Jhumpa Lahiri: Kaima

Jhumpa Lahiri: Kaima
Suomentaja: Kersti Juva
Kansi: ?
Tammi 2014 (1. painos 2005)
413 s.
The Namesake (2003)

Kirjastosta.


Gogol Ganguli syntyy vuonna 1968 Bostoniin muuttaneen intialaispariskunnan esikoispojaksi. Äiti Ashima potee koti-ikävää Kalkuttaan, isä Ashoke on tieteellisessä uraputkessa MIT:ssä. Pojalla ei syntymän hetkellä ole vielä nimeä, sillä bengalilaisen tavan mukaan isovanhemmat antavat lapsille virallisen "kunnon nimen", omat vanhemmat kotinimen, jota ei muualla käytetä. Ashiman isoäidin kirje on kuitenkin hukkunut matkalla Kalkutasta Bostoniin, joten Gangulien on päätettävä pojalleen nimi itse yhdysvaltalaisen tavan mukaan nopeasti syntymän jälkeen. Hänestä tulee Gogol, Ashoken dramaattisten, osaltaan Nikolai Gogolin lukemiseen liittyvien nuoruudenkokemusten vuoksi.

Gogol kasvaa aikuiseksi toisen polven siirtolaisena ja Yhdysvaltojen kansalaisena. Hänen ja pikkusisko Sonian elämä kietoutuu kahden kulttuurin väliin. Toisinaan matkustetaan viikkokausiksi, jopa kuukausiksi Intiaan vierailemaan sukulaisten luona, mutta pääosa elämästä eletään kotona Yhdysvalloissa. Ashima-äiti ei tunnu sopeutuvan, vaikka vuodet vierivät. Hän ja Ashoke keräävät ympärilleen muista bengalilaisista koostuvan ystäväpiirin, jonka kanssa voi viettää perinteisiä intialaisia juhlia, vaikka muuta yhteistä ei ehkä lopulta olisikaan.

Gogolin elämää seurataan kolmekymppiseksi asti, mihin mennessä hän on ehtinyt kokea paljon. Täysi-ikäiseksi tultuaan hän ensi töikseen vaihtaa nimensä Nikhiliksi päästäkseen eroon erikoisesta ja aina (ainakin omasta mielestään) huomiota herättävästä etunimestään, jonka merkitystä hän ei aikoihin saa tietää. College-opintojen jälkeen hänestä tulee arkkitehti – ei missään nimessä insinööri tai lääkäri, kuten intialaistaustaisilla maahanmuuttajilla on hänestä turhan usein tapana. Opiskelun ja työn ohella hän kokee toki ihmissuhteita, iloja ja pettymyksiä. Toisaalta taustalla on aina identiteetin monimuotoisuus, kulttuurien kohtaaminen ja perhesuhteiden solmut.

Jhumpa Lahiriin olen tutustunut tätä ennen hienon Tämä siunattu koti -novellikokoelman myötä ja Kaima päätyi luettavakseni juuri nyt pääasiassa siksi, että osallistuin viime viikolla Tammen Keltaisen Kirjaston 60-vuotisjuhliin, joissa Lahiri oli paikalla kertomassa uudesta romaanistaan Tulvaniitty. Kirjailijasta jäi miellyttävä, joskin hieman varautunut vaikutelma, ja kaiken kaikkiaan synttärijuhlat olivat hauskat.

Kaima sen sijaan ei ole erityisen hauska kirja. Pikemminkin sen pohjavire on melankolinen ja tavallaan irtonainen. Kirjan henkilöt kokevat kukin omanlaistaan erilaisuutta ja juurettomuutta. Gogolin vanhemmat, etenkin äiti Ashima ei oikein koskaan pääse yli ajatuksesta, että on vieraalla maalla, vailla turvaverkkoa ja omaa elämää. Hän ei ymmärrä yhdysvaltalaista individualismia, vaan kaipaa aina suurta perheyhteisöä, tuttavapiiriä ja ylipäänsä muita ihmisiä ympärilleen. Lasten aikuistuminen ja etenkin Gogolin varsin suuri etääntyminen perheestään koskee äitiin kovasti.

Gogol itse on kahden kulttuurin kansalainen, vaikka syntyperäinen yhdysvaltalainen onkin. Hän joutuu kohtaamaan kulttuurien väliset ristiriidat monella tapaa ja elää kirjan kuvaaman ajan loppuun asti tietynlaisen syyllisyyden kalvamana. Yhtäältä hän haluaisi pitää vanhempansa tyytyväisinä, toisaalta hän kapinoi bengalilaisia perinteitä, esimerkiksi vanhempien järjestämää avioliittoa, vastaan. Gogolin kautta lukijalle avautuu maailma, jossa juurettomuus vaikuttaa lähes kaikilla elämän tasoilla tehtyihin päätöksiin ja valintoihin.

Jhumpa Lahiri on taitava kirjailija, jolla on kyky rakentaa eheä ja monipuolinen tarina. Kaima on hienoa kertomakirjallisuutta, ja vaikka siinä on sivuja yli 400, tyhjäkäyntiä tai turhia sanoja ei ole. Paljon jätetään myös kertomatta, ajassa hypätään lukujen välillä reiluja siivuja eteenpäin. Lukijallekin jää mietittävää.

Kaiman naishahmot ovat vahvoja ja moni-ilmeisiä. Ashimaa käy paikoin sääliksi, vaikka hän itse ei koe esimerkiksi opintojensa kesken jäämistä ja nuorena avioitumista minkäänlaisena taakkana, päin vastoin. Toisaalta hänen puolestaan suree jatkuvaa tunnetta kodittomuudesta ja myöhemmin yksinäisyyttä, jonka lasten kotoa lähtö ja miehen omistautuminen uralleen aiheuttaa. Gogolin sisko Sonia on vain sivuhenkilö, mutta vähäisilläkin hetkillä hänestä rakentuu kuva vahvaitsetuntoisesta ja pärjäävästä naisesta, joka on sinut juuriensa ja identiteettinsä kanssa. Gogolin tyttö- ja naisystävät ovat myös onnistuneita hahmoja, riittävän kompleksisia mutta hyvin uskottavia ja säröistään huolimatta tasapainoisia henkilöhahmoja, vaikka omanlaisiaan typeryyksiä saattavat tehdä.

Tempo on kirjassa rauhallinen muttei laahaava tai pitkäveteinen. Lahiri kirjoittaa huolella, rakentaa kokonaisuuksia, jättää tulkittavaa, ei alleviivaa. Jälkimakuna on täyteläisen ja eheän tarinan tuoma tyytyväisyys. Tällaista kirjallisuutta on aina ilo lukea.

____

Kaimasta ovat kirjoittaneet myös Booksy, Mari A., Jaana, kirsimaria ja Kirsi Reinikka Kiiltomadossa.

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen ja nappaan siihen arkkitehdin kunniakkaan ammatin.