Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Albanialaissyntyinen, sittemmin Sveitsin kautta Italiaan asettunut Anilda Ibrahimi onnistui hiipimään takavasemmalta ja kumauttamaan esikoisteoksellaan Punainen morsian minulta jalat alta. En ollut asettanut kirjaa kohtaan erityisen suuria vaatimuksia, mutta kun se kaappasi minut kyytiinsä jo ensimmäisiltä sivuilta, en voinut kuin hyristä tyytyväisyydestä.

Punainen morsian on erään suvun ja etenkin sen naisten tarina, joka kerrotaan kahdessa osassa. Ensimmäinen sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle syrjäisehköön albanialaiskylään, joka elää omien sääntöjensä, perinteidensä ja uskomustensa mukaisesti. Päähenkilöksi nousee Saba, joka naitetaan hädin tuskin teini-ikäisenä lapsivuoteeseen kuolleen isosiskonsa leskelle Omarille, koska niin kuuluu tehdä ja koska siten saadaan maksettua syntynyttä verivelkaa. Saba on heiveröinen ja säikky, anoppi puistelee päätään ja Omar keskittyy lähinnä kotipolttoisen viinan juomiseen. Mutta niin vain Saba – kunhan tulee edes sukukypsäksi – alkaa suoriutua vaimon ja miniän tehtävistään synnyttämällä lapsia yksi toisensa perään ja kasvamalla näppäräksi perheenemännäksi.

Toisen osan päähenkilö on Saban pojantytär Dora, joka on syntynyt ja kasvanut kaupungissa, kommunistisen diktatuurin vallitessa. Eletään 1900-luvun loppupuolta, ja moni Saban aikainen perinne on jo karissut albanialaisten harteilta joko pakotettuna tai omaehtoisesti. Paljon on kuitenkin jäljellä ikiaikaisista uskomuksista ja tavoista, vaikka ne ovat saaneet uudenlaisia muotoja uudessa ympäristössä. Vähintäänkin perheen ja suvun maineen varjeleminen on pysynyt tavoitteiden kärjessä.

Punainen morsian koostuu lyhyistä luvuista, pienistä kurkistuksista Albanian kyliin ja kaupunkeihin, hetkellisesti myös sen rajojen ulkopuolelle. Henkilögalleria on laaja, mutta se pysyy hallinnassa linkittyen lähes täysin Saban ja Doran sukuun. Ihmiskohtalot ovat paikoin nurjia, valinnat vaikeita ja teot anteeksiantamattomia, mutta Ibrahimin ote tarinankerrontaan on kiehtovalla tavalla kepeä ja jopa veikeä: surussa, murheessa tai muussa dramaattisessa ei laahusteta, vaan raskaissakin kokemuksissa on puoli, jonka voi liittää osaksi suvun kaanonia anteeksipyytelemättä ja kauhistelematta.

Vaikka Punaisen morsiamen maailma on kaikin tavoin todella kaukana omastani, pystyin ymmärtämään (tai ainakin luulin ymmärtäväni) monia tekoja ja ajatuksia, joita Ibrahim kuvaa. Perinteiset tavat ja uskomukset ovat kuin verkko, joka samaan aikaan vangitsee sisäänsä ja tuo suojaa sijattomana hapuilevaa maailmaa vastaan. Jos tekee niin kuin on aina tehty ja niin kuin on aina vaadittu, ei ehkä luo uutta ulkopuolelle, julkiseen tilaan, mutta oma elämä saa vahvistuksen kivijalalleen ja suunnan, jota kohti turvallisin mielin jatkaa.

Ibrahimin romaanin naiset eivät mitenkään säännönmukaisesti jää kenenkään jalkoihin: aina on mahdollisuus pieneen kapinaan ja uusiin ajatuksiin – aina voi tehdä valintoja, vaikka ne olisivat kuinka pieniä.

Ja aina voi kertoa tarinoita.


Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Suomentaja: Helinä Kangas
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen
Tammi 2010
307 s.
Rosso come una sposa (2008)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kaisa Reetta T., Nenä kirjassa, Mari A:n kirjablogi, Kirjapolkuni, Kirja hyllyssä, Leena Lumi   

Pääsen täten aloittamaan Hyönteisdokumentti-blogin Frau, Signora & Bibi -haasteen, jossa on tarkoituksena lukea muilla kielillä kuin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi ja japaniksi kirjoitettuja kirjoja. Punaisen morsiamen alkuperäiskieli on italia.

29. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 26. Sukutarina.