Nuoruuteni Pariisi

Ernest Hemingway: Nuoruuteni Pariisi
Suomentaja: Jouko Linturi
Tammen Keltainen pokkari 2010
(1. suomenkielinen painos 1964)
209 s.
A Moveable Feast (1964)

Omasta hyllystä.


Mutta Pariisi on hyvin vanha kaupunki ja me olimme nuoria, eikä Pariisissa ollut yksinkertaista mikään, ei edes köyhyys eikä yllättävä rahan tulo, ei kuutamo, ei oikea ja väärä, ei myöskään vierellä kuutamossa makaavan ihmisen hengitys. (s. 60)

Eräs työkaverini kysyi minulta vähän aikaa sitten, miten löydän aina uutta luettavaa, ja mistä tiedän, mitä kannattaa lukea. Mietin hetken, sillä kysymys oli oikeasti aika osuva. En kertonut kirjablogeista, en kirjaston BestSeller-hyllystä – kaikkein vähiten kerroin mitään siitä kummallisesta lukutoukan aistista, joka saattaa toisinaan vain johdattaa kirjojen äärelle. Sen sijaan sanoin, että yllättävän usein kirjat johtavat toisiinsa: kun lukee yhtä kirjaa, siinä viitataan tavalla tai toisella, joskus ihan suoraan, johonkin toiseen kirjaan. Tai ylipäänsä lukemansa kirjan teema (tai joku niistä) alkaa kiehtoa niin paljon, että mieleen pompsahtaa jokin muu samoilla aallonpituuksilla keikkuva kirja, johon tarttuu sitten seuraavaksi.

Kun luin Satu Waltarin Kahvila Mabillonin vähän aikaa sitten, olin lievän Pariisi-kärpäsen puraisema. Olimme juuri katsoneet Midnight in Paris -elokuvan, jossa Kadotettu sukupolvi on hyvin keskeisessä roolissa. Mabillonin jälkeen päätin jatkaa kirjallista Pariisinmatkaani, ja tartuin TBR-listallani komeilevaan Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisiin. The Lost Generation parhaimmillaan.

Kyse on Hemingwayn vähän ennen kuolemaansa viimeistelemästä muistelmateoksesta, joka kertoo 1920-luvun Pariisista. Hemingway vietti siellä huomattavan paljon aikaa, kuten tekivät monet muutkin kirjailijat ja taiteilijat. Nuoruuteni Pariisi marssittaa esiin muun muassa F. Scott Fitzgeraldin, Gertrude Steinin ja Ezra Poundin. Kirjan sivuilla luuhataan halvoissa kahviloissa, kapakoissa, ravintoloissa, Shakespeare & Company -kirjakaupassa, kalseissa vuokrahuoneistoissa, hevoskilpailuissa, juhlissa, taiteellisissa salongeissa, lomamatkoilla, jopa Alpeilla.

Samalla Hemingway taistelee kirjallisten intohimojensa ja ongelmiensa kanssa. Hän raapustaa – tai koettaa raapustaa – kasaan novelleja tienatakseen edes hieman voita omalle ja vaimonsa leivälle, pohtii romaaniaan, kadehtii julkaisevia ja kirjoituksillaan kunnolla toimeen tulevia kirjailijatuttujaan, pelaa uhkapelejä, haaveilee Espanjanmatkoista. Niin, ja juo.

Nuoruuteni Pariisi on kirjoituskokoelma, omaelämäkerrallinen siivu aikakaudesta, joka kiehtoo minua suuresti. Iloinen 20-luku, elääpä sitä! Siitä huolimatta, ettei Hemingway anna erityisen pumpulista kuvaa ajastaan Pariisin pyörteissä, minä kyllä voisin tilata yhden aikamatkataksin kuljettamaan sinne. Edes vilkaisemaan! Edes yhden viskipaukun ajaksi!

Ihastuin Hemingwayhin, kun luin hänen novellikokoelmansa Ensimmäiset 49 kertomusta. Muuta en herralta olekaan vielä lukenut, en vieläkään Vanhusta ja merta, enkä mitään muutakaan. Oli tavallaan ihan hyväkin poiketa perusproosasta muistelmateokseen, sillä ainakin se hieman himmensi kirjailijan kuvaa mielessäni. Mitenkään miellyttävä ihminen Hemingway tuskin oli, ja aika inhorealistisesti hän kuvaa myös lähipiiriään ja tuttaviaan. Jopa Fitzgerald, jota Hemingway kai piti ihan ystävänään, saa melko kovaa kyytiä Nuoruuteni Pariisin sivuilla.

En ollut mitenkään hurmiossa lukiessani tätä kirjaa. Olihan se mielenkiintoinen ajankuva, ja Hemingwayn kynä on terävä ja sen jälki jollain tavoin juuri makuni mukainen. Mutta luulen (ja tiedänkin jo), että herran proosa uppoaa minuun paremmin. Muistelmissa on omat hyvät puolensa, ja tässä tapauksessa tiukka ajallinen rajaus toimii, mutta ihan en silti tullut imaistuksi mukaan.

Kirjojen ketjuteoria sai joka tapauksessa jälleen vahvistusta, sillä seuraavaksi tai ainakin varsin pian tekisi mieleni tarttua F. Scott Fitzgeraldiin. Yö on hellä tuli hankittua kirpparilta taannoin, joten se voisi olla looginen valinta...

Muiden mietteitä Nuoruuteni Pariisista: Luru ja Katri.

Osallistun kirjalla haasteeseen So American, josta vain hieman kategorian sääntöjä venyttämällä saan avattua osion The Lost Generation + Depression-era. (Kirja on kirjoitettu vasta vuosina 1957–60, mutta koska se kuvaa niin keskeisesti nimenomaan kadonnutta sukupolvea, aion laskea sen kyseiseen kategoriaan.) Ja pääsen ruksimaan jälleen yhden kohdan TBR-listallani.

P.S. Niin, ja sille työkaverilleni kerroin vielä erinäisistä "Nämä kirjat on jokaisen luettava ennen kuolemaansa" -listoista, joista tyyppi innostui niin, että tulosti muutaman saman tien itselleen muistilapuiksi. Näin se kirjallisuuden ilosanoman levittäminen onnistuu kuin huomaamatta. Ja lukutoukka hieroo käsiään tyytyväisenä...