En tiedä maailmasta mitään

Ihan tavallinen torstai.

Olen yläkoulussa sijaisena. Uusi koulu, harhailen, ei ole mitään omaa paikkaa. Löydän oikeat luokat, saan laitteet päälle. Opin, että sentään muuallakin kuin Norssissa on dokumenttikameroita ja muita vempeleitä. Ensimmäisen luokan kanssa menee kivasti, puhutaan esimerkiksi elinsiirroista. Saan lempinimen "Ritva". Varmaan huomattavasti huonomminkin voisi olla. Käyn tekemässä välituntivalvonnan. Tuntuu vähän tyhmältä, mutta koetan olla noheva. Toinen ryhmä on levottomampi, isompi, hallitsemattomampi. Ei mene kovin hyvin. Korotan ääntä. Pari keskisormea ja haistattelua, sitä tavallista. Jää vähän huono maku, etenkin siksi, että tapaan ryhmän seuraavana päivänä uudelleen. Ensivaikutelma omalta osaltani on kai jo pilalla – saan olla se takakireä vittupää luultavasti täältä ikuisuuteen. Mietin, missä ovat ne kaikki taidot, tiedot ja kyvyt, joista on suureen ääneen kohkattu ja joita on pitänyt yrittää esittää aiemmin tarkkaileville tahoille. Ne valuivat aivoista ulos saman tien, kun avasin luokan oven. Ehkä ne joskus palaavat. Tekemällä oppii?

Lähden itseeni pettyneenä kohti kotia. Yritän muistuttaa itselleni, etten voi olla mitenkään erityisesti tulessa: en opeta omaa ainettani, en tunne ryhmiä, olen ihan märkäkorva. En voi olla erinomainen, eikä minun tarvitse. On vaikeaa uskoa itseään, suoraan sanoen vituttaa. Tekee mieli sääliä itseään. On niin rankkaa.

Junassa istahdan sen kummemmin ympärilleni katsomatta puolityhjään välikköön. Joudun tahtomattani fyysiseen kontaktiin tilaavievästi puoliksi makaavan laitapuolenkulkijan kanssa. En jaksa vaihtaa paikkaa, ei matka ole pitkä. Nelikymppinen mies alkaa jutustella, hänellä on vaimo mukana. Ovat dokanneet kuusi päivää ja asuneet vajaan vuoden kadulla. Ja olleet vuoden naimisissa. "On ollut vähän kylmää jo rappukäytävissä", mies sanoo. Hän pummaa rahaa, ja toteaa samaan hengenvetoon ivallisesti: "Sama kai se, sullakin on varmaan vaan se kortti". Sanon, etten voi auttaa. Ettei se ole minun tehtäväni. Verestävät silmät tuijottavat pistävästi kohti, vaimo katselee hiljaa seiniä.

"Tarjoo hei meille ruokaa. Ei olla syöty moneen päivään. Voitsä jotenkin auttaa?"

Kaivan laukusta omenan, jota en jännityksissäni ehtinyt syödä päivän aikana koululla. Kysyn, kelpaako se. Mies iskee hampaansa siihen nopeasti, ihan kuin hän olettaisi jonkun voivan napata sen hänen kädestään milloin vain. Tarjoaa haukkua vaimolleen, joka ei sitä halua. Nieleskelen. Minullakin on nälkä, mutta olen matkalla kotiin, jonka jääkaapissa on ruokaa. Eilen ostettua, oranssilla -30%-merkinnällä tarroitettua, mutta ruokaa yhtä kaikki. Kotona. Omassa jääkaapissani.

Mies kysyy, minne olen menossa. En kehtaa enkä halua sanoa: "Kotiin". Sen sijaan totean meneväni suunittelemaan huomisia tunteja.
"Ai. Ootsä koulussa töissä? Opetatsä lapsia?"
"Joo. Tai teinejä."
"Tota hommaa mä kunnioitan. Opeta niille oikeita arvoja. Sä teet ihmisarvoista työtä."

Rautatieasemalla häviän itse nopeasti ihmisjoukkoon. En tiedä, missä rappukäytävässä he nukkuvat ensi yön tai saavatko he muuta ruokaa tänään kuin se surkean omenan. Hyppään ratikkaan. Mietin, millainen pumpulipelle ja kermaperse oikein olen.

En tiedä maailmasta oikeasti mitään. Syrjäytyminen on minulle sana uutisotsikoissa, termi tenttikirjassa. Kun olin 2000-luvun alussa kielikurssilla Englannissa, kurssin yhtenä teemana oli asunnottomuus. Me suomitytöt pääsimme toteamaan, että Suomessa ei ole asunnottomia. Se oli siihen aikaan Valtion Virallinen Kanta – ei asunnottomia. Tiedämme kaikki, ettei se ole koskaan pitänyt paikkaansa, ei ennen eikä nyt. Ja vaikka tukiverkostoa kehitetään, se ei tavoita kaikkia. Junan nainen mutisi menevänsä huomenna katkolle, koska silloin saa nukkumapaikan ja ruokaa. Mies kielsi. "Emmä halua, et sä meet mihinkään katkolle. Siel on pöpiä porukkaa ja ne vaan haluu sulta pillua."

On helppo sanoa, että ihmisen pitää kantaa itse vastuu itsestään. Ottaa itseään niskasta kiinni. Tottakai pitäisi, mutta aina se ei mene niin. Minä tiedän sen, sinäkin siellä tiedät. Jopa kovin oikeistolainen sen tietää, vaikka joskus muuta väittää. Mutta vaikka sen tietää, sitä ei tajua. Ei tällainen pumpulipelle, ihminen, joka elää vakituisen katon alla, jolla on luottotiedot kunnossa, joltisenkinlaiset tulot ja näkymä huomiseen. Turvaverkko. Hyvä lapsuus. Kyky sopeutua.

En ymmärrä sitä. Enkä oikeasti tiedä mitään.

Mutta yhden asunnottoman deekun mielipide siitä, kuinka teen ihmisarvoista työtä, riittää pitkälle. Haluan mennä huomenna takaisin ja koettaa olla parempi kuin tänään. Etten olisi ihan turha. Että voisin tehdä jotain. En pelasta asunnottomia, en ratko syrjäytymisen aiheuttamia ongelmia tai poista sen syitä. Enkä vieläkään ymmärrä mitään, sillä pumpuli suojaa. Mutta en ole turha. Eikä minulla taatusti ole kovin rankkaa.

Että jeesustelustani tulisi käytäntöä, edes hetkeksi ja vähän kerrallaan.