Kolme surulaulua Kosovolle

Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle
Suomentaja: Tuula Nevala
Faros 2009
88 s.
Tri këngë zie për Kosovën (1998)

Kirjastosta.


Saanko esitellä: jälleen yksi päämäärättömän kirjastohaahuilun löytö!

Ismail Kadaren Kolme surulaulua Kosovolle on alle satasivuinen kolmen kertomuksen kokoelma. Liikkeelle lähdetään Ikivanha sota -tarinalla vuodesta 1389, keväästä, jolloin maailma oli täynnä huhuja tulevasta sodasta ja kesäkuisesta Kosovo Poljen taistelusta, jossa balkanilaiset joukot serbiruhtinas Lazarin johtamina kävivät veriseen kamppailuun osmanien ja sulttaani Murad I:n kanssa. Sumu laskeutuu, Mustarastaiden kentästä nousee raskas pöly ja veri virtaa, kun risti ja puolikuu kohtaavat toisensa ja viiltävän metallin. Sulttaani Murad kuolee, mutta hänen armeijansa ei kaadu, vaan nousee voittoon ja on taas askelta pidemmällä Euroopan valloituksessaan.

Ylhäinen rouva kuvaa taistelun jälkeistä korvia särkevää hiljaisuutta. Hävinneen joukon sirpaleet lähtevät paluu- ja pakomatkalle kohti kotia ja Balkania, pois laajenevan osmanivaltakunnan jaloista. Matkalaiset ovat pääasiassa runonlaulajia, jotka joutuvat hautaamaan keskinäiset eripuransa ja ennakkoluulonsa selviytyäkseen. Lisäksi heidät valtaa epäilys, sillä vastaan tulee virtanaan pakolaisia kotiseudulta – onko heillä edes paikkaa, jonne palata? Matkan aikana heidät kutsutaan vieraiksi linnaan, jonka viisas vanha linnanrouva haluaa kuulla heidän laulavan, kunkin vuorollaan, maailmasta jonka he tuntevat.

Kolmas tarina, Kuninkaallinen rukous, on lyhyt, mutta koko teoksen ja kaikki veriset vuosissadat sisäänsä sulkeva kertomus Mustarastaiden kentälle jääneen Murad I:n sielusta ja verestä ja itseään toistavasta väkivallan ja kuoleman kehästä. Hieno, hieno tarina!

Olin lapsi, kun Balkanilla sodittiin. Muistan kuitenkin elävästi joitakin uutiskuvia ja ihmetystä siitä, miten sodassa voi olla niin monta eri osapuolta ja miksi ne ylipäänsä tappavat siellä toisiaan. Vanhempani eivät osanneet vastata. Mieleeni on myös jäänyt jokin Valittujen palojen artikkeli (mummini oli kestotilaaja vuosikaudet), jossa kerrottiin Sarajevon taisteluista ja nuoresta pariskunnasta, jonka sota oli repinyt eri puolille. Ajatus asumisesta kaupungissa, joka on raunioina ja jossa saa pelätä henkensä puolesta nähdäkseen rakkaansa, tuntui mahdottomalta. Vielä mahdottomammalta tuntui, että kaikki tapahtui Euroopassa. Melkein naapurissa. Ja sen artikkelin kuvaaman pariskunnan toinen puoliskokin ammuttiin kadulle.

Balkanin historiasta ja kulttuurista en tiedä paljoakaan. Yhden etnologian kurssin olen käynyt, jonka luennoitsija oli aiheen tuntija ja kertoi tarkemmin esimerkiksi juuri eri etnisistä ryhmistä ja niiden välisistä konflikteista sekä nykyhetkestä alueella, jolla kertoi itse matkustelevansa vähintään vuosittain. Silloin varmaan syttyi intoni päästä itsekin reissaamaan Balkanille, mutta vielä en ole sitä toteuttanut.

Ismail Kadaren teos on upea. Olisin voinut lukea sen saman tien uudestaan. Se antoi mahdollisuuden katsoa vuosisatoja vanhaa konfliktialuetta ja säröä kauniin kielen ja kerronnan avulla kaunokirjallisesta näkökulmasta, ilman tolkuttomia paineita kerrata jostain lunttilapusta, kuka nyt oli kenenkin puolella ja mikä oli miesvoima milläkin joukolla. Sen kun alkoi lukea ja seurasi tarinaa. Ja se kyllä vei.

Näin ovat asiat tässä maailmassa, muuan prinsseistä oli kuulemma sanonut, veri virtaa eri tavoin elämässä kuin laulussa, emmekä koskaan tiedä, kumpi virta on oikea. (s. 23)

Kadare rakentaa taidolla kertomuksen konfliktista, jonka ratkaisu on käytännössä mahdoton. Hän tekee sen pienin elein, esimerkiksi antamalla sanat runonlaulajien lauluihin, joissa veli käy veljeä ja naapurikansa toistaan vastaan: laulu on sama, mutta vihollinen eri niminen. Samoin käy, kun hän kuvaa runonlaulajien soittimia, jotka ovat samoja mutta eri nimisiä, eikä niitä pidä mennä vertaamaan toisiinsa. Edes pyynnöstä eivät vuosisataiseen vihaan syntyneet ja kasvaneet runonlaulajat kykene muuhun kuin jatkamaan perinnettä ja laulamaan toisilleen kuolemaa.

Kolme surulaulua Kosovolle antaa inhimillisen äänen aiheelle, joka on edelleen kipeä. Se on riipaisevan kaunis ja surumielinen tarina vihasta, jota ei saada hengiltä. Kadare on pienen ihmisen puolella, ja pieni on lopulta myös sulttaani suuruudessaan, sillä maan tomua me kaikki kuitenkin olemme. Voi kun muutos lähtisi oikeasti meistä jokaisesta, voi kun jaksaisimme, osaisimme ja uskaltaisimme ajatella itse ja päättää omin voimin, ketä ja miksi vihaamme – vai voisimmeko kuitenkin olla vihaamatta?

Upea, upea kirja. Lue se.



Muita arvioita: Hreathemus, Satu, Hannu Salmi, Krista Berglund Agricolassa.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Albania.