Heidi Liehu: Rakkaus Pariisissa

Heidi Liehu: Rakkaus Pariisissa
Ulkoasu: ?
Sphinx 2000
101 s.

Kirjastosta.


Suomalainen historiantutkijanainen tapaa Pariisissa miehen, Lucin. He kohtaavat elokuvateatterin lippujonossa. Ensi sanasta alkaen ilmassa on jotain, vaikka nainen epäileekin satunnaisten kohtaamisten merkityksellisyyttä. Heidän välilleen syntyy suhde.

Luc on maailmanmies, paljon nähnyt ja kokenut. Nainen muistelee nuorena opiskelijatyttönä kokemaansa rakkaussuhdetta yliopiston opettajaan, mutta elää silti vahvasti nykyhetkessä. Pari on suorastaan ihastuttava: boheemi pariisilaismies ja moderni nainen yhdessä. Luvassa on intohimoa, keskusteluja, loputtomia ravintolaillallisia ja ystävien kohtaamisia.

Ja koko ajan tiedossa on, ettei tarinalla ole onnellista loppua. Rakkaus päättyy, kun sen aika on. Ja joskus se aika tulee, väistämättä.

Heidi Liehun Rakkaus Pariisissa tarttui Pariisilaisen kevääni haaviin. Kyse on pikkuruisesta, vain satasivuisesta pienoisromaanista, joka ilmaisee asiansa tiiviisti. Se kertoo erään rakkauden tarinan ensihetkestä päätepisteeseen mitään ylimääräistä lisäämättä.

Teksti on hiottua ja kieli tukee kerrontaa. Tunnelma on pelkistetty, osin jopa lakoninen. Kerrontatekniikka on tarkkaan harkittu: rakkaussuhteen kokenut nainen minäkertojana on väistämättä jälkiviisas ja kokemuksensa kertaalleen reflektoinut, eivätkä tarinan käänteet tule yllätyksinä.

Aihepiirissä on paljon samaa vastikään lukemani Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä -romaanin kanssa. Anderssonin kirjaan suorastaan rakastuin, pidin sen ilkikurisesta tunnelmasta ja tavasta esittää tarina omaa tietään kulkevana ja silti jossain määrin luonnonlakien alaisena. Niin Anderssonin Ester kuin Heidi Liehun nimetön naiskertoja ovat älykkäitä, kirjoitus- ja ajatustyötä tekeviä, itsenäisiä naisia, joilta rakkaus vie jalat alta ja järjen päästä.

Nyt huomaan – kaksi samantyyppistä, mutta omanlaistaan romaania luettuani – että aihe on aika ärsyttävä. Onko rakkaudella todella sellainen voima, kuin nämä kirjat väittävät? Kai sillä sitten on, vaikka itse en ehkä sitä huumaa enää muista. Vuosikymmenen yhdessäolon jälkeen on vaikeaa kuvitella tilannetta, jossa menettäisi kykynsä rationaaliseen ajatteluun ja heittäytyisi täysin tunteen vietäväksi. Mutta onneksi se, ettei itse koe jotain juuri nyt, ei tarkoita, etteikö sitä olisi olemassa maailmassa.

Liehun kerronnassa viehätyin ennen kaikkea tiiviydestä ja vaivattomuudesta. Hänen tekstinsä kulkee kevyesti ja pienessä tilassa kerrotaan paljon. Pariisi on keskeinen osa tarinaa, ja siinä mielessä kirja sopi kevään lukuhaasteeseeni mainiosti. Luulen kuitenkin, että Rakkaus Pariisissa unohtuu varsin pian, sillä mitään poikkeuksellista siinä ei ole. Se on ainoastaan eräs rakkaustarina muiden kaltaistensa joukossa.