On rakkautes ääretön

Maria Peura: On rakkautes ääretön
Tammi 2001
224 s.

Kirjastosta.


Haluan kirjoittaa tästä kirjasta heti, koska se on tuoreena ja verenkarvaana mielen päällä.

En hetkeen ole tuskastunut tällä tavoin kuvitteellisen tarinan ääressä. Paikoin siksi, että kielen kikkailu ja fantasiointi vei suuntaan, josta en pidä. Mutta suurimmilta osin siksi, että teki mieli oksentaa, huutaa ja hakata fiktiivinen henkilö, mielellään kuoliaaksi.

Juu, en yleisesti ottaen ole Hammurabin lain kannattaja, mutta itseään heikompien vahingoittamista en voi sietää missään muodossa.

Kuusivuotias Saara muuttaa kesäksi mummolaan Mummon ja Ukin luokse, koska hänen vanhempansa eivät voi huolehtia hänestä kodin ollessa rikki. (Eli viinaa kuluu ja se kiinnostaa omaa lasta enemmän.) Maalaistalossa Lapissa Saara elää seikkailuja toisensa perään, metsä ja mielikuvitus ovat hänen ystäviään kuten myös naapurin Pentti, jonka saksalaissyntyisiä vanhempia ja isovanhempia Ukki sanoo natsisioiksi. Samainen Ukki käyttää Saaraa hyväkseen, raiskaa ja pahoinpitelee pientä viatonta lasta mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Silloin tällön voi tirvaista myös Mummoa, jonka kasvot ovatkin usein kuin riikinkukolla. Saara uskoo, että Ukki on ainoa ihminen maailmassa, joka häntä rakastaa, vaikka se tekee kipeää. Jossain vaiheessa mummolan ulkopuoliset aikuiset havahtuvat asioiden tilaan.

Ei päästä helpolla tämä kirja, sen voin taata. Murre ja maisema ovat minulle tuttuja, aihepiiri karmaiseva. Vaikka en ylettömästi innostunut Peuran kielellisestä ilmaisusta, joka ajoittain etenee niin mielikuvituksekkaille poluille että tosi ja uni sekoittuvat pitkäksi aikaa keskenään, tämä teos piti otteessaan alusta loppuun. Oli pakko kääntää taas sivua ja selvittää, mitä seuraavaksi kerrotaan.

En yleensä pidä lapsen näkökulmasta kuvatuista tarinoista, mutta tällä kertaa pieni, totaalisen hajalla oleva, kuvitelmiinsa pakeneva tyttö puhui suoraan sisälleni. Teki mieli hypätä kirjaan sisään ja hakea Saara pois, pois niiden ihmissaastojen keskeltä, jonne häntä ei kenenkään olisi pitänyt koskaan jättää. Onneksi Peura suo lukijalle sen helpotuksen, että sulkee ympyrän ja pelastaa Saaran, jos tätä nyt voi koskaan oikeastaan pelastaa.

Ihmiskuvaus on melko lohduton. Ukille annetaan paikoin mahdollisuus kertoa itse ajatuksistaan, jotka eivät sairaan ihmisen aatoksina kovin mieltäylentäviä ole. Eivätkä herätä pätkääkään sääliä. Mummostakaan Peura ei tee kovin helppoa henkilöä: vaikka kaiketi tekisi mieli asettua myös osaltaan pahoinpidellyn ihmisen puolelle, itse en siihen kyennyt – niin huonosti Mummo osaa Saarasta huolehtia, piiskaa vain raiskattua tyttöä lisää ja sulkee silmänsä ilmeiseltä ihmisten juoruilua pelätessään.  Surkea raukka.

Pala kurkussa sai olla, loppuun saakka. Koska tiedän, ettei kaikkia väkivallan uhreja koskaan pelasteta. Koska tiedän, että tällaista tapahtuu ihan koko ajan. Koska tiedän, että näistä saaroista kasvaa rikkinäisiä aikuisia. Koska maailma on paska.

Tämä oli ensimmäinen Peurani, muttei taatusti viimeinen.

- -

On rakkautes ääretön on kolahtanut myös Sannaan.

- -

Maria Peura pääsee tällä teoksella osaksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia, kategoriaan Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat. Kirja on voittanut Olvi-, Nuori Aleksis- ja Hyvä teko lapselle -palkinnot ja ollut myös Finlandia-ehdokkaana.