Maan ääreen

Kristina Carlson: Maan ääreen
Otava 1999
192 s.

Kirjastosta.


Kristina Carlsonin Maan ääreen oli vaikea kirja minulle. En meinannut saada siitä otetta ja muutamat kymmenet ensimmäiset sivut menivät vähän ohi, jonkinlaisessa houreessa, ehkä. Tuskastuin jo – mikä tämä kirja on, kannattaako minun lukea tätä enempää? Kyllä kannatti, sillä kuin huomaamatta minut imaistiin mukaan Siperiaan, petolliseen onnen maahan.

Ylioppilas Lennart Falk lähtee etsimään onneaan (ja itseään) Amurinmaalle 1860-luvulla. Nahodkassa ollaan todellakin maailman äärissä: kadut ovat mutavelliä, palvelijoina on murhamiehiä ja rangaistusvankeja, uutiset kulkevat hitaasti. Mutta silti juhlissa juodaan shampanjaa, ollaanhan samoilla leveyspiireillä Pariisin kanssa! Ja juhlia järjestetään aina kun on tilaisuus, ei maan äärissä muuten kestä!

Siperian valtavat maa-alat ovat vielä täynnä aarteita, jotka odottavat löytämistään. Lennart haaveilee erityisesti kivihiilestä, tuosta tulevaisuuden ja kehityksen polttoaineesta, jota naiset eivät osaa arvostaa, vaan haluavat mielummin timantteja. Naisia Lennartkin tapaa, ensin olivat Punavuoren naiset, joita ei lasketa mukaan, sitten Nahodkassa ylhäiset äiti ja tytär, jotka hän haluaa molemmat, muttei saa kumpaakaan.

Nuori ylioppilas pyrkii kohti virkamiehen postia ja sen takaamaa hyvää elämää, kun hän joutuu oudon päällekarkauksen uhriksi ja vuodepotilaaksi, murhatuksi, vaikka jääkin eloon. Nuorukaisen mieli ei parane, vaikka ruumis vähitellen toipuukin. Miksi joku haluaisi murhata Lennartin?

Carlsonin kieli on kaunista. Kun olin lukenut kirjan loppuun, olisin halunnut aloittaa sen heti uudelleen alusta, jotta osaisin arvostaa sitä paremmin, alusta alkaen. Mutta kyllä tämäkin riitti vakuuttamaan, että kynä pysyy kirjailijan kädessä ja lisää on luettava.

Maan ääreen virtaa pehmeästi ja tasaisesti olematta millään tavoin tylsä, vaikka se ei valtavista tapahtumista kerrokaan. Pikemminkin piirtyy kuva ihmisen pienuudesta suhteessa suuriin, äärettömiin kuvioihin kuten nyt vaikka Siperiaan tai venäläiseen yhteiskuntaan tai, no, maailmaan. Kirjaa ei ole pituudella pilattu, ja todellakin tarkoitan sitä: alle 200 sivussa kerrotaan kaikki, minkä tämä tarina tarvitsee.

Minä lähdin yksin. Yksinäisyys on painava matkatavara.

Näin pohtii Lennart, jolla on omat syynsä matkata maan ääreen, muitakin kuin seikkailunhalu, jolla nuoria (ylhäisiä) miehiä on kautta aikojen balsamoitu.

Kyllä minä tästä tarttumapintaa sain, vaikken ole nuori mies enkä matkalla maan ääreen. Nuoruuden etsintää, pettymyksiä, tunteiden kanssa elämään oppimista – sitähän se on. Ja Siperian valo häikäisi kaikessa koleudessaan kautta tarinan.

Kaunis kirja, lukemisen arvoinen, ja saamansa Finlandia-palkinnon myös. Ehdoton löytö Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahdissa.

Maan ääreen ovat matkustaneet (ja matkastaan nauttineet) myös Jaakko ja noora.