Vampyyreja! Vampyyreja!

Puuh, pakko saada jotain muuta ajateltavaa aivoja jäytävän tenttikirjan sijaan. Miten olen onnistunut opiskelemaan itseni jo seitsemännelle (voi hyvä luoja...) yliopistovuodelle, ja silti koen tällaista tuskaa koettaessani tankata uskomattoman scheissea tenttikirjaa? Enkö ole oppinut mitään? En näköjään. 

Siispä siirtykäämme jonnekin aivan muualle kuin 1800-luvun ranskalaisiin historiantutkijoihin (jotka eivät, by the way, tunnu olleen kiinnostuneita mistään muusta kuin omasta vallankumouksestaan tai antiikista. Tai itsestään.)

Charlaine Harris: Veren voima
Suomentaja: Johanna Vainikainen-Uusitalo
Gummerus 2010
336 s.
Dead Until Dark (2001)

Kirjastosta.


Sookie Stackhouse on 25-vuotias syvän etelän kasvatti, Bon Tempsin pikkukaupungin tyttö, joka elää isoäitinsä kanssa ja työskentelee tarjoilijana Merlotte'sissa. Hän on kaikin tavoin hyvin tavallinen nuori nainen, mitä nyt kykenee lukemaan muiden ajatuksia. Tämä "vamma" on tuottanut toistaiseksi lähinnä ongelmia etenkin sosiaalisessa kanssakäymisessä, intiimit puuhat taas voi suosiolla laskea pois kuvioista, sillä Sookien on erikseen keskityttävä voidakseen sulkea muiden ajatukset pois mielestään. Kun eräänä iltana Merlotte'siin astelee mies, jonka ajatuksia Sookie ei kuule, kaikki muuttuu. Kyseessä on Bill, Yhdysvaltojen sisällissodan aikana pureman saanut vampyyri, joka vie jalat Sookien alta.

Vampyyrit ovat vasta tulleet esiin arkuistaan, eikä heidän asemansa yhteiskunnassa ole lainkaan vakaa. Lisäksi osa heistä ei edes halua tulla lähellekään valtavirtaa, vaan tekee kaikkensa, jotta juopa ihmisten ja vampyyrien välillä pysyisi yhtä syvänä kuin se on ollutkin. Osa ihmisistä ajaa samaa asiaa. Jo tämä tuo ripauksen haastetta Sookien ja Billin suhteeseen, mutta kaiken lisäksi Bon Tempsissä tuntuu liikkuvan sarjamurhaaja. O-ou.

Kerrottakoon, että pidän älyttömän paljon True Blood -tv-sarjasta, josta olen toistaiseksi nähnyt kaksi ensimmäistä tuotantokautta. Olin aluksi varsin skeptinen (Vampyyreita? Oletteko tosissanne?!), mutta yhden jakson nähtyäni jäin saman tien koukkuun. Damn. (Jep, Ericillä oli osuutta asiaan. Yllättää varmaan, öö, ei ketään?) Tapojeni mukaan sarjan seuraaminen on kuitenkin jossain vaiheessa jäänyt ilman sen kummempaa syytä. Pitäisikin tehdä asialle jotain, kolmoskausikin kun nököttää hyllyssä. Oli miten oli, sarjan perustana olevia kirjoja en ole aiemmin lukenut. Niinpä tuli tuossa taannoin kirjastoreissulla heittäydyttyä aivan villiksi ja poikettua kauhu-hyllyn äärelle.

Veren voima aloittaa 13-osaiseksi paisuneen/kokonaisuudessaan paisuvan Sookie Stackhouse -sarjan. Se on sopivan kevyttä tavaraa ripauksella erotiikkaa ja jännitystä, joista kumpikaan ei kuitenkaan nouse ihan älyttömiin mittoihin. Sookie on aika viattoman oloinen pimu, ajoittain varsin lapsellinenkin, mutta ei liian neitimäinen, vaan tarttuu tarpeen vaatiessa esimerkiksi itsepuolustusvälineisiin turhia nikottelematta. Parisuhteen osapuolena hän on kokematon ja ailahtelevainen, mutta voineeko naista ihan kaikesta syyttää, kun kumppanina on kuitenkin yli sata vuotta vanhempi epäkuollut verenimijä?

Tarinana Veren voima ei ymmärrettävästi tarjonnut minulle yllätyksiä, koska tiesin juonikuviot tv-sarjan perusteella etukäteen. Oli kuitenkin ihan virkistävää lukea alkuperäisteos, etenkin koska olen viime aikoina tuntenut kärsiväni jonkinmoisesta lukujumista/kyllästymisestä. Tämä kirja on nimittäin oikein sujuva ja viihdyttävä, eikä edellyttänyt erityistä pohdiskelua tai analysointia, vaikka jokusen ajatuksen herättikin.

Harrisin vampyyrimaailma on oivallinen. Miten vinkeä ajatus, että vampyyrit elävät keskuudessamme ja koettavat pärjätä ihmisten maailman ehdoilla niin kuin parhaaksi näkevät! Jatko tarinassa tarjonnee uusia henkilöitä, otuksia ja jopa eettisiä kysymyksiä, jotka kaikki kertovat kai jotain myös ihan reaalimaailmasta. En yhtään ihmettele sarjan suosiota, sillä se puraisee osuvasti epämääräiseen viihdykkeen tarpeeseen: onhan moni asia toki kuvattu aika yksioikoisesti, eikä tämä nyt ehkä ihan kuolematon tuotos sinänsä ole, mutta mitäs sen on väliä, jos lukija kuitenkin viihtyy mukana?

Sitä jäin kyllä hieman harmittelemaan, etten lukenut kirjaa englanniksi. Suomeksi se ei nimittäin ollut mitään suoranaista kielellistä ilotulitusta, ja alkuperäiskieli olisi varmaan kolahtanut paremmin. No, jos jossain vaiheessa tartun seuraaviin osiin, vaihtanen englanninkielisiin painoksiin.

Mutta. Kuitenkin on yksi mutta. Veren voima toimi kyllä tähän hetkeen ja tarjosi hetkellistä eskapismia juuri kun sitä kaipasin, mutta mitenkään erityisemmin se ei uteliaisuuttani herättänyt jatkon osalta. En siis jäänyt koukkuun kirjoihin, en heti aluksi, en tarinan aikana enkä edes kirjan loputtua. Pisteeni menevät kuvitteellisessa kilpailussa ehdottomasti tv-sarjalle, joka toimii viihteennälkääni erinomaisena välipalana. Kirja sen sijaan oli vain ohimenevää käyttötavaraa, joka ei jättänyt juuri minkäänlaista jälkimakua.

Tosin voihan se olla, että kaipaan uutta karkumatkaa syvän etelän vampyyrimaisemiin nopeammin kuin nyt osaan arvatakaan. Tutkimattomia ovat nämäkin tiet! Joten vannomatta paras.

Tätä on luettu paljon. Ihan viimeinen ihminen maailmassa en kai kuitenkaan ole, sillä Villasukka kirjahyllyssä bloggasi tästä vasta pari päivää sitten, eikä pihin naisen lukukokemuksestakaan kauaa ole.

Veren voiman myötä kuittaan So American -haasteen kategorian Southern Fiction suoritetuksi, jee!