"Puhukaa minun sanoillani ja verelläni"

No niin, sitä on sitten ensimmäinen erä oteltu, ja kaksi viikkoa uutta jännitystä ilmassa. Sain vaalihuuman tuoksinassa jonkinmoisen flunssan, joten tämä päivä on kulunut teetä lipittäen ja kahden peiton alla hytisten. Vastahan olin sairaana, tämä ei ole lainkaan tapaistani! Siitä huolimatta, että aivot tuntuvat valuvan nenän kautta ulos, jatkoin urheasti klassikkolyriikan ja -draaman selättämistä, sillä tentti on torstaina ja aion kammeta sinne itseni kunnosta riippumatta. Tänään oli sitten vuorossa Pablo Neruda.

Pablo Neruda: Andien mainingit
Suomentaja: Pentti Saaritsa
Tammi 2005 (ensimmäinen suomenkielinen painos 1972)
Alkuteos: Kokoelman runot ovat vuosilta 1921–1969, eri kokoelmista.
Kirjastosta.

Pablo Neruda (1904–1973) oli chileläinen Nobel-palkittu runoilija, diplomaatti ja vasemmistopoliitikko, joka kuoli pian Chilen sotilasvallankaappauksen jälkeen. Nimenä hän on ollut minulle etäisesti tuttu, tuotantoon en ollut aiemmin tutustunut.

Halusin odottaa paljon, ja siksi alku oli ehkä vaikea. Kokoelma on kronologinen, ja siitä huomaa selvästi, kuinka Nerudan kynää kuljettavat ajatukset ja tunteet muuttuvat. Alkupuolen runot, jotka on kirjoitettu vuosina 1921–1937, ovat kieleltään leikittelevämpiä kuin myöhemmät. Luontokuvasto on voimakas, rakkautta on ilmassa, pettymystäkin. Chilen luonto tuntuu vahvana ja karuna, mutta myös hellänä taustana ja sanastona runoissa. Rakastan Henkien taloa, ja olen jo vuosia haaveillut matkasta Etelä-Amerikkaan ja nimenomaan Chileen. Tämän runokokoelman lukeminen ei ainakaan vähentänyt intoani. En kuitenkaan vielä oikein päässyt jyvälle Nerudasta näiden alkupään runojen avulla, mutta sinnikkäästi jatkoin matkaani. Tosin...

...Haluan tehdä kanssasi saman
minkä kevät ja kirsikkapuut tekevät keskenään.

Voih.

Kun Andien mainingeissa siirrytään toiseen osaan, joka muodostuu kokoelmasta Canto General (1950), aloin sykkiä samaa vauhtia Nerudan kielen kanssa. Tässä vaiheessa aletaan siirtyä yhteiskuntakriittisempiin ja poliittisempiin aiheisiin, jotka ehkä ajankohtaisuutensa vuoksi purivat minuun nyt rakkautta paremmin. Nerudan kynä on terävä ja anteeksipyytelemätön: tämä maailma ei ole valmis, paljon on vielä tehtävää, korjattavaa, muutettavaa.

Kuolema

Monet kerrat olen syntynyt uudelleen, sortuneiden
tähtien syvyyksistä, punonut uudelleen
omin käsin asuttamieni ikuisuuksien langat,
ja nyt tulen kuolemaan ilman mitään, multa
peittää ruumiini joka on mullaksi muuttuva.

En ostanut pappien kauppaamaa taivaspalstaa,
ei minulle kelvannut pimeys
jonka metafyysikot ovat näperrelleet
toimettomille mahtimiehille.

Haluan kohdata kuolemani köyhien kanssa
joilla ei ollut aikaa tutkailla mokomaa
samalla kun heitä pieksivät ne
joille taivas on jaettu ja järjestyksessä.

Minun kuolemani on valmis, kuin puku
joka odottaa minua, rakastamani värisenä,
avarampana kuin kaikki turhaan etsimäni,
niin syvänä kuin minulle on tarpeen.

Kun rakkaus on kuluttanut loppuun selvän aineensa
ja taistelu jakanut vasaransa
toisiin väkevämpiin käsiin
tulee kuolema ja pyyhkii pois ne viivat
joista sinun rajasi rakentuivat.

Yhteiskuntakriittisyys on piirre, josta pidän kirjallisuudessa, muodossa jos toisessakin. Kiihkoilusta sen sijaan en pidä, sillä siinä usein sisältöä tärkeämmäksi tulee se, kuka huutaa kovimpaan ääneen ja kaikkein provokatiivisimmin keinoin. Neruda on taitava: hänen ajatuksensa ja aatteensa välittyvät pikemminkin sivulauseista kuin mistään suorasta paatoksesta. Vasemmistolaiset ihanteet loistavat kyllä esillä, mutta niitä ei isketä lukijan päähän kuin tämä olisi vain valistettavaa ja kosiskeltavaa massaa, vaan päätökset ja tulkinnat jäävät hänen omikseen. Eivätkä nämä kokoelman myöhäisemmät runot ole pelkkää yhteiskuntakritiikkiä ja poliittista sanomaa, eivät toki, mutta selvästi Neruda on niitä kirjoittaessaan kokenut syvää tarvetta tuoda yhteiskunnalliset ajatuksensa esiin nimenomaan lyriikkansa kautta.

- - Ne tietävät
että maailma on muuttunut,
ja tiedetään
että jo nyt jossakin
intiaani istuu pöytään
siinä kuin kaikki muutkin,
ja menee ja tulee ja hymyilee, 
ja hänellä on koulu ja nauru, 
hänellä on leipä ja oma hahmo,
ja tämä, ystävä, tämä ei tapahdu taivaassa
koska taivaassa ei tapahdu mitään.

Kyllä se jo tiedetään, 
tiedetään, 
että tämä tapahtuu maan päällä.

Ehkä siksi koen Nerudan ymmärrettävänä, ajatuksia herättävänä ja kunnioitettavana runoilijana, että hänen runoissaan pääosassa on kuitenkin aina ihminen itse. Ei kasvoton koneisto, ei puolue, ei yhteiskunta sellaisenaan, vaan ihminen, joka tekee ne kaikki mahdollisiksi ja eläviksi, jota ilman ei ole mitään. Neruda ei kadota ihmistä, vaikka siirtyykin voimakkaasti poliittisiin runoihin, vaan pitää hänestä oikeastaan yhä tiukemmin kiinni. Jopa muutamissa hyvinkin raaoissa sotakokemuksissa inhimillisyys säilyy elossa, kidutuksesta, valuvasta verestä ja väkivallasta huolimatta.

Andien mainingit oli onnistunut lukukokemus, alun tahmeudesta viis. Eikä osittaista nihkeyttäni pidä ottaa vakavasti, sillä uskon, että toisenlaisessa olotilassa myös varhaisempi ja osaltaan romanttisempi Neruda olisi iskenyt kovempaa. Nyt juuri en vain kokenut tarvetta rakkausrunoille, kohdistuivat ne sitten ihmiseen tai jylhään Chilen luontoon. Eivätkä ainakaan tämän kokoelman runot olleet edes mitenkään "perinteisiä" rakkausrunoja (miten sen haluaakaan käsittää), vaan itse asiassa melko vaikeita ja mutkikkaita, mutta jotka minä tulin tulkinneeksi jollain tasolla rakkaudesta kertoviksi.

Kaikenlaisen kiihkoilun vastustajana ja kaikenlaisen kirjallisen ilmaisun voiman rakastajana erityisen hyvin mieleeni jäi vielä viimeiseksi jättämäni runo, jonka voisin ottaa itselleni vaikka huoneentauluksi.

Muuan piispa

Piispa kohotti kätensä,
torilla paloivat kirjat
hänen pienen Jumalansa nimeen,
savuksi muuttuivat vanhat
hämärän ajan koettelemat lehdet.

Eikä palaa taivaasta savu.

--

Paula luki vastikään Nerudan Kysymysten kirjan, ja kuten minäkin, aikoo vielä jatkaa herran seurassa.