Ann Rosman: Porto Francon vartija

Ann Rosman: Porto Francon vartija
Suomentaja: Anu Koivunen
Kansi: Nic Oxby
Bazar 2013
387 s.
Porto Francos väktare (2011)

Kirjastosta.


Vuonna 1793 nuori Agnes on kovan paikan edessä. Isä on luvannut tyttärensä vaimoksi kauppakumppaninsa perheeseen, mutta Agnes ei haluaisi luopua kodistaan ja työtehtävistään perheen traaninkeittämöllä. Edistyksellinen isä on antanut hänen opetella lukemaan ja laskemaan sekä tekemään työtä. Uudessa roolissa vaimona se ei enää käy. Tulevan aviomiehen ja appiukon kyseenalainen maine ei ainakaan paranna oloa, eikä Agnesilla ole ketään, keneltä pyytää tukea ja apua, sillä hänen hollantilainen isoäitinsä ja äitinsä ovat jo kuolleet. Niinpä Agnes päättää paeta. Hän päätyy Marstrandin vapaasatamaan ujuttauduttuaan ohikulkumatkalla olleen laivan kyytiin mieheksi naamioituneena.

Marstrand on vilkas ja monikasvoinen satamakaupunki, jonka katuja tallaavat monet menneisyyttään karanneet ja muuten seikkailuluontoiset. Läheskään kaikki toimet eivät kestä päivänvaloa, edes vapaasataman suhteellisen löyhissä säännöissä. Agnesista tulee kielitaitonsa ja nokkelan laskupäänsä ansiosta kauppa-apulainen suurkauppiaan yritykseen, ja monen monta käännettä on vielä luvassa.

Yli kaksisataa vuotta myöhemmin saaristossa eletään tyystin toisenlaista elämää. Suurin osa vanhoista rakennuksista on tuhoutunut ja jäljelle jääneet on remontoitu pääasiassa kovan hinnan loma-asunnoiksi. Bremsegårdenin tila on Vendelan ja hänen veljensä Rickardin omistuksessa. Tila on upea ja sillä on hieno menneisyys, mutta Rickard haluaisi luopua siitä vaimonsa Jessican innokkaalla tuella. Vendela pitää Bremsegårdenia maanpäällisenä taivaana sekä itselleen että 15-vuotiaalle, ongelmiin helposti joutuvalle pojalleen Charlielle. Vendelan ei auta kuin ryhtyä selvittämään tilalla ikänsä eläneen Astridin kanssa, mitä on tehtävissä.

Kun Klöverönin saarelta, suosta, löytyy naisen ja vastasyntyneen lapsen ruumiit, kesäidylli on viimeistään pilalla. Tapaus päätyy rikoskonstaapeli Karin Adlerin tiimin selvitettäväksi. Tutkimusten edetessä uhrien henkilöllisyys pysyy peitossa, mutta se tiedetään, että ruumiit ovat mitä todennäköisemmin olleet suossa jo parisataa vuotta...

Olen lukenut Ann Rosmanin kaksi aiempaa Karin Adler -dekkaria, Majakkamestarin tyttären ja Noitavasaran, ja vaikkeivät ne mitenkään räjäyttäneet tajuntaa, oivaa viihdettä ainakin sain. Karin on kiinnostava päähenkilö, harvinaisen epätraumatisoitunut ja tavallinen ollakseen dekkaripoliisi. Lisäksi Rosmanin kuvaamat saaristolaismaisemat yksinkertaisesti kolahtavat.

Porto Francon vartija tuotti kuitenkin pettymyksen. Tarinan osat ovat kyllä kohdallaan: on kiinnostava historiallinen tausta, herkullinen miljöö, erilaisia henkilöhahmoja ja kasvavia arvoituksia. Mutta kokonaisuus ei toimi.

Ensinnäkin nykyisyyden tapahtumat käynnistyvät toooodella hitaasti. Ruumiit löytyvät heti ensimmäisessä luvussa, mutta sen jälkeen saadaan odotella kauan, ennen kuin niiden tutkimukselle tehdään mitään. 1700-luvun loppu on selvästi tarinan selkäranka, jonka ympärille nykyisyyden tapahtumat on lähinnä lätkäisty sen vuoksi, että voidaan puhua saman kirjasarjan jatkumisesta. Karin seikkailee kirjassa yhteensä korkeintaan 50 sivun verran (en laskenut, muistinvarainen mutu-arvio).

Vapaasataman elämä on kiinnostavaa ja Agnes melko uskottava henkilö, joskin muutama hieman vaivaannuttava käänne ja tapahtuma tarinaan on ujutettu. Suurin osa historiallisen osuuden henkilöistä on myös turhan karrikoituja, mutta sivuhenkilöitähän he tarinassa ovatkin. Toisaalta ehdottoman plussan kirja saa rantarosvous-teemastaan! Aihepiiri on aivan turhan tuntematon meillä koti-Suomessakin, vaikka rantarosvoja on rannikoilla ja saaristossa ollut aina. Kyse ei myöskään ole mistään silmälappu-silmän-päällä-ja-koukku-kädessä-touhusta, vaan rantarosvouteen ovat syyllistyneet aivan tavalliset kalastajat, talonpojat ja palkolliset.

Nykyisyydessä Vendelan ja Rickardin vaikeat sisarusvälit ja bimbon Jessica-vaimon kuvaus ei ole aivan onnistunut. Vendela lähinnä piehtaroi itsesäälissä ja nostalgiassa, Jessicaa paperisempaan hahmoon en muista hetkeen missään kirjassa törmänneeni ja Rickhard on pääosin surkea lusmu, mutta sen sijaan vanha neiti Astrid on kyllä kiinnostava ja sopivan napakka muori.

Kuten sanottua, Karinista Porto Francon vartija ei kyllä kerro. En tiedä tästä rikoskonstaapelista yhtään enempää kun edellisen osankaan jälkeen. Sarjaa ajatellen se on vähän huono merkki – liekö Rosmanilla oikeastaan tarkoituskaan kehitellä "päähenkilöään" eteenpäin?

Kirjan alkupuolella hieman tuskailin, mutta lopulta tarina oli salakähmäisesti imaissut minut mukaani, ja viimeinen kolmannes tuli ahmaistua kertaistumalta. Suosittelen kevyen toiminnan ja vaatimattomien arvoitusten ystäville ja satamakaupungin historiallisesta sykkeestä viehättyville. Sen sijaan minkään sortin jännitystä tämä kirja ei kyllä tarjoa pätkän vertaa.