Erikoinen Nukentekijä Islannista

Guðrún Eva Mínervudóttir: Nukentekijä. 

Suom. Juha Peura

Atena 2010

Skaparinn (2008)

296 s.

Kirjastosta.

Sveinn on taiteilijaksi kouluttautunut mies, joka valmistaa ammatikseen anatomisesti todellisia seksinukkeja miehille. Tilauksia tulvii, valikoimaa on, jokainen saa juuri sellaisen nuken kuin haluaa. Lóa on yksinhuoltajaäiti, jonka vanhempi tytär sairastaa anoreksiaa ja nuorempi yrittää selvitä seitsenvuotiaan elämästä niin hyvin kuin taitaa. Kun Lóan autosta puhkeaa rengas, Sveinn joutuu tekemisiin lihaa ja verta olevan naisen kanssa silikoninuken sijaan ja Lóa taas yhä lähemmäs vaanivaa hermoromahdusta. Lóan varastettua hetken mielijohteesta yhden Sveinnin valmiista nukeista seuraksi sairaalle tyttärelleen tapahtumat alkavat tiivistyä. Miten käy, kun ihmissuhteisiin sopeutumattomat, onnettomat ihmiset joutuvat kanssakäymiseen huomattavasti enemmän kuin olisivat koskaan halunneet?

Mmmm, eksoottista kirjallisuutta Islannista, tuosta eriskummallisesta pikku maasta. Ja vieläpä kutkuttavasta aiheesta! Tässä on oltava ainesta!

Juu ei. 

Olisin hirveästi halunnut pitää tästä kirjasta, ilman muuta. Miksi en haluaisi? Minun mieleeni ovat kirjat, joissa ollaan enemmän tai vähemmän vinksallaan, ihmiset saavat olla outoja ja rikkonaisia, tapahtumat voivat keikkua uskottavuuden rajamailla. Mutta ei. 

Nukentekijä on hyvin kirjoitettu tarina, kieli on sujuvaa, sitä en kiellä. Mutta jokin tökki ja pahasti, jo ihan alkuvaiheessa. En saanut kiinni kummastakaan päähenkilöstä, vaikka heissä olisi voinut olla ainesta paljoon. Epäuskottavuudet alkoivat jo Sveinnin ja Lóan kohtaamisessa: kuka suhteellisen tolkuissaan oleva naisihminen ihan oikeasti päätyisi ryyppäämään ventovieraan, erittäin oudosti käyttäytyvän miehen epäilyttävään taloon ilman parempaa tietoa, auto pihalla hajalla, ei kunnon yhteyttä ulkomaailmaan? Ja jos päätyisikin – eikö himppasen arveluttaisi? Ketä ei hiukkaakaan hämmentäisi herätä krapulassa isosta, hiljaisesta talosta, törmätä kellarissa olevaan ihmisnukkekokoelmaan ja ensimmäisenä reaktionaan varastaa yksi nukeista?

No, voihan kaikenlaista sattua, ja toki tällaisia käänteitä voi kirjoihin sijoittaa, mutta minä kaipaisin perusteluja, jotta ne menisivät läpi. Esimerkiksi henkilöiden jotakuinkin järjissään kokemia reaktioita, ihmetystä ja hämmennystä todella oudoissa tilanteissa. Koska niin ihmiset tekevät. Hämmästyvät, säikähtävät, epäilevät, oudoksuvat – eivät ainakaan kohauta hartioitaan ja jatka kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eniten ehkä häiritsi se, että Nukentekijässä kuitenkin kantavana teemana on ihmisten särkyvyys ja heikkous, tasapainottelu tolkun ja romahduksen välillä, kykenemättömyys tarttua siihen, mitä ehkä arkitodellisuudeksi voidaan kutsua, surkeat tai olemattomat ihmissuhdetaidot. Ja siitä huolimatta päällimmäinen tunne oli vain epäusko ja huokailu, ei minkäänlainen samaistuminen tai kokemus siitä, että ooooo, ymmärränpä hieman enemmän sitä veteen piirrettyä viivaa selväjärkisyyden ja sekopäisyyden välissä.

Ajallisesti kirjassa koetaan vain muutama päivä, ja silti minusta tuntui kuin tarpoisin upottavalla suolla viikkokaupalla. Nämä pari päivää, kun luin tätä kirjaa, tuntuivat todella pitkiltä. En vasitenkaan jättänyt kesken, koska olin päättänyt selvittää, mistä tässä on oikein kyse. Plus tämä teos katseli minua kirjastossa syyttävästi useampana kertana ja vaati päästä mukaani luettavaksi. Pakkohan se oli.

Kerronnallisesti Nukentekijässä on oivalluksensa. Esimerkiksi kirjailijan tyyli esittää tilanteet peräkkäin molempien päähenkilöiden näkökulmasta niin, ettei lukija sitä aluksi oikein tajuakaan, on mainio. Kirjailijalla on taito rakentaa tuskastuttavan vaikeasta kommunkoinnista juuri niin tuskastuttava kuva, kuin miltä se todellisuudessakin saattaa tuntua. (Tosin itse en kestäisi oikeassa elämässä jatkuvaa ristiinpuhumista ja kokoaikaista väärinymmärtämistä, etenkään silloin, kun tilanteessa olevat ihmiset kyllä ymmärtävät, etteivät ymmärrä toisiaan.)

Varsinaista kliimaksiakaan en tarinassa kokenut olevan. Tai jos oli, se lässähti. 

Siis tuomioni on, että aineksia olisi ollut aivan erinomaiseen kirjaan, mutta niitä ei käytetty minua miellyttävällä tavalla. Jotenkin keskeneräiseltä tuntui, monella tavalla, ja tämä on kuitenkin kirjailijan kuudes romaani, joten etsikkoajan hapuilusta ei voida puhua. 

Tai sitten en vain yksinkertaisesti ole riittävän sensitiivinen ymmärtämään, kuinka mahdotonta oikean, elävän ja hengittävän ihmisen kohtaaminen voi oikeasti ollakaan.

*

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Islanti.