5. kesäkuuta 2018

Morten A. Strøksnes: Merikirja



Merikirja kiinnitti huomioni Gummeruksen kirjaesittelyssä loppuvuodesta, niin tunteikkaasti kustannustoimittaja siitä puhui. Suhtauduin epäillen, mutta uteliaana. Meri on vaikea aihe, monipuolinen ja päättymätön. Olen asunut yli seitsemän vuotta meren rannalla, enkä kyllästy siihen ikinä. Mikään varsinainen merenkävijä en kyllä itse ole.

Morten A. Strøksnes sen sijaan on. Hän on Kirkkoniemestä kotoisin oleva, sittemmin oslolaistunut norjalaiskirjailija, joka sai ystävänsä, taiteilija Hugo Aasjordin kanssa päähänsä ajatuksen jäähain pyydystämisestä. Jäähai eli holkeri voi elää monisataavuotiaaksi ja kasvaa valkohaitakin suuremmaksi. Sen liha on käsittelemättömänä myrkyllistä, ja suurin ihmisten kiinnostuksenkohde onkin maksa, josta saadaan kalanmaksaöljyä. Hugo on kalastajien sukua, ja valaanpyytäjäisän kertomus jäähain pyydystämisestä jätti häneen poikasena lähtemättömän jäljen.

Itsehän se on siis koettava.

Niinpä Morten ja Hugo valmistautuvat jäähain pyydystämiseen Lofooteilla huolellisesti. Hugo on pätevä kalastaja, Morten ehkä haluaisi olla. Hugon kumiveneellä he käyvät taistoon merta ja jäähaita vastaan. Syöttinä monikymmenmetrisessä, kettingillä vahvistetussa siimassa on mätänevää lihaa, aikaa rajallisesti, sää hallitsematon. Eikä syvyyksien peto anna löytää itseään helpolla.

Merikirja on kirja hain pyydystämisestä ja kalastamisesta, mutta se on myös historiaa, biologiaa, ekologiaa, kansanperinnettä ja kirjallisuutta käsittelevä teos. Sen tyyli on jutusteleva, sisältö tiukkaa asiaa. Tarinallistaminen toimii Strøksnesin käsissä kitkatta: vaikka hän hyppii asiasta toiseen samalla kun raportoi yhä hidastempoisemmaksi käyvästä kalastamisesta, lukija haluaa lukea yhä enemmän – suorastaan, no, koukuttuu. Katriina Huttusen oivalla suomennoksella on luonnollisesti sormensa pelissä.

Valaanpyynti on teema, joka saa niskavillani pystyyn, ja vaikken pystykään ymmärtämään syytä sille, miksi miesten piti jäähain perään lähteä, kirjan lukemisesta kuitenkin nautin. Olen tieteen ja tutkimuksen yleistajuistamisen suuri ja vannoutunut ystävä, ja ehkä siksikin Merikirja tarjosi minulle syyn nyökytellä tyytyväisenä. Se on kirja täynnä tietoa, yksityiskohtia ja konteksteja mutta kirjoitettu niin, ettei etukäteistietämystä tarvita. On vain asennoiduttava vastaanottamaan se kaikki, mikä Strøksnesillä on annettavanaan. Ja se on kieltämättä paljon.

Huumannuin Lofoottien karusta miljööstä ja meren voimasta, joka kirjan sivuilta välittyy. Merikirjaa lukiessa tuntee todella olevansa itsekin mukana matkalla, ja vaikkei kumiveneeseen lopulta itse uskaltaisikaan, voi pysyä karun majakkasaaren rannalla, antaa tuulen humista korvissa ja hiuksissa ja tähyillä merelle, joka ei koskaan anna kaikkea – ja joka ei tarvitse meitä ihmisiä mihinkään.


Morten A. Strøksnes: Merikirja. Eli kuinka pyydystää jäähaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana
Suomentaja: Katriina Huttunen
Ulkoasu: Sanna Mander
Gummerus 2018
312 s.
Havboka, eller Kunsten å fange en kjempehai fra en gummibåt på et stort hav gjennom fire årstider (2015)

6 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Niin on, pääsi ihan yllättämään.

      Poista
  2. Aihekuvauksesta tuli eittämättä mieleen "Vanhus ja meri", joka jätti minuun teininä lähtemättömän vaikutuksen, vaikka tyyli taitaakin olla aikamoisen erilainen tässä teoksessa. Meri on myös tärkeä "henkilö" elämässäni - vaikka nyt asun sisämaassa, vietin 18 ensimmäistä vuottani meren rannalla, ja kaipuu takaisin on aina jossain syvällä sydämen sopukassa. Pakkohan tämä on siis lukaista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä luin Vanhuksen ja meren joskus opiskeluaikoina, mutta muistaakseni en aivan hullaantunut siitä. Muuten kyllä Hemingwaysta tykkään. Suosittelen ehdottomasti tätä Merikirjaa, se vie huomaamatta mukanaan.

      Poista
  3. Moby Dickin ja Vanhus ja meri -teosten vanavedessä Størksnes on onnistunut hyvin kirjoittamaan mukaansatempaavan ja tietopitoisen teoksen niin, että lukija tuntee meren suolaisen tuoksun ja aaltojen voiman.

    Meren sisältö kaikkinensa on niin monimuotoinen, että lukiessa heräsi väistämättä ankea kysymys: millä oikeudella me tuon biodiversiteettin muovilla kyllästämme? Pieni tiivistäminen loppuosassa olisi mielestäni ollut teokselle eduksi, mutta antoisa teos:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa muuta, Takkutukka! Viime aikoina on (syystäkin) ollut mediassa paljon esillä merien tilanne ja muovin määrä vesistöissä ja eläimissä. Se on ihan järkyttävää. Vaikka tieto ei toki ole uusi, se on todella havahduttanut. Mihin kaikkea sitä muovia tarvitaan? Esimerkiksi pakkauksissa sitä on aivan liikaa. Onneksi muovia korvaavat materiaalit kehittyvät jatkuvasti. Tulevaisuus on muualla kuin muoveissa.

      Poista

Kiitos kommentistasi!