Pojat on kertomus tytöistä ja pojista ja kaikesta siltä väliltä. Ystäväkolmikko Kim, Momo ja Bella ovat käytännössä erottamattomia. Kertojaääni tarinassa on Kimin ja katse jälkiviisas: nyt voi jo puhua siitä, mikä aiemmin on kohdattu.
Bella rakastaa kasveja ja pientä kasvihuonettaan, jota hän hoivaa kaikella sillä lämmöllä ja kiintymyksellä, jota ei itse saa muissa maailmoissa tanakasti pysyttelevältä isältään. Erään tarvikelähetyksen mukana tulee pistokas, jota Bella ei ole tilannut, mutta jonka hän toki istuttaa kasvamaan. Ja pian kasvihuoneessa kasvaa kasvi, jonka alkuperää ei tiedetä, ja joka on kuin tietoinen olento. Tytöt huomaavat, että kasvilla on ihmeellisiä voimia: sen mettä juomalla he voivat muuttaa itsensä pojiksi ja päästä paikkoihin, joihin heillä muuten ei ole asiaa.
On nimittäin niin, ettei 14-vuotiaiden tyttöjen elämä ole herkuimmasta päästä, ainakaan tässä Schiefauerin luomassa maailmassa. Kehon ja mielen muuttuminen, omien rajojen asettaminen ja muiden katseiden ja tekojen kohteena oleminen on raastavaa, jokapäiväistä kamppailua. Koulussa joutuu tahtomattaan fyysisen ja psyykkisen ahdistelun kohteeksi (eikä kukaan puutu siihen), ja oman suosion mittauttaminen sosiaalisissa hierarkioissa ei paljon vaadi: se on alhainen.
Kun Kim, Momo ja Bella saavat öisin uuden identiteetin, heillä on mahdollisuus sujahtaa vieraisiin nahkoihin, joissa kuitenkin on jotain tuttua. Mitä useammin kukan mettä nautitaan, sen vaikeammaksi huumaavasta muutoksen ja voiman tunteesta on päästä irti. Etenkin Kim addiktoituu metamorfoosiin ja päätyy osaksi rikollisia puuhia pahamaineisen Tonyn kanssa. Ja kuten arvata saattaa, kierrokset vain kovenevat niin kauan kunnes seinä rysähtää vastaan.
Pojat on romaani, joka kulkee rohkeasti omaa tietään. Se on maagista realismia hyödyntävä mutta valintojaan selittelemätön kokonaisuus. Kertoja Kim haluaa jakaa tarinansa, mutta kuinka paljon hän todella itsekään ymmärtää tapahtuneesta? Kirja ei ole missään määrin kepeä tai veikeä, kaikkea muuta. Nuoruuden rumimmat puolet puskevat pintaan, eikä toivonrippeitä juuri anneta. Tytöillä on vahvana mielessä ajatus siitä, kuinka vallitsevia rakenteita ei voi muuttaa ja kuinka on vain itse päätettävä selviytyä alistamisen, väkivallan ja ahdistelun maailmassa. Se tuntuu jokseenkin hyytävältä ja toivottomalta: onko tosiaan näin?
Vaikka paljon olen nuorten maailmasta nähnyt, aivan näin rankkaa valtahierarkiaa en tunnista. Olen kyllä kuunnellut tyttöjen juttuja perään huutelevista aikuisista ja käynyt läpi tapoja suojata itseään ja omia rajojaan, mutta että jo oman ikäiset pojat ottaisivat antamatonta valtaa oman fyysisen koskemattomuuden yli ja tekisivät niin säännönmukaisesti ja jossain määrin hyväksytysti – siihen en halua uskoa. Romaanista puuttuu mielestäni paljon sävyjä: sen ihmiskuva on hyvin raju ja teräväpiirteinen.
Toisaalta ei tulisi mieleenikään vähätellä murrosiän valtavaa kiehuntaa. Sosiaaliset suhteet, normit ja yhteisön rakenne ovat äärimmäisen merkityksellisiä asioita ja ne tuntuvat monesti kiveen hakatuilta. Oman paikan etsiminen ei ole helppoa, eikä sen löytäminen aina tuo iloa, päinvastoin.
Schifauerin Pojat ei ole helppo kirja. Se häiritsee, inhottaakin. Realismin rajoja venyttävät elementit hämmentävät, sillä tuntuu, että kirjan oma identiteetti on hukassa siinä missä sen henkilöidenkin. Mitä lopulta todella halutaan kertoa? Sitä jään miettimään.
Jessica Schiefauer: Pojat
Suomentaja: Säde Loponen
Karisto 2015
188 s.
Pojkarna (2011)
Kirjastosta.
__________
Toisaalla: Notko, se lukeva peikko, Lastenkirjahylly
Olipa hyvä kirjaesittely, kiitos! Tämä teos täytyy ehdottomasti lukea, vaikka uskon kirjoittamasi perusteella, että inhoreaktio saattaa kyllä tulla minullekin. Minäkään en usko (tai halua uskoa), että nuorten maailma on aivan näin raadollinen, vaikka jonkun toisen kokemus asiasta voi hyvin olla aivan toinen. Ainahan sitä alkaa tällaisia kuvauksia lukiessaan miettiä, enkö minä sittenkään näe ja kuule tai ehkä ymmärrä, mitä ympärilläni (koulumaailmssa) tapahtuu päivittäin.
VastaaPoistaTämä oli kiinnostava lukukokemus, mutta vaikea kirja, jota en automaattisesti suosittelisi kelle tahansa, etenkään nuorelle. Jäin miettimään, kuinka paljon tietysti minulta on aikuisena jäänyt raadollisuudesta piiloon työssä, mutta en siltikään halua uskoa, että esimerkiksi pojat olisivat niin raakoja ja tunteettomia kuin he tässä tarinassa ovat. Eivät ainakaan ne pojat ole, joihin minä olen saanut tutustua.
PoistaHmm en ole kirjaa lukenut, mutta ehkä pitäisi. Kiinnostaa.
VastaaPoistaMinusta tuo kuvaus, että omanikäisetkin pojat ottavat valtaa tuolla tavoin, kuulostaa itseasiassa ihan realistiselta. Kun omiakin teinivuosia muistelee, niin kyllä siellä oli samanikäisiä poikia, joita oppi suorastaan pelkäämään sen vuoksi, ettei heillä ollut mitään rajoja siinä, miten muita kohdellaan tai mitä on ok tehdä. Tosin tämä koski nyt muutamaa tapausta, eli mitään yleistystä en lähtisi tekemään :D
Kokeile, Katri. Tämä ei varmastikaan jätä tyhjäksi: ajatuksia herää.
PoistaEn minäkään kiellä, etteikö niitä rajattomia ja kohtuuttomia poikia olisi (ollut kautta aikojen), mutta tässä kirjassa on tosiaan sellainen eetos, että muuta mahdollisuutta poikana olemiselle ei ole. Se häiritsi, koska aina, aina on ihan tavallisia, mukavia, kilttejä, empaattisia ja muiden ihmisten kanssa normaalisti käyttäytyviä poikia.