Rakkautta pyytämättä - Valtakunnankätilö muistelee

Leena Valvanne: Rakkautta pyytämättä. Valtakunnankätilö muistelee.
Tammi 1986
328 s.

Kirjastosta.


Nyt taas päästiin yllättämään takavasemmalta ja melkoisesti!

Varasin Leena Valvanteen Rakkautta pyytämättä -kirjan kirjastosta, koska siihen viitattiin jossain gradua varten lukemassani tutkimuksessa ja ajattelin saavani siitä jotain hyödyllisiä lisätietoja omiin räpellyksiini. Ihan näin ei suoranaisesti käynyt, mutta jotain muuta kävi.

Leena Valvanne (1920–2008) oli (muun muassa) Uudenmaan lääninkätilö, Kätilöliiton puheenjohtaja, Kätilö-lehden päätoimittaja, terveydenhuollon tarkastaja ja terveydenhuoltoneuvos. Rakkautta pyytämättä on hänen vuonna 1986 ilmestynyt omaelämäkertansa, jossa hän kertoo ei aina niin siloisesta tiestään Oriveden Opiston tyttärestä SYKkiläiseksi, lääkintälotaksi, sairaanhoitaja- ja kätilöopiskelijaksi, monipuolisen uran tehneeksi kätilöksi, vaimoksi, äidiksi, sosiaalipolitiikan yliopisto-opiskelijaksi, Väestöliiton sosiaalihoitajaksi, vaikuttajaksi ja vakuuttajaksi.

Aikamoinen nainen tämä Leena.

Hän siis päätyi opiskelemaan 1940-luvun alussa sairaanhoitajaksi ja sen jälkeen lisäkoulutuksena kätilöksi. Sota-ajan poikkeusolosuhteet vaikuttivat tietenkin myös opiskeluun ja Leenan kenttätyökokemus jäi vähäiseksi. Sotasairaalakomennuksen vuoksi valmistuminenkin myöhästyi, mutta isänmaan asiallahan sitä oltiin. Jonkin aikaa sairaalassa työskenneltyään Leena alkoi kaivata uusia haasteita ja päätyikin sitten vuonna 1948 Väestöliittoon niin kirjoitushommiin kuin liiton vasta perustamaan sosiaalineuvolaan hoitajaksi. Tuon työkokemuksen myötä ns. hyvän perheen pumpulissa kasvanut tyttö pääsi ensimmäistä kertaa todella näkemään myös yhteiskunnan nurjan puolen: yksinäisten äitien surkean tilanteen julkisen häpeän kanssa tai moniongelmaisten miesten vaimojen huolen epätoivottujen raskauksien takia. 1950-luvun aborttilainsäädäntö asetti omat haasteensa, ja Leenasta tulikin innokas raskauden ehkäisyn puolestapuhuja ja tiedon välittämisen esitaistelija: hän ei halunnut naisten joutuvan tekemään aborttia, vaan voivan ehkäistä epätoivotut raskaudet ennakkoon kunnollisesti.

Leena kirjoitti vuonna 1951 Väestöliitolle kaksi opaskirjasta "Odottamaton raskaus – Miten selviän vaikeuksistani?", toisen yksinäisille äideille ja toisen aviovaimoille:

Niissä selvitettiin yksinkertaisesti ja kansantajuisesti raskauden kulkua, keskenmenoja, lain sallimaa raskauden keskeytystä, millaisia seurauksia rikollisella abortilla saattaa olla sekä sitä tukea, jota yhteiskunta ja vapaaehtoiset järjestöt tarjoavat. Kuvaavaa 1950-luvun ajattelutavalle – vai sanoisinko ahdasmielisyydelle – oli se, että aviovaimoille tarkoitetussa oppaassa selvitettiin syntyvyyden säännöstelykeinoja, mutta yksinäisille äideille tarkoitetussa ei. (s. 126)

Vaikka Leena oli uransa aikana tekemisissä monien moraalisten kysymysten kanssa ja näki varmasti elämän kirjoa laidasta laitaan, minkäänlaista ylenkatsetta tai omahyväisyyttä en kirjasta löydä. Sen on kirjoittanut rautainen ammattilainen, joka teki työnsä sydämellään, muttei asettanut itseään muiden yläpuolelle tai ryhtynyt tuomitsemaan kohtaamiaan naisia.

Rakkautta pyytämättä höyryää eteenpäin vauhdilla. Leena Valvanteella on ollut todella vaiherikas elämä, se on sanottava. Melkeinpä mielenkiintoisinta kirjassa on seurata, miten naisen on 1950- ja -60-luvulla onnistunut rakentaa nousujohteinen ja aikaavievä ura ja samalla perustaa perhe. Ihan ongelmatonta se ei todellakaan Leenankaan tapauksessa ollut, mutta hänellä oli ymmärtäväinen mies Niilo, jonka mielessä ei edes käynyt asettua poikkiteloin vaimonsa työuralle. Valvanteet saivat kolme lasta, ja Leena kyllä koetti kotiäidin elämää hetken aikaa, mutta totesi, ettei ollut siinä hyvä. Ja veri veti kätilöhommiin, joskaan hän ei enää työskennellyt "tavallisena" kätilönä vaan eteni erilaisiin työtehtäviin esimerkiksi Uudenmaan lääninkätilöksi, Kätilö-lehteen ja Kätilöliittoon. Samalla Leena opiskeli yliopistossa itsensä valtiotieteiden kandidaatiksi pääaineenaan sosiaalipolitiikka. Melkoinen vauhti! Vain muutamassa kohdassa kirjan kuluessa Leena kirjoittaa uupumuksestaan ja työn valtavasta määrästä, ja minulle jäikin hänestä kuva todellisena höyryjunana. Toivottavasti minäkin löydän vielä sellaisen paikan työelämästä, että pääsen höyryämään eteenpäin. Valtavaa paloa ja kutsumustakin siihen epäilemättä tarvitaan. Kumpaakaan ei Leena Valvanteelta puuttunut. (Tosin hän eli myös erilaisen työelämän aikaa: sellaista, jolloin kaikille hyville tyypeille vaan soiteltiin perään ja pyydettiin hakemaan hyviin hommiin ja aina, aina oli joku tuttu jossain...)

Toinen mielenkiintoinen lanka kirjassa seuraa Leenan taistelua luonnonmukaisen synnytyksen puolesta ja isien saamiseksi synnytyssaleihin. 1960-70-luvulla kumpikaan ei ollut mikään selvyys: synnytys oli (Leenan mukaan) lääketieteellistetty niin pahasti, että äidit eivät enää saaneet päättää itse kehostaan ja synnytystapahtumasta. Tähän piti saada muutos. Lisäksi Leena oli sitä mieltä, että synnytys on koko perheen tapahtuma, jossa isällä on merkittävä rooli: siksi isät piti saada mukaan synnytykseen, vaikka monet sairaalat, lääkärit, kätilöt ja perheet itsekin sitä vastustivat. Leena joutuikin moniin julkisiin ryöpytyksiin ja debatteihin mukaan.

Ensimmäisen, tulikivenkatkuisen keskustelun kävin Helsingin Sanomien toimittajan Pirkko Kolben kanssa. Elokuussa 1967 hän neljän palstan otsikolla julisti: ”Miehen ei pidä kivulla synnyttää”. Miehen raahaaminen mukaan itse synnytyssaliin oli hänen mielestään luonnotonta. Se oli joko jommankumman erikoisuudentavoittelua tai se todisti vaimossa ”ainakin alitajuisesti piilevää sadistisuutta”. Hänen mielestään uuden ihmisen syntymä oli kaunis tapahtuma, mutta vain symbolisesti.

Tukea mielipiteilleen hän sai eräiltä haastattelemiltaan äideiltä, jotka pitivät synnyttämistä mitä epäromanttisimpana ja epäesteettisimpänä ”lehmämäisenä tapahtumana”, jossa ei ollut jälkeäkään sivistyksestä eikä kulttuurista. Nämä naiset sanoivat: ”Olisi ollut pelkästään piinallista, jos mieheni olisi nähnyt minut hikeä valuvana, pöhöttyneenä, hampaita kirskuttavana alkuihmisenä”.

Pirkko Kolbe veti keskusteluun myös silloisen II Naistenklinikan ylilääkärin, professori Paavo Varan. Hänkin oli sitä mieltä, että synnytys on elämän proosaa, joka saattaa viedä varsinkin herkän miehen illuusiot. Isän läsnäoloon synnytyksen alkuvaiheessa Vara sen sijaan suhtautui myönteisesti. (s. 220)

Vähitellen kulttuuri muuttui ja isillekin avattiin synnytyssalien ovet, vaikka vielä 1970-luvun alussa Kätilöopiston johtaja oli sitä mieltä, että perhesynnytykset olivat "turhanpäiväinen, ohimenevä muotivillitys", "turhaa höpötystä" ja "kamala sirkus sairaalalle". Nykyään taitaa olla huomattavan harvinaista, että isä ei ole mukana synnytyksessä?

Leena Valvanne teki elämäntyönsä kätilönä ja kätilöiden, luonnonmukaisten synnytysten ja koko perheen mukana olemisen parissa. Hän kehitti äitiys- ja perhevalmennusta, kätilöiden ammatillista järjestäytymistä ja synnytyskulttuurin mahdollisuuksia olla ennen kaikkea jotain muuta kuin sairaanhoitoa – sillä missä sairaudessa syntyy elämää?

Rakkautta pyytämättä on kirjoittajansa oma näkemys elämästään ja työurastaan. Se ei räjäytä galakseja kirjallisilla ansioillaan, mutta sisältö onkin tärkeämpää. Lukukokemus oli mainio, sillä aihepiiri on erittäin kiinnostava, ja koska se ei sellaisenaan kosketa minua juuri nyt, pystyin varmaankin siksi suhtautumaan siihen puhtaasti ajankuvana ja kutkuttelevan, mutta minussa intohimoja herättämättömän aihepiirin avaajana. Olen antanut itseni ymmärtää, että raskaus, synnytys ja äitiys ovat vähän helevetin tulenarkoja aiheita tilanteessa kuin tilanteessa – niinpä olin ihan tyytyväinen siihen, että sain lukea tätä kirjaa ilman, että se olisi käsittelytavaltaan erityisesti provosoinut suuntaan tai toiseen.

Gradutietous ei tämän teoksen myötä kasvanut. Sen sijaan sain tutustua mainion naisen kiehtovaan elämäntarinaan, siivuun suomalaista terveys- ja sosiaalipolitiikkaa ja maailman tappiin saakka mielipiteitä herättävään elämänalueeseen.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Suomalaiset elämäkerrat.

P.S. Vuodenvaihteessa luin toisen kätilökertomuksen, Anna Luodon Kun ei ollut rahaa tehtiin lapsi, joka kertoo sävykkään tarinan vastaavasti maaseudulla toimineen kunnankätilön arjesta.