Nirhaumia ja turhaumia

Gradu on käytännössä melkein valmis, jos sen tekeminen jatkuu tämänpäiväistä tahtia.

Sain itseni liikkeelle joskus yhdentoista pintaan, jolloin kurvasin kahteen eri kirjastoon ja apteekkiin. Kotiin päästyäni söin lounasta ja tuijottelin kutsuvana huutavaa tietokonettani. Sen sijaan, että olisin jatkanut eilen aloittamaani aineiston läpikäyntiä analyysimielessä, heittäydyin selälleni sänkyyn ja aloin kissa kainalossa lukea Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä -teosta, jossa on vähintäänkin pirteänoranssi kansi (joskin epäilemättä muitakin ansioita). Seuraava havainto tästä maailmasta tuli noin viiden maissa, kun uutenavuotena tavaroita peräänsä jättänyt kaverini soitti ja ilmoitti tulevansa hakemaan niitä just kohta. Oranssikantinen kirja makasi naamallani ja minä autuaana torkkupeiton alla. Siitä seurasi sitten kahvittelua, Guggenheimin haukkumista sekä vaalijauhantaa. Mikä on melkein sama asia kuin gradua tekisi. Kuten on kirja naaman päällä nukkuminenkin. Onneksi huomenna pääsee töihin. Onpa ainakin joku kunnollinen syy olla tekemättä asioita, joiden tekemistä ei oikein enää pitäisi vältellä.

Sunnuntaina onnistuin telomaan itseni, kun leikkasin saksilla sormeen salaattia tehdessäni. Verenvuoto meni sen verran voimakkaaksi, että jopa kahden (ex-)partiolaisen taloudessa loppuivat niin ensiaputaidot kuin -välineetkin kesken. (Note to self: Ei olisi mitenkään huono idea pitää kotona riittävää määrää sideharsoa ja steriilejä sidetaitoksia.) Ei muuta kuin lääkäriin. Jossa asialle ei edes tehty mitään, vuoto nääs tyrehtyi juuri sillä hetkellä, kun pääsin ammattilaisen käsiin, eikä tikkaustarvetta silminnähden ollut. (Ymmärrettävästi vuoto jatkui sittemmin kotona pelkällä katseen voimalla.) Sormea koristi tähän päivään saakka jumalaton tuppo (ja jatkuva tykyttävä särky), jonka tuijottelu vei myös osaltaan intoa naputella tietokonetta. No, onneksi sotavammani ei ollut sen vakavampaa laatua, joskin osasin kyllä iloita siitä, että satutin itseni asuinkumppanin läsnäollessa – sen verran alkoi kuitenkin heikottaa jopa meikäläisen tapaista kovaa mimmiä. Muistelin vähemmän kaihoten viimetalvista kompurointiani, jolloin venäytin nilkkani ja vielä silloin yksin asuessani jouduin ihan omin voimin tarpomaan (=klenkkaamaan särkylääkepäissäni) sekä ruokakauppaan että lääkäriin, kun ei ollut ketään samojen seinien sisällä pitämässä huolta. Nyt on. Se tuntuu kivalta. Joskus saa heittäytyä muiden huollettavaksi, eikö?

Aiemmin purnaamani auraus alkoi eilen puoli viideltä. Huomenna, tämänpäiväisen pyrytyksen jäljiltä ja loogisena ajallisena jatkumona kolina lähtenee liikkeelle puoli neljä. (Nyyh, prinsessalla on niin vaikeeta!)

Voisiko joku tehdä sen gradun puolestani? Millään ei huvittaisi.