Koillismaan kamaralla eli kuinka luin ensimmäinen Päätaloni

Kalle Päätalo: Koillismaa
Gummerus 2009 (1. painos 1960)
584 s.

Kirjastosta.


Nyt se on luettu. Melkein kahden kuukauden tahkoaminen on tuottanut hedelmää ja vajaat 600-sivuinen Koillismaa on lopussa. Luku-urakka oli eräänlainen haaste, sillä meillä on muutaman toverin kanssa Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -teemainen lukupiiri, jonka kesäkirjaksi valikoitui Kalle Päätalon viisiosaisen Koillismaa-sarjan avausosa.

Kirjan päähenkilö on nuori poika, Kalle Sammalsuo, vasta isättömäksi jääneen perheen esikoinen, joka koettaa parhaansa mukaan pitää perheensä pinnalla 1930-luvun vaikeina vuosina. Äiti-Maija on toimelias ihminen hänkin, mutta muut lapset ovat vielä varsin nuoria, joten työtä on paiskittava. Kalle on lukutoukka, joka haalii käsiinsä mitä tahansa luettavaksi kelpaavaa, hieman ujo ja itsestään epävarma, mutta ehdottoman hyväsydäminen.

Muitakin selkosen ihmisiä kirjan tarina kuljettaa. On Sammalsuon perheen naapurit, Olkivaaralaiset, Mari ja Nestori lapsineen, joista keskeisimpinä kaksi vanhinta: kapinahenkinen Toivo ja pirskahtelevan lempeä Elma. Vertailukohtana näille köyhyysrajalla kipuileville perheille on kunnan suurin talo, jossa asuu Iivari Sääskilampi perheineen. Sieltä Kaukon ja Maijan on silloin tällöin käytävä pyytämässä kunnan piikkiin lappua jauhosäkkiä varten, eikä nöyryytys pienene koskaan. Lisäksi tavataan Tampereen poika, salaperäinen Kosti Mäkinen, joka ilmestyy kylille eräänä pakkasyönä ja jää seudulle paiskimaan töitä menneisyydestään juurikaan pukahtamatta. Ja on monia, monia muita.

En oikein tiennyt, mitä odottaa, kun Päätaloon tartuin. Tiesin sen, että hän oli tuottelias ja kansan rakastama kirjailija, joka käytti paljon omaelämäkerrallisia aineksia teoksissaan, jotka ovat keskimääräistä suuremman tiilen kokoisia. Ja joita on paljon. Mutta siinäpä se. Aika puhtaalta pöydältä lähdettiin.

En rakastunut, en edes etäisesti ihastunut. Lukeminen oli paikoin aika tuskaisaa, eikä tehnyt mieli avata kirjaa merkin kohdalta, mutta sitten kun pääsin keskittymään, saatoin uppoutua Koillismaahan niin, että sivut vain kääntyivät toistensa perään. Teksti on sujuvaa ja soljuvaa, joskin paksuimmalla selkosen murteella puhutut osiot hypin aika ronskisti yli vain silmäillen. Tarina kulkee monen eri näkökulman kautta: kuvataan milloin kutakin selkosen ihmistä ja perhettä, ja pääasiallisesti pidin tästä ratkaisusta. Se ei silti täysin estänyt ajoittaista tylsistymistä.

Kuvailu on laveaa ja yksityiskohdilla merkitystä, mikä paikoin rasitti. Teki mieli hoputtaa – mene jo asiaan! Mutta ei kai saisi olla niin jyrkkä. Päätalolla on oma tyylinsä ja tapansa kertoa tarinaa, ja mitä ilmeisimmin se uppoaa suureen osaan lukijoista kuin häkä. (Toisaalta minulla on lukijana omat vaatimukseni, jotka kaiketi saa esittää myös klassikkoasemassa olevalle kirjailijalle.)

Keskeisen roolin Koillismaassa saa uskonto, ja nimenomaan lestadiolaisuus. Kuvataan hurmoksellisia seuroja, joissa syntiset puhdistuvat taakastaan, mutta kuvataan myös uskonkriisejä ja Jumala-suhteen pohdiskelua. Päätalo osoittaa myös uskonnon verhoon puetun kaksinaismoralismin hyvin selkeästi. Kuinka ollaan toisaalta niin nöyrää uskovaista ja tuomitaan muita, ja samalla tehdään tietoisesti syntiä ja annetaan piut paut lähimmäisenrakkaudelle. Päätalo on heikomman puolella, ja hän rapsuttaa onnistuneesti pintakiillon pois niiden päältä, jotka siitä koettavat hengenhädässä pitää kiinni, mutta hieman liian osoittelevana ja valmiiksipedattuna hänen tyyliään silti pidän. Jotain voisi lukijallekin jättää itse hoksattavaksi ja mietittäväksi.

Suurimman pääosan saa lopulta kuitenkin itse Koillismaa: jylhä luonto, valloittamaton erämaa, jonka armoilla ihminen väistämättä on – ja jonka edessä kaikki ovat yhtä pieniä. Hellällä tarkkuudella ja huolellisuudella Päätalo kuvaa kansanperinnettä, uskomuksia ja tapoja, jotka selkosen ihmisille ovat osa arkista elämää, mutta joita nykylukija saa ihmetellä, ihastella ja pohdiskella. Lisäksi minulle sattui kirjastossa käteen tämä uusi, kuvitettu laitos, jossa on mukana kolme mahtavista, pääasiassa Museoviraston valokuvista koottua kuvaliitettä. Ihmiskuvauskaan ei pöllömpää ole, niin moneen rooliin Päätalo pystyy itsensä asettamaan. Koillismaan ihmisissä on iloa, surua, hyvyyttä, pahuutta, kapinahenkeä, alistuvaisuutta, uutta ja vanhaa.

Kaikesta tästä kiehtovasta tematiikasta pidän paljon, mutta Päätalon kohdalla tarinan imu ei riitä vangitsemaan huomiotani niin, että jaksaisin lukea sitä autuaana näin tolkuttoman pitkään. Jaarittelua on liikaa, sivujuonteita, yksityiskohtia ja paikallaan polkemista on liikaa. En kuitenkaan ihmettele, miksi Päätaloa rakastetaan. Hän tuo kuvaamansa ihmiset lähelle, tekee heistä inhimillisiä ja uskottavia, eikä pöyhkeile sen enempää tiedoillaan kuin asenteillaankaan. Päätalon tarinoiden ääreen on helppo tulla ja asettua kodiksi. Minä vain kaipaan lopulta lukemiltani tarinoilta sittenkin jotain muuta.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaiset mieskirjailijat ennen 2000-lukua. (Epäilemättä Päätalo on myös ja ennen kaikkea klassikko, mutta koska minulla on edellämainittu kategoria vielä haasteessa korkkaamatta, saanen olla oma diktaattorini.)