toisiinsa linkittyvän, eri ajassa ja paikassa tapahtuvan tarinan kudelma. Se alkaa 1800-luvun Tyyneltämereltä, jossa sanfranciscolainen notaari Adam Ewing tekee tuskaisan pitkää kotimatkaa purjelaivan matkustajana trooppisesta loisesta kärsien. Hän on nähnyt matkallaan jo paljon, ja kirjaa kokemuksiaan päiväkirjaansa. Paljon on vielä näkemättä. Lähetyssaarnaajat, siirtomaat, alistaminen, valta: pienet, maailman laidalla olevat saaret kertovat omalla tavallaan maailman järjestyksestä – ja järjestymättömyydestä.

Ewingin tarina katkeaa kesken lauseen, kun tarina siirtyy 1930-luvun Belgiaan. Siellä nuori säveltäjä, raha- ja muutkin asiansa sotkenut mutta rakkaudessa ja himossa ennakkoluuloton Robert Frobisher päätyy kuuluisan säveltäjän assistentiksi ja oppipojaksi ja kirjoittaa kokemuksistaan kirjeitä ystävälleen Sixsmithille Oxfordiin.

1970-luvun Kaliforniassa nuori ja nälkäinen roskalehden toimittaja Luisa Rey pääsee jymyjutun jäljille uuden ydinvoimalan avajaisissa. Jännitysromaanimainen ja vauhdikas seikkailu vie Luisan ja monta muutakin henkilöä hengenvaaraan, mutta syvissä vesissä ui huomattavan saastuneita salaisuuksia.

Meidän ajassamme kankeahkoa uraa tehnyt kustantaja Timothy Cavendish lyö vanhoilla päivillään läpi romaanilla, joka kiinnostaa suurta yleisöä pikemminkin ulkoisten, varsin vastenmielisten tekijöiden kuin varsinaisen sisältönsä vuoksi. Cavendish huomaa olevansa velkojiensa kanssa ns. kusessa ja lähtee pakomatkalle, jossa absurdit käänteet seuraavat toisiaan ja ihmisen itsemääräämisoikeus määritellään uudelleen.

Tulevaisuudessa eletään maailmassa, jossa kloonit hoitavat ruumiillisen työn ja ihmisen arvo mitataan hänen kuluttamansa rahan määrällä. Yhteiskunta on kaupallistunut ääriään myöten, ympäristö saastunut ja moraali rappeutunut. Pikaruokalan tarjoojaksi jalostettu klooni Sonmi~451 alkaa kuitenkin ymmärtää enemmän kuin on tarpeen, ja alistetusta tulee kapinallinen, jonka vaiheita kuulustelija taltioi ennen oikeudenkäyntiä.

Kuudennessa tarinassa ollaan vielä kauempana tulevaisuudessa, ajassa sivilisaation romahduksen ja ekokatastrofin jälkeen. Havaijilla elävä paimen Zachry kertoo leirinuotiolla ihmeellistä tarinaansa seuraavalle polvelle, jotta tarina säilyisi ja eläisi edelleen. Zachry on kokenut ja nähnyt paljon, mutta voimakkaimmin häneen on vaikuttanut kohtaaminen ja matka ennaltanäkijä Meronymin kanssa.

Pilvikartasto on upea romaani. Yksi parhaita koskaan lukemiani. Se on niin hyvä siksi, että se on hienovarainen, harkittu, muttei liian sileäksi hiottu kokonaisuus, jonka kaikki osat keskustelevat keskenään ja liittyvät toisiinsa, paikoin vain ohuin säikein, paikoin selkeämmin.

Mutta se on hyvä myös siksi, että se hangoittelee vastaan. Lukija ei pääse helpolla. Alku on tahmea, epäilys herää, kulmakarvat kohoilevat. Alkaako tämä joskus? Missä on tarinan hienous? Mitä tällä on tarkoitus kertoa?

Ja sen saa epäilijäkin pian huomata, että kerrottavaa on paljon, ja se on painavaa.


Oliko hän niin varma siitä, että uusi sota oli tulossa?

"Uusi sota on aina tulossa, Robert. Ne eivät koskaan sammu kunnolla. Mikä saa sodat leimahtamaan? Vallanhalu, ihmisluonnon selkäranka. Väkivallan uhka, väkivallan pelko ja yksinkertaisesti väkivalta on tämän kauhistavan tahdon välikappale. Vallanhalu on nähtävissä makuuhuoneissa, keittiöissä, tehtaissa, ammattiyhdistyksissä ja valtioiden rajoilla. Kuuntele ja paina mieleesi. Kansallisvaltio merkitsee ainoastaan ihmisluontoa hirvittäviin mittasuhteisiin paisuneena. Kansakunnat ovat siis entiteettejä, joiden lait on kirjoitettu väkivallan avulla, m.o.t. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva. Sota, Robert, on toinen ihmiskunnan kahdesta ikuisesta seuralaisesta.

Kysyin että no mikä se toinen oli.

"Timantit." (s. 589–590)


Mitchell tykittää kielellä, ja suomentaja Vesa Suominen on tehnyt erinomaista työtä. Tarinat elävät omissa ajoissaan ja kielen avulla niistä tulee aitoja, uskottavia, toisistaan eroavia ja toisiinsa liittyviä. Etenkin romaanin keskipisteeksi ja taitekohdaksi muodostuva kaukaisen tulevaisuuden Havaiji on kielellisesti lukjan haastava osio: Zachryn murre on tökkivää, vaikeaa, hidasta lukea. Mutta se on lopulta kaiken vaivan arvoista, ja kuin huomaamatta se alkaa sujua, kuten asioilla tapana on. Ihminen, myös lukija, on sopeutuvainen ja oppivainen olento.

Pilvikartaston teemat ovat suuria, mutteivät suuruudenhulluuteensa sotkeentuvia. Ihmisluontoa tutkaillaan monesta näkökulmasta, mutta pohjavire on kriittinen, tarkkasilmäinen ja armoton. Onko ihmisessä hyvyyttä, etenkään kun puhutaan yhteisöistä, ryhmistä ja yhteiskunnista? Onko lopulta muuta himoa kuin vallanhimo, ja onko muuta tapaa tyydyttää se kuin väkivalta?

Oma suosikkiosioni on kapinallisen klooni Sonmin tarina kaikessa karuudessaan. Sen vallankumousajatukset ja läpimätä yhteiskunta kauhistuttavat ja ihastuttavat. Myös Zachryn tarina kiehtoo antaessaan vain hienovaraisia vihjeitä siitä, mitä maailmassa on tapahtunut ennen sivilisaatioiden romahtamista. Kuinka herkkää kaikki lopulta on, kuinka pienestä värähdyksestä tasapaino horjuu.

Tämä kirja kannattaa lukea puhtain mielin, uteliaana ja avoimena. Sen hienous kasvaa huomaamatta, aivan vähitellen. Se vaatii paljon, mutta antaa moninkertaisesti enemmän.

Pilvikartasto on hieno. Upea. Se liikautti tässä lukijassa jotain merkittävää lopullisesti toiseen asentoon. Sen jälkeen jokin on aivan toisin.

Ja mitä muuta voi täydelliseltä lukukokemukselta toivoa?

Ei mitään.

___

Pilvikartastoa on luettu melko laajalti. Esimerkiksi Kirjasfäärissä, Sallan lukupäiväkirjassa, Kirjavinkeissä, Sabinan knallissa, A girl of thousand lives -blogissa, Taikakirjaimissa, Booking it some more -blogissa, Lukuisassa, Satun luetuissa ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogissa on kirjoitettu tästä.