Ihan kohta...!

Justiinsa pian, ihan jo näillä näppäimillä, tarkemmin sanottuna seitsemän päivän päästä alkaa loma ja meikäläinen ottaa saman asennon kuin kissa. Enkä muuten hevillä siitä liiku.

Kouluvuosi on pian paketissa. Käytännön kannalta opiskelu on jo loppunut, mutta vielä pitäisi yksi pätkäviikko pusertaa harjoituksia, luokanvalvojantunteja, luokkaretkiä ynnä muuta. Tunnelma töissä on lievästi sanoen levoton, ja oppilaat ovat kuin lentoon lähdössä. Ja ovathan he, etenkin ysit. Snif.

Minulla on vielä ohjelmassa muutama huoltajapalaveri, lomautussijaistuksia ja oma lomautuspäivä. Ja sitten se on siinä. Pestin jatkumattomuus on nyt varmaa, sillä en saanut neuvoteltua tilannetta oikeudenmukaisemmaksi edes luottamusmiehen avustuksella (tai ehkä juuri siksi...). Luonto ei anna periksi – en halua suostua työehtoihin, jotka eivät vastaa omaa käsitystäni moraalisesti oikeista työolosuhteista. Voitte kutsua idealistiksi, mutta olen todennut, että jos alan joustaa nyt, saan tehdä sitä loppuelämäni. Joten ei.

Olen hieman... tai no, mitä sitä valehtelemaan, todella haikeana kertonut oppilaille, etten syksyllä ole enää heitä opettamassa ja kollegoille, että matka jatkuu tuntemattomaan määränpäähän. Kollegat ovat olleet pahoillaan (pääsääntöisesti), mutta ymmärtäneet ratkaisuni. Oppilaiden reaktiot ovat olleet monenlaisia aina välinpitämättömyydestä sydäntä rusauttavaan "Siis mitä vittua??? Mihin sä menet?? Mikset sä ole täällä sit enää???" -kommentointiin. Kai se on aika aitoa. Minua se on liikuttanut. Mussukat.

Olen käynyt kahdessa työhaastattelussa, mutta vielä ei mikään ole varmaa. Viimeisimmästä jäi niin mahtava fiilis, että toivon totisesti homman natsaavan ja aloittavani kyseisessä koulussa syksyllä erityisopettajan sijaisena. Saa jännittää puolestani! Ensi viikon lopulla asian pitäisi selvitä.

Työnhaku muuten on ollut nousua ja laskua. Hirveä määrä hakemuksia on sisällä monessa paikassa, mutta en nyt suoranaisesti ole hukkunut haastattelukutsuihin tai muuhunkaan. Välillä olen masistellut, mutta onneksi suurimman osan ajasta on ihan luottavainen mieli. Kyllä tästä jonnekin vielä päästään jatkamaan matkaa työpolulla. Ja jatkamaan samalla pohdintoja, olisiko erityisopetus se minun juttuni siinä määrin, että hakeutuisin täydennyskoulutukseen. (Saattaa se ollakin. Hui!)

Pariisi kutsuu myös pian. Huikeaa! Jotenkin ajan kulku on aivan hämärtynyt viime aikoina, ja vaikka olen kyllä havainnut, että loma lähenee, reissu ja muut lomasuunnitelmat tuntuvat silti olevan edelleen jossain tavoittamattoman kaukana. Mutta eiväthän ne ole, hahaa!

Mieli ja jutut tempoilevat moneen suuntaan yhtä aikaa. Mutta mitä siitä. Huomenna juhlitaan ystävien häitä, sunnuntaina on luvassa vaalijännitystä ja ensi viikko – sehän on jo melkein hoidettu.

Harteilla ei tunnu enää juurikaan painoa. On ollut hieno kouluvuosi, vaikka paljon jäi vielä kesken.