Merikäärmettä mä metsästän

Risto Isomäki: Con rit
Tammi 2011
403 s.

Kirjastosta.


Jaaha, olipahan taas melkoiset neljäsataa sivua. Lopettelin eilen lievästi sanoen horjahtaneessa olotilassa Poikani Kevinin. Tiesin kaipaavani lisää luettavaa, mutta olotila oli sanalla sanoen hämmentynyt. Kevinistä en vielä osaa sanoa paljon mitään, mutta tänään loppuun ahmaisemastani Risto Isomäen Con ritistä kyllä jokusen sanan voisin mutistakin.

Noin yleisesti pidän lukemiani Risto Isomäen kirjoja ihan kivoina. Aika vetävinä, aihevalinnoiltaan mielenkiintoisina ja puhuttelevina ja toisaalta myös opettavaisina. Gilgamesin tappio on poikkeus, sillä siihen suorastaan hullaannuin – minä, joka en harrasta scifiä ja suhtaudun melko penseästi kaikenmoiseen avaruusseikkailemiseen Tähtien sotaa ja Linnunradan käsikirjaa liftareille lukuun ottamatta.

No, Con rit ei vie avaruuteen vaan yhteen niistä harvoista Maapallon kolkista, johon ihminen ei vielä ole täysin onnistuneesti tunkenut näppejään: valtamerten syvyyksiin. Meribiologi Martti Ritola on pikkupojasta lähtien halunnut selvittää con ritin arvoituksen: mikä on tuo varsin globaalisti eri kulttuureissa esiintyvä, etenkin Aasiassa ja Väli-Amerikan intiaanikulttuureilla keskeisen sijan saanut, mysteerinen merikäärme, josta on olemassa niin kansantaruja, historiallisia anekdootteja kuin lehtiin saakka päätyneitä merenkulkijoiden havaintoja? Voisiko valtamerissä elää edelleen jumalattoman kokoisia, mihinkään tieteen toistaiseksi tuntemaan eläinlajiin kuulumattomia olentoja?

Kun Martin vietnamilainen ystävä Hoa lähettää Suomeen lehtileikkeen, jossa kerrotaan päättömän, kummallisen raadon ajatumisesta rannalle, Martille tulee kiire: unelma arvoituksen selvittämisestä on hetken aikaa lähempänä kuin koskaan. Taifuuni kuitenkin kiskaisee raadon takaisin mereen, ja sen löytämiseksi tarvitaan retkikunta, jonka varustamiseen taas tarvitaan pätäkkää, jota Martilla ei ole. Kuvioon astuu nuoruuden rakastettu, sikarikas Camilla Norrstrand, jonka tähän saakka kiireinen joskin yltäkylläinen bisneselämä ison firman toimitusjohtajana on menossa monin tavoin päin prinkkalaa. Tarvitaan muutama yhteinen souteluretki Hangon saaristossa ja Martin innokkuus saa Camillan avaamaan kukkaronsa nyörit ja rahoittamaan retken.

Vietnamissa Martti, Camilla, Hoa ja pienen laivan kolmihenkinen miehistö lähtevät haravoimaan saaristoaluetta löytääkseen oletetun con ritin raadon. Kaikenlaista muuta kyllä meren pohjasta löytyy, mutta myyttisestä pedosta ei näy merkkiäkään. Luonto kuitenkin päättää panna sankareihin vipinää ja nostattaa viitosluokan taifuunin heidän niskaansa. Hyvin alkanut paluumatka hirmumyrskyn alta saa yllättäviä käänteitä, kun Martti ja Camilla päättävät sukeltamalla "vain vilkaista nopeasti" Lohikäärmesaaren luolaverkostoa. Päätös osoittautuu kaikin tavoin hengenvaaralliseksi, sillä sekä Aasian luonnonvoimilla että valtameren pohjalla on vielä paljon näytettävää...

Noin yleisesti ottaen kirjan asetelmissa ei ole moitteen sijaa. Aihe on tolkuttoman mielenkiintoinen ja käsittelytapa antaa olettaa paljon. Isomäellä on mainio taito yhdistellä faktaa ja fiktiota ja saada lukija imaistuksi mukaansa luonnon ihmeellisyyksiin ja salaisuuksiin. Totta hitossa haluan tietää lisää valtavista merikäärmeistä! Ai sellainen mainitaan jo Olaus Magnuksen kartoissa! Ja vähän voin siinä samalla imeä itseeni kannanottoja ilmaston lämpenemiseen, luonnonkatastrofeihin ja indonesialaisiin turvesoihin liittyen, no problem!

Mutta:

Nolo – nolompi – Con ritin ihmiskuvaus.

Kirjan henkilöt ovat aivan peeloja ja käsittämättömän epäuskottavia. Martti – naurettava pakkomielteitään seuraava ja ohimennen omaan alaansa liittyviä luentoja tavanomaiseen ihmisten väliseen kanssakäymiseen ujuttava, selvästi itsetuhoinen pönttö. Camilla – kovan bisnesnaisen kuoren alta paljastuva, ei-sittenkään-nuoruuden-ihanteitaan-hylännyt, ilmeisesti jonkinlaisilla supersankarin voimilla ja luonteenlujuudella varustettu mimmi, joka on tehnyt työuransa kaupallisessa maailmassa, mutta silti jostain syystä tietää (jopa ilman Martin luentoja) älyttömästi knoppitietoa merenelävistä ja vähän kaikesta. (Ehkä kiitämme tästä sitten suomalaista peruskoulujärjestelmää? Muutakaan syytä en sille keksi...)

Juu, tiedän kyllä, että jännityskirjallisuudessa jäisi moni kutkuttava juonenkäänne tapahtumatta, elleivät henkilöhahmot olisi vaikeuksia ja ongelmia kerjääviä, uppiniskaisia, itsepäisiä ja jollain tasolla itsetuhoisia vaikkakin samaan aikaan omaan kuolemattomuuteensa uskovia. Eikä siinä mitään. Ennen kohtalokasta sukellusreissua Isomäki sentään panee hahmonsa hieman epäröimään, tokkopa nyt on ihan fiksua jäädä vilkuilemaan mitään luolia hirmumyrskyn uhatessa, mutta tietenkään he eivät jää kuuntelemaan järjen ääntä. Eikä se sinänsä ole se ongelma, sillä ilman noita luonteenheikkouksia jännitys jäisi puolitiehen. Mutta kun ne tyypit on niin noloja. Ja keskustelun taso on niin kummallinen, etten meinannut kestää. Vai mitä sanotte tästä:

- Martti... tiedätkö mitä... kysyi Camilla vaisusti. - Kun ihminen hukkuu, miten hän oikeastaan kuolee? Tarkasti ottaen?

- Oletko varma, että haluat tietää?

Camilla nyökkäsi.

- Jos ei tiedä, kuvittelee kaikenlaista. Se on vielä pahempi!

Mitä kaikkea minun pitäisi kertoa? mietti Martti.

- Siinä vaiheessa, kun ihminen ei enää pysty pidättämään hengitystään ja vetää vettä sisäänsä, syntyy niin sanottu kurkunpään kouristus, kun vesi koskettaa äänihuulia. Lihakset supistuvat ja katkaisevat hengitysrefleksin. Silloin vain tukehtuu, hapenpuute pahenee, silmissä mustenee ja sitten menettää tajuntansa. Luulen, että on monia paljon pahempia tapoja lähteä.

- Tuo oli... hyvä kuulla, sanoi Camilla. - Kiitos!

Valitettavasti kaikilla ihmisillä ei synny kurkunpään kouristusta, vaan he vetävät vettä keuhkoihinsa, ajatteli Martti, ja se onkin jo ikävämpi tapa kuolla.

(Con rit, s. 303)

Okei, en ole itse koskaan ollut jumissa nousuveden kanssa ja hukkumaisillani, enkä tiedä, mitä silloin päässä liikkuu, mutta jotenkin on vähän vaikeaa nähdä, että silloin ainakaan alkaisi pitää – edes lyhyttä – luentoa niin sanotusta kurkunpään kouristuksesta. 

Valitettavasti mukana on myös tarpeetonta ihmissuhdesuhmurointia (onneksi vain aivan hyppysellinen) ja kuten jo mainittua, paikoin jäätävän epäuskottavaa dialogia ja henkilöiden sisäistä mielenmaisemaa. 

Mutta jotain hyvääkin toki! Aihe siis iski suoraan maaliin ja olin siitä aivan innoissani. Jännitystä rakennetaan hyvin ja se pysyy yllä loppuun saakka, joskin se olisi saanut alkaa hieman nopeammin, sillä Con ritin alkupuoli antaa odottaa toimintaa aikansa. Loppuratkaisu jätti hieman ristiriitaisen olon, tavallaan olin siihen tyytyväinen, mutta tavallaan ehkä sittenkin... No, se on sellainen kuin se on, pulinat pois. Kukin tehköön omat päätelmänsä.

Kyllä tämän ihan hyvillä mielin ahmaisi, ja kirja oli aivan oivallinen haukkaus rankan Poikani Kevinin päälle. Eikä teksti sinänsä ollut mitenkään kökköä vaan oikein hyvin etenevää ja paikoin ahdistavan autenttisen tuntuista: en ole koskaan kokeillut laitesukeltamista, enkä luultavasti koskaan kokeilekaan, sillä ahtaat paikat eivät sovellu minulle oikein missään muodossa, mutta pystyin kyllä hyvin eläytymään epäonnisen sukellusretken tapahtumiin miljöön ja tunnelman puolesta. (Luultavasti olisin kuitenkin joutunut omin käsin hukuttamaan kirjan henkilöiden tapaiset tyypit, jos sellaisten kanssa päätyisi samanlaiseen soppaan.)

Soveltuu välipalaksi ja naposteltavaksi, jos henkilökuvaukseen liittyvät heikkoudet tai irrationaalisia ratkaisuja tekevät hahmot eivät tunnu ylitsepääsemättömiltä. Ja kyllä, mielelläni luen seuraavankin Isomäen kirjan sitten joskus.

Con ritistä on kirjoittanut myös ainakin Hreathemus.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Jännityskirjallisuus.