Suomi toisessa maailmansodassa. Hohhoijaa, tuhat kertaa käsitelty aihe.
Ihmisen yksinäisyys muiden keskellä. Onhan tästä kuultu.
Jokihelmisimpukat, raakut, metsät, polio, hieronta, luonnonsuojelun varhaiset askeleet. Hetkinen, ei ehkä niinkään...
Anni Kytömäki on hienoilla romaaneillaan Kultarinta ja Kivitasku tehnyt minuun suuren vaikutuksen. Niinpä kävinkin jo kesällä tiedustelemassa kirjakaupasta hänen uusinta romaaniaan Margarita varmaan kuukautta ennen kuin se ilmestyi, sangen innoissani kun olin. Kun sain sen sitten aikanaan käsiini, lukunautinto oli pitkästä aikaa taas suorastaan valloittava.
Margarita muodostaa hienon, monisyisen ja painavan tarinan. Siinä on kolme tai ehkä oikeastaan neljä päähenkilöä: isänsä jalanjäljissä hierojana työskentelevä Senni, sotilas Mikko, metsäinsinööri Antti ja Hän, joka elää virtaavassa vedessä. Aikajana kulkee toisesta maailmansodasta eteenpäin, itseään korjaavaan ja toipuvaan Suomeen, jossa ihmisille asetetaan hyvin monenlaisia paineita ja velvollisuuksia.
Suurin matka kuljetaan Sennin kanssa. Hän on vanhempiensa ainoa lapsi, omassa rauhassaan viihtyvä pohdiskelija, joka näkee ympäröivän luonnon kauneuden ja väsyy liiasta seurallisuudesta. Isänsä opettamana hierojana hän kuuntelee kesäisin kylpylän asiakkaita, on hyvä työssään ja asiakkaiden kanssa, eikä oikeastaan tiedä, kaipaako muuta. Joitakin uusia kokemuksia ehkä kuitenkin. Niihinkin tulee mahdollisuus, joskin kauaskantoisin seurauksin.
Mikko puolestaan on sotilassairaalassa toipumassa, mutta tietää joutuvansa palaamaan etulinjaan. Sota on käynnissä, suuret taistelut vielä tulossa, eikä Mikko tiedä, miten sotilaan tehtävästään selviää. Antti tutkii sodan jälkeen metsiä ja niiden taloudellista potentiaalia: puuta tarvitaan jälleenrakennukseen ja sotakorvauksiin, teollisuuteen ja kasvuun. Silloin voi olla niin, että harvinaisetkin lajit saavat väistyä ihmisen tarpeen tieltä, jokien virtaukset muutetaan ja metsätiet jyrätään sinne, mistä niiden on logistisesti paras kulkea.
Margarita on kerronnan, kuvailun ja tarinallisuuden juhlaa. Kytömäen ilmaisu on kaunista ja kuultavaa, kuitenkin syvää ja tarkkaa. Luonto herää eloon, ihmiset ovat oikeita, heidän ajatuksensa ja tunteensa, tekonsa ja katumuksensa niin elävää, että sen tuntee omilla harteillaan. Ajankuva tulee liki, mutta se on niin luontevaa, että voisi hyvin uskoa kirjailijan eläneen itse kuvaamaansa aikaa. Tai olleensa itse joskus helmisimpukka.
Romaanin teemat ovat suuria. Mikä on ihmisen, kansalaisen, velvollisuus poikkeustilassa ja sen jälkeen, mihin kaikkeen on taivuttava yhteisen hyvän, yhteiskunnan, yhteisön vuoksi? Mistä taas voi luopua, milloin voi kapinoida - vai voiko? Margaritassa käydään läpi isoja valintoja, kadutaan, hävetään, tyydytään, iloitaankin, vaikkakaan ei turhan usein. On palan kurkkuun nostattavia jaksoja, osuuksia joiden lukeminen saa omatkin sisuskalut kääntymään lähes ympäri, ja toisaalta on hetkiä, jolloin kirjan kuvaama luonto ja ympäristö piirtyy silmien eteen terävänä ja tarkkana, on lähes kosketuksen päässä.
Kytömäen henkilöhahmot ovat monimutkaisia ja monitahoisia, heitä on vaikea kategorisoida, ja miksipä edes pitäisi. Pinnan alla on aina enemmän kuin ulos näkyy, kyllähän me sen tiedämme, eikä ketään pidä pakottaa kuorestaan olemaan jotain, mitä tämä ei halua olla.
Margarita on kaunis, surullinen, elävä kirja. Sitä lukiessa on täysin tarinan vietävänä, upputuneena sen virtaan ja huminaan. Muutamista tarinan kaaren kannalta keskeisistä kohdista jäin hieman kiristelemään hampaitani, lähinnä niiden kertakaikkisesta sadunomaisuudesta ja sattuman suopuudesta. Mutta annan ne anteeksi kokonaisuudessa, menköön nyt tämän kerran, saahan sitä romaanissa olla jotain sellaista, jota ei oikeasti kyllä...
Kirjan lukeminen jätti lempeän, täyttyneen, seesteisen olon, metsäpurossa raikastuneen ja kuusien varjoon lepäämään houkuttavan.
Gummerus 2020
582 s.
Omasta hyllystä.
Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen keskellä, Kirjallisuustoimittaja
Haasteet: Helmet-haasteen kohta 20. Luonnon monimuotoisuutta käsittelevä kirja. Kirjahyllyn aarteet 2.
Kop kop ...
VastaaPoistavihje: https://www.elonkeha.com/
Tuoreimmassa, 3/20, Haapamatin haastattelussa Anni Kytömäki:
”Toivon, että romaanieni kautta vaikutan ihmisiin tavalla, joka joskus näkyy heidän toiminnassaan”
Kiitos lukuvinkistä!
PoistaMiten komeasti kuvaat kirjaa, Suketus! Se on yhtä nautintoa juuri noilla tavoilla, mitä kerrot. Satumaisuus, nyt mietin ankarasti, mihin viittaat. Erääseen yölliseen kohtaamiseen ehkä? Ja Anni Kytömäelle hyvä haastattelukysymys: olitteko entisessä elämässänne helmisimpukka? 😆
VastaaPoistaEhkä eniten nikottelin erään helsinkiläisen puun kohdalla, joka osui tarinan kulkuun melkoisen satumaisella sattumalla.
PoistaMutta hieno romaani, kyllä. Oli ihanaa lukea sitä!
Toisaalta en suuresti ihmettelisi tuota ihan tosielämässäkään - jos ihminen harrastaa puissa kiipeilyä, ja kyseinen kiipeilyyn houkuttava puu kasvaa helposti havaittavassa kohdassa... :o)
PoistaPiti vielä sanomani: Kiitos ihanasta ja osuvasta arviosta!
PoistaHyvän kirjan luit
VastaaPoistaKirjassa on paljon uskomattomia sattumia; lehmuksesta löytyvä käärö on vain piste i:n päälle juonen epäuskottavuudessa. Tietenkään realistisuus ole mikään ehdoton edellytys hyvälle kirjalle. Tässä kirjassa realismi ja epäuskottavuus yhdistyvät tavalla, jonka voi antaa häiritä tai sitten ei.
VastaaPoistaAjankuvassa olen havaitsevinani pieniä kömmähdyksiä. Esimerkiksi roolihenkilöt puhuvat lähes yleiskieltä, mutta jättävät omistusliitteet (possessiivisuffiksit) pois, mitä en usko harrastetun vielä 1940–1950-luvuilla, ainakaan Länsi-Suomessa. Kieliasun tarkistus olisi voinut olla paikallaan, mutta nykyäänhän kustannustoimittajat ovat aika lepsuja.
On ehkä syytä korostaa, että tämä on vain pientä nipotusta. Kyllähän romaani on varsin antoisa ja Kytömäen kieli on ihailtavankin rikasta.