13. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa



Tämä teksti panee minulle hanttiin minkä ehtii. Yhdestä syksyn puhutuimmasta kirjasta, Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa, on kirjoitettu jo paljon. Minulla sen lukemisesta on jo yli kuukausi, enkä ole vieläkään onnistunut kirjoittamaan mitään.

Moni tietänee, mistä kirjassa on kyse, vaikkei olisi sitä lukenutkaan. Se on omaelämäkerrallinen kertomus avioliitosta, joka muuttuu olennaisesti, kun minäkertojan puoliso eräänä aamuna kertoo halunneensa oikeasti aina olla nainen. Minäkertojan maailman rajat rapisevat, hän käy läpi kriisin ja muutoksen, jonka käsittelyssä ei tosiaankaan aina löydä parhaita sanoja ja tekoja. Puoliso, joka sukupuolensa haluaa korjata ja korjaakin, jää vaille omaa ääntä ja näkökulmaa. Sen sijaan toisena tarinalinjana kuljetaan Kristoffer Kolumbuksen mukana löytöretkillä: kohdataan vierasta ja tehdään maailmankarttaan piirtoja, joiden merkitystä on mahdotonta väheksyä, mutta joiden oikeellisuudesta me jälkiviisaat nykyihmiset tiedämme paljon Kolumbusta enemmän.

Ahavan kieli on kaunista, kuvailevaa, eheää. Se tavoittaa kerronnallisia tasoja, joita lukija ei osaa edes kaivata – se kertoo niin paljon, ettei mukana välttämättä pysy. Tarinan kaksinapaisuus rikkoo yhtenäistä kertomusta, sillä minäkertojan kokemukset ja Kolumbuksen matka ja maailma ovat lähes niin kaukana toisistaan kuin voi kuvitella. Yhtä kaikki vedettyjä rajoja, totuttuja reittejä ja koettuja rakenteita rikotaan ja piirretään uudestaan.

Miksi tämä teksti sitten tempoilee vastaan? Minun oli lukiessa hyvin vaikeaa uppoutua tarinan vietäväksi. Se sai minut liian tietoiseksi lukemisesta, sai tuntemaan, että tässä nyt luen ja pitäisi varmaan yrittää ymmärtää. Oli hankalaa, en saanut kiinni. Vaikka minäkertojan raaka kokemus maailmansa pyörähtämisestä nurinniskoin on elävästi, verevästi kuvattu, minun oli sitä vaikeaa ymmärtää. Sukupuoltaan korjaava puoliso jää äänettömäksi: on kuin hänestä olisi olemassa ainoastaan kuva tai – hmm – kartta, jonka sisällöstä kertoja on luonut itse itselleen niin vahvan ymmärryksen, ettei mitään muuta enää voi olla. Muutoksia ei saa tulla, viivat eivät saa asettua uudelleen. Toisaalta juuri niinhän me maailmamme ja ymmärryksemme siitä rakennamme: omasta näkökulmastamme ja sijainnistamme käsin, väistämättä.

Ennen kuin mieheni katoaa on kirja, joka ei ainakaan ole välinpitämätön. Sen lukeminen aiheuttaa reaktioita, herättää ajatuksia, ihmetyttää – niin kävi minullekin, vaikkei lukukokemus ollut mainittavasti mieluinen.

Tämän tekstin kirjoittaminen ei myöskään ollut mieluisaa, mutta nyt se on tehty. Jään ihmettelemään, mitä minulle tämän kirjan kanssa todella tapahtui.


Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
231 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla on paljon kirjoituksia, hakukone löytää niitä monta sivullista. 

12 kommenttia:

  1. Minulle kirja oli vuoden parhaimpia lukukokemuksia ja ymmärrän hyvin miksi Kolumbus matkustaa vierellä. Oman elämän romahtaminen on tarpeeksi rankkaa, ei siihen muiden näkökulmia tarvita. Tästä tuli mieleeni Ann Heberlainin kirja, sama järkytys, En tahdo kuolla, en vain jaksa elää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olisin varmaankin kaivannut muita näkökulmia, tai ainakin tuntui, että hautaudun kertojan kriisin alle. No, luettu kumminkin, niin tiedän, mistä puhutaan, vaikken ihan ymmärräkään.

      Poista
  2. Suketus, sanot, että muutoksia ei saa tulla, viivat eivät saa asettua uudelleen.
    En olisi tästä niinkään varma. Siellä loppupuolella on sivu, jossa on vain viisi tyhjää viivaa vuoroin vasemmalla vuoroin oikealla, ja lopussa todetaan, että Kolumbus-tutkimus on edelleen kesken, odotetaan lupaa dna-testaukselle ja Kolumbuksen kielestä on päädytty vain jonkinlaiseen näkemykseeen, mutta ei varmuuteen. Myös minäkertojan elämä on muuttunut pelkäksi epävarmuudeksi, kun pohja elämältä on pudonnut.

    Minusta tämä kirja on pieni helmi, tyylikäs ja kaunis. Uskoisin - ja toivon - että tulee samaan palkintoja.

    Minusta tämä oli myös helppo lukea. Haluan lukea kirjan vieläkin kerran uudelleen, koska en millään tavoita sitä, miksi se on osalle lukijoista vaikea ja jopa epämiellyttävä.

    On paljon kirjoja, jotka kertovat yhden henkilön näkökulmasta toisen hänelle aiheuttamasta kärsimyksestä, esim. Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä ja Maaria Päivisen Kellari. Se on hyvä ja selkeä näkökulma ja ainoa mahdollinen, jos kirjassa ei ole kaikkinäkevää kertojaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuten sanottua, lukemisesta on jo kuukausi aikaa ja kirjakin lähti hyvin nopeasti jatkamaan matkaansa. Minua tämä ei vain saanut mukaansa, ei millään. Häiritsi myös, ettei sivunumeroita ollut.

      Voi olla, että palkitaankin. En minä ole ennenkään ymmärtänyt kaikkia palkittuja kirjoja. Myönnän toki, että näkökulma kirjassa on tuore ja rohkea, eikä aina todellakaan voi ottaa kaikkia ääniä mukaan, eikä tarvitsekaan. Joskus sitä kuitenkin kaipaa, vapautuksena tai helpotuksena tai selityksenä tai jonakin. Minulle tämä jäi etäiseksi, tunnelma oli painava ja jankkaava.

      Tietenkin kertojaratkaisu on kirjailijan kädessä ja sitä saa valitsemallaan tavalla hyödyntää. Minulle tämä ratkaisu ei vain tuonut mieluisaa lukukokemusta, eikä sille mitään mahda.

      Ja tämä oli myös oletettavasti suurin syy sille, miksi kirjoittaminen takkuili, kun tästä kirjasta on niin valtavasti pidetty. Lukijana alkaa väistämättä miettiä, mitä vikaa minussa on, kun en selvästi nyt näe jotain, minkä muut näkevät. Edelleen näin käy, vaikka olen vuosikaudet lukemisesta kirjoittanut.

      Poista
    2. Sama täällä, mietin mitä vikaa minussa, kun en tajua kritiikkiä.

      Minuakin harmitti, ettei ollut sivumerkintöjä, kun olen aina tottunut laittamaan lapulle hyviä kohtauksia, sivu se ja se. Nyt piti käyttää tarralappuja.

      Joudun nyt kuitenkin palauttamaan kirjan, enkä ehdi lukea sitä uudelleen. Sen tein, että kuvasin kameralla ne kauneimmat otokset tarralappuja irrotellessa, esim. sen missä päähenklö katselee miehensä valokuvaa.

      Poista
    3. Tulkitsen sivunumeroinnin puuttumisen eksymisen merkiksi, elämä muuttui haparoinniksi ilman karttoja.

      Poista
  3. Ahavan kirjaa en ole lukenut. Paljon siitä on kirjoitettu, toiset sanovat hyväksi, toiset eivät.
    En pidä kirjoista joihin ei saa ns. yhteyttä, jotka sulkevat jotain kansiensa väliin, mikä ei avaudu lukijalle. Mutta jokaisella lukijalla on vapaus tulkita kirja omannäköisellä tavalla, pitää tai olla pitämättä. Laitoin juuri yhden kehutun kirjan kiertoon, ei jaksanut takakanteen saakka,sekava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullekin on todella tärkeää saada yhteys kirjaan. Jos sitä ei synny, lukeminen takkuilee. Joskus niin käy, vaikka olisi selvää, että kirja on taidokas ja hyvä. Onneksi on tosiaan vapaus lukea, pitää, olla lukematta ja olla pitämättä.

      Poista
  4. Minä jotenkin pystyin samaistumaan myös puolisoon, vaikkei hänen kokemuksiaan suoraan kuvattukaan. Ehkä juuri siksi, että kertojan näkökulma oli niin voimakas, aloin omassa mielessä miettiä, miltä hänen reaktionsa toisesta osapuolesta tuntuisivat.

    Kirjan heikoin lenkki oli minusta se jakso, jossa kuvataan (tai kuvitellaan) puolison lapsuutta ja nuoruutta. Sen perusteella olen myös ihan tyytyväinen siihen, että näkökulma oli niin rajattu kuin se oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kertojan näkökulma on tosiaan niin voimakas, että puoliso jää varjoon ja mielikuvitus alkaa rakentaa hänestä kuvaa. Minäkin itse asiassa lukiessa mietin, millainenkohan hän oikeasti on, eikä pelkästään kertojan paikoin shokista julman katseen alaisena.

      Poista
  5. Tän kirjan suhteen on jännä, että pienestäkin kritiikistä mennään nopeasti sellaiseen kuoreen, että "mutta kun on omasta näkökulmasta kirjoitettu ja pitääkin olla! kirjalijan sanan- ja taiteenvapaus!", eikä tavallaan edes suostuta näkemään, miksi sekin näkökulma voi olla ongelmallinen. Minusta tässä kirjassa yksi näkökulma ei ole perusteltu, koska se on valta-asemanäkökulma, ja jättää jo muuten syrjityssä asemassa olevan ihmisryhmän hiljaiseksi, ja siksi se kuvaa minusta niin rankasti koko yhteiskuntaa, että olkaa te hiljaa, kun minä täällä etuoikeutettuna kärsin kun on teitä muitakin. Siksi olisin halunnut, että tässä kirjassa olisi äänessä muutkin, kuin se, joka yhteiskunnassa saa äänessä muutenkin olla jatkuvasti.

    Mutta niin. Kuten olemme tainneet sinunkin kanssa jo aiemmin sivuta, ei tämä oikein minunkaan kirja ollut. Mutta hyvinhän sait sitten lopulta näitä ajatuksia ylös kirjoiteltua, aina se ei ole helppoa, ristiriitaisesta ja etäisestä vielä haastavampaa. Tuo "Muutoksia ei saa tulla, viivat eivät saa asettua uudelleen. Toisaalta juuri niinhän me maailmamme ja ymmärryksemme siitä rakennamme: omasta näkökulmastamme ja sijainnistamme käsin, väistämättä." -kohta on hienosti kirjoitettu, kiitos siitä. :)

    VastaaPoista
  6. Liisan mainitsema puolison kertomien lapsuuden ja nuoruuden kokemusten muistelu olsi tosiaan voinut terävöityä tai sitten jäädä kokonaan pois Minäkertoja yrittää selvittää siinä, tiesikö äiti poikansa salaisuuden vai ei. Kertomukset eivät tuoneet mitään uutta.

    Minä myös kuvittelen puolison, onhan hänestä kuvailua, luonnetta ja ulkomuotoa myöten. Hän on hämmennyksissään ja aika vaativa muutosprosessin alussa. Eräässä kohdassa hän pehmenee ja toteaa, että katuu sitä, että ei arvostanut toista silloin kun tämä vielä oli lähellä, ei mennyt yhtä aikaa nukkumaan jne. ja nyt se on myöhäistä.
    Hän on kaunis niin miehenä kuin naisenakin.
    Minusta se on aika paha selitys, kun hän kertoo, että halusi vaimon peitoksi kaiken entisen päälle, ja kaiken lisäksi kertoo vaimonsa aikana tuttaville, että on tiennyt omasta transsukupuolisuudestaan aina. Minusta hän olisi voinut siinä tilanteessa kertoa hienotunteisesti valkoisen valheen. Jos rakastaa, tai on rakastanut, ottaa toisen tunteet huomioon ja välttää loukkaamasta. Vaimo romahtaa tämän tiedon kuultuaan, koska tajuaa olleensa petoksen kohde.

    Kaiken kaikkiaan hyvä kirja hapuilusta kriisitilanteessa, kuten Kolumbus eksyneenä merellä.

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!