Anarkistipankkiiri

Yksi syntyy miljonäärin poikana, jota kehdosta saakka suojellaan kaikilta niiltä elämän kolhuilta – eikä niitä ole vähän – jotka ovat rahalla vältettävissä tai tasoitettavissa; toinen syntyy kurjuuteen, on lapsena vain yksi suu lisää perheessä jossa on jo liiankin monta suuta syömässä sitä vähää ruokaa mitä mahdollisesti on tarjolla. Yksi syntyy kreiviksi tai markiisiksi ja saa sen vuoksi osakseen kaikkien kunnioituksen, teki sitten mitä tahansa; toinen syntyy sellaiseksi kuin minä, jonka on kuljettava varpaisillaan jotta häntä edes kohdeltaisiin kuin ihmistä. Yhdet syntyvät oloihin joissa he voivat opiskella, matkustaa, kehittää itseään – tulla (sanottakoon) älykkäämmiksi kuin ne jotka ovat älykkäämpiä luonnostaan. Ja niin edelleen, asiassa kuin asiassa... (s. 24)


Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri
Suomentaja: Sanna Pernu
Andalusialainen Koira 1992
71 s.
O Banqueiro Anarquista (1922)

Kirjastosta.


Tässäpä tiiviissä muodossa aikamme sielu. Kyllä, juuri meidän aikamme, 2010-luvun. Kirjan takakannessa todetaan vuonna 1922 kirjoitetun kirjan olevan eräässä pohjoisessa valtiossa 1990-luvulla mitä ajankohtaisin. No, niin se on nytkin, parikymmentä vuotta myöhemmin, jälleen. Valitettavasti?

Kyse on kahden nimettömän ystävyksen päivällisen jälkeisestä dialogista, johon toinen, pian jalkoihin jäävä, koettaa saada hiipumisen jälkeen jälleen eloa. Sitä hän saa, kun suurliikemies ja merkittävä markkinoiden yksinvaltias alkaa kertoa anarkismistaan. Eikä vain nuoruuden anarkismista, vaan edelleen kannattamastaan ja toteuttamastaan aatteesta.

Anarkistipankkiiri on lyhyt oppimäärä yhteiskunnan epätasa-arvoisuuteen ja yksilön keinoihin selvitä sen ehdoista kuivin jaloin. Muutaman kymmenen sivun aikana erikoinen liikemies selittää elämänfilosofiansa, maailmankatsomuksensa, sen synnyn ja muutoksen ja päätymisen tilanteeseen, jossa nyt on – sikarikkaaksi anarkistipankkiiriksi. Kyllä, se on mahdollista.

Joku edellinen lukija oli piirrellyt kirjan marginaaleihin huutomerkkejä. Minua ei huvittanut.

Kirja on ihan näppärä ja arvostan sitä sen 90 vuoden iästä ja tiiviistä muodosta johtuen ihan keskinkertaisesti. Melkoinen osoitus laajasta yhteiskunnallisesta ymmärryksestä, sen sanon. Itse en jaksanut lopulta keskittyä pohtimaan anarkistipankkiirin teoriaa erityisen tarkasti, mutta pääpiirteissään sen pointtina on, että yhteiskunnan sovinnaiset ja teennäiset käsitteet, siis fiktiot, peittävät alleen luonnolliset käsitteet, totuudet. Muut järjestelmät puhdasta anarkismia lukuunottamatta kumoavat kyllä fiktioita, mutta vain toisilla fiktioilla, jolloin ne ovat turhia. Pyrkimyksenä on tavoittaa luonnollinen ja todellinen oikeudenmukaisuus, ja se onnistuu vain anarkismin kautta.

Yhteiskunnalliset vallankumoukset luovat anarkistipankkiirin mukaan vain uusia tyrannioita. Itseään hän ei kuitenkaan tyrannina pidä, sillä tyrannia on teennäisissä arvoissa, ei niitä edustavissa ihmisissä. Vaikka kaikki maailman pääomaa omistavat ihmiset tuhottaisiin, muttei pääomaa sinänsä, jo seuraavana päivänä sillä olisi uudet omistajat.

Anarkisti haluaa vapautta sekä itselleen että kaikille muillekin, hän haluaa vapauttaa koko ihmiskunnan. Ongelma vain on siinä, että sitä ei pankkiirimme mukaan voi tehdä toisten puolesta, vaan jokaisen on vapautettava itse itsensä. Jos alkaa vapauttaa muita, luo lopulta vain uutta tyranniaa, sillä jopa muiden ohjaaminen ja auttaminen on sitä.

Mm. Jotenkin kuulostaa tutulta kaikkinensa, muttei ehkä tänä päivänä niinkään anarkismin käsitteen alla. Jokainen on oman onnensa seppä, jokaisella on luontaiset ominaisuutensa, joilla rakentaa menestystarinansa, muiden auttaminen on holhoamista... Nämä on kuultu aika usein jo. Pelottavan usein.

Kyllä Anarkistipankkiiri nipisti ikävästi jostain aivojen perukoilta. Mutta välipalakirjaksi se silti minulle jäi, hieman yhdentekeväksi ja ohimeneväksi.

Sen käsittelemät aiheet sen sijaan eivät ole yhdentekeviä tai ohimeneviä, kaikkea muuta. Eivät nyt, tuskin tulevaisuudessa. Miten paljon itsekkyys ja vapaus maksaa? Onko olemassa vain yhdenlaista oikeaa vapautta? Mitä kaikkea saa vaatia? Mitä saa vaatia muilta – mitä olla vaatimatta?

Fernando Pessoa (1888–1935) oli portugalilainen runoilija ja kirjailija, joka julkaisi elinaikanaan vain yhden runokokoelman. Kuollessaan maksakirroosiin hän jätti ystävilleen perinnöksi puuarkun, joka sisälsi 30 000 liuskaa käsikirjoituksia: runoja, draamoja, kritiikkejä, tutkielmia, yhteiskunnallisia pohdiskeluja. Hän käytti kymmeniä eri heteronyymejä, joille loi henkilöhistoriat ja luonteenpiirteet kullekin erikseen. Kulttuurin monitoimimies omana aikanaan, ehdottomasti.

Kiitos Karoliinan Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen, olen alkanut tietoisesti vilkuilla kirjastossa uusien tuttavuuksien ja uusien maiden suuntaan. Tämäkin löytyi, jälleen, täysin vahingossa.

Loppuun sananen tälle viikolle, Pessoan Alvaro de Camposina vuonna 1928 kirjoittama runo Tupakkakauppa:

En ole mitään.
Ei minusta ikinä tule mitään.
En jaksa haluta olla mitään. 
Vaan minussapa on kaikki maailman unelmat.