Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla – Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille

Mietitkö koskaan mielessäsi suljettujen, hylättyjen tai raunioituneiden rakennusten ja paikkojen ohi kulkiessasi, millaista elämää niissä on joskus ollut? Minä mietin melkein aina. Parhaimmillaan kuvittelen kokonaisia tarinoita suljettujen tai rikottujen ikkunoiden taakse, mietin, kuka missäkin on kävellyt ja miksi ovista, lastauslaitureilta tai luukuista on kuljettu. Hiljenneet kylätiet, autioituneet asuintalot ja romahtamispisteessä olevat aitat ja riihet surettavat ja kiehtovat, loputtomasti.

Toimittaja Johanna Vehkoo on tehnyt lähes maailmanympärimatkan tutustuessaan erilaisiin aavekaupunkeihin, paikkoihin, jotka ovat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa, on se sitten asumista, viihdettä tai teollisuutta. Reportaasikirja Autiopaikoilla – Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille avaa katseen niin kainuulaiseen entiseen kaivoskaupunkiin Otanmäkeen, japanilaiseen keskeneräiseksi jääneeseen hotelliin, kalifornialaiseen kultakuumekaupunkiin, neuvostoliittolaiseen aikakapseliin Huippuvuorille kuin lähes autioituneeseen 1990-luvun virtuaalimaailmaankin.

Urbaani löytöretkeily, hylättyjen paikkojen himo, raunioporno. Kuvien kattama maailma ja paikat, joissa käyminen on itsessään ansio. Kaikkeen tähän Autiopaikoilla vie, tutustuttaa ja samalla ravistelee ja kritisoi. Olisiko minusta urbex-harrastajaksi? Ehkä, miksipä ei, ainakin jos saa pysytellä maan pinnalla. Vuosia sitten olimme partioretkellä jossain keskisessä Virossa, ja muistan aina autiotalon, jota vaelluksellamme tutkailimme. Lattia oli peittynyt tavaraan, roskaan ja ryönään, siellä täällä pilkotti kirjeitä ja valokuvia. Meinasin poimia jotakin mukaani – matkamuistoksi – mutta ystäväni kielsi koskemasta mihinkään. Hänestä meillä ei ollut siihen oikeutta, ja sittemmin olen ollut samaa mieltä.

Kaikki kirjassa esitellyt kaupungit ja paikat kutkuttavat mielikuvitusta tavalla tai toisella. Itse kiinnostuin eniten Kaliforniassa olevasta Bodie-nimisestä kultakuumeen jälkeensä jättämästä, sittemmin turistikohteeksi muodostuneesta villin lännen kaupungista, jota innokkaat oppaat kesä toisensa jälkeen esittelevät. Bodie pyritään pitämään pysähtyneen rappion tilassa ilman varsinaisia korjauksia mutta niin, etteivät rakennukset rapistu enempää. Samassa luvussa Vehkoo pohtii, millaiset jäljet tämänhetkisestä rakentamisesta aikanaan jää: millaisia kolhoja seikkailukohteita avokonttorit ja start up -toimistot aikanaan tuovat – sillä väistämättä koittaa aika, jolloin niitä ei enää nykyisessä merkityksessään tarvita.

Belgialainen kylä Doel kouraisee mieltä tragediallaan: alueelle juurtuneet asukkaat saivat lähtöpassit Antwerpenin sataman tieltä, mutta ovat sinnitelleet ja kapinoineet väistämättömästi ylitseen pauhuavaa hyökyaaltoa vastaan pitkän aikaa. Doelista on tullut epäpaikka, alue, jolla kodin turva, koskemattomuus ja päätäntävalta omasta tilasta ovat lakanneet pakotettuina olemasta.

Detroit taas on kaupunki, joka on kokenut konkurssin, massiivisen hylkäämisen, rappion ja lopulta pilkahduksen jälleenrakennuksesta ja uudesta alusta. Finanssikriisi potki entistä autoteollisuuskaupunkia kovaa viime vuosikymmeneltä alkaen, ja siihen on kohdistunut niin väestö-, raha- kuin hyvinvointikato. Siinä missä jättikiinteistöt rapistuvat käyttöä vailla, pilvenpiirtäjiä kaupataan (turhaan) alehinnoin kuin tarjouseineksiä ikään ja kaupunginosien välille on rakentunut lähes ylittämättömiä railoja, Detroit on myös synnyttänyt uusia urbaanin elämisen muotoja kuten kaupunkipuutarhoja ja -viljelyä, yhteisöllistä asumista ja elävää kansalaisaktivismia.

Autiopaikoilla on kirja, joka saa pohtimaan elämäntapaamme ja rakennettua maailmaa, jossa sitä toteutamme. Onko täyteen pakattu kaupunki järkevä tai toimivin muoto elää? Mitä tehdä paikoille, joiden käyttötarkoitus on tyystin kadonnut, mutta joihin on kiinnytty – kuten ihmisellä nyt tapana on asuinpaikkaansa kiintyä? Minne mennä ja mitä tehdä, kun puskutraktori vie kodin tai globaali markkinatalous toimeentulon?

Kirjaa lukee kuin seikkailuromaania tai ahmittavaa proosateosta, se on houkutteleva, sujuva ja mukaansatempaava. En muista, milloin viimeksi olisin tempautunut näin lujaa journalismin vietäväksi, lukemaan yhä uusia sivuja, kokemuksia ja oivalluksia. Vehkoon tyyli koukuttaa lukijan ilman pienintäkään klikkijournalismin häivettä. Tekstin äärellä hyrisee onnellisena, kulkee mukana hylätyillä kaduilla ja rakennuksissa, näkee paikat mielessään (ja Kimmo Hokkasen upeissa kuvissa), pohtii omaa suhdettaan tilaan ja paikkaan.

En voi kuin suositella: niin seikkailijoille kuin nojatuolimatkalaisillekin, sillä kaikkien meidän on opittava elämään maailmassa, jota ei voi rakentaa tulevaisuutta varten valmiiksi.


Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla
Kuvat: Kimmo Hokkanen & Susanna Frohman
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2016
214 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?
Vehkoon ja Hokkasen Autiopaikoilla-blogi.

Vaadin laatua!

Journalismin kriisi? Eikö se ole jo vanha juttu, tiedetty vaikka kuinka kauan? 

Ehkä, tai ehkei sittenkään. Ainakaan valtamedian toimenpiteet eivät puhu sen puolesta, että niissä olisi herätty 2010-luvulle ja nykyajan vaatimaan toimintakulttuuriin. Sanomalehdet yrittävät edelleen olla nopean tiedonvälityksen kanavia, vaikka on selvää, että tämän päivän lehti kertoo eilisen uutiset, jotka on luettu jo. Mediatalot tekevät nettisivuista painettujen lehtien kopioita, vaikka nettiympäristö mahdollistaisi lähes äärettömän määrän muita toteutustapoja. Ja niin edelleen.

Toimittaja Johanna Vehkoo kirjoittaa kirjassaan Painokoneet seis! Kertomuksia uuden journalismin ajasta (Teos, 2011) kantaaottavasti ja kiinnostavasti siitä, mitä journalismi nykyaikana on – ja mitä sen pitäisi olla. Kirja on julkaistu kolme vuotta sitten, ja moni asia lienee muuttunut sen jälkeen, mutta vanhentuneena en sitä pitäisi. Koko ajan on syytä pohtia, millaista tietoa ja tulkintaa maailmasta haluamme lukea, millaisena se meille tarjoillaan ja millaisella vastuulla ja taidolla sitä tehdään.

Journalismin koottuihin kriiseihin kuuluvat esimerkiksi eksistentiaalinen kriisi ja sosio-ekonominen kriisi. Eksistentiaalisella kriisillä Vehkoo viittaa lehdistön muuttuneeseen rooliin. Tiedonvälitys on nopeampaa kuin koskaan ennen ja kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa milloin tahansa. Toimittajat ovat korvattavissa. Määrällä ei voi kilpailla, on kilpailtava laadulla – ja tässä on monilla tahoilla vielä petrattavaa. Sosio-ekonominen kriisi taas näkyy lehtien mainostulojen romahtamisena ja toimitusten supistamisena. Vähemmällä yritetään tehdä enemmän ja tehokkaammin, siinä välttämättä onnistumatta.

Lisäksi journalismin kriisiin vaikuttaa voimakkaasti pelko uuden edessä. Maksumuurit, sanomalehtien lukijakunnan vanheneminen, nettisivustojen vanhanaikaisuus ja ”Katso kuvat!” -roska eivät ainakaan paranna tilannetta.

Vehkoon oma toimintasuunnitelma uuden journalismin vahvistamiseksi sisältää periaatteita, jotka kuulostavat kaltaiseni mediankäyttäjän korvaan erinomaisilta. Faktat on tarkistettava, journalismin on oltava läpinäkyvää, maailmassa tarjolla olevaa dataa on hyödynnettävä ennakkoluulottomasti, yhteiskunnalliset epäkohdat on paljastettava, on kirjoitettava hyvin, on osattava ja uskallettava erikoistua, on hyödynnettävä joukkoistamista ja kansalaisia ja ennen kaikkea: on tehtävä laatua. Huolellista, pohjustettua, professionaalista ja luotettavaa laatua.

Kun olemme määritelleet, mitä journalismi on, voimme kysyä, mitä on uusi journalismi. Uusi journalismi syntyy, kun vanhan journalismin parhaat ja kestävimmät periaatteet yhdistetään uutta luovaan ajatteluun ja teknologiaan. Uusi journalismi on eettistä, reilua ja läpinäkyvää. Se on fiksua, perusteellista ja hyvin kirjoitettua. Sen toiminta on avointa ja se kutsuu kansalaiset mukaan.

Se on yksinkertaisesti parempaa. (Painokoneet seis!, s. 223)

Sellaista minä haluan lukea.

Ja olenkin jo toki saanut, monesti ja monesta eri lähteestä, mutta enemmänkin kelpaisi käsiinsä saada.

Yksi väylä, jonka kautta hitaan kotimaisen laatujournalismin äärelle pääsee, on Long Play. Long Play julkaisee tutkivaa journalismia, reportaaseja, esseitä ja henkilökuvia digitaalisessa muodossa. Uusia juttuja, singlejä, julkaistaan vuodessa kaksitoista. Palveluun voi tehdä vuositilauksen tai ostaa singlejä kappaleittain. Osa singleistä on myös lainattavissa esimerkiksi HelMetin e-kirjastosta.

En ollut aiemmin tutustunut Long Playn sisältöön nettisivujen selailua kummemmin. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta arvostelukappaleeseen tai itse asiassa kahteen, tartuin tilaisuuteen liikoja arkailematta.

Se johti muutamaankin asiaan.

Ensinnäkin luin artikkelit innolla, kun ne käsiini sain. En osannut tehdä valintaa sinkkujen välillä, joten päätoimittaja Vehkoo teki sen puolestani. Sain luettavaksi Tommi Uschanovin Yhdysvaltojen politiikkaa ja sen muutosta käsittelevän Tämä on Amerikka -artikkelin sekä Anu Silfverbergin ja Hanna Nikkasen kiehtovan neurobiologi James H. Fallenista ja tämän psykopatiaa koskevista havainnoista kertovan henkilökuvan Pimeyden ydin.

Molemmat ovat aivan erinomaisia.

Uschanov kirjoittaa selkeästi ja perustellen, taustat, syyt ja seuraukset avaten, kuinka Yhdysvaltojen politiikka ja kansalaisten suhtautuminen siihen on muuttunut 1960-luvulta nykypäivään. Hän selvittää, kuinka hyvinvointivaltion tavoittelusta tuli lähes mahdotonta, ja kuinka puolueiden kannatus on muuttunut etenkin Etelävaltioissa. Artikkeli on todella mielenkiintoinen, ja se avaa monia uusia kysymyksiä ja pohdinnan aiheita. Luulen, että se teki hyvää omille ennakkoluuloilleni, joita poden Yhdysvaltoja kohtaan. Tuo suuri maa on totta tosiaan huomattavasti monimutkaisempi ja monitulkintaisempi kuin yleistetyn pohjoiseurooppalaisen näkökulman kautta koskaan voi huomata.

Silfverbergin ja Nikkasen artikkeli Fallenista on rakenteeltaan Uschanovin tekstiä helpommin sulatettava. Toimittajat matkustivat Osloon tapaamaan James Fallenia, joka on tutkinut psykopaatteja ja tehnyt melkoisen löydön: hänen oma aivokuvansa vastaa tyypillisen psykopaatin vastaavaa. Miten tämä näkyy Fallenissa ja hänen elämässään? Mistä pahuus muodostuu ja miksi? Teksti koukuttaa ja se tekee mieli ahmia yhdeltä istumalta. Aihepiiri on samaan aikaan populaaristi kiinnostava ja tärkeä, sillä tällaiset aiheet kantavat usein mukanaan ymmärtämätöntä kuohuntaa ja vääriä käsityksiä. Niitä Silfverberg ja Nikkanen lähtevät ansiokkaasti avaamaan.

Toinen asia, johon saamani Long Play -tarjous johti, oli Vehkoon kirjan lukeminen ja aihepiiristä kiinnostuminen yleisemminkin. Olen aika kaikkiruokainen median kuluttaja, minulle kelpaavat pikku-uutiset siinä missä laajemmatkin tekstit. Olen toki seurannut journalismin kriisiä aktiivisesti, mutta koska oma leipätyöni on muualla (joskin amatööripohjalta on tullut jonkin verran lehti- ja mediajuttuja tehtyä), en tietenkään koe sitä niin henkilökohtaisesti kuin ammattitoimittajat. 

Nyt tunnen jossain määrin ryhdistäytyneeni. Katse on tarkentunut, linkkejä tulee klikkailtua enemmän, Twitter on ahkerassa käytössä ja polkuni on muutenkin kulkenut uusille, kiinnostaville nettisivuille, punnitun tiedon ääreen.

Uskallan sanoa tehneeni jonkinmoisen periaatepäätöksen.

Tästä eteenpäin haluan journalismiltani ensisijaisesti laatua. Siinä kaikki.

_____

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis – Kertomuksia uuden journalismin ajasta
Ulkoasu: Ville Tiihonen / Jenni Saari
Teos 2011
231 s.

Kirjastosta.

Tommi Uschanov: Tämä on Amerikka 
Long Play -single nro 11, 12/2013

Anu Silfverberg & Hanna Nikkanen: Pimeyden ydin
Long Play -single nro 8, 10/2013

Arvostelukappaleet.