Patti Smith: Viattomuuden tunnusmerkit
Suomentaja: Risto Ahti
WSOY 2010
73 s.
Auguries of Innocence (2005)
Kirjastosta.
Huoh. Tunnenpa taas itseni harvinaisen tyhmäksi.
Patti Smithin vuonna 2005 ilmestynyt ja viisi vuotta myöhemmin suomennettu runokokoelma Viattomuuden tunnusmerkit oli kyllä sellaista tervanjuontia että oksat pois. Ehdin jo alkuvuodesta omahyväisyydessäni kuvitella, että kyllä tästä vielä jotain tulee – siis tästä runouden lukemisesta. No, nyt otettiin takapakkia ihan kunnolla.
En ymmärtänyt tästä oikeastaan juuri mitään. En niin mitään.
Tai no sen verran, että sodan ja väkivallan turhuutta tässä kritisoidaan ja muistutetaan, kuinka vallanhimo on universaalia ja ajatonta mittakaavasta viis. Maailma on ruma, ihminen on siellä hukassa. Kehen voi luottaa, tuskin itseensäkään. Eikä viattomuutta sellaisenaan ole, sillä sen menettää tarkoitushakuisessa ja julmassa toiminnassa, eikä koskaan saa takaisin.
Mutta mistä minä tiedän, onko Patti Smith tarkoittanut sen niin vai jotenkin ihan muuten? No en mistään, niinpä.
Kulkurin kuolema
- - Me emme olleet tunteneet kuolemaa
mutta varpuset visertävät piirittävät
kuin suolle laskettu seppele
me tajusimme ihmisyyden
hahmossa joka kulki värjötellen
hylätyissä rievuissa itse hylättynä - -
Kokonaisuudesta pystyy kyllä muodostamaan jonkinlaisen kuvan, mutta monet yksittäiset runot menivät ohi korkealta ja kovaa. Kumpi on sitten olennaisempaa: ymmärtää runoja sellaisenaan vai niiden rakentamaa kokonaisuutta? En minä tiedä! Saakeli!
Suosikikseni kohosi kokoelman kaoottisin runo Meidän hurskastelumme vaientaa rummun äänen, joka näyttää kolmen sivun verran tältä:
Ja on se myös sisältönsä puolesta terävä, ei siinä, mutta rytmi on ilman välimerkkejä hurja.
Mmmh. Koetin tässä vielä kaivaa itsestäni jotain irti, mutta ei niin ei. Sitten menin lukemaan jotain Hesarin arvostelua ja tunsin itseni vielä vähän tyhmemmäksi kuin sitä ennen. Runouden koodikielen avaamiseen on minulla vähän hemmetin pitkä matka.
Taidan viedä tämän nyt kaikessa hiljaisuudessa takaisin Rikhardinkadulle ja pitää hetken hajurakoa lyriikkaan. Se lienee kaikkien kannalta paras ratkaisu.
(Jokaisella pilvellä on kuitenkin... you know, ja tämän koettelemuksen myötä saan täyteen So American -haasteen American Poetry -kategorian, hahaa!)
Minä oletin, että tämä Pattin runoteos olisi kovasti kiinnostava. Toisaalta, mikään, mikään ei ole niin vaikeaa kuin tiivistää jonkinlainen arvio runoteoksesta. Runo on jonkun henkilön, kirjoittajansa, subjektiivinen tunnetila. Siihen joko sukeltaa täysillä tai sitten ei. Ja vaikka sukeltaisi täysillä, ei siltikään osaa kertoa miksi, sillä oma lähtökohta on subjketiivisuuden ytimessä, siellä jossakin, mitä joskus...
VastaaPoistaKiitos Leena tästä synninpäästöstä :) Toistaiseksi vähäisiksi jääneet seikkailuni runojen maailmassa ovat olleet hyvin monenlaatuisia: esim. Walt Whitmaniinhan minä rakastuin ihan päätäpahkaa! Mutta aina ei voi voittaa. Runoille pitäisi kai jaksaa antaa sitä aikaa, mutta kun on tällainen ahmija, minkäs teet.
PoistaKyllä tämä kiinnostava on, en kiellä sitä, mutta kun suurimman osan ajasta olin ihan pihalla, kiinnostavuus ei päässyt oikeuksiinsa.
Minä en ole uskaltautunut runojen matkaan sitten viime vuoden runoviikon jälkeen. Saima Harmaja kiinnostaisi edelleen, mutta näin jälkikäteen ihmeellisen nihkeä suhtautuminen runoihin, vaikka runojen kokeilu menikin viimeeksi yllättävän hyvin. Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin pitää tosin kyllä joku runokokoelma lukea... Joten aina on hauska kuulla, ettei ne runot muillakaan aina ole selvää pässinlihaa:) Ja kiitos tunnustuksesta!
VastaaPoistaJuu ei todellakaan ole pässinlihaa! Mutta sitten taas välillä tulee onnistumisen hetkiäkin. Nyt pidän oikeasti vähän taukoa, mutta jossain vaiheessa kyllä kokeilen hermojani Edith Södergranin, Pentti Saarikosken ja vaikkapa juuri Saima Harmajan kanssa uudella teholla. ;)
PoistaJa olepas hyvä!
Luin tuon Patti Smithin muistelman vähän aikaa sitten, ja yllätyin siitä mitä hän kertoi runoistaan tai niiden runoilemisesta. Voin kuvitella, ettei ollut mitään ihan kevyttä kamaa!
VastaaPoistaItse luen runoja mielelläni, mutta niistä kirjoittaminen on vaikeaa. Tulkitsen varmaan kaiken niin omahyväisen henkilökohtaisesti, etten kehtaa niistä kovin julkisesti avautua.
Oikein korkealentoisesta runoanalyysistä tulee mulle mieleen viininmaistaminen ja semiotiikka; niissä kaikissa tarvitaan verbaalista lahjakkuutta ja ihan mahdoton pokka ;)
Hehe, erinomainen vertaus, niin se taitaa kyllä juurikin olla ;)
PoistaRunoista kirjoittaakseen pitää varmaan päästä tiettyyn olotilaan ja toisaalta kai siinäkin sitkeä harjoittelu palkitaan jossain vaiheessa. Minä luen runoja niin vähän, ettei mitään rutiinia ole tullut, mutta toisaalta edes nämä tyhmyyskokemukset eivät kokonaan lannista: kokeilen kyllä vielä uudestaan taas, kunhan kerään voimia henkiseen mittelöön!
Minä en ole uskaltautunut Patti Smithin runoja lukemaan, mutta muistelmateos (Ihan kakaroita) oli mielenkiintoinen. Lukunäytteen perusteella en kyllä taida jatkossakaan näihin tutustua :D
VastaaPoistaLuen runoja hirveän harvoin, mutta lukioaikoina ihastuin Juice Leskisen runoihin. Ehkä en niitä oikein ymmärtänyt, mutta jokin niissä viehätti suuresti. Erityisen mieluisena mieleen on jäänyt kokoelma Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin.
Täytyy panna tuo muistelmateos mieleen, se voisi olla minulle näitä runoja parempaa (=sopivampaa) luettavaa.
PoistaVoi, Juicesta minäkin tykkään! Hänen ilmaisunsa on tiivistä mutta monipuolista ja ihanaa kielellä leikittelyä. Pitäisikin pitkästä aikaa lukea ne pari kokoelmaa, jotka minulla häneltä on.