Aikaa on

Mihin aika kuluu?

Lähijuniin, liian lyhyisiin yöuniin, kankeisiin aamuihin silmät rähmäisinä, eineskeittoihin, taulun pyyhkimiseen, unohduksiin, toistuviin kehotuksiin (sanoin viime viikolla yhden tunnin aikana 20 kertaa "Ota se oppikirja esille" – kyllä, laskin!), itsereflektioon (tulin sille allergiseksi jo auskultoidessani, mutta näköjään se on syöpynyt syvälle, saakeli), työparin kanssa yhteen ääneen pajattamiseen, koomaisiin iltoihin, raha-asioiden murehtimiseen, tulevaisuuden pelkäämiseen.

Toisaalta se kuluu myös naurun pidättelyyn (oppitunneilla, kun oppilaat heittävät tajuamattaan ja ehkä jopa tietoisesti mainioita juttuja) ja pidättelemättömyyteen, vähitellen syntyviin ja koko ajan syveneviin uusiin tuttavuuksiin, paikoittaiseen ymmärrykseen siitä, että en ehkä ole ihan paska siinä mitä teen (vaikka aika kaukana ulapalla olenkin), ajoittaiseen urheiluun, kanssani asuvan miehen kanssa olemiseen, teen kärsivälliseen hauduttamiseen, ystävien tapaamiseen (vaikka kaikkia väsyttää), tulevaisuuteen luottamiseen.

Aika kuluu ihan hirveää vauhtia. Yksi neljäsosa lukuvuodesta on ihan kohta jo taivallettu, ja minusta tuntuu koko ajan, että kaikki on vasta alussa. Tavallaan onkin, ja tavallaan ei. Osin rutiineja on jo syntynyt, ja toisin kuin aivan alkuun, nyt todella jo tiedän aamuisin, mitä päivän aikana on tarkoitus tehdä. Se, mitä päivän aikana todellisuudessa tapahtuu, on aivan eri juttu – sitähän ei voi koskaan tietää.

On ollut luokasta karkaavia oppilaita (ja luokasta poistamiani oppilaita), kirjoja heitteleviä oppilaita, pulpetteja (melkein) heitteleviä oppilaita, raivoavia oppilaita, valehtelevia oppilaita.

Mutta on ollut hauskoja oppilaita, hiljaisia oppilaita, ahkeria oppilaita, kaikkensa yrittäviä oppilaita, anteeksi pyytäviä oppilaita, jopa jotakin oppivia oppilaita.

Olen tajunnut aika paljon asioita, ihmetellyt ja tuntenut epäuskoa. Minusta kaikkien opettajien kannattaisi aloittaa uransa erityispuolella – täällä näkymät ovat aikamoiset, monella tapaa. Ainakaan en pääse kapuamaan norsunluutorniini ja kietoutumaan oman aineeni erinomaisuuteen, kun on pakko keskittyä ydintehtävään. Siihen kasvattamiseen. Tukemiseen.

Jotenkin itseni tuntien saattaa olla, että olen ensi keväänä vielä kovaäänisempi erityisopetuksen puolestapuhuja kuin tähän saakka olen ollut. Enkä nyt tosiaankaan väitä, että voisin kilpailla samassa sarjassa pätevien ja kokeneempien erityisopettajien kanssa, en todellakaan. Mutta ainakin olen kurkistanut sermin taakse ja todennut, että tämäkin voi olla minun paikkani. Ja ainakin se on paikka, josta ei saa leikata, säästää ja nipistää.

Sitä en vielä tiedä, mikä on konkreettinen paikkani ensi vuonna. Mutta sitä ennen on vielä 3/4 lukuvuodesta jäljellä, ja ajan kulumisen vauhdista huolimatta aikaa on vaikka mihin, jos vain päätän niin.