Kutkuttavaa Suopeutta

Richard Powers: Suopeus
Suomentaja: Raimo Salminen
Gummerus 2011
Alkuteos: Generosity (2009)
Kirjastosta


Tässä kirja, joka ei päästä kovin helpolla, mutta joka palkitsee. Ehdottomasti.

Russell Stone on alakuloista kirjoittajanuraa hiljaisuudessa tuhertava, hivenen turhautunut chicagolaismies, joka päätyy opettamaan yliopistoon luovan kirjoittamisen kurssia, jonka aiheena on "päiväkirja matkana". Kurssin osanottajat ovat taideopiskelijoita, joilla kirjoittaminen ei taida olla ykkösenä tärkeysjärjestyksessä, mikä taas turhauttaa Russellia. Ryhmään kuuluu Algeriasta paennut nuori nainen Thassa, joka tekee valoisuudellaan ja positiivisuudellaan lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin kohtaamiinsa ihmisiin. Aivan kuin hän olisi syntynyt onnelliseksi, aivan kuin hänen perimässään ei olisi mitään negatiivisia tuntemuksia. Kun geeniteknologiaimperiumin perustanut tutkija Thomas Kurton saa tietää Thassasta, sekä tiedemies hänen sisällään että kassakone silmissään alkaa pitää meteliä: jos todella on olemassa onnellisuuden geeni, se on ilman muuta löydettävä ja patentoitava. Heti. Kasvavan mediamyllyn pyöritystä seurataan niin Thassan ja Russellin kuin tiedetoimittaja Tonia Schiffin kautta, joka tekee geeneihin liittyvää tv-ohjelmaa. Russellin kasvava huoli Thassan selviämisestä kaiken hypen keskellä johtaa tapaamiseen yliopiston mielenterveyspalveluissa työskentelevän Candacen kanssa, josta taas itää pieni romanssin siemen ihmisiin pettyneiden yksinäisten sielujen välille. Voiko joku todella olla geneettisesti onnellinen? Voisivatko ihmiset päästä eroon melankoliasta, surusta ja vihasta? Paljonko maksavat suotuisat geenit?

Pidin tästä kirjasta erittäin paljon ja Powers singahti saman tien uudeksi kiinnostavaksi kirjailijaksi mielessäni olevalla uusia tuulia haistelevalla listalla. Tarinankuljetus on ainakin alkuun tarkkaavaisuutta vaativa, eikä kertojaratkaisu ole mikään helpoin mahdollinen. Samalla, kun pohditaan geeniteknologian etiikkaa, pohditaan myös kirjallisuutta, kirjoittamista ja tarinankulkua. Mielenkiintoinen yhdistelmä, kieltämättä.

Henkilöhahmot ovat uskottavia, olemassaolevan tuntuisia. Jokaisessa keskeisessä hahmossa on tarttumapintaa todellisuuteen ja olennainen rooli kokonaisuudessa, vaikka aivan sietämättömän syvällisiä persoona-analyyseja ei lopulta tehtykään. Paljon jää lukijan mielikuvituksen varaan, mikä on hyvä asia.

Harmittaa, että luin Suopeuden ensimmäiset satakunta sivua jotenkin ohimennen ja tarkkaamattomasti, sillä kirjan loputtua tajusin, että ne olisivat olleet suuremman huomion arvoisia. Melkein teki mieli palata alkuun ja lukea uudelleen siihen saakka, kun aloin saada kunnolla tarinasta kiinni ja ajankäytöllisestikin oli mahdollista lukea pidempiä pätkiä putkeen. Kirja kannattaa siis aloittaa ihan kunnon asenteella, eikä antaa alkupuolen sekavuuden häiritä, sillä se helpottaa kyllä, lupaan.

Suuria teemoja yhden kirjan käsiteltäväksi kyllä piisasi. Ihmisyys, onnellisuus – mitä ne oikeastaan ovat ja miten niitä mitataan, jos mitataan? Voiko onnellisuus kääntyä itseään vastaan, olla uhka? Miten tarinat syntyvät, entä ihmiset niiden mukana? Tuleeko mielikuvitukselle joskus raja vastaan? Entä etiikalle: miten käy, jos ja kun ihmiset voivat valita lastensa geenit kuin marketin hyllyltä?

Paljon jätetään avoimeksi, mutta ei liikaa. Yhdeksi kirjan ydinsanomaksi tulkitsin sen, että loppujen lopuksi melankolia ja muuttuva mieli kuuluvat ihmisluontoon, kyky suruun ja ahdistukseen tekee ihmisestä ihmisen. (Eri asia on se, kuinka tunteita voi hallita niin, etteivät ne hallitse ihmistä, mutta se on ehkä enemmän jonkin toisen kirjan tarina.) Olen tästä ajatuksesta helpottunut. Ehkä ikuisen onnen tavoitteleminen ei edes ole minkään väärti? Ehkä sen mahdottomuus johtuu juuri siitä, ettei ihmisluonto – vaikka sopeutuvainen onkin – suostu taipumaan siihen, vaan oikeastaan tarvitsee myös negatiivisia tunteita?

Ehkä voisi taas opetella olemaan suopeampi itselleen. Kasvoille kivettynyt ikuinen hymy kun ei koskaan voita rikasta, kiehtovaa ja aina muutokselle altista mieltä, jossa on särmää tasaisen harmonian sijaan, vaikkei aina jaksaisikaan hymyillä.

Suopeutta on pohtinut myös Linnea.