Jonathan Carroll: Valkoiset omenat

Jonathan Carroll: Valkoiset omenat
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Kansi: ?
Loki-Kirjat 2006
317 s.
White Apples (2002)

Kirjastosta.


Vincent Ettrich on elänyt makoisaa ja yltäkylläistä elämää, johon on kuulunut naisia, nautintoa ja menestystä enemmän kuin laki sallii. Eräänä päivänä hän huomaa jonkin muuttuneen, olennaisesti: hän on kuollut ja palannut takaisin maailmaan muistamatta kuolemastaan mitään saati ymmärtämättä, miksi on palannut. Arvoituksellinen Coco-niminen nainen alkaa opastaa Vincentiä totuuden selvittämisessä. Kuvioon sekoittuu myös Vincentin rakastajatar ja elämän suurin rakkaus Isabelle, joka on raskaana.

Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? Mistä universumi, menneisyys ja elämä oikein koostuvat ja mikä on ihmisen paikka niissä? Entä kuinka suojella rakkaitaan – eläviä, kuolleita ja vielä syntymättömiä – ahneelta kaaokselta?

Jonathan Carrollin Valkoiset omenat on viihdyttävä, vetävä ja arvoituksellinen kirja. Se ilottelee tarinankerronnalla, juonenkäänteillä ja arvaamattomuuksilla. Joka sivulla lukijaa keikautetaan hieman uuteen suuntaan, yllätyksiin kannattaa varautua ja paikoin aivot saavat todella ärsykettä Carrollin hurjista visioista.

Tästä kirjasta ei myöskään kannata liiaksi tietää ennen lukemista. Yllätykset maistuvat makoisammilta, kun niitä ei osaa odottaa. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että keskeisiin rooleihin nousevat ainakin eläimet, sairaalat ja muistot. Ajan kulku käännetään ympäri, koetusta ja eletystä menneisyydestä rakennetaan kuvio, joka kannattelee käytännössä koko maailmanjärjestystä ja toisaalta rakkaus ja kiintymys osoittavat paikkansa ja arvonsa.

Kirjan henkilöt ovat hiukan ärsyttäviä, eikä kukaan heistä ole oikein samaistumisen arvoinen. Vincent on parantumaton elostelija, joskin aivan hyväntahtoinen mies. Hänenlaistaan ikuista optimistia ja eteenpäintarpojaa ei ehkä omassa elämässä oikein jaksaisi: kaveri ei tunnu keskittyvän koskaan oikein mihinkään ihan kunnolla. Paitsi naisten iskemiseen. Isabelle taas tempoilee ja huitoo, on olevinaan kovin salaperäinen ja etäinen, ja tekee niin vain itselleen hallaa, ja muillekin. Toisaalta kaiketi kirja tarvitsee juuri tällaiset henkilöt, sillä tarina on muutenkin niin erikoinen, etteivät tavalliset ja tasaiset ihmiset siihen oikein sopisikaan. Lukijalle tarjotaan myös hieman turhan paljon aukikirjoitettuja selityksiä, sillä vaikka Carrollin luoman maailman lainalaisuudet kaipaavatkin taustaa, lukijaan olisi voinut huoletta luottaa enemmän. Mutta kun tämän antaa anteeksi ja antaa palaa vaan, ei töyssyillä ole niin väliä.

Valkoiset omenat sattui luettavakseni juuri sopivaan aikaan. Olen ollut jumissa lukemisen kanssa jo monta viikkoa, juuri mikään ei oikein maistu. Tämä opus veti mukaansa ensimmäisestä luvusta alkaen ja koin sen parissa pitkästä aikaa aivan puhdasta lukemisen iloa. Seikkailua, outouksia, maailmankaikkeutta, kuolemanjälkeisen elämän selityksiä, yllätyksiä, menoa ja meininkiä. Juuri tätä kaipasin – ja kaiken sen sain.

___

Jonathan Carrollista kuulin ensimmäistä kertaa kujerruksia-blogin Linnealta, joka on suuri Carroll-fani. Valkoisista omenoista ovat kirjoittaneet myös Liisa (joka ei oikein tykännyt), Ilselän Minna vanhassa blogissaan (ei lämmennyt), Satu (jonka mielestä kirja oli kiinnostava, mutta turhan korkealentoinen) ja Penjami (joka nautti yllätyksellisyydestä).