Oivallusten päivä

Olen tehnyt muutaman havainnon.

Ensinnäkin olen tajunnut olevani graduvaiheen opiskelija. Kyllä. Nyt vasta. Jotenkin tämä identiteettimuutos on vain pyörinyt taustalla viimeisen vuoden verran, mutta en ole kätkenyt sitä sydämeeni sen huolellisemmin. No, nyt olen. Tämän tajuaminen tarkoittaa, että saan keskittyä aivotyöhön. Ajattelemiseen. Asioiden kirjoittamiseen, deletoimiseen, uudelleenkirjoittamiseen. Omien aivojeni kaiveluun, seinään tuijottamiseen ja – hyvässä lykyssä – oivallusten tekemiseen. Muu on epäolennaista.

Eilen oli oivallusten päivä. Pakotin jälleen itseni aamupäivän päämäärättömän haahuilun jälkeen istumaan kirjoituspöytäni ääreen, avaamaan tiedostot ja katsomaan, mitä sain viimeksi aikaan. Jatkaminen sujui kuin itsestään, sillä raa'asta (ja jumalattoman tylsästä) perustyöstä selvittyäni aineisto on nyt jo jonkin aikaa ollut jotakuinkin hallittavassa muodossa, löydän sieltä etsimäni ja alustavien teemojen mukainen kirjoittaminen tuntuu järkeenkäyvältä. Ja perustellulta. Eilen naputellessani menemään tajusin, että tässä on ihan oikeasti järkeä, pointti, logiikka. Sieltä se muotoutuu, vähitellen.

Lisäksi tein hetken seinää ja sillä roikkuvaa Frida Kahloa tuijottettuani, näppäimistön levätessä, erään varsin keskeisen oivalluksen, joka vaikuttaa jatkossa moneen asiaan. Graduaiheeni on aika monimutkainen monellakin tapaa, ja siinä on sellaisia seikkoja, jotka eivät ole suostuneet tähän mennessä avaamaan itseään minulle millään tavalla järkevästi. Eilen, tällä suuren oivalluksen hetkellä tuntui siltä, kuin moni ryppy olisi yhtäkkiä oiennut ja näkökykyni palautunut. Se tuntui pirun hyvältä.

Tietenkin naputtelin kaiken heti muistiin.

Toinen vastaava hetki oli jokunen viikko sitten, kun V oli poissa enkä meinannut saada oikein unta. Juuri ennen nukahtamista mielessäni pyörineet graduasiat saivat yhtäkkiä aivan loogisen muodon. Pomppasin pystyyn ja piirustin nopeasti lähimmän paperin taakse sen, minkä aivoni olivat juuri tuottaneet. Unikin tuli sen jälkeen. Ja aamulla paperilla ollut asia tuntui edelleen fiksulta ja olennaiselta. Tuntuu muuten edelleen.

Tämä uusi tiedostettu identiteetti graduntekijänä on johtanut siihen, että olen itselleni myös armeliaampi. Olen nyt lopultakin hyväksynyt sen, että minun tapani tehdä gradua ei ole välttämättä samanlainen kuin jonkun muun, mutta se on täysin oikeutettu siitä huolimatta. Minä en esimerkiksi tee gradua joka päivä. Ja se on ihan ok. Ja jos teen, en tee sitä kellon ympäri. Sekin on ok. Toki pyrin pitempiin pätkiin, mutta en yksinkertaisesti kykene olemaan riittävän fiksu ja filmaattinen esimerkiksi kahtatoista tuntia putkeen. Jotkut kykenevät.

Eräs vanha seminaarikaverini jakoi auliisti omat metodinsa yleiseen käyttöön, kun valitin vastikään Facebook-tukiryhmässämme, että homma on ihan jumissa enkä saa tehtyä mitään. Hän havahtui nimittäin jokin aika sitten kesken kaiken siihen, ettei koko paskasta tule mitään, ellei käyttöön oteta kunnollisia keinoja: niinpä hän deaktivoi Facebook-tilinsä, sulki kännykkänsä ja eristäytyi kotiinsa (ja hän asuu sentään Pariisissa!). Pari viikkoa siihen meni, ja nyt gradu on esitarkistuksessa.

Harkitsisin samantyyppistä ratkaisua, ellen uskoisi vakaasti siihen, että pysyn toimintakuntoisena nimenomaan siksi, että elän ihan tavallista elämää siitäkin huolimatta, että teen gradua. Ja kun se kerran etenee (hitaasti, mutta uskallan nyt jo sanoa: varmasti), ei ehkä toistaiseksi ole tarpeen aloittaa mitään kidutusleiriä. Katsotaan sitten jossain vaiheessa tilannetta uudelleen, jos siltä näyttää.

Kaikin puolin asiat ovat siis nyt reilassa. Epämääräinen stressintunne rintalastassa on sulanut pois ja muuttunut eräänlaiseksi taistelutahdoksi, itsetunto on kohdillaan ja asiat etenevät. Muutos on itse asiassa aika suuri, sillä vielä vähän aikaa sitten tuntui, ettei tästä tule yhtään mitään. Nyt en enää välitä, vaikka joka päivä ei olisikaan suurten oivallusten ja aikaansaamisten päivä. Graduaiheeni kuitenkin pyörii päässä tavalla tai toisella aktiivisesti ja sitä tulee pohdiskeltua huomaamattakin: ehkä ne oivalluksetkin tulevat, kun niitä vähiten osaa odottaa. Niin kuin esimerkiksi eilen.

Kuvan gradukirjapino on autenttinen. Ei liene vaikeaa arvata, etteivät kirjat ole mitenkään loogisessa järjestyksessä, ja ettei kyseinen rakennelma ole mitenkään erityisen käytännöllinen: sen joutuu purkamaan joka kerta, kun etsin jotain tiettyä kirjaa. Alimpana olevat ovat sitä paitsi jo aika pölyisiä... Pinosta löytyvät muun muassa Samuli Paulaharjun klassikko Syntymä, lapsuus ja kuolema – Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia, vuoden 1913 kirkkokäsikirja, Hilkka Helstin Kotisynnytysten aikaan (lohtukirjani, joka on kulkenut mukanani eri kirjastoista lainattuna kohta kolme vuotta) ja Raamattu.

Parempi silti, että ne ovat pöydällä pinossa. Kirjaston muut kirjat ovat nimittäin lattialla.