Katriina Huttunen: Surun istukka ja Mustaa valoa

 

Minulla ei ole vertailukohtaa, on vain tämä yksi suru ja tämä yksi menetys, tämä yksi itsemurha, tämä yksi kuollut lapsi, tämä yksi kuolema ja tämä yksi elämä. (Surun istukka, s. 154)


Katriina Huttusen omaelämäkerralliset romaanit Surun istukka ja Mustaa valoa ovat kipeitä, raadollisia ja syviä teoksia. Niiden aineksina ovat omakohtainen raapiva suru, anteeksiantamattomuus, se kertakaikkinen, ohittamaton ja läpipäästämätön tuska, jonka äiti kohtaa, kun oma lapsi kuolee.

Tuntuu vaikealta ja mitättömältä koettaa kirjoittaa jotakin näistä kirjoista. Ne ovat niin henkilökohtaisia, niin paljaita ja avoimia. Ne ovat – uskon – hyvin totuudenmukaisia, vaikka fiktion puolelle määrittyvätkin kirjastoluokassaan ja muissa määritelmissään. Ne tuntuvat lähes luvattoman rehellisiltä, vaikka niiden kirjoittajalla on kaikki syyt ja oikeudet valita, mitä kertoo ja mitä ei.

Itse asiassa luin ensin teoksista uudemman, Mustaa valoa. Rakastan Hietaniemen hautausmaata, käyn siellä vähintään viikottain. Minulle se ei ole minkään henkilökohtaisen surun sijaintipaikka, minulle se on turvapaikka ja rauhoittumisen alue, siellä on helppoa hengittää syvään, olla hetki rauhassa. Rakastan hiljaisia hautakiviä ja muistolaattoja, uusia ja vanhoja hautoja, nimiä ja titteleitä, symboleja, veistoksia, istutuksia, kynttilöitä. Hietaniemi on tuhansien tarinoiden sija, eikä yhdelläkään niistä ole enää kiire minnekään.

Katriina Huttunen käy Hietaniemessä joka päivä, koska hän ei muuta voi. Hän käy siellä tyttärensä haudalla, siunauskappelin yhteydessä olevassa kolumbaariossa. Ajattelee, kirjoittaa, pyytää anteeksi, suree ja muistaa. Ymmärrän, etten voi ymmärtää häntä. Ymmärrän, että minun syyni ovat toiset, eivätkä ne ole vertailukelpoiset.


”En ole valinnut suruani. Suruni on valinnut minut”, Huttunen kirjoittaa.


Teokset ovat sisarukset, erilliset mutta jakavat yhteisiä piirteitä. Voimakkaimpana on tietenkin teema: kuolema, oman lapsen kuolema. Huttusen armoton kerronta yhdistää niitä niin ikään, ne ovat syntyneet elämässä, jonka eläminen on raskasta, lähes mahdotonta. Kirjat ovat kuin katumusharjoituksia, joita toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen, mutta jotka eivät silti vie yhtään lähemmäs pelastusta. (Miten ehkä veisivätkään, kirjoittaja ei ole uskonnollinen eikä tavoittele pelastusta tai armahdusta keltään tai mistään.)

Huttunen kirjoittaa viiltävällä tarkkuudella, huomioiden yhtä aikaa pienet yksityiskohdat ja suuret kokonaisuudet. Mukana on millintarkkaa raportointia kuoleman jälkeisistä hetkistä ja siitä, mihin omaisen on venyttävä. On hautausmaan kasveja, jäkäliä, jälkiä, eläinkuntaa. On surua, jota revitään pinseteillä yhä pienemmiksi hippusiksi ilman, että tuska helpottaisi hetkeksikään. On katsauksia tuhkaushautaamisen historiaan, hautausmaan muutoksiin, hautauksiin. Läheltä ja kauempaa, yksittäisestä yleiseen.

Kirjoilla ei pyydetä tai etsitä anteeksiantoa eikä unohdusta surulle tai surusta. Ne ovat fragmentteja ja kokonaisuuksia, hiottuja ja terävillä reunoillaan syvältä haavoittavia.

 

Katriina Huttunen: Surun istukka
S&S 2019
327 s.

Kirjastosta.


Katriina Huttunen: Mustaa valoa – Muistiinpanoja hautausmaalta
S&S 2020
323 s.

Kirjastosta.