Anna Karenina

Leo Tolstoi: Anna Karenina. WSOY 2007. (Анна Каренина, 1875–77.)


Zephyrin organisoimassa Anna Karenina -kimppaluvussa tuli lopulta selätettyä tämäkin tiiliskivi. Venäläisten klassikoiden tuntemukseni on säälittävän huono, joten siitäkin syystä kimpassa lukeminen kuulosti erinomaiselta, nyt ehkä saisin sen luettua. Toisekseen Anna Karenina kelpasi joulukuun puolivälissä suorittamaani yleisen kirjallisuustieteen tenttiin, joten ilo oli tuplakokoinen. (Erityisen suuri iloni oli tentissä, jossa yhtenä kysymyksenä käskettiin vertailemaan Anna Kareninan kuvaamia avioliittoja Ylpeyden ja ennakkoluulon liittoihin.) 


Tässä tekstissä kerron surutta juonipaljastuksia, joten jos sellaiset pelottavat, ei kannata lukea enempää.


Kyse on Tolstoin alunperin jatkokertomukseksi kirjoittamasta traagisesta rakkaustarinasta ja paljosta muusta. Mukana sopassa on sekä onnetonta että onnellista rakkautta, monia muitakin tunteita laidasta laitaan, venäläisen 1800-luvun ylhäisön elämän kuvausta, avioliittoja, juonitteluja, pettämistä, maatalouspolitiikkaa, yhteiskunnallisia epäkohtia. Aikamoinen keitos siis.


Päähenkilönä on Anna Karenina, onnettomassa avioliitossa korkean virkamiehen Aleksei Aleksandrovitš Kareninin kanssa elävä ylhäisönainen, joka rakastuu tulisesti kreivi Vronskiin, jonka kanssa hän karkaa ja alkaa elää säädytöntä, avioliiton ulkopuolista elämää. Annan elämä ei ole ollut surutonta ennen skandaaliakaan, mutta sen jälkeen se on lähes pelkkää alamäkeä: säädylliset seurapiirit eivät voi hyväksyä moista ratkaisua, vaan Anna ja osin myös Vronski suljetaan niiden ulkopuolelle ja pakotetaan elämään niin maan- kuin kaupungin paossa, lähinnä vain toisensa seuranaan. Annan ja Vronskin tulisesta suhteesta syntyy lapsi, tytär, jota Anna ei kuitenkaan koskaan opi rakastamaan samalla lailla kuin avioliitossa syntynyttä poikaansa, joka hänen on pitänyt jätä Kareninin huostaan. Anna pelkää jatkuvasti menettävänsä Vronskin, ja hänen elämänsä tiivistyy traagiseen loppuunsa ahdistavalla masennuksella kuorrutettuna. 


Toinen pariskunta, jonka aluksi hieman haparoivaa mutta sittemmin kukkaansa puhkeavaa suhdetta Anna Karenina kuvaa, on Konstantin Levinin ja Kittyn muodostama, sulaa rakkautta ja monia muita tuntemuksia valuva kahden hengen maailma, jossa todella käydään läpi tunteet laidasta laitaan. Levin on kunnioitettu maanomistaja, kartanonherra, joka kokee suurta kiinnostusta maatyöläisiä kohtaan ja haluaa muuttaa maailmaa. Kitty on Annan veljen käly (ne Pietarin pienet piirit!), joka tarinan alkupuolella on rakastunut Vronskiin, mutta särkee tämän takia nuoren sydämensä ja suostuu lopulta asioita punnittuaan häntä palvovan Levinin kosintaan. Levinin ja Kittyn suhde on lähestulkoon kaikin tavoin Annan ja Vronskin suhteen vastakohta: Konstantin ja Kitty ovat suhteellisen tasapainoisia ihmisiä, jotka tuntuvat tietävän mitä haluavat – ja jos eivät sitä tiedä, ottavat selvää. Heidän kauttaan Tolstoi kuvaa suhteen syntyä, kasvua ja vahvistumista aina ensimmäisen lapsen syntymään saakka. 


Annan ja Vronskin suhde tuntuu tuhoon tuomitulta alkuhetkistään saakka, sillä Annassa tapahtuva muutos on suorastaan silmillekäyvä. Hänet tuodaan näyttämölle vahvana, kauniina, hyväntahtoisena ja järkevänä naisena, mutta hän poistuu sieltä kunniansa ja elämänhalunsa menettäneenä epätoivoissaan junan alle hypäten. Tiesin kyllä ennen lukemista, että hänelle käy huonosti, mutta ihailen Tolstoin kykyä kuvata naisen sielunelämän muuttumista: vaikka huonot enteet ovat ilmassa pitkään, muutos on perusteltu. Se mies on pahaksi sinulle, pakene! (Enkä tosiaan missään vaiheessa tarinaa ymmärtänyt, mikä Vronskista teki niin valloittavan alfauroksen.)


Tiiliskiven kuluessa luuhataan niin eurooppalaisissa kylpylöissä, Moskovan ja Pietarin kaduilla, kirkoissa ja kodeissa, kilparatsastusradoilla, Venäjän vehreällä maaseudulla kuin synkissä keuhkotaudin täyttämissä hotellihuoneissa. Kuvasto on rikas ja Tolstoin maailma mielenkiintoinen, se kutsuu tutustumaan itseensä, haukkaamaan hieman ylellistä illallista ja harjoittamaan protokollan mukaista seurustelua vielä hetken aikaa. Ihailen, en voi muuta sanoa. Ensimmäiset parisataa sivua luin suorastaan ahmien, sillä olin aivan hämmennyksissä siitä loksahduksesta, joka aivoissani kuului, kun luin ensimmäiset rivit. Sen jälkeen tarinan viehätys hieman taantui, mutta lähti kyllä uuteen nousuun myöhemmin. Tolstoin tarkka silmä ihmisten, heidän sisäisen maailmansa ja ulosantinsa, tunteidensa, epäröintinsä ja keskinäisten suhteidensa kuvaamisessa hän on yliveto.

Minusta tuntuu, että Anna Kareninassa on vähän liikaakin pureksittavaa. Mieltäni jäi painamaan se, kuinka onnettomasti Annan käy, ja kuinka kukaan ei tunnu voivan (tai haluavan!) auttaa häntä. Viaton hän ei ole itsekään, vaan peittää paljon asioita ulkokuorensa alle, mutta eivät hänen läheisensäkään kummoisia urotöitä tee piristääkseen tai auttaakseen seurapiirien hylkäämää naista. Tosin sepä se juuri onkin – maine ja julkisivu ovat äärimmäisen tärkeitä asioita, joiden mureneminen ja menettäminen vaikuttaa kaikkeen muuhun.

Olemmehan me nykyihmiset armeliaampia toisillemme? Autamme niitäkin, joiden julkisuuskuva (oli se pienissä tai suurissa piireissä) syystä tai toisesta kärsii, mutta jotka eivät ole sen vähemmän arvokkaita silloinkaan, kun makaavat loassa? Osaamme nähdä maskin taakse ja tuemme, kun tukea tarvitaan?

Leo Tolstoi iski minulle luun kurkkuun, hyvällä tavalla. Hän osaa. En ihmettele, miksi hänen teoksiaan luetaan edelleen, ja luetaan vielä vuosikymmentenkin päästä. Niin sitä pitää, Leo-setä!

Anna Kareninan on lukenut myös Morre ja toki muut kimppaluvun kanssa taistelleet, Riina, Maija ja Satu – muilta en huomannut arvioita tulleen.