14. lokakuuta 2019

Suomi synnytti, niin minäkin vielä teen



Näinä aikoina, kun suomalainen media, poliitikot, Väestöliitto ja kansalaiset kauhistelevat viikosta toiseen "vauvakatoa", "syntyvyyden romahdusta" ja "Suomen tulevaisuutta", tuntuu vähän hupsulta mutta silti ylpeältä kertoa, että eipä tässä midist, omalta osaltani tulen hieman korjaamaan tilastoja, kun olletikin ensi helmikuussa itsetekemäni mini-ihminen näkee päivänvalon. Uutta lukutoukkasukupolvea siis pukkaa, tai millaista polvea nyt sitten lopulta tuleekaan, sehän jää nähtäväksi aikanaan.

Ja todettakoon nyt sitten vielä ihan varmuudeksi, että ei tätä pikkutyyppiä sen vauvakadon vuoksi ole "tehty", vaan ihan koska itse haluttiin ja toivottiin ja kaikeksi iloksi siinä onnistuttiin.

Synnyttäminenhän minua on kiinnostanut jo vuosikaudet, noin kulttuurisena, ei ehkä niinkään biologisena tai fysiologisena ilmiönä. Opiskeluaikoina aihe oli läheinen, ja gradunikin käsitteli samaa teemaa muistitiedon ja kirkollisen politiikan kautta. Gradua tehdessä ja myöhemminkin luin jonkin verran kätilöiden muistelmia (esimerkiksi Leena Valvanteen ja Anna Luodon muistelmat) ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Eikä aihe ikinä ole mielestä kadonnut, olenhan päässyt syntymän ihmeestä monta kertaa viime vuosina lähipiirissä iloitsemaan.

Nyt, kun päivä päivältä ollaan lähempänä sitä hetkeä, kun pääsen itse ihan elävässä elämässä kokemaan synnytyksen ja kaiken sen jälkeen tulevan, on kirjapinoon eksynyt taas enemmän synnytykseen ja vanhemmuuteenkin liittyviä kirjoja. Luultavasti niitä on luvassa tulevina kuukausina lisääntyvissä määrin, lukeminen kun on itselleni luontainen tapa oppia. (Ja joo, käytäntö opettanee tässäkin sitten aikanaan ihan reilulla kädellä, heh.)

Tartuin siis innolla Laura Kososen kirjoittamaan tietokirjaan Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa (S&S 2019), joka kertoo Kätilöopiston, siellä työskennelleiden kätilöiden ja synnyttäneiden naisten historiaa koko Kätilöopiston 57-vuotisen olemassaolon ajalta.

Melkoinen matka on Suomessakin kuljettu 1960-luvulta 2000-luvulle, tietenkin, myös synnytysten hoidossa ja asenteissa, jotka aiheeseen liittyvät. Oma gradututkimukseni keskittyi varhaisempaan aikaan, enkä sitä tehdessä osannut oikein kummeksua karujakaan kokemuksia ja asenteita, joita muistitiedosta ja kannanotoista luin, mutta niin sanotusti moderniin aikaan sijoittuva, paikoin lähes epäinhimillinen kohtelu saa kyllä palan kurkkuun.

(Joku on varmaan sitä mieltä, ettei näin henkilökohtaisia asioita pitäisi julkisesti kirjoittaa, mutta sanon silti, etten muuten pelkää synnyttämistä millään tavalla, ainoastaan sitä, että synnytyssairaalan henkilökunta kohtelee ja kohtaa minut huonosti, alentavasti tai välinpitämättömästi.)

Pääosin Suomi synnytti kuvaa onnea, iloa ja elämän toistuvaa ihmettä positiivisesti. Kosonen on haastatellut useita kätilöitä eri vuosikymmeniltä, ja haastateltavat kertovat työstään ja työpaikastaan tyytyväisyyttä ja ylpeyttä uhkuen. Syytäkin on, Kätilöopiston historiaan mahtuu hienoja kehityshankkeita ja suomalaisen synnyttämisen muutosta kohti naisen kokonaisvaltaista toimijuutta.

Samalla kätilöt kertovat asenteista, joiden muuttaminen oli työn ja tuskan takana: isien saaminen mukaan synnytykseen, tarpeettomista synnytyksenaikaisista rutiinitoimenpiteistä luopuminen, perhe- ja vauvakeskeisyys ja toimiva kivunlievitys ovat esimerkkejä siitä, kuinka hitaasti ikiaikaiseen ja luonnolliseen tapahtumaan suhtautuminen voikaan muuttua, kun se on alistettuna (yksioikoisesti) lääketieteelle, hierarkialle ja yhteiskunnallisille asenteille. Toki olen sitä mieltä, että vahva lääketieteellinen tieto ja osaaminen mahdollistavat Suomessa maailman alhaisimmat äitiys- ja lapsikuolleisuusluvut, mutta Kososen teos kertoo oivallisesti myös niistä ongelmista, joita seuraa, kun toimitaan liian tiukasti ensisijaisesti tilastot, käppyrät ja totutut toimintatavat edellä naisten ja tilanteiden yksilöllisiä eroja huomioimatta.

Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa on erittäin sujuvalukuinen, monipuolinen ja lähdeaineistoaan ammentava kokonaisuus. Typografisesti luettavuutta olisi helpottanut muistelusitaattien selkeämpi erottaminen leipätekstistä, mutta tämä nyt on pientä kitinää muuten toimivasta teoksesta. Mukana on myös ilostuttava kuvaliite ja luonnollisesti lista lähdekirjallisuudesta.

Erinomaisen suositeltavaa, monin tavoin kiinnostavaa luettavaa kelle tahansa, sanoisin.


Laura Kosonen: Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa
Kustantamo S&S 2019
214 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 32. Kirjan nimessä on ammatti.

9. lokakuuta 2019

Lyhyitä lukumuistiinpanoja

Olen lukenut, jotakin, edelleen. Kirjoittaminen luetusta vain tökkii, edelleen. Syy ei ole lukemissani kirjoissa, vaan ehkä enemmän siinä, etten oikein tiedä, kelle niistä kirjoitan. "Omaa lukupäiväkirjaahan sitä pidetään", moni saattaa ajatella. Minusta se ei ole ihan totta silloin, kun kirjoittaa julkista blogia. Kai silloin olettaa, että joku muukin niitä aatoksia lukee.

En taida olla aivan yksin ajatuksineni. Kirjabloggaamisen mielekkyys mietityttää monia, ehkä blogi alkaa julkaisukanavana olla jo vähän mennyttä aikaa. Videot ja instakuvat ovat paljon suositumpia, kiinnostavampia. Vai ovatko? Millä kiinnostavuutta mitataan: tykkäyksillä, näyttömäärillä, kommenteilla? Ja onko kiinnostavuus kuitenkaan se tärkein arvo? Ehkä se jollekulle on, eikä siinä ole mitään väärää.

Omaa suuntaani tässä vain pohdin, näin kohta 14 vuoden bloggaamisen jälkeen. Elämä näyttää nyt siltä, että suurimpien himolukemisten aika on väistämättä ohi, vaikka toisaalta edelleen olen lukenut useampia kirjoja kuussa. Kaiketi jokin tasapaino on vielä löytyäkseen, ja ehkä selvitän itsellenikin, mitä blogillani haluan tehdä.

Mutta siis, ne lyhyet muistiinpanot. Niitä tässä, kolmesta teoksesta.


Katharine McGeen YA-kirjasarja Tuhat kerrosta on saanut huipennuksensa kolmannessa osassaan Korkeuksiin. Eletään 2100-luvun New Yorkissa, kaupungissa, joka on rakennettu valtavan pilvenpiirtäjän sisään. Ihmisen asema määräytyy sen mukaan, kuinka korkealla -tornissa hän elää ja päivänsä viettää. On alakerrosten köyhälistöä, on alakerroksista ylemmäs ponnistavia, on kaikkein ylintä eliittiä.

Ja kaikilla on salaisuuksia.

Aiempien osien juonenkäänteet ovat hengästyttäneet ja viihdyttäneet, ja oivallinen vauhti jatkuu myös sarjan viimeisessä osassa. Averyn, Ledan, Rylinin, Calliopen ja Wattin elämät saavat vielä kerran uusia käänteitä: moni asia tulee päätökseensä, on tehtävä valintoja joko itse tai pakotettuna. Koska kukaan nuorista ei ole missään määrin viaton, edessä on melkoista juonittelua ja moraalisia dilemmoja, kun jokainen koettaa tietenkin pitää itsensä kasassa ja jalkansa kuivina.

McGee on taitava käänteiden ja jännitteiden rakentajana. Hän ei jää paikalleen jauhamaan, vaan näkökulmat vaihtuvat usein, koukkuja heitellään edelleen ilmaan ja edellisiä solmuja vuoroin auotaan, vuoroin solmitaan vielä hieman tiukemmalle. Vaikka sarjassa eletään tulevaisuutta, se ei ole dystooppinen. Pieniä vinkkejä ilmaston tilan heikentymisestä olin tarinasta lukevinani, mutta muuten tunnelma on toiveikas ja myönteinen. Teknologia on helpottanut ihmisten elämää, eikä vastassa ole pelkkää kaaosta ja kauhua, kaikkea muuta.

Lämmin suositukseni koko sarjalle (ja se on kyllä ehdottomasti luettava alusta loppuun), se vie kevyesti mukanaan ja tuo lukemisen iloa synkkiinkin päiviin.


Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Korkeuksiin
Suomentaja: Inka Parpola
Otava 2019
462 s.
The Towering Sky (2018)

Kirjastosta.

Aiemmat osat: Pudotus ja Huipulla.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää.



Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti on tarkkasilmäinen, karu ja karkeapintainen tarina niistä, jotka jäävät koulun pihalla parhaiden piirien ulkopuolelle.

Inkku ja Karla jakavat lapsuusmuistot Kehyskunnassa, jossa ei kannattanut luulla itsestään liikoja. Jos luuli, saattoi käydä köpelösti. Vaikka he pitivät pitkään yhtä, jossain vaiheessa kolhujakin alkoi tulla. Kuka nyt jaksaa aina kannatella sitä toista, selitellä parhain päin tai ylipäänsä vaan sietää, jos haluaisikin olla joku muu jossain muualla.

Tytöt hakeutuvat kuitenkin yhteistuumin peruskoulun jälkeen helsinkiläiseen eliittilukioon, jossa he kohtaavat ensimmäisenä syksynä Ilmon. Ilmolla on oma taakkansa (kellä meistä ei olisi), mutta kolmikko hitsautuu hyvin yhteen ja alkaa löytää omaa voimaansa.

Lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella eletään nuoressa aikuisuudessa. Jossain vaiheessa alkaa se aika, kun mennyttä ei enää jaksa hymistellä. Kun tekee mieli kostaa, polkea, sylkeä, selvittää. Sen laukaisemiseen voi riittää pienikin asia, tai sitten suuri uutinen, joka koskettaa kaikkia.

Eliitti ei ole miellyttävää luettavaa, mutta se on vahvaa ja suorasanaista kerrontaa. Kauhanen on tarkka, anteeksipyytelemätön. Hänen tyylinsä on hiottu, tarina etenee ja poukkoilee mieleenpainuvasti. Henkilöt eivät ole sympaattisia, kaikkea muuta, ja silti heidän seuraansa uppoaa ja unohtuu. Mukavia lukuhetkiä on turha odottaa, kokonaisen ja pohjavireeltään kylmän realistisen tarinan sen sijaan saa.

Maija Kauhanen: Eliitti
Otava 2019
266 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 44. Kirja kertoo Berliinistä. (Sielläkin tarinan kuluessa ollaan.)



Kuukauden kieli -haasteessa yhtenä tämän vuoden kielistä on albania. Kirjaston hakutoiminnon avulla löysin Luan Starovan Vuohien aika -nimisen romaanin, joka kuvaa elämää Jugoslaviassa toisen maailmansodan jälkeen. Köyhyydessä sinnittelevät ihmiset alkavat kasvattaa vuohia parantaakseen hieman toimeentuloaan ja lastensa hyvinvointia, mutta tämä ei meinaa millään käydä hallinnon ja valtiovallan edustajille, joille vuohien kasvatus edustaa jonkinlaista kapinaa ja omaehtoisuutta, jota ei totalitaristisessa yhteiskunnassa voida sallia.

Romaanin keskiössä on köyhä monilapsinen perhe, jonka isä on sivistynyt älykkö ja äiti koettaa pysyä hengissä raskaus ja synnytys toisensa perään. Lapset saavat pärjätä kuka mitenkin, ja perheen vuohesta tulee kaikille sen jäsenille merkittävä hahmo.

Vuohien aika on lukukokemuksena siinä mielessä avartava, että se on kielialueelta, jonka kirjallisuutta ei niin usein tule luettua, vaikka Balkan seutuna kiehtookin. Luan Starova lienee arvostettu kirjailija omalla kotiseudullaan ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille, mutta kerronnallisesti ja kirjallisesti hänen tyylinsä ei minuun uponnut. Mieleen painuu lukiessa lähinnä hieman paatoksellinen ja monin tavoin sanomaansa alleviivaava kerronta, joka ei sellaisenaan puhuttele. Saatoin myös olla laiskalla tuulella, enkä jaksanut sen enempää paneutua Starovan romaanillaan välittämään viestiin ja symboliikkaan.


Luan Starova: Vuohien aika
Suomentaja: Tuula Nevala
Lumi Kustannus 2013
176 s.
Koha e dhive (1993)

Kirjastosta.

Haasteet: Kuukauden kieli, Helmet-haasteen kohta 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.